Eriomine[prologi]
Lähetetty: Ke 04.08.2004 19:18
Sota raivosi hänen edessään, hän näki kuinka hänen toverinsa kaatuivat. Hän tunsi aina halua rynnätä taisteluun tovereitaan vastaan, eikä hän koskaan onnistunut vastustamaan sitä tunnetta.
Hän ryntäsi ritaririvistön sekaan, pudottaen ritareita satulasta, silpoen nämä hengiltä ennen kuin he putosivat maahan. Hän kohotti jo tottuneesti miekan kasvojensa eteen kunnioittavasti, ennen kuin syöksi sen hirvittävällä voimalla panssaroidun miehen haarniskasta läpi. Mies korahti, ja pudotessaan hän näki miehen kasvot. Ne olivat hänen omansa.
Hän säpsähti hereille, ja huomasi kätensä olevan vaistomaisesti miekan päällä. Haavoittuneita tutkiva munkki polvistui hänen viereensä, ja puhui hänelle: ”Ole rauhassa veljeni, täällä olet turvassa.” Hän siirsi kätensä pois miekan kahvalta, rauhoittuen. ”Yritä nukkua.”, sanoi munkki
jatkaen matkaansa luostarin käytävää pitkin, tutkien haavoittuneiden riviä, ja välillä kumartuen voihkivien puoleen. Hän seurasi munkkia katseellaan, ja tämän poistuttua hän nukahti väsymyksen viedessä voiton.
Hän istui hevosen selässä kalliolla, katsoen kuinka veljeskunnan ritarit kulkivat alapuolella. Hän tunsi patoutuneen raivon, ja hyökkäsi huutaen rinnettä alas. Yhä uudestaan, samat unet piinasivat häntä. Hän oli ollut siellä, hyökännyt muiden mukana rinnettä alas kaaoksen palvelijoitten kimppuun. Hänen unissaan kaikki oli päinvastoin.
Seuraavana yönä hänet vietiin huoneeseen, jossa hänen haavansa parannettiin, ja murtunut kylkiluu iskettiin paikoilleen. Hän häilyi tajuttomuuden rajamailla, ja aina välillä jokin herätti hänet takaisin täyteen valmiuteen. Se ääni kuului suurmestari Aremielille. ”Oletko hereillä, Eriomine? Vaikka Eriomine kuulikin sen, jokin hänen sisällään käski häntä tekeytymään nukkuvaksi, odottaa, että tämä mahtava taistelija olisi poistunut huoneesta. Hereillä hänen oli helpompi vastustaa sitä, vaikka hän melkein vajosi tajuttomuuteen tämän oudon mahdin edessä. ”Kuulen sananne, teidän pyhyytenne.” Aremiel oli suurmestari, ja paljon korkeampiarvoisempi. Silti, vaikka Aremiel oli hänen ystävänsä, hän silti tunsi jotain patoutunutta kateutta ja turhautuneisuutta tätä kohtaan. ”Tiedät, että sinun ei tarvitse puhutella minua niin kuin hovin palvelijat tekevät, ystäväiseni”, vastasi Aremiel naurahtaen. Eriomine tiesi sen, mutta jokin toinen tietoisuus hänen sisällään väänsi sanojen merkitystä niin, että ne vain lisäsivät Eriominen kaunaa ja kateutta suurmestaria kohtaan. Huomenna lähdemme, pahasti haavoittuneet meidän on pakko jättää, mutta sinun haavasi ovat niin vähäisiä, että voit halutessasi tulla mukaamme. Eriomine liikahti, ja tunsi tuskan kyljessään. Ajattelematta hän vastasi: ”Kyllä”
Eriomine laahusti tuskan sokaisemana asehuoneeseen, ja rupesi kokoamaan varusteitaan. Hänen valkoinen haarniskansa roikkui telineessä, ja sen vieressä oli kypärä, jota koristi valkoinen seppele.
Niiden välissä, roikkui hänen lyömämiekkansa. Sen musta terä erottui kaikesta valkoisesta hohteesta, ja se loi häneen rohkeutta. Hänen kipunsa katosivat, ja hän tunsi luiden palaavan ennalleen hänen tarttuessa siunattuun miekkaansa. Hän asettui haarniskaan aseenkantajan avustuksella, ja käveli talleille etsimään ratsuaan.
Valkoisen Teräksen ritarit ratsastivat poispäin luostarista, jonne he olivat jättäneet puolet vahvuudestaan loukkaantuneena tai kuolleena. Heidän ratsastaessaan kukkuloilta alas laaksoon, heidän edessään levittäytyi taistelutanner, jossa Eriomine ja monet muut olivat taistelleet. Laakso oli täynnä mustia kitukasvuisia puita, ja korppikotkat taistelivat siellä kaaoksen petojen kuolleesta lihasta. Ritarit jatkoivat matkaansa kuolleen laakson läpi, ja lähestyivät keisarikunnan rajaseutuja
Aloitetaan nyt tuolla, ja sitten kun olen saanut turnauskiireet alta pois, kirjoittelen tuolle jatkoa. Toivottavasti tuo prologi onnistui kertomaan minne tarina tähtää.
Hän ryntäsi ritaririvistön sekaan, pudottaen ritareita satulasta, silpoen nämä hengiltä ennen kuin he putosivat maahan. Hän kohotti jo tottuneesti miekan kasvojensa eteen kunnioittavasti, ennen kuin syöksi sen hirvittävällä voimalla panssaroidun miehen haarniskasta läpi. Mies korahti, ja pudotessaan hän näki miehen kasvot. Ne olivat hänen omansa.
Hän säpsähti hereille, ja huomasi kätensä olevan vaistomaisesti miekan päällä. Haavoittuneita tutkiva munkki polvistui hänen viereensä, ja puhui hänelle: ”Ole rauhassa veljeni, täällä olet turvassa.” Hän siirsi kätensä pois miekan kahvalta, rauhoittuen. ”Yritä nukkua.”, sanoi munkki
jatkaen matkaansa luostarin käytävää pitkin, tutkien haavoittuneiden riviä, ja välillä kumartuen voihkivien puoleen. Hän seurasi munkkia katseellaan, ja tämän poistuttua hän nukahti väsymyksen viedessä voiton.
Hän istui hevosen selässä kalliolla, katsoen kuinka veljeskunnan ritarit kulkivat alapuolella. Hän tunsi patoutuneen raivon, ja hyökkäsi huutaen rinnettä alas. Yhä uudestaan, samat unet piinasivat häntä. Hän oli ollut siellä, hyökännyt muiden mukana rinnettä alas kaaoksen palvelijoitten kimppuun. Hänen unissaan kaikki oli päinvastoin.
Seuraavana yönä hänet vietiin huoneeseen, jossa hänen haavansa parannettiin, ja murtunut kylkiluu iskettiin paikoilleen. Hän häilyi tajuttomuuden rajamailla, ja aina välillä jokin herätti hänet takaisin täyteen valmiuteen. Se ääni kuului suurmestari Aremielille. ”Oletko hereillä, Eriomine? Vaikka Eriomine kuulikin sen, jokin hänen sisällään käski häntä tekeytymään nukkuvaksi, odottaa, että tämä mahtava taistelija olisi poistunut huoneesta. Hereillä hänen oli helpompi vastustaa sitä, vaikka hän melkein vajosi tajuttomuuteen tämän oudon mahdin edessä. ”Kuulen sananne, teidän pyhyytenne.” Aremiel oli suurmestari, ja paljon korkeampiarvoisempi. Silti, vaikka Aremiel oli hänen ystävänsä, hän silti tunsi jotain patoutunutta kateutta ja turhautuneisuutta tätä kohtaan. ”Tiedät, että sinun ei tarvitse puhutella minua niin kuin hovin palvelijat tekevät, ystäväiseni”, vastasi Aremiel naurahtaen. Eriomine tiesi sen, mutta jokin toinen tietoisuus hänen sisällään väänsi sanojen merkitystä niin, että ne vain lisäsivät Eriominen kaunaa ja kateutta suurmestaria kohtaan. Huomenna lähdemme, pahasti haavoittuneet meidän on pakko jättää, mutta sinun haavasi ovat niin vähäisiä, että voit halutessasi tulla mukaamme. Eriomine liikahti, ja tunsi tuskan kyljessään. Ajattelematta hän vastasi: ”Kyllä”
Eriomine laahusti tuskan sokaisemana asehuoneeseen, ja rupesi kokoamaan varusteitaan. Hänen valkoinen haarniskansa roikkui telineessä, ja sen vieressä oli kypärä, jota koristi valkoinen seppele.
Niiden välissä, roikkui hänen lyömämiekkansa. Sen musta terä erottui kaikesta valkoisesta hohteesta, ja se loi häneen rohkeutta. Hänen kipunsa katosivat, ja hän tunsi luiden palaavan ennalleen hänen tarttuessa siunattuun miekkaansa. Hän asettui haarniskaan aseenkantajan avustuksella, ja käveli talleille etsimään ratsuaan.
Valkoisen Teräksen ritarit ratsastivat poispäin luostarista, jonne he olivat jättäneet puolet vahvuudestaan loukkaantuneena tai kuolleena. Heidän ratsastaessaan kukkuloilta alas laaksoon, heidän edessään levittäytyi taistelutanner, jossa Eriomine ja monet muut olivat taistelleet. Laakso oli täynnä mustia kitukasvuisia puita, ja korppikotkat taistelivat siellä kaaoksen petojen kuolleesta lihasta. Ritarit jatkoivat matkaansa kuolleen laakson läpi, ja lähestyivät keisarikunnan rajaseutuja
Aloitetaan nyt tuolla, ja sitten kun olen saanut turnauskiireet alta pois, kirjoittelen tuolle jatkoa. Toivottavasti tuo prologi onnistui kertomaan minne tarina tähtää.
