Ensimmäinen 40K-tarinani!
Lähetetty: Ti 10.08.2004 22:01
40K
Aivan oikein! Tämä on ihkaensimmäinen tarinani Warhammer 40.000:n synkästä maailmasta. Aivan aluksi kerron teille, että tiedän 40K:n fluffista vähemmän kuin piru Kiinasta, joten voitte sitten kuluttaa seuraavat 78 viestiä fluffivirheideni korjaamiseen. Koitin kuitenkin saada jotain aikaiseksi, ja tässä tämä nyt on:
_________________________________________________
Doran planeetta oli vanha ja monipuolinen. Siellä oli muinaisina aikoina asustanut joku humanoidien kulttuuri, joka oli rakentanut sen ainoan manteren täyteen kaupunkeja, joiden huikean korkeiden pilvenpiirtäjien tornit hajottivat myrskypilviä betonimaailman yläpuolella. Meret olivat heidän aikanaan olleet kauniita ja kirkkaita, ja niiden ylle oli rakennettu kelluvia asutuskeskuksia ja puolustusarmeijan sotilastukikohtia. Dora oli voinut hyvin, ja siellä oli asunut miljardeja enemmän tai vähemmän onnellisia asukkaita, jotka pitivät puoliaan äärettömän avaruuden ja antiavaruuden uhkia vastaan ydinkoneillaan ja -tykeillään. Mutta jokin oli mennyt pieleen. Ulkoiset tuhoojarodut eivät olleet pystyneet murskaamaan Doran teknokulttuuria, mutta mikään ei kestä ikuisesti. Niinpä Dora luhistui sisäisiin paineisiin, jotka ovat kaikkien maailmojen pahin vaara.
Konflikti oli lyhyt ja raju, ja se päättyi ydinaseiden tuhoutumiseen ja planeetan saastumiseen. Radioaktiiviset lämpöaallot luhistivat suuren osan kaupungeista, jauhoivat vuoret tuusannuuskaksi, myrkyttivät meret elinkelvottomiksi ja murhasivat joka ikisen asukkaan koko planeetan päältä. Kaikki kuolivat; kaikki älykkäät epäihmiset, kaikki eläimet joita ei missään muualla tavata, kaikki kasvilajikkeet, jopa mikrobit tukahtuivat onnettomuudessa.
Planeetta oli kuolleena tuhansia vuosia, ja viimein se parantui. Elämä palasi sinne ulkopuolelta, kun erään toisen tuhoutuneen planeetan asukkaat, jotka pakenivat tuhoa, löysivät Doran. He asuttivat osan planeetasta ja levittivät sinne omia kasvejaan ja eläimiään, ja rakensivat uuden, hienovaraisen biologisen ekosysteemin Doraan.
He olivat ihmisiä, pakolaisia joista Keisarin joukot eivät tienneet mitään. Doran uudet asukkaat.
Lovecraft katseli merta.
Hän istui pitkällä laiturilla, joka oli rakennettu paksuista lankuista. Laituri ulottui kauas hiekkarannasta, ja kun meni sen kärkeen ja katsoi eteenpäin, näki pelkkää vettä rajattomuuteen.
Lovecraft oli seitsemäntoista ikäinen, vaalea poika joka asusti pienessä Murthin kylässä Doran ainoan mantereen koillisrannalla. Hän oli pitkä ikäisekseen, mutta kovin laiha. Hänellä oli kirkkaansininen katse jota kylän vanhukset pitivät kovin kauniina, ja josta he aina jaksoivat kertoa hänelle. Hän itse oli korviaan myöten täynnä vanhojen akkojen puheita. Hän piti meren katselusta.
Meri oli kielletty hedelmä. Se ei ollut parantunut ja oltiin saatu selville, ettei sitä voisi mitenkään parantaa. Se oli kirkas, niin kirkas että pohjan saattoi nähdä aina riippumatta veden syvyydestä. Vesi oli täysin läpinäkyvää, koska siinä ei ollut minkäänlaisia epäpuhtauksia. Se oli pohjia myöten eloton, kuollut kuin kivi. Tuulenvire sai sen pinnan lainehtimaan hiukan, mikä huononsi näkyvyyttä, mutta Lovecraft erotti silti selvästi valkean hiekkapohjan kymmenisen metrin syvyydessä suoraan hänen alapuolellaan.
Lovecraft rakasti uimista, ja mikään ei olisi ollut hienompaa kuin uida loputtomassa järvessä, meressä. Mutta meressä uinti oli kiellettyä. Vesi oli kuolettavaa. Sitä ei saanut juoda, siinä ei saanut pestä käsiään, siitä kohoilevia huuruja ei saanut edes hengittää, saati sitten uida siinä. Jopa laiturilla istuminen oli kyseenalainen teko. Kylän asukkaat kuitenkin tiesivät, että Lovecraft ei ollut vastuuton poika. Jos hänestä alkoi tuntua siltä, että veden myrkky alkaisi vaikuttaa, hän kyllä lähtisi laiturilta.
Pikkupoikana Lovecraft oli ajatellut, että kun hän kasvaisi isoksi, hän keksisi jonkin keinon parantaa meri. Sitten hän voisi uida siinä niin kauan kuin tahtoisi. Mutta nykyään hän tiesi paremmin. Meren saastutti lähtemätön radioaktiivinen toksiini, nimeltään betahappo, joka oli Keisarikunnassa tunnetun ydinperäisen alfauraani 2:n muunnos. Se ei koskaan kuluisi pois (toisin kuin alfauraani 2, jonka radioaktiivinen lataus purkautuisi kolmentuhannen vuoden kuluessa), eivätkä Doran parhaatkaan tiedemiehet olleet keksineet mitään keinoa poistaa sitä merestä. Niinpä meri oli ja pysyi myrkyllisenä. Pelkkä veden koskettaminen kirveli ihoa niin, että se syyhysi seuraavat kolme päivää, ja sen juominen oli kohtalokasta sydämen ja keuhkojen toiminnalle. Onneksi Murthin lähimaastossa oli kuitenkin monia puhtaita järviä, joissa oli kalojakin. Niissä Lovecraft ui mielellään.
Tuuli puhalsi hieman kovempaa saaden Lovecraftin vaalean, pitkän tukan hulmuamaan. Hän veti reaktionomaisesti syvään henkeä, unohtaen täysin istuvansa meren yllä, ja kakoi oitis. Hän tunsi kirvelevän tunteen kurkussaan, ja tunsi kitalakensa kuivuvan. Hän nousi seisomaan ja juoksi kompuroiden rantaan, pois laiturilta, ja toivoi ettei ollut hengittänyt myrkkyä liian syvään.
”Mihnä hitos ne jyhnät piileksii?” örkkipomo Grofskintur murahti raivokkaasti.
”Sitä ei moni tiiä”, totesi vastaukseksi yksi hänen alaisistaan, jotka istuivat suuren, ruosteisen tietokonepöydän ääressä näpeöiden lukuisia erivärisiä nappeja ja vipuja ja tuijottaen tarkasti pieniä ja sumeita näyttöruutuja. ”Ne on varmaan luikahtanu jonkilaasen tutkasuojan alle. Ensteks me nähtiin ne ja sitte – simsalabim – me ei enää nähty niitä. Ne on suojassa, mutta me yritetään koko ajan murtaa niiden näkymättömyyskilpi. Sitte meidän tutkat näkee ne taas.”
”Parempi olis”, Grofskintur ärähti. ”Jossei niitä löydy, mä katkasen teiltä kaikilta kaulat!”
”Pomo, ei se meidän vika oo jos mariinipaskoilla on paremmat suojat kuin meillä.”
”Onpas! Tehkää meille paremmat suojat!”
”Hei, nyt me taas nähdään ne!” hihkaisi yksi örkeistä kumartuen lähemmäs monitoria. Se pyyhki omaa sylkeään pois ruudusta nähdäkseen paremmin. ”Pojat, onpa niillä iso alus! Varmaan kolmesataa metrii pitkä! Varmaan isot tykit.”
”No, meillä on ainakin isommat tykit kuin niillä, jos ei mitään muuta!” Grofskintur karjaisi. ”Ampukaa ne oravankakat warppiin!”
”Ei voida, ne ei oo kantomatkan sisällä”, eräs örkki vastasi epävarmasti henkensä uhalla. Kun Grofskintur sattui sille päälle, se todellakin toteutti uhkauksensa joita se lateli joka suuntaan. Jos jokin ei toiminut, joku sai aina kärsiä.
”No menkää sinnä perkeleksen kantomatkan sisälle!”
”Joo, totta kai, koko ajan”, örkki mumisi hiljaa ja alkoi säätää kurssia uudelleen. Hetken päästä se sanoi: ”Ohjelma laski, että me tavataan mariinit jossain planeetalla. Ne on sen toisella puolella ja me tällä puolella. Ne varmaan aikoo laskeutua.”
”Niin mekin”, Grofskintur jyrähti kuin ukkonen. ”Laskeudutaan ja ammutaan mariinit helvettiin. Mikä planeetta se on?”
”En tiiä... Joku Dora. Siellä on asukkaitakin.”
”Kiva, lisää tapettavaa. Olinkin käymässä jo vähän tylsistyneeksi. Pitää saada vähän purkaa paineita...” Grofskintur veti henkeä. Sitten se päätti ettei jaksanut odottaa planeetalle laskeutumista. Sen sijaan se veti ison nyrkkinsä taakse ja paiskasi sen kaikin voimin lähimmän örkin ohimoon.
Murthin kylä sijaitsi ihanteellisessa paikassa, ikään kuin läpileikkauksessa koko planeetan paikkoihin. Sen pohjoispuolella avautui kuollut meri, joka kimalteli auringon säteiden pirstoutuessa sen laineisiin. Kylän eteläpuolella oli pieni metsäalue, jonka kyläläiset olivat itse kasvattaneet. Sen takana oli muinainen kaupunki, muisto Doran vanhasta kulttuurista. Kaupunki oli raunioina mutta silti kunnioitusta herättävä, niin kookas se oli. Pilvenpiirtäjät näkyivät Murthiin hyvin, ja toisinaan ne varjostivat kylän rakennuksia. Murthin itäpuolella taas avautui tasainen lakeus, joka levittäytyi kaukaisuuteen, ja sen länsipuolella oli iso, elämää kuhiseva järvi jossa Lovecraft ystävineen kävi usein uimassa.
Kylä sai toimeentulonsa metsästä. Siellä eli runsaasti villieläimiä, joita metsästettiin ja syötiin. Itäisillä lakeuksilla oli peltoja, joissa viljeltiin vehnää, mutta ne olivat toissijainen elinvara. Leipää kyllä valmistettiin, mutta pääasiassa syötiin metsän antimia.
Kylä itse oli pieni, mutta ei mikään piskuinen kärpäsen jalanjälki kartalla. Siellä oli kolme kivettyä katua, joiden varsilla oli puisia, tiilikattoisia asuinrakennuksia, kauppoja ja käsityöläispajoja. Murthin teknologia ei ollut erityisen edistynyttä, sillä asukkaat pitivät perinteisistä keinoista, mutta joka kodista kyllä löytyi varsin toimiva teknoajan pistooli. Huhuttiin, että kylänvanhin Hagonilla oli hallussaan laserkivääri. Liesiä käytettiin, ja monenlaista sähkökäyttöistä krääsää löytyi. Lamppujakin oli, joskaan ei joka talossa. Sähköt tulivat joesta, joka virtasi järveen: koskeen oli rakennettu voimalaitos, joka tuotti sähköä. Voimalaitos oli kytketty energianvoimistajaan, joka kolminkertaisti voimalaitoksen luoman virran. Näin sähköä riitti kaikille ja sitä jäi ylikin.
Lovecraft yskäisi ja asteli kohti kotitaloaan. Se ei eronnut olennaisesti muista taloista. Se oli yhden päätien varrella, puunvärinen ja punakattoinen yksikerroksinen viihtyisä asuinrakennus. Lovecraft avasi oven ja astui yskien sisään.
Hänen äitinsä istui sohvalla kuunnellen radiolähetystä sisämaasta. Hän oli viehättävä, vaalea, keski-ikää lähestyvä nainen, joka huolestui hyvinkin pienistä asioista.
”Äiti”, Lovecraft sanoi ja hänen äitinsä kääntyi oitis katsomaan häntä. ”Minä hengitin merta. Pitäisikö mennä sairastupaan tai jotakin?”
”Voi poikaa”, äiti huudahti ja juoksi kietomaan kätensä Lovecraftin ympärille. Poikaa närkästytti äitinsä jatkuva huolehtivaisuus.
”Rauhoitu”, hän sanoi ja työnsi äidin sivummalle. ”Olen aivan kunnossa. Mutta kannattaa varmaan silti käydä sairastuvassa.” Sitten Lovecraft puhkesi uuteen yskänpurkaukseen.
Sairastupa oli yksi Murthin suurimmista rakennuksista. Siinä oli kome kerrosta ja se oli steriilin valkea lukuunottamatta punaista kuunsirppiä, joka oli kiinnitetty seinään oven yläpuolelle. Siinä oli lukuisia ikkunoita, joista useimpien eteen oli vedetty velkea verho.
Äiti veti Lovecraftin kiireesti sisälle. Ulko-oven takana oli pieni vastaanottosali, jossa oli mukavan viileä ilma. Kiiltelevän, metallipäällysteisen tiskin takana istui nuori mies, joka kuunteli samaa radiolähetystä jota äiti oli äsken kuunnellut.
”Voinko auttaa?” hän kysyi nähdessään asiakkaansa.
”Poikani hengitti meren huuruja”, äiti vastasi tohkeissaan ja huolissaan. Lovecraft yskähti vaivautuneena. Häntä harmitti, että äiti otti kaiken aina niin vakavasti.
”No, se on äkkiä korjattu”, mies vastasi. ”Minäpä kutsun rouva Tupean teitä auttamaan.” Hän painoi jotain nappia tiskin takana ja hymyili asiakasystävällistä hymyä äidille. ”Olkaa hyvät ja odottakaa hetki.”
Pian rouva Tupea saapui paikalle. Lovecraft oli nähnyt hänet monta kertaa ennenkin – pienessä kylässä kaikki tuntevat toisensa. Tupea oli lihava ja lyhyt, tomera ja ahkera nainen. Hän katsahti Lovecraftiin kuin miettien, mikä tätä mahtoi vaivata, ja kysyi: ”Mikä hätänä?”
”Poikani hengitti meren huuruja”, äiti toisti ja osoitti Lovecraftia.
”Vai niin”, Tupea lausahti. ”Seuratkaa minua. Vien pojan sairashuoneeseen ja laitan hänet myrkynpoistokoneeseen.”
Tupea avasi oven huoneen perällä ja lähti sen takana olevaan käytävään. Lovecraft äiteineen lähti hänen peräänsä.
Pian he saapuivat pieneen huoneeseen, jossa oli kolme huonekalua: valkeisiin lakanoihin pedattu vuode, jakkara sekä laatikollinen yöpöytä. Näiden lisäksi siellä oli runsaasti erilaisia koneita, joista jotkut näyttivät hyvinkin uudenaikaisilta ja toiset ruostetahraisilta ja ikälopuilta.
”Käy pitkäksesi”, rouva Tupea kehotti. Katsomatta, noudattiko Lovecraft hänen sanojaan, hän alkoi penkoa laitteita. Lovecraft asettui selälleen makaamaan vuoteelle ja äiti istui jakkaralle hänen viereensä näyttäen huolestuneelta ja vilkuillen vuorotellen Lovecraftia ja rouva Tupeaa.
Pian rouva löysi etsimänsä ja kiskoi esiin ison koneen. Se oli lähestulkoon metrin korkuinen, vaalea muovilaatikko, jonka yläosasta lähti pitkä letku. Letkun pää haarautui kuin käärmeen kieli. Koneessa oli kaksi nappia, vihreä ja musta, sekä kaksi mittaria. Tupea otti letkun, selvitteli siitä pahimmat solmut ja toi sen lähelle Lovecraftin kasvoja. Poika hillitsi vaivoin uuden yskänpuuskan.
”Laitan tämän letkun nyt nenääsi”, Tupea sanoi rauhallisesti. ”Se ei satu yhtään, vaikka voikin kuulostaa aika karmealta. Korkeintaan se tuntuu hieman epämiellyttävältä.”
Lovecraft nyökkäsi, ja Tupea tunki letkun pään haarat Lovevcraftin sieraimiin. Ne eivät ulottuneet kovin syvälle hänen nenänsä sisälle, mutta tuntuivat melko iljettäviltä.
Sitten Tupea painoi vihreää nappia. Kone päästi kolahduksen ja alkoi sitten rymistä valtavaa mekkalaa pitäen. Koko kone tärisi ja huojui, ja Lovecraft tunsi kuinka letku alkoi puhaltaa hänen nenäänsä jotain joka tuntui kylmältä ilmalta.
”Sinun täytyy hengittää suun kautta jonkin aikaa”, Tupea selitti ja Lovecraft hädin tuskin kuuli hänen äänensä metelin yli.
Äiti hymyili rohkaisevasti. Lovecraftista tuntui, että tästä tulisi pitkä päivä.
Käytävä oli heikosti valaistu. Sen seinät olivat metalliset ja kaartuivat hieman, katto oli korkealla mutta silti se loi jotenkin ahdistavan ahtauden tunteen. Lattian muodosti tiheä rautaristikko, jonka alla näkyi toinen samanlainen käytävä. Käytävän kattoon oli upotettu kolme himmeää lamppua, jotka muttivat pimeyden varjoisaksi hämäräksi. Käytävässä oli kaksi ovea: se, joka oli käytävän toisessa päässä, ja se joka oli sen toisessa päässä.
Toinen ovi päästi sihahduksen ja nousi kattoon hitaasti. Pienet ketjut jotka nostivat ovea, kolisivat hiljaa. Kun ovi oli kadonnut katon varjoihin, aukosta astui pitkä, viittaan pukeutunut mies. Hänellä oli tiukka, ilmeetön katse ja sotilaan jämerä ryhti. Hänen arvostaan kielivät myös lukuisat arvomerkit, jotka koristivat hänen univormunsa rintaa ja olkapäitä. Hänen musta viittansa oli kiinnitetty kullanhohtoisella soljella, joka esitti seppelepäistä pääkalloa.
Hän käveli pitkin, nopein ja täsmällisin harppauksin täsmälleen käytävän keskelle. Hänen perässään kulki toinen mies, joka ei ollut yhtä itsevarma, mutta kookkaampi ja raskaammin aseistettu.
Ensimmäisen miehen nimi oli kapteeni Morrick. Hän johti avaruusalus Rautaviikatetta, joka oli yksi keisarillisen mariinilaivaston tehokkaimmista tykkialuksista. Se oli varustettu sekä laserkanuunoilla ja ydinnikkelipommeilla että gammatykeillä, mikä oli harvinaista ja erittäin kallista. Tämä raskas varustus hidasti alusta huomattavasti mutta teki siitä erittäin vaarallisen, koska siinä oli sekä lyhyen kantaman tuhovoimaiset maataisteluaseet että pitkän kantaman kaukotykit, ja vieläpä gammatykit eikä tavalliset Vader-kanuunat.
Toinen mies oli aluksen kuljettaman ultramariiniarmeijan kenraali, Xerxes. Hän näytti epäilevältä.
Morrick kääntyi Xerxesiä kohti ja sanoi jämäkästi: ”Olen pettynyt sinuun.”
”Mutta emme tiedä näistä örkeistä mitään”, kenraali vastusti. ”Niiden alus saattaa kantaa vaikka mitä. Jos käymme suoraan taisteluun planeetan pinnalla, voi käydä ilmi että niitä on kymmenen kertaa enemmän kuin meitä, tai että niillä on lastina rykmenttikaupalla moottoroituja iskujoukkoja, tai että ne voivat tuhota koko planeetan jollain Sigmarin hylkäämällä ydinohjuksella!”
”Etkö tahdo ottaa riskiä? Meidän tehtävänämme on nimenomaan tuhota tällaiset mahdolliset uhat. Jos tuo örkkialus saa jatkaa matkaansa esteettä, se voi kylvää valtavaa tuhoa Keisarille uskollisille planeetoille.”
”Me emme voi käydä hyökkäykseen ellemme saa lisää tietoja, Morrick!”
”Kapteeni Morrick sinulle.” Morrick mulkaisi vihaisesti kenraalia. ”Pelkäätkö sinä yhtä vaivaista örkkialusta? Jos tuo kirottu Dora ei olisi tiellä, Rautaviikatteen gammatykit olisivat ampuneet sen jo menneisyyden synkkään historiaan. Ja jos ei muu auta, voimme räjäyttää koko planeetan edestä.”
”Mutta –”
”Oletko kanssani eri mieltä vai samaa mieltä? Tee päätöksesi.”
Valot välkähtivät, ja kun ne palautuivat, ne eivät loistaneet enää yhtä kirkkaasti kuin ennen. Morrick näytti pelottavalta kun tummat varjot kehystivät hänen kasvojaan.
”Samaa mieltä”, Xerxes mutisi ja painoi katseensa lattiaan.
Dora kiertyi hitaasti aurinkoaan vasten. Musta tyhjyys planeetan ympärille kietoutui tiukasti sen päälle, kun kaksi avaruusalusta, harmaa ja räikeän punainen, lähestyivät sitä hitaasti ja uhkaavasti, kuin tuomiten sen viimeisen yön alkaneeksi.
****
Lovecraft voi jo paremmin, mutta hänen oli kuulemma pysyttävä sairaalassa vielä yön yli, vaikka henkitorven puhdistuskone olikin jo kytketty pois päältä. Hänen äitinsä istui vielä auringonlaskun jälkeenkin hänen sänkynsä vierellä huolestuneena, ja häntä vihastutti moinen yliholhoaminen.
”Minä olen ihan kunnossa, äiti”, Lovecraft vakuutteli. ”Sinä voit mennä jo kotiin.”
”Minä tahdon pysyä täällä”, äiti vastasi kuin ei olisi ymmärtänyt, mitä Lovecraft tarkoitti.
”Äiti – mene kotiin.”
Äiti räpäytti silmiään, huokaisi ja nousi. Hän yritti antaa vielä hyvänyönsuukon Lovecraftin poskelle, mutta tämä onnistui torjumaan sen. Sitten äiti lähti hiljaa. Unohtamatta kuitenkaan kuiskata lempeästi: ”Hyvää yötä.” Lovecraft oli liian turhautunut vastatakseen.
Ovi sulkeutui.
Kalvakka kuunvalo hiipi äänettömästi huoneeseen kiinni vedettyjen valkoisten verhojen välisestä raosta. Mitään ääniä ei kuulunut, mikä sai Lovecraftin epäilemään että huone oli äänieristetty. Hiljaisuus sai hänet hermostumaan, ja niinpä hän nousi jaloilleen ja tallusti ikkunan eteen. Hän tarttui verhoihin ja veti ne auki. Ulkona oli niin pimeää, että mitään ei oikeastaan näkynyt. Lovecraft väänsi ikkunan salvat auki ja avasi koko ikkunan sepposen selälleen. Viileä yöilma tuiskahti hempeästi huoneeseen heilauttaen Lovecraftin tukkaa. Hän laski käsivartensa ikkunalaudalle ja nojautui puolittain ulos.
Hän oli kolmannessa kerroksessa, ja kivetylle kadulle oli noin kahdeksan – yhdeksän metrin pudotus. Vaara ei kuitenkaan säikäyttänyt vaan kiehtoi häntä. Murth näytti kauniilta öiseen aikaan, jotenkin rauhalliselta ja kodikkaalta.
Lovecraft tuli vilkaisseeksi taivaalle. Se oli samettisen musta ja kirkas. Yksi suuri pilvi peitti melkein kolmasosan taivaasta, mutta sen lisäksi ei ollut mitään muita esteitä nähdä kirkasta, valkeaa kuuta.
Sitten suuren pilven takaa kurkisti hitaasti toinen kuu, kirkkaansininen. Se tuli piinallisen hitaasti näkyviin kun pilvi siirtyi sivuun, ja kohta se hohti kirkkaana ja selkeänä kuin toinenkin. Doralla oli kolmaskin kuu, sekin vaalea, usein melko kellertävä, mutta sitä ei näkynyt tänä yönä.
Lovecraft vaipui ajatuksiinsa katsellen kuita. Kun hän jonkin ajan kuluttua havahtui, hänellä ei ollut aavistustakaan kuinka kauan oli nojaillut ikkunaan. Kuut olivat lähestyneet toisiaan aimo matkan ja yö oli jo pitkällä.
Lovecraft oli aikeissa vetäytyä takaisin sänkyyn, kun hän äkkiä näki jotain kummallista.
Ainoa pilvi oli jo aikaa sitten hajonnut ja hälvennyt tuuleen. Mutta nyt jokin muu, taivasta mustempi, kulki hitaasti sinisen kuun eteen. Se ei ollut haituvainen kuten pilvet, vaan sen ääriviivat olivat hyvin tarkat ja suorat. Lisäksi sen ääriviivat olivat kirkkaan verenpunaiset.
Se liikkui hitaasti kuun editse, ja niiden värit sekoittuivat muodostaen heikon violetin sävyn. Purppura tanssi Lovecraftin hämmästyksestä suurilla sinisilmillä. Sitten hän ryntäsi sisälle huoneeseen.
”Joku tulee”, hän kuiskasi. Hän kyllä tunnisti avaruusaluksen kun sellaisen näki.
”Valmistautukaa laskuun”, Morrick komensi.
”Kyllä, kapteeni”, eräs miehistön jäsen vastasi ja kiskoi suuresta vivusta.
”Antakaa palaa ja iskekää jalat tantereeseen!” Grofskintur karjahti niin, että hänen verestä kiiltävät hampaansa näkyivät joka ikinen. Örkit vikisivät vastauksia ja käänsivät aluksen kohti Doran manteretta.
”Perthu...”
Annan vaalea iho ei ollut täydellisen sileä, mutta se riitti Pertulle. Hänen kätensä siveli tytön hentoja muotoja. Karkea, hihaton kangaspaita oli ruskea mutta näytti mustalta pimeydessä, kun Annan sormet ujuttivat sen Perthun yltä. Pitkä ruoho kahisi ja kutitteli Annan selkää. Hänen huulensa liikkuivat mutta ääntä ei kuulunut. Rakastavaisten vieressä saniaiset kurkkivat yrittäen nähdä mahdollisimman hyvin. Pöllökin tarkkaili Perthun varovaisia liikkeitä.
Metsä oli paras paikka. Öisin siellä ei käynyt kukaan. Paitsi Anna ja Perthu.
Yhtäkkiä kuului kummallista ääntä. Kaukaisuudesta kantautui hurinaa, joka tuntui tulevan lähemmäs.
Perthu nosti kasvonsa ja katseli ympärilleen. Mitään ei näkynyt, mutta ääni kuului yhä kovempana.
”Perthu...! Älä lopeta!”
”Mutta mikä tuo ääni on? Kuuluuko se ylhäältä?”
Anna vaikeroi hiljaa. Perthu suuteli häntä ja nousi polvilleen. Hän katseli epäluuloisena metsän pimeyteen. Hurina muuttui lähestyväksi jyrinäksi, joka tuntui vavisuttavan maata. Annakin hillitsi itsensä ja nousi käsivarsiensa varaan. Häntä pelotti.
”Mikä on vialla? Mistä tuo ääni tulee?”
”En tiedä...”
Jyrinä hiljeni, mutta ei loitonnut vaan pikemminkin muuttui matalaksi, läpitunkevaksi bassoääneksi. Tärinä vaimeni mutta sen tahti nopeutui. Sitten kuului yksittäisiä rysähdyksiä, suhinaa ja tärähdyksiä, aivan kuin puita olisi kaatunut lähellä.
Yhtäkkiä Perthulla välähti. ”Avaruusalus laskeutui metsään. Puita kaatui sen tieltä.”
”Avaruusalus?” Anna kysyi. ”Tarkoittaako se, että me emme voi enää jatkaa tänä yönä?”
”Sshh”, Perthu suhahti, nousi seisomaan ja veti housut jalkaansa. Hän asteli hiljaa metsää kohti.
Äänet hiljenivät. Sitten kuului uusi suhahdus ja narinaa. Kolahdus. Askelia metallipinnalla, ja sitten maapinnalla. Joku käveli Doran pinnalla, joku ulkopuolinen. Perthu kurkisti puiden välistä.
Hän kuuli heikkoa murahtelua jostain läheltä. Pimeydessä välkähteli keltaisia sähkövaloja.
”No niin, mihnäs ne mariinit piileksii?”
”Planeetan toisella puolella vielä. Mut kyllä ne kohta tulee.”
”Hei kato, tuol on joku!”
”Alkuasukas vaan.”
Perthua kohti osoitettiin valoa. Se osui suoraan hänen silmiinsä ja häikäisi hänet hetkellisesti. Hän hieroi silmiään yrittäen saada jälkikuvan pois, mutta pahensi vain tilannetta. Hän kohotti katseensa.
Kuului rätinää kun konetuliaseet kävivät. Luodit, joiden tulinopeus oli suurempi kuin kukaan Doran asukas voisi ymmärtää, lävistivät Perthun rintakehän, kurkun ja kädet. Hän korahti kun hehkuvan kuumat ammukset surmasivat hänet varmasti. Yksi osui häntä otsaan lopettaen kaiken. Verinen, silputunut ruumis lysähti maahan.
Anna kirkaisi. Hän nousi seisomaan, nappasi maasta vaatteenkappaleen ja yritti peitellä sillä alastonta ruumistaan. Hän yritti huutaa Perthun nimeä, mutta ei saanut suustaan sanaakaan. Hän tuijotti verta, joka imeytyi multaan ja tahri saniaiset.
Askelet lähestyivät. Anna tahtoi juosta karkuun mutta hänen jalkansa eivät totelleet häntä. Hän sai hädin tuskin seistyä pystyssä.
Pusikosta asteli esiin kymmenkunta vantterarakenteista, isoa otusta, joilla oli vihreä nahka ja ruskeat nahka-asusteet. Niiden päällä niillä oli punaiset, rintakehän, nivuset ja reidet peittävät metallihaarniskat, ja ne kantoivat punaisia aseita, joista muutamien piipuista tuprusi savukiehkuroita. Ne eivät piitanneet Perthun ruumiista vaan piirittivät Annan, jolla oli vaikeuksia peittää vartalonsa joka puolelta.
”Katoppa vaan”, yksi murahti. ”Ne on ollu naimas.”
”Ikävä keskeyttää”, toinen naurahti ja asteli Annan viereen. Hän kavahti kauemmas ja oli tuiskahtaa maahan. Örkki tarttui hänen ranteeseensa ja kiskaisi vaatekappalen syrjään paljastaen tytön ruumiin. Muut örkit rämähtivät nauruun.
Örkki tarttui Annan leukaan ja käänsi hänen kasvonsa omaa naamaansa kohti. Tyttö haistoi hirviön henigtyksen ja oli pyörtyä. Hän rimpuili heikosti vastaan mutta ei hyötynyt siitä mitään. Örkki naurahti ja päästi irti. Anna kaatui selälleen maahan ja yritti oitis kömpiä pystyyn, mutta örkki iski jalkansa hänen rintojaan vasten ja painoi hänet takaisin maahan. Kipu oli nujertaa Annan.
”Huvitellaanko sillä vähän?” yksi örkki kiljaisi riemuissaan.
”Nääh, ei oo aikaa.” Örkki otti sarjatulitykkinsä, tunki sen piipun Annan rintojen väliin ja tyhjensi sen lippaan tytön sisään.
Kylänvanhin Hagon oli kunnianarvoisa seitsemänkymmenen vanha mies, joka oli yhä vireä ja älykäs. Hän asusti pienessä talossa, jonka hän oli täyttänyt vanhoilla esineillä eri puolelta Doraa.
Hän heräsi jyrinään ja tunnisti heti laskeutuvan aluksen äänet. Hän tiesi heti, ettei kyseessä ollut mikään ystävällismielinen visiitti, ja avasi kaapin jossa oli iso laserkäyttöinen polttotähtäinkivääri ja kymmenen lipasta plasmapanoksia. Hän muisti yhä selvästi, miten asetta käytettiin, ja tarttui siihen kokenein ottein. Hän otti kolme lipasta, työnsi kaksi vyöhönsä ja latasi kolmannen kivääriin. Hän iski latingin päälle, käänsi tähtäimen tarkkuudelle 3,5 ja astui ulos öiselle kadulle. Oli pimeää ja hiljaista. Hagon alkoi kävellä kohti metsää, josta epäili äänten tulleen, ja ennen kuin hän oli ehtinyt ottaa kahta askelta repi ilmaa konetuliaseen voimakas ääni etelästä, jota seurasi oitis nuoren naisen kirkaisu. Hagon lähti juoksujalkaa liikkeelle, käännähti sivukujalle ja puikahti kylän läpi kunnes oli metsän laidassa. Siellä hän kuuli toisen tulitussarjan metsän uumenista. Hänen pahimmat pelkonsa olivat käyneet toteen. Hän kääntyi ja lähti takaisin kaupunkiin aikomuksenaan herättää kaikki ja ryhtyä puolustamaan Murthia, mutta hän ei ehtinyt kauas.
Hän kääntyi takaisin isolle, kivetylle kadulle ja otti pari askelta, jotka veivät hänet kadun keskelle. Silloin jostain kuului huuto: ”Jiii-haa!” ja nurkan takaa syöksähti esiin kolme raskaasti varustautunutta örkkisotilasta, jotka käänsivät oitis aseensa Hagonia kohti. Kylänvanhin ei empinyt hetkeäkään. Hän oli jo älynnyt poistaa varmistimen, tähtäsi pikaisesti lähintä örkkiä kurkkuun ja veti liipaisimesta. Kuului kumea pamahdus joka löi vanhuksen korvat lukkoon, ja kiväärin piipusta singahti tulinen, hehkuva valoammus joka pureutui örkin lihaan ja sinkoutui irti sen niskasta, lävisti sen takana seisovan örkin ja surmasi ne molemmat niin nopeasti, että viimeinen eloonjäänyt näki vain kirkkaan valonsäteen joka ampaisi ulos kiväärinpiipusta ja sammui saman tien. Se ei kuitenkaan joutunut hämmingin valtaan vaan alkoi oitis tulittaa Hagonia kohti. Hän ehti kuitenkin ampua sen ennen kuin se sai edes sihdin kohdalleen. Niinpä Hagon käännähti ja lähti sisälle ystävänsä Gordonin taloon.
Gordon oli unessa yläkerrassa. Hagon ravisteli miehen hereille ja sanoi tälle nopeasti: ”Vihollinen on hyökännyt kylään. Meidän on puolustettava itseämme.”
Gordon räpäytti silmiään unenpöpperöisesti, nousi sitten seisomaan, nappasi kaksilippaisen teknopistoolinsa ja seurasi Hagonia ulos pelkissä yöhousuissaan. He palasivat kadulle, jossa kolme örkinraatoa makasivat verissään. Kuut kumottivat niin kirkkaina, että sininen kajo valaisi katua.
”Missä ne ovat?” Gordon kysyi.
”Metsän suunnalla”, Hagon vastasi.
He lähtivät liikkeelle. Juuri silloin katolta heidän yläpuoleltaan kuului lippaan lataamisen ääni.
Tuska ja aseiden rätinä lävistivät heidät. He kaatuivat maahan.
Hagon tunsi luoteja alavatsassaan, vasemmassa käsivarressaan ja useita molemmissa jaloissaan. Hän saattoi tuntea avoimien reikien tykyttävän ruumiissaan, tunsi kuuman veren kastelevan hänen vaatteensa. Hän hillitsi vaikerruksen, sulki silmänsä ja makasi aivan hiljaa, pidättäen hengitystään. Hän kuulosteli ja tunsi elinvoimansa valuvan kadulle.
Hän puristi yhä kivääriä sormissaan.
Hagon kuuli, kuinka muutama örkkiä hyppäsi alas kadulle talonkatolta, jossa ne olivat olleet väijyksissä. Ne murahtelivat jotain epäselvää ja astelivat lähemmäs.
Hagon tiesi kuolevansa mutta ei ajatellut sitä. Sen sijaan hän kierähti salamannopeasti selälleen ja iski samalla kiväärinsä varrella lähintä örkkiä. Hän osui siihen, ei hukannut aikaa tähtäämiselle vaan painoi oitis liipaisinta. Valonsäde lävisti örkin ja sarjatuli Hagonin.
Lovecraft tuijotti verisiä tapahtumia ikkunasta kauhun vallassa. Hän odotti, että örkit lähtivät, ja koitti saada hengityksensä tasaantumaan. Hänen sydämensä hakkasi erittäin kovaa ja pikavauhtia.
Hän ei uskaltanut mennä käytävään. Örkit olivat saattaneet jo vallata sairaalan. Katukaan ei tuntunut houkuttelevalta, mutta siellä oli sentään näkyvyyttä.
Lovecraft katsoi puskaa, joka kasvoi sairaalan etupihalla melko lähellä hänen ikkunaansa. Sitten ovi hänen takanaan rysähti auki äkkiarvaamatta.
Hän ei jäänyt ajattelemaan vaan hyppäsi ulos avoimesta ikkunasta. Tuhovoimaiset panokset sinkoilivat siihen, missä hän oli äsken seissyt, särkien lasin ja murskaten seinään isoja reikiä, mutta Lovecraftiin ne eivät osuneet.
Putoaminen tuntui kestävän kovin kauan. Sitten poika iskeytyi puskaan ja tuupertui sen päälle.
Kesti vähän aikaa, ennen kuin hän ymmärsi olevansa yhä tajuissaan, ja nousi seisomaan. Hänen jalkojaan jomotti mutta ne eivät olleet nyrjähtäneet. Hän tunsi, että pystyi kävelemään jonkin matkaa joskin vaivalloisesti ja tuskallisesti, ja niinpä hän lähti etenemään katua.
Silloin ilmasta kuului repivää ääntä. Yhtäkkiä viereinen rakennus muuttui valtavaksi tulipalloksi joka levisi ja nieli talon pihan, peitti kaiken näkyvistä ja huuhtoi muiden talojen seiniä kuumuudella. Lovecraft tunsi kasvojensa ihon paahtuvan, liian kuumana hiotakseen. Sitten valtaisa paineaalto tarttui häneen ja lennätti hänet päin sairaalan seinää, joka sekin rytisi ja painui sisäänpäin paineen voimasta. Seinä oli kuitenkin lujempaa tekoa kuin näytti: se ei antanut periksi. Sen sijaan moni muu rakennus kadun varrella murtui ja luhistui kasaan kuin korttitalo, levittäen laudanpätkiä ja epämääräisiä sirpaleita ympäriinsä.
Sitten savu ja tuhka kohosivat ilmaan ja peittivät näkyvyyden kokonaan alleen. Sen mukana nousivat naisten valitus ja lasten parkuna, jotka hiipivät Murthin ylle. Kylä kouristeli kuolintuskissaan. Pian joka puolelta alkoi kuulua helvetillistä ammuskelua ja pamahtelua kun örkit teurastivat kylän asukkaita puolin ja toisin. Lovecraft kömpi pystyyn mutta hänen jalkansa olivat nyt liian heikot kantamaan häntä. Hän lyhistyi polvilleen. Kyyneleet, hikipisarat ja verivirrat valuivat hänen kasvojaan pitkin. Tuhka peitti hänen ihonsa hitaasti, kuin hiljaa satavat lumihiutaleet.
Vihellys. Se kävi matalaksi, ja sitten sairaala räjähti. Ensin yläkerran ikkunoista rysähti ilmaan tulivirrat, ja sitten toisen ja ensimmäisen kerroksen seinät levisivät pallona joka puolelle, ja niitä seurasi tuli joka hukutti Lovecraftin ja pääkadun hetkessä.
Mariinit ja örkit kävivät nopean ja äkäisen sodan Doran pinnalla. Ensin tiedustelupartiot ja pienet, etujoukkojen yksiköt ottivat yhteen ja tappoivat toisiaan eri puolilla mannerta, ja sitten pääjoukot rysähtivät yhteen. Kun rintamalinja hitaasti muodostui, alettiin sen molempia puolia pommittaa raivokkaasti. Sitten avaruusalukset alkoivat käyttää jämeriä aseita. Pian metsät paloivat ja kaupunkien rauniot luhistuivat entistäkin paremmin. Murthin kaltaiset kylät ja isommat asutuskeskukset pommitettiin hajalle ja kohta savu pimensi auringon ja kuut joka puolella planeettaa. Sitten hiljaisuus laskeutui pimeyteen.
Voittajalla ei ollut merkitystä. Kun alukset lähtivät, Dora oli jälleen kuollut.
_________________________________________________
Huomisaamuna klo 8.00 koulua ja tässä sitä vain lähetellään uutta stooria Sotuun... *huokaus* No, se vie ajatukset pois todellisuudesta.
Aivan oikein! Tämä on ihkaensimmäinen tarinani Warhammer 40.000:n synkästä maailmasta. Aivan aluksi kerron teille, että tiedän 40K:n fluffista vähemmän kuin piru Kiinasta, joten voitte sitten kuluttaa seuraavat 78 viestiä fluffivirheideni korjaamiseen. Koitin kuitenkin saada jotain aikaiseksi, ja tässä tämä nyt on:
_________________________________________________
Doran planeetta oli vanha ja monipuolinen. Siellä oli muinaisina aikoina asustanut joku humanoidien kulttuuri, joka oli rakentanut sen ainoan manteren täyteen kaupunkeja, joiden huikean korkeiden pilvenpiirtäjien tornit hajottivat myrskypilviä betonimaailman yläpuolella. Meret olivat heidän aikanaan olleet kauniita ja kirkkaita, ja niiden ylle oli rakennettu kelluvia asutuskeskuksia ja puolustusarmeijan sotilastukikohtia. Dora oli voinut hyvin, ja siellä oli asunut miljardeja enemmän tai vähemmän onnellisia asukkaita, jotka pitivät puoliaan äärettömän avaruuden ja antiavaruuden uhkia vastaan ydinkoneillaan ja -tykeillään. Mutta jokin oli mennyt pieleen. Ulkoiset tuhoojarodut eivät olleet pystyneet murskaamaan Doran teknokulttuuria, mutta mikään ei kestä ikuisesti. Niinpä Dora luhistui sisäisiin paineisiin, jotka ovat kaikkien maailmojen pahin vaara.
Konflikti oli lyhyt ja raju, ja se päättyi ydinaseiden tuhoutumiseen ja planeetan saastumiseen. Radioaktiiviset lämpöaallot luhistivat suuren osan kaupungeista, jauhoivat vuoret tuusannuuskaksi, myrkyttivät meret elinkelvottomiksi ja murhasivat joka ikisen asukkaan koko planeetan päältä. Kaikki kuolivat; kaikki älykkäät epäihmiset, kaikki eläimet joita ei missään muualla tavata, kaikki kasvilajikkeet, jopa mikrobit tukahtuivat onnettomuudessa.
Planeetta oli kuolleena tuhansia vuosia, ja viimein se parantui. Elämä palasi sinne ulkopuolelta, kun erään toisen tuhoutuneen planeetan asukkaat, jotka pakenivat tuhoa, löysivät Doran. He asuttivat osan planeetasta ja levittivät sinne omia kasvejaan ja eläimiään, ja rakensivat uuden, hienovaraisen biologisen ekosysteemin Doraan.
He olivat ihmisiä, pakolaisia joista Keisarin joukot eivät tienneet mitään. Doran uudet asukkaat.
Lovecraft katseli merta.
Hän istui pitkällä laiturilla, joka oli rakennettu paksuista lankuista. Laituri ulottui kauas hiekkarannasta, ja kun meni sen kärkeen ja katsoi eteenpäin, näki pelkkää vettä rajattomuuteen.
Lovecraft oli seitsemäntoista ikäinen, vaalea poika joka asusti pienessä Murthin kylässä Doran ainoan mantereen koillisrannalla. Hän oli pitkä ikäisekseen, mutta kovin laiha. Hänellä oli kirkkaansininen katse jota kylän vanhukset pitivät kovin kauniina, ja josta he aina jaksoivat kertoa hänelle. Hän itse oli korviaan myöten täynnä vanhojen akkojen puheita. Hän piti meren katselusta.
Meri oli kielletty hedelmä. Se ei ollut parantunut ja oltiin saatu selville, ettei sitä voisi mitenkään parantaa. Se oli kirkas, niin kirkas että pohjan saattoi nähdä aina riippumatta veden syvyydestä. Vesi oli täysin läpinäkyvää, koska siinä ei ollut minkäänlaisia epäpuhtauksia. Se oli pohjia myöten eloton, kuollut kuin kivi. Tuulenvire sai sen pinnan lainehtimaan hiukan, mikä huononsi näkyvyyttä, mutta Lovecraft erotti silti selvästi valkean hiekkapohjan kymmenisen metrin syvyydessä suoraan hänen alapuolellaan.
Lovecraft rakasti uimista, ja mikään ei olisi ollut hienompaa kuin uida loputtomassa järvessä, meressä. Mutta meressä uinti oli kiellettyä. Vesi oli kuolettavaa. Sitä ei saanut juoda, siinä ei saanut pestä käsiään, siitä kohoilevia huuruja ei saanut edes hengittää, saati sitten uida siinä. Jopa laiturilla istuminen oli kyseenalainen teko. Kylän asukkaat kuitenkin tiesivät, että Lovecraft ei ollut vastuuton poika. Jos hänestä alkoi tuntua siltä, että veden myrkky alkaisi vaikuttaa, hän kyllä lähtisi laiturilta.
Pikkupoikana Lovecraft oli ajatellut, että kun hän kasvaisi isoksi, hän keksisi jonkin keinon parantaa meri. Sitten hän voisi uida siinä niin kauan kuin tahtoisi. Mutta nykyään hän tiesi paremmin. Meren saastutti lähtemätön radioaktiivinen toksiini, nimeltään betahappo, joka oli Keisarikunnassa tunnetun ydinperäisen alfauraani 2:n muunnos. Se ei koskaan kuluisi pois (toisin kuin alfauraani 2, jonka radioaktiivinen lataus purkautuisi kolmentuhannen vuoden kuluessa), eivätkä Doran parhaatkaan tiedemiehet olleet keksineet mitään keinoa poistaa sitä merestä. Niinpä meri oli ja pysyi myrkyllisenä. Pelkkä veden koskettaminen kirveli ihoa niin, että se syyhysi seuraavat kolme päivää, ja sen juominen oli kohtalokasta sydämen ja keuhkojen toiminnalle. Onneksi Murthin lähimaastossa oli kuitenkin monia puhtaita järviä, joissa oli kalojakin. Niissä Lovecraft ui mielellään.
Tuuli puhalsi hieman kovempaa saaden Lovecraftin vaalean, pitkän tukan hulmuamaan. Hän veti reaktionomaisesti syvään henkeä, unohtaen täysin istuvansa meren yllä, ja kakoi oitis. Hän tunsi kirvelevän tunteen kurkussaan, ja tunsi kitalakensa kuivuvan. Hän nousi seisomaan ja juoksi kompuroiden rantaan, pois laiturilta, ja toivoi ettei ollut hengittänyt myrkkyä liian syvään.
”Mihnä hitos ne jyhnät piileksii?” örkkipomo Grofskintur murahti raivokkaasti.
”Sitä ei moni tiiä”, totesi vastaukseksi yksi hänen alaisistaan, jotka istuivat suuren, ruosteisen tietokonepöydän ääressä näpeöiden lukuisia erivärisiä nappeja ja vipuja ja tuijottaen tarkasti pieniä ja sumeita näyttöruutuja. ”Ne on varmaan luikahtanu jonkilaasen tutkasuojan alle. Ensteks me nähtiin ne ja sitte – simsalabim – me ei enää nähty niitä. Ne on suojassa, mutta me yritetään koko ajan murtaa niiden näkymättömyyskilpi. Sitte meidän tutkat näkee ne taas.”
”Parempi olis”, Grofskintur ärähti. ”Jossei niitä löydy, mä katkasen teiltä kaikilta kaulat!”
”Pomo, ei se meidän vika oo jos mariinipaskoilla on paremmat suojat kuin meillä.”
”Onpas! Tehkää meille paremmat suojat!”
”Hei, nyt me taas nähdään ne!” hihkaisi yksi örkeistä kumartuen lähemmäs monitoria. Se pyyhki omaa sylkeään pois ruudusta nähdäkseen paremmin. ”Pojat, onpa niillä iso alus! Varmaan kolmesataa metrii pitkä! Varmaan isot tykit.”
”No, meillä on ainakin isommat tykit kuin niillä, jos ei mitään muuta!” Grofskintur karjaisi. ”Ampukaa ne oravankakat warppiin!”
”Ei voida, ne ei oo kantomatkan sisällä”, eräs örkki vastasi epävarmasti henkensä uhalla. Kun Grofskintur sattui sille päälle, se todellakin toteutti uhkauksensa joita se lateli joka suuntaan. Jos jokin ei toiminut, joku sai aina kärsiä.
”No menkää sinnä perkeleksen kantomatkan sisälle!”
”Joo, totta kai, koko ajan”, örkki mumisi hiljaa ja alkoi säätää kurssia uudelleen. Hetken päästä se sanoi: ”Ohjelma laski, että me tavataan mariinit jossain planeetalla. Ne on sen toisella puolella ja me tällä puolella. Ne varmaan aikoo laskeutua.”
”Niin mekin”, Grofskintur jyrähti kuin ukkonen. ”Laskeudutaan ja ammutaan mariinit helvettiin. Mikä planeetta se on?”
”En tiiä... Joku Dora. Siellä on asukkaitakin.”
”Kiva, lisää tapettavaa. Olinkin käymässä jo vähän tylsistyneeksi. Pitää saada vähän purkaa paineita...” Grofskintur veti henkeä. Sitten se päätti ettei jaksanut odottaa planeetalle laskeutumista. Sen sijaan se veti ison nyrkkinsä taakse ja paiskasi sen kaikin voimin lähimmän örkin ohimoon.
Murthin kylä sijaitsi ihanteellisessa paikassa, ikään kuin läpileikkauksessa koko planeetan paikkoihin. Sen pohjoispuolella avautui kuollut meri, joka kimalteli auringon säteiden pirstoutuessa sen laineisiin. Kylän eteläpuolella oli pieni metsäalue, jonka kyläläiset olivat itse kasvattaneet. Sen takana oli muinainen kaupunki, muisto Doran vanhasta kulttuurista. Kaupunki oli raunioina mutta silti kunnioitusta herättävä, niin kookas se oli. Pilvenpiirtäjät näkyivät Murthiin hyvin, ja toisinaan ne varjostivat kylän rakennuksia. Murthin itäpuolella taas avautui tasainen lakeus, joka levittäytyi kaukaisuuteen, ja sen länsipuolella oli iso, elämää kuhiseva järvi jossa Lovecraft ystävineen kävi usein uimassa.
Kylä sai toimeentulonsa metsästä. Siellä eli runsaasti villieläimiä, joita metsästettiin ja syötiin. Itäisillä lakeuksilla oli peltoja, joissa viljeltiin vehnää, mutta ne olivat toissijainen elinvara. Leipää kyllä valmistettiin, mutta pääasiassa syötiin metsän antimia.
Kylä itse oli pieni, mutta ei mikään piskuinen kärpäsen jalanjälki kartalla. Siellä oli kolme kivettyä katua, joiden varsilla oli puisia, tiilikattoisia asuinrakennuksia, kauppoja ja käsityöläispajoja. Murthin teknologia ei ollut erityisen edistynyttä, sillä asukkaat pitivät perinteisistä keinoista, mutta joka kodista kyllä löytyi varsin toimiva teknoajan pistooli. Huhuttiin, että kylänvanhin Hagonilla oli hallussaan laserkivääri. Liesiä käytettiin, ja monenlaista sähkökäyttöistä krääsää löytyi. Lamppujakin oli, joskaan ei joka talossa. Sähköt tulivat joesta, joka virtasi järveen: koskeen oli rakennettu voimalaitos, joka tuotti sähköä. Voimalaitos oli kytketty energianvoimistajaan, joka kolminkertaisti voimalaitoksen luoman virran. Näin sähköä riitti kaikille ja sitä jäi ylikin.
Lovecraft yskäisi ja asteli kohti kotitaloaan. Se ei eronnut olennaisesti muista taloista. Se oli yhden päätien varrella, puunvärinen ja punakattoinen yksikerroksinen viihtyisä asuinrakennus. Lovecraft avasi oven ja astui yskien sisään.
Hänen äitinsä istui sohvalla kuunnellen radiolähetystä sisämaasta. Hän oli viehättävä, vaalea, keski-ikää lähestyvä nainen, joka huolestui hyvinkin pienistä asioista.
”Äiti”, Lovecraft sanoi ja hänen äitinsä kääntyi oitis katsomaan häntä. ”Minä hengitin merta. Pitäisikö mennä sairastupaan tai jotakin?”
”Voi poikaa”, äiti huudahti ja juoksi kietomaan kätensä Lovecraftin ympärille. Poikaa närkästytti äitinsä jatkuva huolehtivaisuus.
”Rauhoitu”, hän sanoi ja työnsi äidin sivummalle. ”Olen aivan kunnossa. Mutta kannattaa varmaan silti käydä sairastuvassa.” Sitten Lovecraft puhkesi uuteen yskänpurkaukseen.
Sairastupa oli yksi Murthin suurimmista rakennuksista. Siinä oli kome kerrosta ja se oli steriilin valkea lukuunottamatta punaista kuunsirppiä, joka oli kiinnitetty seinään oven yläpuolelle. Siinä oli lukuisia ikkunoita, joista useimpien eteen oli vedetty velkea verho.
Äiti veti Lovecraftin kiireesti sisälle. Ulko-oven takana oli pieni vastaanottosali, jossa oli mukavan viileä ilma. Kiiltelevän, metallipäällysteisen tiskin takana istui nuori mies, joka kuunteli samaa radiolähetystä jota äiti oli äsken kuunnellut.
”Voinko auttaa?” hän kysyi nähdessään asiakkaansa.
”Poikani hengitti meren huuruja”, äiti vastasi tohkeissaan ja huolissaan. Lovecraft yskähti vaivautuneena. Häntä harmitti, että äiti otti kaiken aina niin vakavasti.
”No, se on äkkiä korjattu”, mies vastasi. ”Minäpä kutsun rouva Tupean teitä auttamaan.” Hän painoi jotain nappia tiskin takana ja hymyili asiakasystävällistä hymyä äidille. ”Olkaa hyvät ja odottakaa hetki.”
Pian rouva Tupea saapui paikalle. Lovecraft oli nähnyt hänet monta kertaa ennenkin – pienessä kylässä kaikki tuntevat toisensa. Tupea oli lihava ja lyhyt, tomera ja ahkera nainen. Hän katsahti Lovecraftiin kuin miettien, mikä tätä mahtoi vaivata, ja kysyi: ”Mikä hätänä?”
”Poikani hengitti meren huuruja”, äiti toisti ja osoitti Lovecraftia.
”Vai niin”, Tupea lausahti. ”Seuratkaa minua. Vien pojan sairashuoneeseen ja laitan hänet myrkynpoistokoneeseen.”
Tupea avasi oven huoneen perällä ja lähti sen takana olevaan käytävään. Lovecraft äiteineen lähti hänen peräänsä.
Pian he saapuivat pieneen huoneeseen, jossa oli kolme huonekalua: valkeisiin lakanoihin pedattu vuode, jakkara sekä laatikollinen yöpöytä. Näiden lisäksi siellä oli runsaasti erilaisia koneita, joista jotkut näyttivät hyvinkin uudenaikaisilta ja toiset ruostetahraisilta ja ikälopuilta.
”Käy pitkäksesi”, rouva Tupea kehotti. Katsomatta, noudattiko Lovecraft hänen sanojaan, hän alkoi penkoa laitteita. Lovecraft asettui selälleen makaamaan vuoteelle ja äiti istui jakkaralle hänen viereensä näyttäen huolestuneelta ja vilkuillen vuorotellen Lovecraftia ja rouva Tupeaa.
Pian rouva löysi etsimänsä ja kiskoi esiin ison koneen. Se oli lähestulkoon metrin korkuinen, vaalea muovilaatikko, jonka yläosasta lähti pitkä letku. Letkun pää haarautui kuin käärmeen kieli. Koneessa oli kaksi nappia, vihreä ja musta, sekä kaksi mittaria. Tupea otti letkun, selvitteli siitä pahimmat solmut ja toi sen lähelle Lovecraftin kasvoja. Poika hillitsi vaivoin uuden yskänpuuskan.
”Laitan tämän letkun nyt nenääsi”, Tupea sanoi rauhallisesti. ”Se ei satu yhtään, vaikka voikin kuulostaa aika karmealta. Korkeintaan se tuntuu hieman epämiellyttävältä.”
Lovecraft nyökkäsi, ja Tupea tunki letkun pään haarat Lovevcraftin sieraimiin. Ne eivät ulottuneet kovin syvälle hänen nenänsä sisälle, mutta tuntuivat melko iljettäviltä.
Sitten Tupea painoi vihreää nappia. Kone päästi kolahduksen ja alkoi sitten rymistä valtavaa mekkalaa pitäen. Koko kone tärisi ja huojui, ja Lovecraft tunsi kuinka letku alkoi puhaltaa hänen nenäänsä jotain joka tuntui kylmältä ilmalta.
”Sinun täytyy hengittää suun kautta jonkin aikaa”, Tupea selitti ja Lovecraft hädin tuskin kuuli hänen äänensä metelin yli.
Äiti hymyili rohkaisevasti. Lovecraftista tuntui, että tästä tulisi pitkä päivä.
Käytävä oli heikosti valaistu. Sen seinät olivat metalliset ja kaartuivat hieman, katto oli korkealla mutta silti se loi jotenkin ahdistavan ahtauden tunteen. Lattian muodosti tiheä rautaristikko, jonka alla näkyi toinen samanlainen käytävä. Käytävän kattoon oli upotettu kolme himmeää lamppua, jotka muttivat pimeyden varjoisaksi hämäräksi. Käytävässä oli kaksi ovea: se, joka oli käytävän toisessa päässä, ja se joka oli sen toisessa päässä.
Toinen ovi päästi sihahduksen ja nousi kattoon hitaasti. Pienet ketjut jotka nostivat ovea, kolisivat hiljaa. Kun ovi oli kadonnut katon varjoihin, aukosta astui pitkä, viittaan pukeutunut mies. Hänellä oli tiukka, ilmeetön katse ja sotilaan jämerä ryhti. Hänen arvostaan kielivät myös lukuisat arvomerkit, jotka koristivat hänen univormunsa rintaa ja olkapäitä. Hänen musta viittansa oli kiinnitetty kullanhohtoisella soljella, joka esitti seppelepäistä pääkalloa.
Hän käveli pitkin, nopein ja täsmällisin harppauksin täsmälleen käytävän keskelle. Hänen perässään kulki toinen mies, joka ei ollut yhtä itsevarma, mutta kookkaampi ja raskaammin aseistettu.
Ensimmäisen miehen nimi oli kapteeni Morrick. Hän johti avaruusalus Rautaviikatetta, joka oli yksi keisarillisen mariinilaivaston tehokkaimmista tykkialuksista. Se oli varustettu sekä laserkanuunoilla ja ydinnikkelipommeilla että gammatykeillä, mikä oli harvinaista ja erittäin kallista. Tämä raskas varustus hidasti alusta huomattavasti mutta teki siitä erittäin vaarallisen, koska siinä oli sekä lyhyen kantaman tuhovoimaiset maataisteluaseet että pitkän kantaman kaukotykit, ja vieläpä gammatykit eikä tavalliset Vader-kanuunat.
Toinen mies oli aluksen kuljettaman ultramariiniarmeijan kenraali, Xerxes. Hän näytti epäilevältä.
Morrick kääntyi Xerxesiä kohti ja sanoi jämäkästi: ”Olen pettynyt sinuun.”
”Mutta emme tiedä näistä örkeistä mitään”, kenraali vastusti. ”Niiden alus saattaa kantaa vaikka mitä. Jos käymme suoraan taisteluun planeetan pinnalla, voi käydä ilmi että niitä on kymmenen kertaa enemmän kuin meitä, tai että niillä on lastina rykmenttikaupalla moottoroituja iskujoukkoja, tai että ne voivat tuhota koko planeetan jollain Sigmarin hylkäämällä ydinohjuksella!”
”Etkö tahdo ottaa riskiä? Meidän tehtävänämme on nimenomaan tuhota tällaiset mahdolliset uhat. Jos tuo örkkialus saa jatkaa matkaansa esteettä, se voi kylvää valtavaa tuhoa Keisarille uskollisille planeetoille.”
”Me emme voi käydä hyökkäykseen ellemme saa lisää tietoja, Morrick!”
”Kapteeni Morrick sinulle.” Morrick mulkaisi vihaisesti kenraalia. ”Pelkäätkö sinä yhtä vaivaista örkkialusta? Jos tuo kirottu Dora ei olisi tiellä, Rautaviikatteen gammatykit olisivat ampuneet sen jo menneisyyden synkkään historiaan. Ja jos ei muu auta, voimme räjäyttää koko planeetan edestä.”
”Mutta –”
”Oletko kanssani eri mieltä vai samaa mieltä? Tee päätöksesi.”
Valot välkähtivät, ja kun ne palautuivat, ne eivät loistaneet enää yhtä kirkkaasti kuin ennen. Morrick näytti pelottavalta kun tummat varjot kehystivät hänen kasvojaan.
”Samaa mieltä”, Xerxes mutisi ja painoi katseensa lattiaan.
Dora kiertyi hitaasti aurinkoaan vasten. Musta tyhjyys planeetan ympärille kietoutui tiukasti sen päälle, kun kaksi avaruusalusta, harmaa ja räikeän punainen, lähestyivät sitä hitaasti ja uhkaavasti, kuin tuomiten sen viimeisen yön alkaneeksi.
****
Lovecraft voi jo paremmin, mutta hänen oli kuulemma pysyttävä sairaalassa vielä yön yli, vaikka henkitorven puhdistuskone olikin jo kytketty pois päältä. Hänen äitinsä istui vielä auringonlaskun jälkeenkin hänen sänkynsä vierellä huolestuneena, ja häntä vihastutti moinen yliholhoaminen.
”Minä olen ihan kunnossa, äiti”, Lovecraft vakuutteli. ”Sinä voit mennä jo kotiin.”
”Minä tahdon pysyä täällä”, äiti vastasi kuin ei olisi ymmärtänyt, mitä Lovecraft tarkoitti.
”Äiti – mene kotiin.”
Äiti räpäytti silmiään, huokaisi ja nousi. Hän yritti antaa vielä hyvänyönsuukon Lovecraftin poskelle, mutta tämä onnistui torjumaan sen. Sitten äiti lähti hiljaa. Unohtamatta kuitenkaan kuiskata lempeästi: ”Hyvää yötä.” Lovecraft oli liian turhautunut vastatakseen.
Ovi sulkeutui.
Kalvakka kuunvalo hiipi äänettömästi huoneeseen kiinni vedettyjen valkoisten verhojen välisestä raosta. Mitään ääniä ei kuulunut, mikä sai Lovecraftin epäilemään että huone oli äänieristetty. Hiljaisuus sai hänet hermostumaan, ja niinpä hän nousi jaloilleen ja tallusti ikkunan eteen. Hän tarttui verhoihin ja veti ne auki. Ulkona oli niin pimeää, että mitään ei oikeastaan näkynyt. Lovecraft väänsi ikkunan salvat auki ja avasi koko ikkunan sepposen selälleen. Viileä yöilma tuiskahti hempeästi huoneeseen heilauttaen Lovecraftin tukkaa. Hän laski käsivartensa ikkunalaudalle ja nojautui puolittain ulos.
Hän oli kolmannessa kerroksessa, ja kivetylle kadulle oli noin kahdeksan – yhdeksän metrin pudotus. Vaara ei kuitenkaan säikäyttänyt vaan kiehtoi häntä. Murth näytti kauniilta öiseen aikaan, jotenkin rauhalliselta ja kodikkaalta.
Lovecraft tuli vilkaisseeksi taivaalle. Se oli samettisen musta ja kirkas. Yksi suuri pilvi peitti melkein kolmasosan taivaasta, mutta sen lisäksi ei ollut mitään muita esteitä nähdä kirkasta, valkeaa kuuta.
Sitten suuren pilven takaa kurkisti hitaasti toinen kuu, kirkkaansininen. Se tuli piinallisen hitaasti näkyviin kun pilvi siirtyi sivuun, ja kohta se hohti kirkkaana ja selkeänä kuin toinenkin. Doralla oli kolmaskin kuu, sekin vaalea, usein melko kellertävä, mutta sitä ei näkynyt tänä yönä.
Lovecraft vaipui ajatuksiinsa katsellen kuita. Kun hän jonkin ajan kuluttua havahtui, hänellä ei ollut aavistustakaan kuinka kauan oli nojaillut ikkunaan. Kuut olivat lähestyneet toisiaan aimo matkan ja yö oli jo pitkällä.
Lovecraft oli aikeissa vetäytyä takaisin sänkyyn, kun hän äkkiä näki jotain kummallista.
Ainoa pilvi oli jo aikaa sitten hajonnut ja hälvennyt tuuleen. Mutta nyt jokin muu, taivasta mustempi, kulki hitaasti sinisen kuun eteen. Se ei ollut haituvainen kuten pilvet, vaan sen ääriviivat olivat hyvin tarkat ja suorat. Lisäksi sen ääriviivat olivat kirkkaan verenpunaiset.
Se liikkui hitaasti kuun editse, ja niiden värit sekoittuivat muodostaen heikon violetin sävyn. Purppura tanssi Lovecraftin hämmästyksestä suurilla sinisilmillä. Sitten hän ryntäsi sisälle huoneeseen.
”Joku tulee”, hän kuiskasi. Hän kyllä tunnisti avaruusaluksen kun sellaisen näki.
”Valmistautukaa laskuun”, Morrick komensi.
”Kyllä, kapteeni”, eräs miehistön jäsen vastasi ja kiskoi suuresta vivusta.
”Antakaa palaa ja iskekää jalat tantereeseen!” Grofskintur karjahti niin, että hänen verestä kiiltävät hampaansa näkyivät joka ikinen. Örkit vikisivät vastauksia ja käänsivät aluksen kohti Doran manteretta.
”Perthu...”
Annan vaalea iho ei ollut täydellisen sileä, mutta se riitti Pertulle. Hänen kätensä siveli tytön hentoja muotoja. Karkea, hihaton kangaspaita oli ruskea mutta näytti mustalta pimeydessä, kun Annan sormet ujuttivat sen Perthun yltä. Pitkä ruoho kahisi ja kutitteli Annan selkää. Hänen huulensa liikkuivat mutta ääntä ei kuulunut. Rakastavaisten vieressä saniaiset kurkkivat yrittäen nähdä mahdollisimman hyvin. Pöllökin tarkkaili Perthun varovaisia liikkeitä.
Metsä oli paras paikka. Öisin siellä ei käynyt kukaan. Paitsi Anna ja Perthu.
Yhtäkkiä kuului kummallista ääntä. Kaukaisuudesta kantautui hurinaa, joka tuntui tulevan lähemmäs.
Perthu nosti kasvonsa ja katseli ympärilleen. Mitään ei näkynyt, mutta ääni kuului yhä kovempana.
”Perthu...! Älä lopeta!”
”Mutta mikä tuo ääni on? Kuuluuko se ylhäältä?”
Anna vaikeroi hiljaa. Perthu suuteli häntä ja nousi polvilleen. Hän katseli epäluuloisena metsän pimeyteen. Hurina muuttui lähestyväksi jyrinäksi, joka tuntui vavisuttavan maata. Annakin hillitsi itsensä ja nousi käsivarsiensa varaan. Häntä pelotti.
”Mikä on vialla? Mistä tuo ääni tulee?”
”En tiedä...”
Jyrinä hiljeni, mutta ei loitonnut vaan pikemminkin muuttui matalaksi, läpitunkevaksi bassoääneksi. Tärinä vaimeni mutta sen tahti nopeutui. Sitten kuului yksittäisiä rysähdyksiä, suhinaa ja tärähdyksiä, aivan kuin puita olisi kaatunut lähellä.
Yhtäkkiä Perthulla välähti. ”Avaruusalus laskeutui metsään. Puita kaatui sen tieltä.”
”Avaruusalus?” Anna kysyi. ”Tarkoittaako se, että me emme voi enää jatkaa tänä yönä?”
”Sshh”, Perthu suhahti, nousi seisomaan ja veti housut jalkaansa. Hän asteli hiljaa metsää kohti.
Äänet hiljenivät. Sitten kuului uusi suhahdus ja narinaa. Kolahdus. Askelia metallipinnalla, ja sitten maapinnalla. Joku käveli Doran pinnalla, joku ulkopuolinen. Perthu kurkisti puiden välistä.
Hän kuuli heikkoa murahtelua jostain läheltä. Pimeydessä välkähteli keltaisia sähkövaloja.
”No niin, mihnäs ne mariinit piileksii?”
”Planeetan toisella puolella vielä. Mut kyllä ne kohta tulee.”
”Hei kato, tuol on joku!”
”Alkuasukas vaan.”
Perthua kohti osoitettiin valoa. Se osui suoraan hänen silmiinsä ja häikäisi hänet hetkellisesti. Hän hieroi silmiään yrittäen saada jälkikuvan pois, mutta pahensi vain tilannetta. Hän kohotti katseensa.
Kuului rätinää kun konetuliaseet kävivät. Luodit, joiden tulinopeus oli suurempi kuin kukaan Doran asukas voisi ymmärtää, lävistivät Perthun rintakehän, kurkun ja kädet. Hän korahti kun hehkuvan kuumat ammukset surmasivat hänet varmasti. Yksi osui häntä otsaan lopettaen kaiken. Verinen, silputunut ruumis lysähti maahan.
Anna kirkaisi. Hän nousi seisomaan, nappasi maasta vaatteenkappaleen ja yritti peitellä sillä alastonta ruumistaan. Hän yritti huutaa Perthun nimeä, mutta ei saanut suustaan sanaakaan. Hän tuijotti verta, joka imeytyi multaan ja tahri saniaiset.
Askelet lähestyivät. Anna tahtoi juosta karkuun mutta hänen jalkansa eivät totelleet häntä. Hän sai hädin tuskin seistyä pystyssä.
Pusikosta asteli esiin kymmenkunta vantterarakenteista, isoa otusta, joilla oli vihreä nahka ja ruskeat nahka-asusteet. Niiden päällä niillä oli punaiset, rintakehän, nivuset ja reidet peittävät metallihaarniskat, ja ne kantoivat punaisia aseita, joista muutamien piipuista tuprusi savukiehkuroita. Ne eivät piitanneet Perthun ruumiista vaan piirittivät Annan, jolla oli vaikeuksia peittää vartalonsa joka puolelta.
”Katoppa vaan”, yksi murahti. ”Ne on ollu naimas.”
”Ikävä keskeyttää”, toinen naurahti ja asteli Annan viereen. Hän kavahti kauemmas ja oli tuiskahtaa maahan. Örkki tarttui hänen ranteeseensa ja kiskaisi vaatekappalen syrjään paljastaen tytön ruumiin. Muut örkit rämähtivät nauruun.
Örkki tarttui Annan leukaan ja käänsi hänen kasvonsa omaa naamaansa kohti. Tyttö haistoi hirviön henigtyksen ja oli pyörtyä. Hän rimpuili heikosti vastaan mutta ei hyötynyt siitä mitään. Örkki naurahti ja päästi irti. Anna kaatui selälleen maahan ja yritti oitis kömpiä pystyyn, mutta örkki iski jalkansa hänen rintojaan vasten ja painoi hänet takaisin maahan. Kipu oli nujertaa Annan.
”Huvitellaanko sillä vähän?” yksi örkki kiljaisi riemuissaan.
”Nääh, ei oo aikaa.” Örkki otti sarjatulitykkinsä, tunki sen piipun Annan rintojen väliin ja tyhjensi sen lippaan tytön sisään.
Kylänvanhin Hagon oli kunnianarvoisa seitsemänkymmenen vanha mies, joka oli yhä vireä ja älykäs. Hän asusti pienessä talossa, jonka hän oli täyttänyt vanhoilla esineillä eri puolelta Doraa.
Hän heräsi jyrinään ja tunnisti heti laskeutuvan aluksen äänet. Hän tiesi heti, ettei kyseessä ollut mikään ystävällismielinen visiitti, ja avasi kaapin jossa oli iso laserkäyttöinen polttotähtäinkivääri ja kymmenen lipasta plasmapanoksia. Hän muisti yhä selvästi, miten asetta käytettiin, ja tarttui siihen kokenein ottein. Hän otti kolme lipasta, työnsi kaksi vyöhönsä ja latasi kolmannen kivääriin. Hän iski latingin päälle, käänsi tähtäimen tarkkuudelle 3,5 ja astui ulos öiselle kadulle. Oli pimeää ja hiljaista. Hagon alkoi kävellä kohti metsää, josta epäili äänten tulleen, ja ennen kuin hän oli ehtinyt ottaa kahta askelta repi ilmaa konetuliaseen voimakas ääni etelästä, jota seurasi oitis nuoren naisen kirkaisu. Hagon lähti juoksujalkaa liikkeelle, käännähti sivukujalle ja puikahti kylän läpi kunnes oli metsän laidassa. Siellä hän kuuli toisen tulitussarjan metsän uumenista. Hänen pahimmat pelkonsa olivat käyneet toteen. Hän kääntyi ja lähti takaisin kaupunkiin aikomuksenaan herättää kaikki ja ryhtyä puolustamaan Murthia, mutta hän ei ehtinyt kauas.
Hän kääntyi takaisin isolle, kivetylle kadulle ja otti pari askelta, jotka veivät hänet kadun keskelle. Silloin jostain kuului huuto: ”Jiii-haa!” ja nurkan takaa syöksähti esiin kolme raskaasti varustautunutta örkkisotilasta, jotka käänsivät oitis aseensa Hagonia kohti. Kylänvanhin ei empinyt hetkeäkään. Hän oli jo älynnyt poistaa varmistimen, tähtäsi pikaisesti lähintä örkkiä kurkkuun ja veti liipaisimesta. Kuului kumea pamahdus joka löi vanhuksen korvat lukkoon, ja kiväärin piipusta singahti tulinen, hehkuva valoammus joka pureutui örkin lihaan ja sinkoutui irti sen niskasta, lävisti sen takana seisovan örkin ja surmasi ne molemmat niin nopeasti, että viimeinen eloonjäänyt näki vain kirkkaan valonsäteen joka ampaisi ulos kiväärinpiipusta ja sammui saman tien. Se ei kuitenkaan joutunut hämmingin valtaan vaan alkoi oitis tulittaa Hagonia kohti. Hän ehti kuitenkin ampua sen ennen kuin se sai edes sihdin kohdalleen. Niinpä Hagon käännähti ja lähti sisälle ystävänsä Gordonin taloon.
Gordon oli unessa yläkerrassa. Hagon ravisteli miehen hereille ja sanoi tälle nopeasti: ”Vihollinen on hyökännyt kylään. Meidän on puolustettava itseämme.”
Gordon räpäytti silmiään unenpöpperöisesti, nousi sitten seisomaan, nappasi kaksilippaisen teknopistoolinsa ja seurasi Hagonia ulos pelkissä yöhousuissaan. He palasivat kadulle, jossa kolme örkinraatoa makasivat verissään. Kuut kumottivat niin kirkkaina, että sininen kajo valaisi katua.
”Missä ne ovat?” Gordon kysyi.
”Metsän suunnalla”, Hagon vastasi.
He lähtivät liikkeelle. Juuri silloin katolta heidän yläpuoleltaan kuului lippaan lataamisen ääni.
Tuska ja aseiden rätinä lävistivät heidät. He kaatuivat maahan.
Hagon tunsi luoteja alavatsassaan, vasemmassa käsivarressaan ja useita molemmissa jaloissaan. Hän saattoi tuntea avoimien reikien tykyttävän ruumiissaan, tunsi kuuman veren kastelevan hänen vaatteensa. Hän hillitsi vaikerruksen, sulki silmänsä ja makasi aivan hiljaa, pidättäen hengitystään. Hän kuulosteli ja tunsi elinvoimansa valuvan kadulle.
Hän puristi yhä kivääriä sormissaan.
Hagon kuuli, kuinka muutama örkkiä hyppäsi alas kadulle talonkatolta, jossa ne olivat olleet väijyksissä. Ne murahtelivat jotain epäselvää ja astelivat lähemmäs.
Hagon tiesi kuolevansa mutta ei ajatellut sitä. Sen sijaan hän kierähti salamannopeasti selälleen ja iski samalla kiväärinsä varrella lähintä örkkiä. Hän osui siihen, ei hukannut aikaa tähtäämiselle vaan painoi oitis liipaisinta. Valonsäde lävisti örkin ja sarjatuli Hagonin.
Lovecraft tuijotti verisiä tapahtumia ikkunasta kauhun vallassa. Hän odotti, että örkit lähtivät, ja koitti saada hengityksensä tasaantumaan. Hänen sydämensä hakkasi erittäin kovaa ja pikavauhtia.
Hän ei uskaltanut mennä käytävään. Örkit olivat saattaneet jo vallata sairaalan. Katukaan ei tuntunut houkuttelevalta, mutta siellä oli sentään näkyvyyttä.
Lovecraft katsoi puskaa, joka kasvoi sairaalan etupihalla melko lähellä hänen ikkunaansa. Sitten ovi hänen takanaan rysähti auki äkkiarvaamatta.
Hän ei jäänyt ajattelemaan vaan hyppäsi ulos avoimesta ikkunasta. Tuhovoimaiset panokset sinkoilivat siihen, missä hän oli äsken seissyt, särkien lasin ja murskaten seinään isoja reikiä, mutta Lovecraftiin ne eivät osuneet.
Putoaminen tuntui kestävän kovin kauan. Sitten poika iskeytyi puskaan ja tuupertui sen päälle.
Kesti vähän aikaa, ennen kuin hän ymmärsi olevansa yhä tajuissaan, ja nousi seisomaan. Hänen jalkojaan jomotti mutta ne eivät olleet nyrjähtäneet. Hän tunsi, että pystyi kävelemään jonkin matkaa joskin vaivalloisesti ja tuskallisesti, ja niinpä hän lähti etenemään katua.
Silloin ilmasta kuului repivää ääntä. Yhtäkkiä viereinen rakennus muuttui valtavaksi tulipalloksi joka levisi ja nieli talon pihan, peitti kaiken näkyvistä ja huuhtoi muiden talojen seiniä kuumuudella. Lovecraft tunsi kasvojensa ihon paahtuvan, liian kuumana hiotakseen. Sitten valtaisa paineaalto tarttui häneen ja lennätti hänet päin sairaalan seinää, joka sekin rytisi ja painui sisäänpäin paineen voimasta. Seinä oli kuitenkin lujempaa tekoa kuin näytti: se ei antanut periksi. Sen sijaan moni muu rakennus kadun varrella murtui ja luhistui kasaan kuin korttitalo, levittäen laudanpätkiä ja epämääräisiä sirpaleita ympäriinsä.
Sitten savu ja tuhka kohosivat ilmaan ja peittivät näkyvyyden kokonaan alleen. Sen mukana nousivat naisten valitus ja lasten parkuna, jotka hiipivät Murthin ylle. Kylä kouristeli kuolintuskissaan. Pian joka puolelta alkoi kuulua helvetillistä ammuskelua ja pamahtelua kun örkit teurastivat kylän asukkaita puolin ja toisin. Lovecraft kömpi pystyyn mutta hänen jalkansa olivat nyt liian heikot kantamaan häntä. Hän lyhistyi polvilleen. Kyyneleet, hikipisarat ja verivirrat valuivat hänen kasvojaan pitkin. Tuhka peitti hänen ihonsa hitaasti, kuin hiljaa satavat lumihiutaleet.
Vihellys. Se kävi matalaksi, ja sitten sairaala räjähti. Ensin yläkerran ikkunoista rysähti ilmaan tulivirrat, ja sitten toisen ja ensimmäisen kerroksen seinät levisivät pallona joka puolelle, ja niitä seurasi tuli joka hukutti Lovecraftin ja pääkadun hetkessä.
Mariinit ja örkit kävivät nopean ja äkäisen sodan Doran pinnalla. Ensin tiedustelupartiot ja pienet, etujoukkojen yksiköt ottivat yhteen ja tappoivat toisiaan eri puolilla mannerta, ja sitten pääjoukot rysähtivät yhteen. Kun rintamalinja hitaasti muodostui, alettiin sen molempia puolia pommittaa raivokkaasti. Sitten avaruusalukset alkoivat käyttää jämeriä aseita. Pian metsät paloivat ja kaupunkien rauniot luhistuivat entistäkin paremmin. Murthin kaltaiset kylät ja isommat asutuskeskukset pommitettiin hajalle ja kohta savu pimensi auringon ja kuut joka puolella planeettaa. Sitten hiljaisuus laskeutui pimeyteen.
Voittajalla ei ollut merkitystä. Kun alukset lähtivät, Dora oli jälleen kuollut.
_________________________________________________
Huomisaamuna klo 8.00 koulua ja tässä sitä vain lähetellään uutta stooria Sotuun... *huokaus* No, se vie ajatukset pois todellisuudesta.
Todella romanttinen (tiedät kyllä mitä tarkoitan) ja muutenkin puoleensavetävä. Alku oli loppu ja päinvastoin 
