Punainen Varjo: Osa 2
Lähetetty: Ma 16.08.2004 20:17
Huh, viimeinkin valmis. Reilut neljä tuntia putkeen kirjoitettuna alkaa tuntua jo ranteissakin.
No, pitemmittä pulinoitta tarinan kimppuun. Nurgle tosin jäi vähän vähemmälle tässä osassa, mutta eihän tämän tarinan aihetta ole kiveen hakattu... voihan se yhtä hyvin olla inkvisitio kuin nurglekin...
Linkki prologiin on tässä, ja osaan yksi tässä.
---------------------------------------
Sayton vetäytyi avonaisen ikkunan edestä ja tuhahti hiljaa. Hän olisi ollut paljon mieluummin jollain harvemmin asutulla planeetalla taistelemassa aktiivisesti Kaaosta vastaan, kuin istumassa tylsistyneenä miljardien ihmisten ja yli puolen kilometrin paksuisten betoniseinien ympäröimänä. Kun ajatteli, millaisia hirmutekoja Kaaosvoimat saivat aikaan muilla planeetoilla, tai kuinka monia miljoonia tietämättömiä ihmisiä se houkutteli puolelleen, yhden rekisteröimättömän psyykkerin jahtaaminen tuntui säälittävän mitättömältä.
Inkvisiittori Ashendar, joka istui huoneen perällä lattialla, vaistosi kaiken mitä hänen oppipoikansa tunsi. Ashendar muisti hyvin, millaista oli olla nuori, kärsimätön ja innokas taistelemaan. Silloin hänkin vielä kuvitteli pitkän kahakan Kaaosvoimien ja imperiumin välillä päättyvän varmasti heidän periksiantamattomuutensa ansiosta imperiumin eduksi. Myöhemmin hänkin oli oppinut, että Kaaosta olisi mahdotonta voittaa, mutta he pystyisivät pitkittämään taistelua loputtomiin.
Ashendar nousi hitaasti seisomaan ja käänsi katseensa oppipoikaansa.
– Mikään, minkä teemme Keisarin eduksi, ei ole mitätöntä tai turhaa, Ashendar sanoi hiljaisella äänellä. – Mutta millään, mihin pystymme, emme voi vaikuttaa loputtoman taistelumme lopputulokseen. Harvat meistä elävät edes kolmeasataa vuotta, ja se on niin lyhyt aika, ettei sitä edes pysty erottamaan maailmankaikkeuden loputtoman pitkästä historiasta. Tämän käsitettyäsi, pitäisi sinun myös ymmärtää että paras tapa jolla voimme auttaa imperiumia on juuri tämä mitä teemme; korjaamme jokaisen vääryyden, tuntui se kuinka mitättömältä tahansa, joka on korjattavissa.
Sayton kuunteli tarkasti jokaista sanaa, mutta ei vastannut mitään. Hän oli täysin eri mieltä, kuten hänen opettajansa oli vihjannut tietävänsä, mutta koska oli kiellettyä kyseenalaistaa mestarinsa opetukset tai olla hänelle epärehellinen, ainoa oikea vaihtoehto oli pysyä hiljaa.
Inkvisiittori käveli ikkunan ääreen – he olivat kattohuoneistossa, joten ikkunasta oli loistava näköala – ja katseli ulos.
Pienet ja ahtaat käytävät muodostivat labyrinttimaisen sokkelon, risteillen erikokoisten hökkeleiden välistä. Talojen ja käytävien päällä, paksujen vaijerien varassa roikkui myös lukuisia ramppeja, joissa liikkui yhtä paljon ihmisiä kuin kaduntasollakin. Katukuvassa näkyi vain muutama yhtä korkea rakennus kuin heidän hotellinsa, suurin osa oli vain kaksi- tai yksikerroksisia, kauppoja, baareja, asuntoja tai pieniä toimistoja. Koko kaupunginosa oli rakennettu käsittämättömän valtavien kerrostalojen perustusten muodostamaan, ylöspäin kapenevaan kammioon, joka oli valaistu lukemattomilla, paksuilla seinämiin kiinnitetyillä loisteputkilla, jotka tosin jättivät kaupungin aika hämäräksi. Vaikka oli jo myöhä ilta, ihmisiä liikkui käytävillä tuhansittain. Pienet käytävät olivat viimeistä jalansijaa myöten täynnä kirjavan näköistä ihmismassaa.
– Tehtävämme tulee olemaan hankala. Jollemme löydä psyykkeriä maanpinnalta, joudumme aloittamaan täältä – vaikka pelkän maanpinnan tutkimiseen saattaa mennä kuukausia, Ashendar mutisi hiljaa.
Hän vilkaisi pöydällä olevaa kelloa, joka näytti tämän planeetan aikaa; 098.004. Suurin osa loisteputkista sammutettaisiin pian, ja kadut tyhjenisivät lähes kokonaan. Pian sen jälkeen he voisivat lähteä.
Maanpinnalle ei päässyt kuin erikoisvaltuutetut henkilöt, ja koska inkvisiittori Ashendar ei halunnut missään nimessä kiinnittää itseensä huomiota ja siten pelottaa jahtaamaansa psyykkeriä piiloon, hän oli päättänyt vaihtaa tasoa omin luvin, keinotekoisen yön hämärässä. Oli kuitenkin yksi asia, joka hänen tulisi hoitaa ennen suunnitelman toteuttamista.
Seitsemän vääristynyttä hahmoa laahusti hitaasti eteenpäin hämärässä metsässä. Kaikkialla niiden ympärillä leijuva musta, kaasumainen aine levittäytyi halukkaasti metsään. Niiden reitillä olevien puiden lehdet alkoivat harmaantua ja putoilla, kaikki lähistölle vaeltaneet eläimet yrittivät vielä suuria paiseita kasvaen, henkitoreissaan raahautua karkuun. Pitkän yön edetessä seitsemän hahmoa saapuivat Orbitruksen valtavalle ilmastointijärjestelmälle. Se oli keskelle metsää sijoitettu, automaattisesti toimiva tehtaan näköinen laitos. Sen katolta sojotti useita, halkaisijaltaan kymmeniä metrejä olevia mustuneita savupiippuja, jotka syöksivät Orbitruksen tuottamat epäpuhtaudet luonnosta piittaamatta kauas itse kaupungista.
Nuo seitsemän olentoa kulkivat läpi laitosta ympäröivän metalliaidan yksinkertaisella salvalla lukitun portin ja kävelivät sisään lukitsemattomaan rakennukseen. Yksitellen ne etsivät eri puolille kaupunkia johtavien ilmastointikanavien huoltoluukut, joista pääsi suoraan itse kanavaan. Kaksi olennoista osui tehtaiden tulikuumia metallipitoisia jätehöyryjä kuljettaviin kanaviin, ja seuraava kaasupurkaus muunsi niiden kahden epäonnekkaan vartalotkin osaksi tulikuumaa purkausta. Loput viisi kuitenkin löysivät vaarattomampaa ilmaa sisältävät kanavat, ja alkoivat hitaan kävelynsä pitkin satojen kilometrien mittaisia tunneleita, kohti Orbitruksen alinta kerrosta.
Ainoa valo huoneeseen tuli ikkunoiden kautta niistä muutamista valoputkista, jotka oli jätetty ulkona päälle. Se heijastui valkoisena pisteenä Saytonin silmän päällä olevasta lasisesta tähtäyslinssistä, kuten se heijastui myös hänen paljastetusta teräsmiekastaan, joka oli hänen löysässä otteessaan. Oppipoika istui nojatuolissa huoneen ovea vastapäätä, mutta hän ei vartioinut nukkuvaa mestariaan kuten olisi pitänyt, vaan torkkui. Siksi hän ei huomannut, kuinka huoneen lattialle tuleva valokeila peittyi hetkeksi, kun mustapukuinen, notkea hahmo pujahti huoneeseen ikkunan kautta.
Hahmo tutkaili huonetta hetken katseellaan, alkaen liikkua kevyesti ja ääntäkään päästämättä kapean sängyn viereen. Näppärä käsi ojentui vyötärölle tukevasti kiinnitettyyn taskuun, ja kaivoi sieltä ohuen injektioneulan. Hahmo vilkaisi vielä kerran nukkuvaa vartijaa ja sängyllä makaavaa hahmoa, sitten painoi neulan peiton läpi ja tyhjensi sen.
Samassa kuuli naksahdus, kun huoneen valot syttyivät, ja rämähdys kun ikkuna paiskattiin kiinni ja lukittiin. Salamurhaaja kääntyi ympäri etsien katseellaan pakoreittiä, mutta sitä ei ollut. Ikkunan eteen, aivan kuin tyhjästä, oli ilmestynyt isokokoinen miehenkorsto. Sängyn vierellä ollut esine, jota hän pimeydessä oli luullut tuoliksi, suoristautui ja hän huomasi sen olevan jonkinlainen robotti. Kaiken lisäksi oven tukkeena seisoi henkilö, jonka hän oli luullut juuri tappaneensa: inkvisiittori Daric Ashendar.
– Hyvää iltaa. Kuten näette, olin valmistautunut tuloonne. Pudottakaa neula ja aseet vyöltänne, niin voimme keskustella sivistyneesti, Ashendar sanoi tyynellä äänellä. Tottelemisen sijaan salamurhaaja kiskaisi vyöltään pitkän, ohuen miekan, ja hyökkäsi kiljahtaen ikkunan edessä olevan korston kimppuun.
Salamurhaaja yritti sivaltaa miehen naaman halki raivokkaalla pystylyönnillä, mutta hänen yrityksensä torjuttiin nöyryyttävän helposti kiväärin metallisella varrella. Salamannopeasti mies kiskaisi aseensa taaksepäin ja löi sen tukilla vastustajaansa mahaan. Salamurhaaja pudotti aseensa ja tuupertui maahan, vatsaansa pidellen. Viimeiset sanat, jotka hän kuuli ennen kuin säkenöivä kipu upotti hänet tajuttomuuteen, olivat inkvisiittori Ashendarin kolkko uhkaus.
– Ihan kuten haluatte. Toivon tosiaan teidän itsenne puolesta, että olette keskustelutilanteessa enemmän yhteistyöhaluinen.
Sayton kumartui ja kiskaisi salamurhaajan mustan naamarin irti. Oppipoika sihahti hämmästyksestä, kun naamion alta paljastuivat pitkät, ruskeat hiukset ja nuoren naisen kauniit kasvot. Ashendar ei hämmästynyt; hän oli huomannut murhaajan olevan nainen heti nähdessään tämän pienikokoisen, solakan vartalon.
– Kantakaa hänet kellariin. Kuulustelemme häntä siellä, Ashendar komensi.
Salamurhaaja aukaisi hitaasti kirvelevät silmänsä. Hän huomasi olevansa tiukasti sidottu paksuilla nahkahihnoilla, ison, puisen pöydän päälle. Hän pystyi liikuttamaan ainoastaan päätään, ja sitä kääntäessään hän tunsi korvansa vieressä jonkin metallisen laitteen. Kirkas valo oli kohdistettu suoraan hänen silmiinsä, ja hän erotti ympärillään seisovista ihmisistä vain kaksi tummaa siluettia. Toinen niistä kohotti kätensä, jossa oli hänen pieni injektioneulansa.
– Helvetintuli- liuosta, lausui inkvisiittori Ashendar. Hän painoi neulan mäntää, ja siitä ruiskahti vielä muutama pisara paksua happoa. – Aika monta hyvää ammusta meni hukkaan. Täytyy sanoa että varsin tuskallisen kuoleman olitte minulle valinnut, vai tekikö valinnan kenties kuvernööri von Riechsae?
Nainen ei vastannut, vaan etsi katsellaan pakoreittiä. Kiviseinäisessä, koleassa huoneessa oli vain yksi ovi, ja sen tukkeena seisoi hänet aiemmin tyrmännyt korsto.
– Nyt on viimeinen mahdollisuus myöntyä puhumaan, ennen kuin alamme käyttää huomattavan brutaaleja keinoja, joista tuskin pitäisitte, sanoi Ashendar suostuttelevaan sävyyn. Salamurhaaja ei kiinnittänyt häneen huomiota, vaan yritti kiskaista rajusti kättään piteleviä nahkahihnoja. Ne antoivat hiukan periksi, mutta palautuivat yhtä tiukoiksi.
Ashendar kurtisti kulmiaan. Hän arvosti itsensä murhaamaan tulleen naisen rohkeutta, monet olisivat tehneet aivan mitä tahansa välttyäkseen inkvisiittorin hirvittävältä vihalta. Salamurhaaja oli joko todella rohkea tai todella tyhmä. Ashendar kääntyi ja käveli muutaman askelen päässä olevan pöydän luokse, viitaten Saytonin luokseen. Pöydällä oli kirjava valikoima kaikenkokoisia ja – näköisiä, teräviä ja tylsiä, ohuita ja paksuja kidutusvälineitä. Silmään pisti erityisesti pitkä, ohut tikari, jonka sivut olivat täynnä neulanteräviä piikkejä.
– Sayton, olet kaksi vuotta ollut oppipoikanani. Kuten tiedät, oppipojat on ylennettävä Kuulustelijoiksi ennen kuin heidät voidaan ylentää inkvisiittoreiksi. Minä en halua liata käsiäni tällaiseen roskasakkiin, mutta sinulla on loistava tilaisuus ylennykseen, Ashendar mutisi ottaen yhden ohuista, kiiltelevistä ja partaveitsenterävistä koukuista käteensä. – Ennen kuin aloitat, niin haluan muistuttaa vielä…
– Mestari, saanko keskeyttää, Sayton sanoi hermostuneesti. – Tuota, tämä – tai siis… hän, hänhän on… nainen. Ei hänestä ole…
– Aivan, Sayton, olet oikeassa. Toivon todellakin, että tuossa on kaikki mitä aiot sanoa. En aio sietää tippaakaan tottelemattomuutta oppipojissani, inkvisiittori sanoi lujalla äänellä. Sayton kohtasi hänen teräksisen tuijotuksensa, mutta laski sitten katseensa.
– Muistutan vielä, ettei hän saa kuolla ennen kuin olet saanut tunnustuksen nauhalle. Ja muista ilmoittaa heti kun se tapahtuu. Toimi hitaasti, ja voisit edes yrittää näyttää siltä, kuin nauttisit siitä. Psykologinen puoli kidutuksesta on puolet tuskasta. Aloita tällä.
Ashendar ojensi kädessään olevan kiiltelevän koukun oppipojalleen, ja käveli ulos huoneesta, paiskaten oven kiinni perässään. Sayton kääntyi epätietoisena takanaan makaavaa salamurhaajaa kohti.
Hän ei olisi ikinä voinut kuvitella joutuvansa tällaiseen tilanteeseen. Hänen olisi pakko aiheuttaa tuolle avuttomalle, heikolle naiselle niin kammottavaa tuskaa näillä hirvittävillä laitteilla kuin mahdollista, tai muuten olisi hyvin mahdollista että hän itse joutuisi kidutettavaksi.
Oppipoika käveli vapisevin jaloin pöydän viereen. Nainen yritti jälleen päästä irti hihnoista, mutta ne eivät löystyneet, antoivat vain vähän periksi ja kiristyivät uudelleen. Sayton katseli uhrinsa kauniita kasvoja, hänen tummanruskeita silmiään ja punaisia huuliaan.
Sayton kirosi ja astui muutaman askelen taaksepäin. Hän ei pystyisi, hän ei yksinkertaisesti pystyisi tähän. Jos inkvisiittorin työ olisi tällaista, hän kieltäytyisi kunniasta. Sayton alkoi kävellä hitaasti ympyrä ja suunnitella pakoaan; hän kolkkaisi ovea vartioivan sotilaan, hiipisi yön pimeydessä ylemmän kerroksen telakoille ja varastaisi jonkun aluksen. Tai ehkäpä hän voisi vapauttaa salamurhaajan, hänestä olisi apua aluksen varastamisessa. Onnettomuus oli kohdannut häntä liian varoittamatta, vielä muutama tunti sitten hän odotti tylsistyneenä jotain tapahtuvan ja nyt tapahtui liian paljon.
Oppipoika katseli kädessään olevaa julmaa koukkua, ja huomasi sen tammipuisessa kahvassa olevan punaisen I- symbolin. Hän muisti elävästi, ikään kuin joku olisi näyttänyt hänelle filmiä, kuinka hän oli nuorukaisena katsellut tuota samaa symbolia, tuntenut kunnioitusta, ja vannonut tulevansa jonakin päivänä sen täysivaltaiseksi palvelijaksi, kunnioitetuksi inkvisiittoriksi. Sayton parahti hiljaa ja peitti kasvonsa kaapunsa hihaan.
Ashendar astui ulos pienestä hissistä, käveli käytävää pitkin oman huoneensa ovelle ja astui sisään. Huoneen ovella istui hänen asepalvelijansa Gunk-034, joka nousi heti seisomaan havaittuaan liikettä.
Yli puolet Gunk-034:n kehosta oli korvattu mekaanisilla osilla, kuten hänen molemmat kätensä, jotka olivat valtavia pihtejä, suurin osa hänen vartalostaan, johon oli rakennettu lisävoimanlähteitä ja moottori, ja jopa hänen aivonsa, jotka oli korvattu yksinkertaisella tietokoneella.
Inkvisiittori painoi oikean peukalonsa kyborgin kädessä olevaan pieneen, lähes huomaamattomaan tunnistimeen, ja laite istuutui uudelleen.
– Jatka vartiointiasi, kunnes toisin määrään, Ashendar sanoi mahdollisimman selkeällä äänellä. Hän käveli huoneen perälle, ja istuutui sängyn reunalle, ottaen vyötäröllään olevasta pussista pienen radiolaitteen. Siinä ei ollut antenneja tai johtoja, vain pieni mikrofoni ja kaksi nappia; vihreä ja punainen. Inkvisiittori painoi vihreää, ja alkoi puhua suu lähellä mikrofonia.
– Ensimmäinen päivä planeetta Riselillä, kaupunki Orbitruksessa, etsimme rekisteröimätöntä psyykkeriä. Ensimmäiseksi kävimme kuvernööri von Riechsaen puheilla, hän käyttäytyi erittäin epäilyttävästi ja hyökkäävästi, mutta kertoi psyykkerin olevan luultavasti maanpinnalla. Suunnittelin lähteväni tänä iltana etsimään, mutta huoneeseemme tuli kutsumaton vieras. Saimme hänet vangittua, ja Sayton kuulustelee häntä. Epäilen von Riechsaen lähettäneen hänet. Suunnitelmissa ottaa selville kuka lähetti salamurhaajan ja etsiä psyykkeriä maanpinnalta. Seuraava tiedote heti kun saan lisää tietoja. Inkvisiittori Daric Ashendar planeetta Riseliltä, loppu.
Puhuttuaan Ashendar painoi punaista nappia, ja laitteen kyljestä ponnahti ulos pieni kasetti. Inkvisiittori nousi, otti lattialla olevasta salkusta esiin ison, pienoislautasantennilla varustetun radion, laittoi kasetin sen etuosassa olevaan rasiaan, ja napsautti laitteen päälle. Lautasantenni pyöri hetken, ja pian alkoi kuulua korkeaa siritystä kun valtavatehoinen signaali lähti kohti kaukaista kohdettaan.
Hyvin harvoilla edes niinkään korkea-arvoisilla henkilöillä, kuin inkvisiittoreilla oli hallussaan pitkän matkan radiolaitteita. Yleisin viestintäkeino inkvisiittorien välillä tapahtui heidän seurueensa mukana olevien Astropaattien välityksellä, mutta koska Ashendar halusi itse puhua viestinsä ja hän halusi pysyä pienen seurueensa kanssa huomaamattomana, hän käytti radiolaitetta. Viesti kulki hitaammin ja se oli mahdollista kaapata, mutta Ashendarin mielestä se oli riskin arvoista.
Sayton kiristi uhrinsa pään ympärille metallisen vanteen, jonka alaosan hän ruuvasi kiinni pöytään. Näin kidutettava ei pystynyt lainkaan liikkumaan.
Sayton otti käteensä terävän veitsen, lähestyi hitaasti pöydälle sidottua salamurhaajaa ja kumartui tämän ylle. Hän ojensi veitsen naisen kaulaa kohti, ja leikkasi uhrinsa mustan, ohuen paidan auki jättäen yläruumiin alastomaksi.
– Paskiainen, nainen sihahti hampaidensa välistä. Hän puhui ensimmäistä kertaa Saytonin kuullen. Tämä äännähdys mursi jotain oppipojan mielessä, ja äkkiä hän tunsi lähes riemua vallitsevan tilanteen johdosta. Hän hymyili julmasti, ja laski kiiltelevän veitsen terän uhrinsa paljaalle, litteälle vatsalle.
– Tämän terän ei tarvitse koskaan maistaa lihaasi, arvon neiti, Sayton sanoi matalalla, riemukkaalla äänellä. – Keskustelemassahan täällä ollaan. Aloitetaan vaikka esittäytymisellä. Kerro nimesi.
Nainen ei kiinnittänyt tuttuun tapaansa huomiota Saytoniin, ja oppipojan hymy mureni. Hän kääntyi, ja otti Ashendarin ehdottaman koukun hikiseen otteeseensa. Hän kääntyi takaisin kohti kidutettavaansa, ja siveli koukun terän reunalla uhrinsa sileää poskea. Äkkiä hän käänsi koukun, ja viilsi sen kammottavalla reunalla pitkän ja syvän haavan naisen poskeen. Nainen vetäisi henkeä ja tärähti, mutta ei kiljunut. Sayton naurahti kimeästi nähdessään punaisen, paksun, kiiltelevän veren sotkevan naisen kauniin, kalpean ihon, koukun terän ja oman kätensä. Se tuntui lämpimältä, melkein kuumalta.
Sayton harppasi pöydän keskivaiheille ja otti nopeasti yhden terävistä, kiiltelevistä piikeistä käteensä. Hän painoi sen kärjen melkein hellästi uhrinsa vatsaan, ja upotti sen lähes puoleenväliin. Nainen kiemurteli ja hänen huuliensa välistä pääsi pitkä vaikerrus. Sayton käänsi piikkiä hieman, ja liikutti sitä eteenpäin leikaten mahaan lyhyen mutta hirvittävän syvän haavan. Sayton oli lähes hurmiossa, hän nuolaisi hieman lämmintä verta kädestään. Se maistui suolaiselta, ja kupariselta.
– Onko minun viilleltävä lisää vai tuleeko sitä nimeä, oppipoika kysyi, toivoen sydämestään ettei tulisi. Hänen toiveensa toteutui.
---------------------------------
No, pitemmittä pulinoitta tarinan kimppuun. Nurgle tosin jäi vähän vähemmälle tässä osassa, mutta eihän tämän tarinan aihetta ole kiveen hakattu... voihan se yhtä hyvin olla inkvisitio kuin nurglekin...
Linkki prologiin on tässä, ja osaan yksi tässä.
---------------------------------------
Sayton vetäytyi avonaisen ikkunan edestä ja tuhahti hiljaa. Hän olisi ollut paljon mieluummin jollain harvemmin asutulla planeetalla taistelemassa aktiivisesti Kaaosta vastaan, kuin istumassa tylsistyneenä miljardien ihmisten ja yli puolen kilometrin paksuisten betoniseinien ympäröimänä. Kun ajatteli, millaisia hirmutekoja Kaaosvoimat saivat aikaan muilla planeetoilla, tai kuinka monia miljoonia tietämättömiä ihmisiä se houkutteli puolelleen, yhden rekisteröimättömän psyykkerin jahtaaminen tuntui säälittävän mitättömältä.
Inkvisiittori Ashendar, joka istui huoneen perällä lattialla, vaistosi kaiken mitä hänen oppipoikansa tunsi. Ashendar muisti hyvin, millaista oli olla nuori, kärsimätön ja innokas taistelemaan. Silloin hänkin vielä kuvitteli pitkän kahakan Kaaosvoimien ja imperiumin välillä päättyvän varmasti heidän periksiantamattomuutensa ansiosta imperiumin eduksi. Myöhemmin hänkin oli oppinut, että Kaaosta olisi mahdotonta voittaa, mutta he pystyisivät pitkittämään taistelua loputtomiin.
Ashendar nousi hitaasti seisomaan ja käänsi katseensa oppipoikaansa.
– Mikään, minkä teemme Keisarin eduksi, ei ole mitätöntä tai turhaa, Ashendar sanoi hiljaisella äänellä. – Mutta millään, mihin pystymme, emme voi vaikuttaa loputtoman taistelumme lopputulokseen. Harvat meistä elävät edes kolmeasataa vuotta, ja se on niin lyhyt aika, ettei sitä edes pysty erottamaan maailmankaikkeuden loputtoman pitkästä historiasta. Tämän käsitettyäsi, pitäisi sinun myös ymmärtää että paras tapa jolla voimme auttaa imperiumia on juuri tämä mitä teemme; korjaamme jokaisen vääryyden, tuntui se kuinka mitättömältä tahansa, joka on korjattavissa.
Sayton kuunteli tarkasti jokaista sanaa, mutta ei vastannut mitään. Hän oli täysin eri mieltä, kuten hänen opettajansa oli vihjannut tietävänsä, mutta koska oli kiellettyä kyseenalaistaa mestarinsa opetukset tai olla hänelle epärehellinen, ainoa oikea vaihtoehto oli pysyä hiljaa.
Inkvisiittori käveli ikkunan ääreen – he olivat kattohuoneistossa, joten ikkunasta oli loistava näköala – ja katseli ulos.
Pienet ja ahtaat käytävät muodostivat labyrinttimaisen sokkelon, risteillen erikokoisten hökkeleiden välistä. Talojen ja käytävien päällä, paksujen vaijerien varassa roikkui myös lukuisia ramppeja, joissa liikkui yhtä paljon ihmisiä kuin kaduntasollakin. Katukuvassa näkyi vain muutama yhtä korkea rakennus kuin heidän hotellinsa, suurin osa oli vain kaksi- tai yksikerroksisia, kauppoja, baareja, asuntoja tai pieniä toimistoja. Koko kaupunginosa oli rakennettu käsittämättömän valtavien kerrostalojen perustusten muodostamaan, ylöspäin kapenevaan kammioon, joka oli valaistu lukemattomilla, paksuilla seinämiin kiinnitetyillä loisteputkilla, jotka tosin jättivät kaupungin aika hämäräksi. Vaikka oli jo myöhä ilta, ihmisiä liikkui käytävillä tuhansittain. Pienet käytävät olivat viimeistä jalansijaa myöten täynnä kirjavan näköistä ihmismassaa.
– Tehtävämme tulee olemaan hankala. Jollemme löydä psyykkeriä maanpinnalta, joudumme aloittamaan täältä – vaikka pelkän maanpinnan tutkimiseen saattaa mennä kuukausia, Ashendar mutisi hiljaa.
Hän vilkaisi pöydällä olevaa kelloa, joka näytti tämän planeetan aikaa; 098.004. Suurin osa loisteputkista sammutettaisiin pian, ja kadut tyhjenisivät lähes kokonaan. Pian sen jälkeen he voisivat lähteä.
Maanpinnalle ei päässyt kuin erikoisvaltuutetut henkilöt, ja koska inkvisiittori Ashendar ei halunnut missään nimessä kiinnittää itseensä huomiota ja siten pelottaa jahtaamaansa psyykkeriä piiloon, hän oli päättänyt vaihtaa tasoa omin luvin, keinotekoisen yön hämärässä. Oli kuitenkin yksi asia, joka hänen tulisi hoitaa ennen suunnitelman toteuttamista.
Seitsemän vääristynyttä hahmoa laahusti hitaasti eteenpäin hämärässä metsässä. Kaikkialla niiden ympärillä leijuva musta, kaasumainen aine levittäytyi halukkaasti metsään. Niiden reitillä olevien puiden lehdet alkoivat harmaantua ja putoilla, kaikki lähistölle vaeltaneet eläimet yrittivät vielä suuria paiseita kasvaen, henkitoreissaan raahautua karkuun. Pitkän yön edetessä seitsemän hahmoa saapuivat Orbitruksen valtavalle ilmastointijärjestelmälle. Se oli keskelle metsää sijoitettu, automaattisesti toimiva tehtaan näköinen laitos. Sen katolta sojotti useita, halkaisijaltaan kymmeniä metrejä olevia mustuneita savupiippuja, jotka syöksivät Orbitruksen tuottamat epäpuhtaudet luonnosta piittaamatta kauas itse kaupungista.
Nuo seitsemän olentoa kulkivat läpi laitosta ympäröivän metalliaidan yksinkertaisella salvalla lukitun portin ja kävelivät sisään lukitsemattomaan rakennukseen. Yksitellen ne etsivät eri puolille kaupunkia johtavien ilmastointikanavien huoltoluukut, joista pääsi suoraan itse kanavaan. Kaksi olennoista osui tehtaiden tulikuumia metallipitoisia jätehöyryjä kuljettaviin kanaviin, ja seuraava kaasupurkaus muunsi niiden kahden epäonnekkaan vartalotkin osaksi tulikuumaa purkausta. Loput viisi kuitenkin löysivät vaarattomampaa ilmaa sisältävät kanavat, ja alkoivat hitaan kävelynsä pitkin satojen kilometrien mittaisia tunneleita, kohti Orbitruksen alinta kerrosta.
Ainoa valo huoneeseen tuli ikkunoiden kautta niistä muutamista valoputkista, jotka oli jätetty ulkona päälle. Se heijastui valkoisena pisteenä Saytonin silmän päällä olevasta lasisesta tähtäyslinssistä, kuten se heijastui myös hänen paljastetusta teräsmiekastaan, joka oli hänen löysässä otteessaan. Oppipoika istui nojatuolissa huoneen ovea vastapäätä, mutta hän ei vartioinut nukkuvaa mestariaan kuten olisi pitänyt, vaan torkkui. Siksi hän ei huomannut, kuinka huoneen lattialle tuleva valokeila peittyi hetkeksi, kun mustapukuinen, notkea hahmo pujahti huoneeseen ikkunan kautta.
Hahmo tutkaili huonetta hetken katseellaan, alkaen liikkua kevyesti ja ääntäkään päästämättä kapean sängyn viereen. Näppärä käsi ojentui vyötärölle tukevasti kiinnitettyyn taskuun, ja kaivoi sieltä ohuen injektioneulan. Hahmo vilkaisi vielä kerran nukkuvaa vartijaa ja sängyllä makaavaa hahmoa, sitten painoi neulan peiton läpi ja tyhjensi sen.
Samassa kuuli naksahdus, kun huoneen valot syttyivät, ja rämähdys kun ikkuna paiskattiin kiinni ja lukittiin. Salamurhaaja kääntyi ympäri etsien katseellaan pakoreittiä, mutta sitä ei ollut. Ikkunan eteen, aivan kuin tyhjästä, oli ilmestynyt isokokoinen miehenkorsto. Sängyn vierellä ollut esine, jota hän pimeydessä oli luullut tuoliksi, suoristautui ja hän huomasi sen olevan jonkinlainen robotti. Kaiken lisäksi oven tukkeena seisoi henkilö, jonka hän oli luullut juuri tappaneensa: inkvisiittori Daric Ashendar.
– Hyvää iltaa. Kuten näette, olin valmistautunut tuloonne. Pudottakaa neula ja aseet vyöltänne, niin voimme keskustella sivistyneesti, Ashendar sanoi tyynellä äänellä. Tottelemisen sijaan salamurhaaja kiskaisi vyöltään pitkän, ohuen miekan, ja hyökkäsi kiljahtaen ikkunan edessä olevan korston kimppuun.
Salamurhaaja yritti sivaltaa miehen naaman halki raivokkaalla pystylyönnillä, mutta hänen yrityksensä torjuttiin nöyryyttävän helposti kiväärin metallisella varrella. Salamannopeasti mies kiskaisi aseensa taaksepäin ja löi sen tukilla vastustajaansa mahaan. Salamurhaaja pudotti aseensa ja tuupertui maahan, vatsaansa pidellen. Viimeiset sanat, jotka hän kuuli ennen kuin säkenöivä kipu upotti hänet tajuttomuuteen, olivat inkvisiittori Ashendarin kolkko uhkaus.
– Ihan kuten haluatte. Toivon tosiaan teidän itsenne puolesta, että olette keskustelutilanteessa enemmän yhteistyöhaluinen.
Sayton kumartui ja kiskaisi salamurhaajan mustan naamarin irti. Oppipoika sihahti hämmästyksestä, kun naamion alta paljastuivat pitkät, ruskeat hiukset ja nuoren naisen kauniit kasvot. Ashendar ei hämmästynyt; hän oli huomannut murhaajan olevan nainen heti nähdessään tämän pienikokoisen, solakan vartalon.
– Kantakaa hänet kellariin. Kuulustelemme häntä siellä, Ashendar komensi.
Salamurhaaja aukaisi hitaasti kirvelevät silmänsä. Hän huomasi olevansa tiukasti sidottu paksuilla nahkahihnoilla, ison, puisen pöydän päälle. Hän pystyi liikuttamaan ainoastaan päätään, ja sitä kääntäessään hän tunsi korvansa vieressä jonkin metallisen laitteen. Kirkas valo oli kohdistettu suoraan hänen silmiinsä, ja hän erotti ympärillään seisovista ihmisistä vain kaksi tummaa siluettia. Toinen niistä kohotti kätensä, jossa oli hänen pieni injektioneulansa.
– Helvetintuli- liuosta, lausui inkvisiittori Ashendar. Hän painoi neulan mäntää, ja siitä ruiskahti vielä muutama pisara paksua happoa. – Aika monta hyvää ammusta meni hukkaan. Täytyy sanoa että varsin tuskallisen kuoleman olitte minulle valinnut, vai tekikö valinnan kenties kuvernööri von Riechsae?
Nainen ei vastannut, vaan etsi katsellaan pakoreittiä. Kiviseinäisessä, koleassa huoneessa oli vain yksi ovi, ja sen tukkeena seisoi hänet aiemmin tyrmännyt korsto.
– Nyt on viimeinen mahdollisuus myöntyä puhumaan, ennen kuin alamme käyttää huomattavan brutaaleja keinoja, joista tuskin pitäisitte, sanoi Ashendar suostuttelevaan sävyyn. Salamurhaaja ei kiinnittänyt häneen huomiota, vaan yritti kiskaista rajusti kättään piteleviä nahkahihnoja. Ne antoivat hiukan periksi, mutta palautuivat yhtä tiukoiksi.
Ashendar kurtisti kulmiaan. Hän arvosti itsensä murhaamaan tulleen naisen rohkeutta, monet olisivat tehneet aivan mitä tahansa välttyäkseen inkvisiittorin hirvittävältä vihalta. Salamurhaaja oli joko todella rohkea tai todella tyhmä. Ashendar kääntyi ja käveli muutaman askelen päässä olevan pöydän luokse, viitaten Saytonin luokseen. Pöydällä oli kirjava valikoima kaikenkokoisia ja – näköisiä, teräviä ja tylsiä, ohuita ja paksuja kidutusvälineitä. Silmään pisti erityisesti pitkä, ohut tikari, jonka sivut olivat täynnä neulanteräviä piikkejä.
– Sayton, olet kaksi vuotta ollut oppipoikanani. Kuten tiedät, oppipojat on ylennettävä Kuulustelijoiksi ennen kuin heidät voidaan ylentää inkvisiittoreiksi. Minä en halua liata käsiäni tällaiseen roskasakkiin, mutta sinulla on loistava tilaisuus ylennykseen, Ashendar mutisi ottaen yhden ohuista, kiiltelevistä ja partaveitsenterävistä koukuista käteensä. – Ennen kuin aloitat, niin haluan muistuttaa vielä…
– Mestari, saanko keskeyttää, Sayton sanoi hermostuneesti. – Tuota, tämä – tai siis… hän, hänhän on… nainen. Ei hänestä ole…
– Aivan, Sayton, olet oikeassa. Toivon todellakin, että tuossa on kaikki mitä aiot sanoa. En aio sietää tippaakaan tottelemattomuutta oppipojissani, inkvisiittori sanoi lujalla äänellä. Sayton kohtasi hänen teräksisen tuijotuksensa, mutta laski sitten katseensa.
– Muistutan vielä, ettei hän saa kuolla ennen kuin olet saanut tunnustuksen nauhalle. Ja muista ilmoittaa heti kun se tapahtuu. Toimi hitaasti, ja voisit edes yrittää näyttää siltä, kuin nauttisit siitä. Psykologinen puoli kidutuksesta on puolet tuskasta. Aloita tällä.
Ashendar ojensi kädessään olevan kiiltelevän koukun oppipojalleen, ja käveli ulos huoneesta, paiskaten oven kiinni perässään. Sayton kääntyi epätietoisena takanaan makaavaa salamurhaajaa kohti.
Hän ei olisi ikinä voinut kuvitella joutuvansa tällaiseen tilanteeseen. Hänen olisi pakko aiheuttaa tuolle avuttomalle, heikolle naiselle niin kammottavaa tuskaa näillä hirvittävillä laitteilla kuin mahdollista, tai muuten olisi hyvin mahdollista että hän itse joutuisi kidutettavaksi.
Oppipoika käveli vapisevin jaloin pöydän viereen. Nainen yritti jälleen päästä irti hihnoista, mutta ne eivät löystyneet, antoivat vain vähän periksi ja kiristyivät uudelleen. Sayton katseli uhrinsa kauniita kasvoja, hänen tummanruskeita silmiään ja punaisia huuliaan.
Sayton kirosi ja astui muutaman askelen taaksepäin. Hän ei pystyisi, hän ei yksinkertaisesti pystyisi tähän. Jos inkvisiittorin työ olisi tällaista, hän kieltäytyisi kunniasta. Sayton alkoi kävellä hitaasti ympyrä ja suunnitella pakoaan; hän kolkkaisi ovea vartioivan sotilaan, hiipisi yön pimeydessä ylemmän kerroksen telakoille ja varastaisi jonkun aluksen. Tai ehkäpä hän voisi vapauttaa salamurhaajan, hänestä olisi apua aluksen varastamisessa. Onnettomuus oli kohdannut häntä liian varoittamatta, vielä muutama tunti sitten hän odotti tylsistyneenä jotain tapahtuvan ja nyt tapahtui liian paljon.
Oppipoika katseli kädessään olevaa julmaa koukkua, ja huomasi sen tammipuisessa kahvassa olevan punaisen I- symbolin. Hän muisti elävästi, ikään kuin joku olisi näyttänyt hänelle filmiä, kuinka hän oli nuorukaisena katsellut tuota samaa symbolia, tuntenut kunnioitusta, ja vannonut tulevansa jonakin päivänä sen täysivaltaiseksi palvelijaksi, kunnioitetuksi inkvisiittoriksi. Sayton parahti hiljaa ja peitti kasvonsa kaapunsa hihaan.
Ashendar astui ulos pienestä hissistä, käveli käytävää pitkin oman huoneensa ovelle ja astui sisään. Huoneen ovella istui hänen asepalvelijansa Gunk-034, joka nousi heti seisomaan havaittuaan liikettä.
Yli puolet Gunk-034:n kehosta oli korvattu mekaanisilla osilla, kuten hänen molemmat kätensä, jotka olivat valtavia pihtejä, suurin osa hänen vartalostaan, johon oli rakennettu lisävoimanlähteitä ja moottori, ja jopa hänen aivonsa, jotka oli korvattu yksinkertaisella tietokoneella.
Inkvisiittori painoi oikean peukalonsa kyborgin kädessä olevaan pieneen, lähes huomaamattomaan tunnistimeen, ja laite istuutui uudelleen.
– Jatka vartiointiasi, kunnes toisin määrään, Ashendar sanoi mahdollisimman selkeällä äänellä. Hän käveli huoneen perälle, ja istuutui sängyn reunalle, ottaen vyötäröllään olevasta pussista pienen radiolaitteen. Siinä ei ollut antenneja tai johtoja, vain pieni mikrofoni ja kaksi nappia; vihreä ja punainen. Inkvisiittori painoi vihreää, ja alkoi puhua suu lähellä mikrofonia.
– Ensimmäinen päivä planeetta Riselillä, kaupunki Orbitruksessa, etsimme rekisteröimätöntä psyykkeriä. Ensimmäiseksi kävimme kuvernööri von Riechsaen puheilla, hän käyttäytyi erittäin epäilyttävästi ja hyökkäävästi, mutta kertoi psyykkerin olevan luultavasti maanpinnalla. Suunnittelin lähteväni tänä iltana etsimään, mutta huoneeseemme tuli kutsumaton vieras. Saimme hänet vangittua, ja Sayton kuulustelee häntä. Epäilen von Riechsaen lähettäneen hänet. Suunnitelmissa ottaa selville kuka lähetti salamurhaajan ja etsiä psyykkeriä maanpinnalta. Seuraava tiedote heti kun saan lisää tietoja. Inkvisiittori Daric Ashendar planeetta Riseliltä, loppu.
Puhuttuaan Ashendar painoi punaista nappia, ja laitteen kyljestä ponnahti ulos pieni kasetti. Inkvisiittori nousi, otti lattialla olevasta salkusta esiin ison, pienoislautasantennilla varustetun radion, laittoi kasetin sen etuosassa olevaan rasiaan, ja napsautti laitteen päälle. Lautasantenni pyöri hetken, ja pian alkoi kuulua korkeaa siritystä kun valtavatehoinen signaali lähti kohti kaukaista kohdettaan.
Hyvin harvoilla edes niinkään korkea-arvoisilla henkilöillä, kuin inkvisiittoreilla oli hallussaan pitkän matkan radiolaitteita. Yleisin viestintäkeino inkvisiittorien välillä tapahtui heidän seurueensa mukana olevien Astropaattien välityksellä, mutta koska Ashendar halusi itse puhua viestinsä ja hän halusi pysyä pienen seurueensa kanssa huomaamattomana, hän käytti radiolaitetta. Viesti kulki hitaammin ja se oli mahdollista kaapata, mutta Ashendarin mielestä se oli riskin arvoista.
Sayton kiristi uhrinsa pään ympärille metallisen vanteen, jonka alaosan hän ruuvasi kiinni pöytään. Näin kidutettava ei pystynyt lainkaan liikkumaan.
Sayton otti käteensä terävän veitsen, lähestyi hitaasti pöydälle sidottua salamurhaajaa ja kumartui tämän ylle. Hän ojensi veitsen naisen kaulaa kohti, ja leikkasi uhrinsa mustan, ohuen paidan auki jättäen yläruumiin alastomaksi.
– Paskiainen, nainen sihahti hampaidensa välistä. Hän puhui ensimmäistä kertaa Saytonin kuullen. Tämä äännähdys mursi jotain oppipojan mielessä, ja äkkiä hän tunsi lähes riemua vallitsevan tilanteen johdosta. Hän hymyili julmasti, ja laski kiiltelevän veitsen terän uhrinsa paljaalle, litteälle vatsalle.
– Tämän terän ei tarvitse koskaan maistaa lihaasi, arvon neiti, Sayton sanoi matalalla, riemukkaalla äänellä. – Keskustelemassahan täällä ollaan. Aloitetaan vaikka esittäytymisellä. Kerro nimesi.
Nainen ei kiinnittänyt tuttuun tapaansa huomiota Saytoniin, ja oppipojan hymy mureni. Hän kääntyi, ja otti Ashendarin ehdottaman koukun hikiseen otteeseensa. Hän kääntyi takaisin kohti kidutettavaansa, ja siveli koukun terän reunalla uhrinsa sileää poskea. Äkkiä hän käänsi koukun, ja viilsi sen kammottavalla reunalla pitkän ja syvän haavan naisen poskeen. Nainen vetäisi henkeä ja tärähti, mutta ei kiljunut. Sayton naurahti kimeästi nähdessään punaisen, paksun, kiiltelevän veren sotkevan naisen kauniin, kalpean ihon, koukun terän ja oman kätensä. Se tuntui lämpimältä, melkein kuumalta.
Sayton harppasi pöydän keskivaiheille ja otti nopeasti yhden terävistä, kiiltelevistä piikeistä käteensä. Hän painoi sen kärjen melkein hellästi uhrinsa vatsaan, ja upotti sen lähes puoleenväliin. Nainen kiemurteli ja hänen huuliensa välistä pääsi pitkä vaikerrus. Sayton käänsi piikkiä hieman, ja liikutti sitä eteenpäin leikaten mahaan lyhyen mutta hirvittävän syvän haavan. Sayton oli lähes hurmiossa, hän nuolaisi hieman lämmintä verta kädestään. Se maistui suolaiselta, ja kupariselta.
– Onko minun viilleltävä lisää vai tuleeko sitä nimeä, oppipoika kysyi, toivoen sydämestään ettei tulisi. Hänen toiveensa toteutui.
---------------------------------
mutta muuten viihdyttävää luettavaa. Jatka samaan malliin.
No joo. Jälleen kerran hemmetin hyvää tekstiä! Minä n ainakaan keksi mitään moittimisen arvoista. Paitsi sen että että seuraavaa osaa ei vielä näy. Joten jatkahan tarinaa tai muuten kilahdan kahjoksi