Kaltaiseni prologi: Jäinen kuutamo
Lähetetty: Ti 17.08.2004 22:43
Kylmän, valkean hunnun peittämä maa kärvisteli jäisessä haudassaan lumipeitteen alla odottaen kiihkeästi tulevaa kevättä ankaran talven pyyhkäistyä pitkällä, murhaavalla kynnellään tavallistakin raivokkaammin ja pintaa syvemmältä. Siitä lämpimästä, rauhanomaisesta ja eloisasta taivaastakin oli jäljellä vain kaunis muisto, jonka yli puhalsi kuitenkin lopulta todellisuuden ankara jäätuuli hyytäen jokaisen kuolevaisen rinnassa jyskyttävän toivonkipinän vain kurjaksi, murheelliseksi, synkäksi, sammuneeksi ja entistä hehkuansa savuna kyynelehtiväksi hiilenpalaksi.
Nyt mieltä kalvavan, kalsean pimeyden loi tuo läpitunkematon, tummansininen peite kaiken entisen edessä ylhäällä ja muodosti, kuin aikaisempaa väriloistoa irvailevan, sisintä kylmäävän vastauksen. Vain entistäkin kalpeampi kuunvalo saattoi langeta sen aavemaisenkylmissä leimuissa kylpevän, koskemattoman, jääpintaisen ja teräväreunaisen lumihangen pinnalle saaden sen hohtamaan kauniinvälinpitämättömästi hiljaisessa, elämättömässä yössä.
Oli täysin tyyntä. Tuntui ettei itse tuulikaan hennonut häiritä tätä kaksinaisia tunteita herättävää elämänhautausmaata, jonka huurteisella pinnalla varjot pysyivät samassa paikassa kuun kimmeltäessä taivaalla. Mikään oksa ei heilunut tuulen voimasta, minkään eläimen, pienen tai suuren, sykkivä varjo ei puhkaissut lämpimällä olemuksellaan tätä hetkeä, tätä ristiriitaisuutta elävien ja kuolleiden välillä.
Läheisen järven luonnollisen epätasaisen jääpinnan peitti ohut, juuri satanut lumiharso, jonka pienet, pehmeät hiutaleet olivat jo jäätyneet kylmän yön puristamana yhtenäiseksi, tiheäksi matoksi. Todellakin, se oli kuin timanteista tehty matto kirkkaanvalkean yönherran kääntäessä laajan katseensa sen puoleen. Pienimmätkin jääkiteet imivät valkean valon sisuksiinsa ja samalla heijastivat sen takaisin ulospäin tehden näystä niin kauniin ja lumoavan, mutta silti niin elämättömän ja kuolleenvälinpitämättömän. Sitten kuunhohde vangitsi jotain uutta esineen tummanhopeisen, veritahraisen terän heilahtaessa härnäävästi, vakaasti eteenpäin. Elämää tyhjyydessä.
Mutta elämää vain puoliksi siitä, mitä heistä olisi ulkonäön puolesta voinut päätellä, vaikka toisen miehen uhkuvan raivon ja päättäväisyyden liekehtivistä säikeistä olisi tarvittaessa pystynyt paikkaamaan hänen vastustajansa harmaan, kylmän tyhjiön.
”Antaudu verenimijä!”, mies karjaisi hurjistuneena pistäen miekallaan alaspäin. ”Kaikkien uhriesi puolesta kohtaat loppusi nyt!” Välittömästi hänen vastustajansa huitaisi miekkansa lappeella alaviistoon ja sai torjuttua ihmisen yllättävän voimallisen iskun ja jatkoi liikettään astumalla eteenpäin ja tehden nopean valelyönnin toisella aseellaan, erikoisella kirveellään, jonka terä oli, kuin lepakonsiipi, jonka yläviistoon kaartuva neljäsosakaari muodosti. Voimakas ihminen ponkaisi vaistomaisesti taaksepäin raskaasti hengittäen.
Nyt ottaen toisiinsa hieman etäisyyttä, soturit tutkailivat toisiaan astellen laajaa ympyrää järven rosoisella, kovalla jääpinnalla ja nyt, vaikkakin himmeässä kuunvalossa, jonka hohde moninkertaistui jäänpinnasta, ihmismies näki hänen vastustajansa kauheassa todellisuudessaan.
Ei niinkään näköään epäillen, vaan hänen vastustajansa uskomattoman taidokkaasti taotun rintapanssarin tuottaman ensihätkähdyksen vuoksi, ihminen siristi hivenen ruskeita, kokeneita silmiään, sillä totta se oli. Tuo epäpyhää elämäänsä jo kauan aikaa, aivan liian kauan aikaa jatkanut peto piti yllään pientä, metallista lohikäärmeenpäätä, jonka monet, täydellisyyttähipovat yksityiskohdat näkyivät selvästi tällaisessakin valossa.
Tuo vaarallinen vastustaja oli sonnustautunut mustiin vaatteisiin ja pitkään, paikoitellen repaleiseen, tummanpunaiseen viittaan, jonka aaltoilevat reunat korostivat pelottavasti hänen ivallisia, melkein veijarimaisia kasvojaan. Kasvoja, joiden vaaleanharmaa iho ja yliluonnollisen komeat piirteet olivat varmasti saaneet monet lankeamaan hänen salaperäisen, turmelevan viehätysvoimansa alaiseksi ja nähneet viimeisinä elämänhetkinään nuo samalla kauhistuttavat ja lumoavat silmät, joiden valkuaisten tavallisesti maitomainen väri oli muuttunut luonnonvastaisesti verenpunaiseksi ja saanut hänet näyttämään entistäkin enemmän hirmutekojensa kaltaiselta.
”Pyydän, älä kutsu verenimijäksi.”, vampyyri tokaisi salaperäisenhuvittunut ilme vaaleilla kasvoillaan. ”Kaltaisiani voit kutsua heidän erisnimillään siinä, missä omaa äitiäsikin puhuttelet.” Vampyyrinmetsästäjän uurteisille, viiksekkäille kasvoille nousi hämmästynyt ilme, joka kuitenkin suli välittömästi kevätlumien lailla ja jätti jälkeensä taas sen saman vihantäytteisen, mieltä kuluttavan ja ruumista väsyttävän tuijotuksen.
”Te olette pelkkiä eläimiä, eikä eläimiä ole tapana kutsua nimellä!.”, mies tiukkasi, astui varoittavasti askeleen eteenpäin ja kohotti kiiltävän miekkansa vastustajansa suojaamattomien kasvojen tasalle.
”Älä viitsi laulaa tuota samaa, vanhaa virttä, kuolevainen.”, vampyyri sanoi tylsistyneesti. ”Voit kutsua minua Cristaloniksi näin aluksi, sillä tuskin ystäväksesi minua et tule koskaan lukemaan.”
”Olen samaa mieltä kanssasi… Cristalon.”, vampyyrinmetsästäjä myönsi huvittuneena. ”Ystäviä meistä ei tule, sillä en usko sinun elävän tarpeeksi kauaa pitkän suhteen rakentamiseksi.” Korottaen ääntään joka sanalla mies karjaisi viimeiset tavut koko sydämestään ja survaisi miekkansa äkkinäisesti yhä paikoillansa seisovaa, salaperäisesti hymyilevää vampyyria kohti, joka ei tehnyt elettäkään väistääkseen tai edes torjuakseen. Vampyyri astui askeleen eteenpäin kohti terää.
Pyhä ase tunkeutui salamannopeasti Cristalonin oikeaan olkapäähän polttavan kuumana ja pakotti hänet pudottamaan miekkansa kädestään tuskan raadellessa hänen mieltään tuhansien miekaniskujen lailla, mutta pakottaen hänen silti pitämään tuskanähkäisynsä sisällään. Välittömästi silmäänsäkään räpäyttämättä ihminen poimi vyöltänsä pienen, lasisen pullon, käänsi sen kämmenellään tottuneenvarmasti ja asetti peukalonsa korkille, mutta horjahti yhtäkkiä painon liikahtaessa hänen miekkansa päässä. Hitaasti esine putosi kohti rosoista jäänpintaa, se kesti kuolevaiselle niin pitkän aikaa, kunnes sen lopulta pirstoutuessa moniksi, pieniksi sirpaleiksi ja sulautuessa kiiltäviin kiteisiin. Pyhän veden syövyttävää vaikutusta vampyyri ei halunnut tuntea ihollansa.
Silloin hän näki vastustajansa liikkuneen häntä kohti, liikkuneen pitkin miekan kauhistuttavaa, polttavaa terää sen viiltäessä yhä syvemmälle joka hetkellä. Mies näki yhä vampyyrin edessään, mutta hän näki vampyyrin hiukan lähempänä, hiukan vakavampana. Samassa Cristalon otti taas askeleen eteenpäin, toisen tuskallisen ja vaarallisen liikkeen, mutta piti silti katseensa hämmentyneessä, kauhistuneessa vampyyrinmetsästäjässä, ja yhä miekan tuottama, liekehtivä kipu puristi häntä tuskallisessa otteessaan murentaen hänen sisustaan Jumalan tahdosta.
Tuska on vain hetkellistä, mutta elämäni taas ikuista! Cristalon karjaisi mielessään ja tunsi hiljaa kallisarvoisen elämänsä, verensä valuvan miekanterän ja ihonsa välistä, ja saaden hänet parkumaan itselleen mielensä sisällä koko idean typeryyttä ja sairautta. Hitaasti hän vei painonsa oikealle olkapäälleen ja riuhtaisi äkkiä itsensä voimalla eteenpäin tuskan raadellessa häntä joka puolelta karjunnan paetessa hänen kalvakoilta huuliltaan.
Kaikki pysähtyi heidän ympärillään. Myös he pysähtyivät, he sulautuivat talviyön vallitsevaan äänettömyyteen vampyyrinmetsästäjän tuijottaessa lamaantuneena Cristalonin verenpunaisiin, kuolettaviin silmiin niiden hehkuessa tuskantuomaa raivoa miekankärjen kimmeltäessä brutaalisti punaisena vampyyrin selkäpuolella. Viimeisillä voimillaan hän nosti villisti vapisevan oikean kätensä ylös ja tunsi itsessään kammottavan tunteen hänen raajansa repeämisestä. Ja kaikki tämä vain typerän uhman vuoksi, typerän epätoivon ja kauhuntunteen nostattamiseksi. Käyttäen muun ruumiinsa liikevoimaa hyväkseen Cristolan vei oikean kätensä vaivalloisesti vampyyrinmetsästäjän vaalealle, viileälle kaulalle ja kumartui hiljaa lähemmäs. Hän tunsi veren virtaavan hitaasti miehen sisällä, hän pystyi aistimaan pelon hänen mielessään, tuon nautinnollisen vaikutuksen, joka huokui vampyyristä itsestään.
”Jumalasi siunaamat aseesi ovat pelkkää turhuutta!”, Cristalon tiukkasi ääni rahisten. ”Etkö ymmärrä voimaamme? Etkö kunnioita mahtiamme? Sinun pitäisi, sillä tässä minä nyt olen miekkasi lävistämänä ja silti tarpeeksi hengissä katkaistakseni niskasi… Imeäkseni elämäsi.” Hitaasti Cristalon kohotti vasenta kättään ja vei tummakultaisen kirveensä aivan kiinni ihmismiehen kalvenneisiin, jähmettyneisiin kasvoihin sivellen kylmää metallia tämän nykivää poskea vasten.
”Jumalani… Jumalani… Tuhoaa… Minä surmaan.”, vampyyrinmetsästäjä sopersi silmät yhä nauliintuneina vampyyrin omiin Cristalonin vaaleiden suupielten vääntyessä ivallisennauttivaan hymyyn.
”Niin varmasti teetkin, tai itse asiassa oletkin jo tehnyt. Tässä minä nyt sitten olen avuttomana, olkapää miekan lävistämänä ”, vampyyri pilkkasi ivallisenmyötäilevällä äänellä ja vilkaisi pikaisesti selkäpuolellensa villisti välkehtivän, verisen miekanterän suuntaan, jonka luoman kuolemantäytteisen, voittoisan vaikutelman hän oli oman, epäpyhän elämänsä päättymisen uhallakin pyyhkinyt pois kokeneen metsästäjän mielestä. ”Jumala sitä ja Jumala tätä! Milloin te oikein kyllästytte tuohon alituiseen vollotukseenne?” Äkkiä Cristalonin kasvoilla värähti uskomattoman nopean muutoksen aalto, kuin ailahtelevan, sairaan mielen tuoma roihu. Cristalon tiukensi otettaan miehen kaulasta ja näki sormiensa painavan syvät, punaiset jäljet tämän ihoon.
Mies tarttui hätääntyneenä vampyyrin vakaaseen ranteeseen yrittäen saada hänet valtavan pakokauhuaaltonsa vallassa irrottamaan pelottavanyliluonnollisen vahvaa otetta itsestään. Avuton ihmismies sätki vapisevilla jaloillaan villisti ja huomasi vasta nyt, ettei edes ylettänyt koskettamaan maata saappaidensa kärjillä ja koetti epätoivoisesti saada ilmaa keuhkoihinsa yskimällä, mutta sai ilmoille vain ohuen, tukahtuneen ja rahisevan äännähdyksen.
”Näin te tekisitte kaikille kaltaisilleni, jos vain voisitte! Mutta te ette pysty, koska olette vain heikkoja pimeässä kärvistelijöitä!”, Cristalon karjui vasten miehen tuskalliseen ilmeeseen vääntyneitä kasvoja. ”Mutta olen varma, että tekisitte myös näin!”
Samassa vampyyri irrotti otteensa miehestä paljastaen hienoisesti tummuneen ihon hänen kaulallaan ja viskasi hänet pari askelta taaksepäin. Välittömästi ihminen tarttui kaulaansa raskaasti hengittäen, ilmaa keuhkoihinsa haukkoen ja yritti vaivalloisesti saada tukevaa maata jalkojensa alle hänen haparoidessaan pari askelta taaksepäin ja lopulta päästen tasapainoon.
Metallinen kirveenvarsi välähti kuun ja jääkiteiden heijastaman valon leikitellessä hetkellisesti sen kuvioidulla pinnalla, ja samassa yhyttäen tummakultaisen, terävähampaisen pääkallonupin sen päässä antaen lopulta loisteelle vauhtia leimahtaa lepakonsiivenmuotoisesta terästä.
Kirves päästi pehmeän, humahtavan äänen sen pyörähtäessä Cristalonin vasemmalla kämmenellä ja kääntyen taitavannopeasti iskusuuntaansa. Nämä hetket olivat kestäneet vampyyrille vain muutaman sekunnin, mutta miehen hölmistyneestä ilmeestä Cristalon saattoi lukea täysin muuta ottaessaan askeleen eteenpäin kohti vastustajaansa. Peto jatkoi hitaanvarmaa liikettään hänen saappaansa alla narskuvan lumen ja jään pirstoutuessa joka askeleella vihanleimujen korventaessa vakaata, pysähtynyttä ympäristöä ja leiskuen verenpunaisina, kauhistuttavina katseina.
”Ja taas yksi tekopyhä Ihmiskunnan pelastaja, joka ei tietenkään aja omaa etuaan, kokee loppunsa verivihollistensa käden kautta.”, Cristalon totesi muuttaen äänensä ivaavan haikeaksi, joka sai hänet näyttämään entistäkin arvaamattomammalta, mielipuolisemmalta hänen raivokkaiden, verenpunaisten silmiensä kanssa.
Mies väänsi väkisinkin suunsa auki hirvittävää pelkoa kuvastavine kasvoineen nähdessään sen tulevan häntä kohti, mutta tiesi jo alkujaankin pakokauhun ja ihmisluonnon siivittämän yrityksensä täysin turhaksi hänen liikauttaessa kieltään. Kauhuissaan hän tuijotti voimakasta, nopeaa välähdystä sen kiitäessä hänen silmiensä tasalla tietäen jo kaiken lopullisen elämänsä kulun, odottaen, toivoen. Mutta kullanvärinen salama katosikin yhtäkkiä hänen silmistään, se vain haihtui ilmaan ja vaikka hän tunsikin jonkinlaisen, vain sanomattoman kosketuksen kaulallansa, hän tunsi pelkonsa hälvenevän itsestään.
Cristalon tuijotti mielihyvästä tihkuva ilme vaaleilla, komeilla kasvoillansa tuota kurjaa kuolevaista. Hän tunsi sen jumalaisen tuoksun sieraimissaan, hän tunsi hurmeen, elämän tuoksun punertavan välähtelyn lomassa, joka ei tulvinut hänen silmistään. Kirveen tummakultainen terä oli pyyhkäissyt mukaansa jotain punaista ja sairaan hymyn noustessa hänen kasvoillensa, Cristalon näki vastustajansa pään retkahtavan toiselle olkapäälleen ja ruumiin lysähtävän rosoiselle jääpinnalle. Hitaasti veri juoksi ja levisi muuttuen yhdeksi, suureksi, talvenvaikutuksesta läpikuultavaksi jalokiveksi päättömän vartalon ympärille.
Hitaasti hän asteli yhä jäänpinnassa olevan miekkansa luokse ja tarttui ennakkoluulottomasti sen viileään kahvaan vahingoittuneella kädellään. Sen tummahopeinen terä liukuineen vaivattomasti huotraansa hänen kupeellaan, jonka hänen punainen viittansa kätki sen liikahtaessa hieman eteenpäin.
Sitten kuului aivan pieni rasahdus, kuin jäänpintaa olisi tallattu. Hiljaa varuillaan vampyyri odotti hetken ja vaistotessaan uuden vihollisensa tulosuunnan, hän pyörähti nopeasti ympäri ja viilsi kirveellään, mutta vain pelkkää ilmaa samalla, kun tiesi vaaran olevan täysin muualla. Yliluonnollisen voimakas, odottamattoman luja isku heitti Cristalonin vatsalleen ja noustessaan välittömästi vahingoittumattomana, hän näki jotain todella odottamatonta.
Vampyyri tarkkaili raivoissaan heitä jokaista. Heidän jokaisen puolialastonta vartaloa, heidän jokaisen uskomattoman kauniita kasvoja, heidän jokaisen täytetäisten huulten alta pilkottavia kulmahampaita, joiden petomaisuutta ja pituutta korostivat musta tai tummanpunainen väri niiden yläpuolella.
”Voiko tämä olla totta?”, Cristalon henkäisi. ”Taitaa olla onnenpäiväni.” Sitten hänen maailmansa pimeni.
Eli aloittaa uuden sarja. En jaksanut tätä käydä kuvailemaan niin paljoa kuin mihin olette tottuneet, no saattaa johtua myös siitä että kirjoitin hän-muodossa. Eli kommenttia. Ja tiedän tämän olevan todella huono, mutta oli pakko hän-muodossa kirjoittaa. Tämä ei toimi.
Nyt mieltä kalvavan, kalsean pimeyden loi tuo läpitunkematon, tummansininen peite kaiken entisen edessä ylhäällä ja muodosti, kuin aikaisempaa väriloistoa irvailevan, sisintä kylmäävän vastauksen. Vain entistäkin kalpeampi kuunvalo saattoi langeta sen aavemaisenkylmissä leimuissa kylpevän, koskemattoman, jääpintaisen ja teräväreunaisen lumihangen pinnalle saaden sen hohtamaan kauniinvälinpitämättömästi hiljaisessa, elämättömässä yössä.
Oli täysin tyyntä. Tuntui ettei itse tuulikaan hennonut häiritä tätä kaksinaisia tunteita herättävää elämänhautausmaata, jonka huurteisella pinnalla varjot pysyivät samassa paikassa kuun kimmeltäessä taivaalla. Mikään oksa ei heilunut tuulen voimasta, minkään eläimen, pienen tai suuren, sykkivä varjo ei puhkaissut lämpimällä olemuksellaan tätä hetkeä, tätä ristiriitaisuutta elävien ja kuolleiden välillä.
Läheisen järven luonnollisen epätasaisen jääpinnan peitti ohut, juuri satanut lumiharso, jonka pienet, pehmeät hiutaleet olivat jo jäätyneet kylmän yön puristamana yhtenäiseksi, tiheäksi matoksi. Todellakin, se oli kuin timanteista tehty matto kirkkaanvalkean yönherran kääntäessä laajan katseensa sen puoleen. Pienimmätkin jääkiteet imivät valkean valon sisuksiinsa ja samalla heijastivat sen takaisin ulospäin tehden näystä niin kauniin ja lumoavan, mutta silti niin elämättömän ja kuolleenvälinpitämättömän. Sitten kuunhohde vangitsi jotain uutta esineen tummanhopeisen, veritahraisen terän heilahtaessa härnäävästi, vakaasti eteenpäin. Elämää tyhjyydessä.
Mutta elämää vain puoliksi siitä, mitä heistä olisi ulkonäön puolesta voinut päätellä, vaikka toisen miehen uhkuvan raivon ja päättäväisyyden liekehtivistä säikeistä olisi tarvittaessa pystynyt paikkaamaan hänen vastustajansa harmaan, kylmän tyhjiön.
”Antaudu verenimijä!”, mies karjaisi hurjistuneena pistäen miekallaan alaspäin. ”Kaikkien uhriesi puolesta kohtaat loppusi nyt!” Välittömästi hänen vastustajansa huitaisi miekkansa lappeella alaviistoon ja sai torjuttua ihmisen yllättävän voimallisen iskun ja jatkoi liikettään astumalla eteenpäin ja tehden nopean valelyönnin toisella aseellaan, erikoisella kirveellään, jonka terä oli, kuin lepakonsiipi, jonka yläviistoon kaartuva neljäsosakaari muodosti. Voimakas ihminen ponkaisi vaistomaisesti taaksepäin raskaasti hengittäen.
Nyt ottaen toisiinsa hieman etäisyyttä, soturit tutkailivat toisiaan astellen laajaa ympyrää järven rosoisella, kovalla jääpinnalla ja nyt, vaikkakin himmeässä kuunvalossa, jonka hohde moninkertaistui jäänpinnasta, ihmismies näki hänen vastustajansa kauheassa todellisuudessaan.
Ei niinkään näköään epäillen, vaan hänen vastustajansa uskomattoman taidokkaasti taotun rintapanssarin tuottaman ensihätkähdyksen vuoksi, ihminen siristi hivenen ruskeita, kokeneita silmiään, sillä totta se oli. Tuo epäpyhää elämäänsä jo kauan aikaa, aivan liian kauan aikaa jatkanut peto piti yllään pientä, metallista lohikäärmeenpäätä, jonka monet, täydellisyyttähipovat yksityiskohdat näkyivät selvästi tällaisessakin valossa.
Tuo vaarallinen vastustaja oli sonnustautunut mustiin vaatteisiin ja pitkään, paikoitellen repaleiseen, tummanpunaiseen viittaan, jonka aaltoilevat reunat korostivat pelottavasti hänen ivallisia, melkein veijarimaisia kasvojaan. Kasvoja, joiden vaaleanharmaa iho ja yliluonnollisen komeat piirteet olivat varmasti saaneet monet lankeamaan hänen salaperäisen, turmelevan viehätysvoimansa alaiseksi ja nähneet viimeisinä elämänhetkinään nuo samalla kauhistuttavat ja lumoavat silmät, joiden valkuaisten tavallisesti maitomainen väri oli muuttunut luonnonvastaisesti verenpunaiseksi ja saanut hänet näyttämään entistäkin enemmän hirmutekojensa kaltaiselta.
”Pyydän, älä kutsu verenimijäksi.”, vampyyri tokaisi salaperäisenhuvittunut ilme vaaleilla kasvoillaan. ”Kaltaisiani voit kutsua heidän erisnimillään siinä, missä omaa äitiäsikin puhuttelet.” Vampyyrinmetsästäjän uurteisille, viiksekkäille kasvoille nousi hämmästynyt ilme, joka kuitenkin suli välittömästi kevätlumien lailla ja jätti jälkeensä taas sen saman vihantäytteisen, mieltä kuluttavan ja ruumista väsyttävän tuijotuksen.
”Te olette pelkkiä eläimiä, eikä eläimiä ole tapana kutsua nimellä!.”, mies tiukkasi, astui varoittavasti askeleen eteenpäin ja kohotti kiiltävän miekkansa vastustajansa suojaamattomien kasvojen tasalle.
”Älä viitsi laulaa tuota samaa, vanhaa virttä, kuolevainen.”, vampyyri sanoi tylsistyneesti. ”Voit kutsua minua Cristaloniksi näin aluksi, sillä tuskin ystäväksesi minua et tule koskaan lukemaan.”
”Olen samaa mieltä kanssasi… Cristalon.”, vampyyrinmetsästäjä myönsi huvittuneena. ”Ystäviä meistä ei tule, sillä en usko sinun elävän tarpeeksi kauaa pitkän suhteen rakentamiseksi.” Korottaen ääntään joka sanalla mies karjaisi viimeiset tavut koko sydämestään ja survaisi miekkansa äkkinäisesti yhä paikoillansa seisovaa, salaperäisesti hymyilevää vampyyria kohti, joka ei tehnyt elettäkään väistääkseen tai edes torjuakseen. Vampyyri astui askeleen eteenpäin kohti terää.
Pyhä ase tunkeutui salamannopeasti Cristalonin oikeaan olkapäähän polttavan kuumana ja pakotti hänet pudottamaan miekkansa kädestään tuskan raadellessa hänen mieltään tuhansien miekaniskujen lailla, mutta pakottaen hänen silti pitämään tuskanähkäisynsä sisällään. Välittömästi silmäänsäkään räpäyttämättä ihminen poimi vyöltänsä pienen, lasisen pullon, käänsi sen kämmenellään tottuneenvarmasti ja asetti peukalonsa korkille, mutta horjahti yhtäkkiä painon liikahtaessa hänen miekkansa päässä. Hitaasti esine putosi kohti rosoista jäänpintaa, se kesti kuolevaiselle niin pitkän aikaa, kunnes sen lopulta pirstoutuessa moniksi, pieniksi sirpaleiksi ja sulautuessa kiiltäviin kiteisiin. Pyhän veden syövyttävää vaikutusta vampyyri ei halunnut tuntea ihollansa.
Silloin hän näki vastustajansa liikkuneen häntä kohti, liikkuneen pitkin miekan kauhistuttavaa, polttavaa terää sen viiltäessä yhä syvemmälle joka hetkellä. Mies näki yhä vampyyrin edessään, mutta hän näki vampyyrin hiukan lähempänä, hiukan vakavampana. Samassa Cristalon otti taas askeleen eteenpäin, toisen tuskallisen ja vaarallisen liikkeen, mutta piti silti katseensa hämmentyneessä, kauhistuneessa vampyyrinmetsästäjässä, ja yhä miekan tuottama, liekehtivä kipu puristi häntä tuskallisessa otteessaan murentaen hänen sisustaan Jumalan tahdosta.
Tuska on vain hetkellistä, mutta elämäni taas ikuista! Cristalon karjaisi mielessään ja tunsi hiljaa kallisarvoisen elämänsä, verensä valuvan miekanterän ja ihonsa välistä, ja saaden hänet parkumaan itselleen mielensä sisällä koko idean typeryyttä ja sairautta. Hitaasti hän vei painonsa oikealle olkapäälleen ja riuhtaisi äkkiä itsensä voimalla eteenpäin tuskan raadellessa häntä joka puolelta karjunnan paetessa hänen kalvakoilta huuliltaan.
Kaikki pysähtyi heidän ympärillään. Myös he pysähtyivät, he sulautuivat talviyön vallitsevaan äänettömyyteen vampyyrinmetsästäjän tuijottaessa lamaantuneena Cristalonin verenpunaisiin, kuolettaviin silmiin niiden hehkuessa tuskantuomaa raivoa miekankärjen kimmeltäessä brutaalisti punaisena vampyyrin selkäpuolella. Viimeisillä voimillaan hän nosti villisti vapisevan oikean kätensä ylös ja tunsi itsessään kammottavan tunteen hänen raajansa repeämisestä. Ja kaikki tämä vain typerän uhman vuoksi, typerän epätoivon ja kauhuntunteen nostattamiseksi. Käyttäen muun ruumiinsa liikevoimaa hyväkseen Cristolan vei oikean kätensä vaivalloisesti vampyyrinmetsästäjän vaalealle, viileälle kaulalle ja kumartui hiljaa lähemmäs. Hän tunsi veren virtaavan hitaasti miehen sisällä, hän pystyi aistimaan pelon hänen mielessään, tuon nautinnollisen vaikutuksen, joka huokui vampyyristä itsestään.
”Jumalasi siunaamat aseesi ovat pelkkää turhuutta!”, Cristalon tiukkasi ääni rahisten. ”Etkö ymmärrä voimaamme? Etkö kunnioita mahtiamme? Sinun pitäisi, sillä tässä minä nyt olen miekkasi lävistämänä ja silti tarpeeksi hengissä katkaistakseni niskasi… Imeäkseni elämäsi.” Hitaasti Cristalon kohotti vasenta kättään ja vei tummakultaisen kirveensä aivan kiinni ihmismiehen kalvenneisiin, jähmettyneisiin kasvoihin sivellen kylmää metallia tämän nykivää poskea vasten.
”Jumalani… Jumalani… Tuhoaa… Minä surmaan.”, vampyyrinmetsästäjä sopersi silmät yhä nauliintuneina vampyyrin omiin Cristalonin vaaleiden suupielten vääntyessä ivallisennauttivaan hymyyn.
”Niin varmasti teetkin, tai itse asiassa oletkin jo tehnyt. Tässä minä nyt sitten olen avuttomana, olkapää miekan lävistämänä ”, vampyyri pilkkasi ivallisenmyötäilevällä äänellä ja vilkaisi pikaisesti selkäpuolellensa villisti välkehtivän, verisen miekanterän suuntaan, jonka luoman kuolemantäytteisen, voittoisan vaikutelman hän oli oman, epäpyhän elämänsä päättymisen uhallakin pyyhkinyt pois kokeneen metsästäjän mielestä. ”Jumala sitä ja Jumala tätä! Milloin te oikein kyllästytte tuohon alituiseen vollotukseenne?” Äkkiä Cristalonin kasvoilla värähti uskomattoman nopean muutoksen aalto, kuin ailahtelevan, sairaan mielen tuoma roihu. Cristalon tiukensi otettaan miehen kaulasta ja näki sormiensa painavan syvät, punaiset jäljet tämän ihoon.
Mies tarttui hätääntyneenä vampyyrin vakaaseen ranteeseen yrittäen saada hänet valtavan pakokauhuaaltonsa vallassa irrottamaan pelottavanyliluonnollisen vahvaa otetta itsestään. Avuton ihmismies sätki vapisevilla jaloillaan villisti ja huomasi vasta nyt, ettei edes ylettänyt koskettamaan maata saappaidensa kärjillä ja koetti epätoivoisesti saada ilmaa keuhkoihinsa yskimällä, mutta sai ilmoille vain ohuen, tukahtuneen ja rahisevan äännähdyksen.
”Näin te tekisitte kaikille kaltaisilleni, jos vain voisitte! Mutta te ette pysty, koska olette vain heikkoja pimeässä kärvistelijöitä!”, Cristalon karjui vasten miehen tuskalliseen ilmeeseen vääntyneitä kasvoja. ”Mutta olen varma, että tekisitte myös näin!”
Samassa vampyyri irrotti otteensa miehestä paljastaen hienoisesti tummuneen ihon hänen kaulallaan ja viskasi hänet pari askelta taaksepäin. Välittömästi ihminen tarttui kaulaansa raskaasti hengittäen, ilmaa keuhkoihinsa haukkoen ja yritti vaivalloisesti saada tukevaa maata jalkojensa alle hänen haparoidessaan pari askelta taaksepäin ja lopulta päästen tasapainoon.
Metallinen kirveenvarsi välähti kuun ja jääkiteiden heijastaman valon leikitellessä hetkellisesti sen kuvioidulla pinnalla, ja samassa yhyttäen tummakultaisen, terävähampaisen pääkallonupin sen päässä antaen lopulta loisteelle vauhtia leimahtaa lepakonsiivenmuotoisesta terästä.
Kirves päästi pehmeän, humahtavan äänen sen pyörähtäessä Cristalonin vasemmalla kämmenellä ja kääntyen taitavannopeasti iskusuuntaansa. Nämä hetket olivat kestäneet vampyyrille vain muutaman sekunnin, mutta miehen hölmistyneestä ilmeestä Cristalon saattoi lukea täysin muuta ottaessaan askeleen eteenpäin kohti vastustajaansa. Peto jatkoi hitaanvarmaa liikettään hänen saappaansa alla narskuvan lumen ja jään pirstoutuessa joka askeleella vihanleimujen korventaessa vakaata, pysähtynyttä ympäristöä ja leiskuen verenpunaisina, kauhistuttavina katseina.
”Ja taas yksi tekopyhä Ihmiskunnan pelastaja, joka ei tietenkään aja omaa etuaan, kokee loppunsa verivihollistensa käden kautta.”, Cristalon totesi muuttaen äänensä ivaavan haikeaksi, joka sai hänet näyttämään entistäkin arvaamattomammalta, mielipuolisemmalta hänen raivokkaiden, verenpunaisten silmiensä kanssa.
Mies väänsi väkisinkin suunsa auki hirvittävää pelkoa kuvastavine kasvoineen nähdessään sen tulevan häntä kohti, mutta tiesi jo alkujaankin pakokauhun ja ihmisluonnon siivittämän yrityksensä täysin turhaksi hänen liikauttaessa kieltään. Kauhuissaan hän tuijotti voimakasta, nopeaa välähdystä sen kiitäessä hänen silmiensä tasalla tietäen jo kaiken lopullisen elämänsä kulun, odottaen, toivoen. Mutta kullanvärinen salama katosikin yhtäkkiä hänen silmistään, se vain haihtui ilmaan ja vaikka hän tunsikin jonkinlaisen, vain sanomattoman kosketuksen kaulallansa, hän tunsi pelkonsa hälvenevän itsestään.
Cristalon tuijotti mielihyvästä tihkuva ilme vaaleilla, komeilla kasvoillansa tuota kurjaa kuolevaista. Hän tunsi sen jumalaisen tuoksun sieraimissaan, hän tunsi hurmeen, elämän tuoksun punertavan välähtelyn lomassa, joka ei tulvinut hänen silmistään. Kirveen tummakultainen terä oli pyyhkäissyt mukaansa jotain punaista ja sairaan hymyn noustessa hänen kasvoillensa, Cristalon näki vastustajansa pään retkahtavan toiselle olkapäälleen ja ruumiin lysähtävän rosoiselle jääpinnalle. Hitaasti veri juoksi ja levisi muuttuen yhdeksi, suureksi, talvenvaikutuksesta läpikuultavaksi jalokiveksi päättömän vartalon ympärille.
Hitaasti hän asteli yhä jäänpinnassa olevan miekkansa luokse ja tarttui ennakkoluulottomasti sen viileään kahvaan vahingoittuneella kädellään. Sen tummahopeinen terä liukuineen vaivattomasti huotraansa hänen kupeellaan, jonka hänen punainen viittansa kätki sen liikahtaessa hieman eteenpäin.
Sitten kuului aivan pieni rasahdus, kuin jäänpintaa olisi tallattu. Hiljaa varuillaan vampyyri odotti hetken ja vaistotessaan uuden vihollisensa tulosuunnan, hän pyörähti nopeasti ympäri ja viilsi kirveellään, mutta vain pelkkää ilmaa samalla, kun tiesi vaaran olevan täysin muualla. Yliluonnollisen voimakas, odottamattoman luja isku heitti Cristalonin vatsalleen ja noustessaan välittömästi vahingoittumattomana, hän näki jotain todella odottamatonta.
Vampyyri tarkkaili raivoissaan heitä jokaista. Heidän jokaisen puolialastonta vartaloa, heidän jokaisen uskomattoman kauniita kasvoja, heidän jokaisen täytetäisten huulten alta pilkottavia kulmahampaita, joiden petomaisuutta ja pituutta korostivat musta tai tummanpunainen väri niiden yläpuolella.
”Voiko tämä olla totta?”, Cristalon henkäisi. ”Taitaa olla onnenpäiväni.” Sitten hänen maailmansa pimeni.
Eli aloittaa uuden sarja. En jaksanut tätä käydä kuvailemaan niin paljoa kuin mihin olette tottuneet, no saattaa johtua myös siitä että kirjoitin hän-muodossa. Eli kommenttia. Ja tiedän tämän olevan todella huono, mutta oli pakko hän-muodossa kirjoittaa. Tämä ei toimi.
), ja täyteläinen kuvailu (jonka puutteesta ei kukaan voi tällä kertaa valittaa) teki monista kohdista aika tönkköjä.
Tosin tein saman vian ihka ensimmäisessä Altzheimerissa, joten et ole yksin maailmassa.