Matka Middenheimiin - Osa I
Lähetetty: To 19.08.2004 17:16
Tässä olisi sitten ensimmäinen osa. Jostain kumman syystä tästä tuli lyhempi kuin prologi, eikä tämä sisällä väkivaltaa.
-----------------------------------------------------------------
Ferragus ärjäisi terävän komennon ja viisikymmentä ritaria nousi suurten ratsujensa selkään. Linnanpiha täyttyi kolinasta kun ritarien panssarilevyt hankasivat toisiaan. Ferragus oli koonnut viikossa tämän joukon, johon kuului kaksikymmentäyksi valtakunnan ritaria, kolme pyhimysmäistä graalin ritaria, viisitoista yli-innokasta noviisia ja yksitoista raskaita aseita kantavaa vaeltavaa ritaria. Ferragus itsekin oli sellainen. Parempaan hän ei ollut kyennyt näin lyhyellä varoitusajalla. Jos hän jäisi keräämään armeijaa Bretonniaan, Middenheimissä ei olisi enää kiveä kiven päällä hänen saapuessaan sinne.
Ferragus istui suuren, mustan hevosensa selässä. He olivat ratsastaneet muutamia tunteja, ja Ardenin metsän reuna alkoi jo häämöttää. Hän oli päättänyt jättää talonpojat pois armeijastaan. "Surkeita, hitaita idiootteja" ajatteli Ferragus. Taistelussa jossa hän oli kohdannut pelottavan vastustajansa Avashazin talonpojat olivat olleet vain tiellä. Sitten Ferragus alkoi miettiä Avashazia. Tämä vaikutti tietävän yhtä ja toista, eikä Ferragus ollut huomannut hänessä heikkouden merkkiäkään. Kauhukseen hän huomasi ettei keksinyt mitä tekisi Middenheimin kentällä. Avashaz oli pyyhkäissyt Ferraguksen pois kimpustaan kuin ohimennen, eikä Avashaz ollut edes yrittänyt tappaa häntä. Synkissä mietteissään Ferragus pysäytti armeijansa, ja antoi leiriytymiskäskyn.
Ferragus ratsasti ulos Middenheimin portista. Kaikki oli kummallisen utuista, ja portin edessä oleva kenttä oli täynnä ruumiita. Kenttä oli muuten tyhjä, lukuunottamatta kookasta, tuttua hahmoa vähän matkan päässä hänen edessään. "Miksi olen täällä? Miksi halusit minut tänne?" kysyi Ferragus. "Koska täällä on kohtalosi.", vastasi hahmo. "Mikä on kohtaloni?" Ferragus henkäisi. "Minä." vastasi hahmo kylmällä äänellään. Ferragus lähti eteenpäin ja kohotti miekkansa iskuun.
Ferragus nousi teltassaan. Jokapuolella oli pimeää. Hänen kasvonsa olivat hiessä. Ferragus nousi, laittoi vaatteensa päälle ja vyötti miekan vyötärölleen. Sitten hän nosti maasta punavalkoisen kilpensä ja astui ulos teltastaan.
Täysikuu möllötti taivaalla. Kaikki muut nukkuivat. Kaukaa metsästä kuului kaunista laulua. Ferragus höllensi miekkaansa ja astui vanhojen ja kyhmyisten puiden alle.
Metsässä oli rauhoittavan viileää. Tuuli kahisi puissa. Kaukana puiden välistä kajahti valoa. Laulu kuului selvästi sieltä, ja Ferragus lähti sitä kohti. Laulu voimistui sitä mukaa kun Ferragus läheni sen alkulähdettä. Hän käveli paksun kasvuston läpi ja saapui lammen rantaan.
Lampi loisti kultaista valoa. Laulu tuntui kantautuvan sen syvyyksistä. Sitten vedenpintaan alkoi ilmestyä pyörteitä. Ensin pieniä, mutta sitten ne kasvoivat ja kasvoivat, ja lopulta sieltä nousi kauneinta, mitä Ferragus oli koskaan nähnyt.
Ajattoman kaunis nainen nousi vedestä. Naisessa oli jotain outoa, jotain yliluonnollista. Ja sitten Ferragus tajusi. Hän pudottautui polviensa varaan ja laski päänsä. "Ferragus", sanoi ihanin ääni mitä Ferragus oli eläissään kuullut. "Olet osoittanut minulle arvollisuutesi" . Sitten neito ojensi Ferragukselle kultaisen koristellun maljan. "Juo, jos haluat olla ikuisesti palvelijani.". Ferragus katsoi naiseen ja nyökkäsi, otti maljan ja joi siitä pitkän kulauksen. Sitten Järven Neito katosi veteen, yhtä yllättämättä kuin oli saapunut.
Aamulla hätääntyneet ritarit etsivät leiristään Ferragusta. tämä oli kadonnut yön aikana teille tietämättömille. " Sir Ferragus! Missä olet? Astu esiin!". Sitten metsiköstä kuului oksien rätinää. Miehet vetivät aseensa esiin ja asettuivat taisteluvalmiuteen, kaikki paitsi Graalin ritarit. Oksat rapisivat, ja ritarit kohentelivat asentojaan. Sitten metsästä astui esiin mies. Hänen silmänsä loistivat pyhää valoa, ja hänen askelensa oli kevyt. Hänen vyöllään roikkui tyhjä raskaalle miekalle tarkoitettu huotra. Mies oli Ferragus, Graalin ritari.
-----------------------------------------------------------------
Ferragus ärjäisi terävän komennon ja viisikymmentä ritaria nousi suurten ratsujensa selkään. Linnanpiha täyttyi kolinasta kun ritarien panssarilevyt hankasivat toisiaan. Ferragus oli koonnut viikossa tämän joukon, johon kuului kaksikymmentäyksi valtakunnan ritaria, kolme pyhimysmäistä graalin ritaria, viisitoista yli-innokasta noviisia ja yksitoista raskaita aseita kantavaa vaeltavaa ritaria. Ferragus itsekin oli sellainen. Parempaan hän ei ollut kyennyt näin lyhyellä varoitusajalla. Jos hän jäisi keräämään armeijaa Bretonniaan, Middenheimissä ei olisi enää kiveä kiven päällä hänen saapuessaan sinne.
Ferragus istui suuren, mustan hevosensa selässä. He olivat ratsastaneet muutamia tunteja, ja Ardenin metsän reuna alkoi jo häämöttää. Hän oli päättänyt jättää talonpojat pois armeijastaan. "Surkeita, hitaita idiootteja" ajatteli Ferragus. Taistelussa jossa hän oli kohdannut pelottavan vastustajansa Avashazin talonpojat olivat olleet vain tiellä. Sitten Ferragus alkoi miettiä Avashazia. Tämä vaikutti tietävän yhtä ja toista, eikä Ferragus ollut huomannut hänessä heikkouden merkkiäkään. Kauhukseen hän huomasi ettei keksinyt mitä tekisi Middenheimin kentällä. Avashaz oli pyyhkäissyt Ferraguksen pois kimpustaan kuin ohimennen, eikä Avashaz ollut edes yrittänyt tappaa häntä. Synkissä mietteissään Ferragus pysäytti armeijansa, ja antoi leiriytymiskäskyn.
Ferragus ratsasti ulos Middenheimin portista. Kaikki oli kummallisen utuista, ja portin edessä oleva kenttä oli täynnä ruumiita. Kenttä oli muuten tyhjä, lukuunottamatta kookasta, tuttua hahmoa vähän matkan päässä hänen edessään. "Miksi olen täällä? Miksi halusit minut tänne?" kysyi Ferragus. "Koska täällä on kohtalosi.", vastasi hahmo. "Mikä on kohtaloni?" Ferragus henkäisi. "Minä." vastasi hahmo kylmällä äänellään. Ferragus lähti eteenpäin ja kohotti miekkansa iskuun.
Ferragus nousi teltassaan. Jokapuolella oli pimeää. Hänen kasvonsa olivat hiessä. Ferragus nousi, laittoi vaatteensa päälle ja vyötti miekan vyötärölleen. Sitten hän nosti maasta punavalkoisen kilpensä ja astui ulos teltastaan.
Täysikuu möllötti taivaalla. Kaikki muut nukkuivat. Kaukaa metsästä kuului kaunista laulua. Ferragus höllensi miekkaansa ja astui vanhojen ja kyhmyisten puiden alle.
Metsässä oli rauhoittavan viileää. Tuuli kahisi puissa. Kaukana puiden välistä kajahti valoa. Laulu kuului selvästi sieltä, ja Ferragus lähti sitä kohti. Laulu voimistui sitä mukaa kun Ferragus läheni sen alkulähdettä. Hän käveli paksun kasvuston läpi ja saapui lammen rantaan.
Lampi loisti kultaista valoa. Laulu tuntui kantautuvan sen syvyyksistä. Sitten vedenpintaan alkoi ilmestyä pyörteitä. Ensin pieniä, mutta sitten ne kasvoivat ja kasvoivat, ja lopulta sieltä nousi kauneinta, mitä Ferragus oli koskaan nähnyt.
Ajattoman kaunis nainen nousi vedestä. Naisessa oli jotain outoa, jotain yliluonnollista. Ja sitten Ferragus tajusi. Hän pudottautui polviensa varaan ja laski päänsä. "Ferragus", sanoi ihanin ääni mitä Ferragus oli eläissään kuullut. "Olet osoittanut minulle arvollisuutesi" . Sitten neito ojensi Ferragukselle kultaisen koristellun maljan. "Juo, jos haluat olla ikuisesti palvelijani.". Ferragus katsoi naiseen ja nyökkäsi, otti maljan ja joi siitä pitkän kulauksen. Sitten Järven Neito katosi veteen, yhtä yllättämättä kuin oli saapunut.
Aamulla hätääntyneet ritarit etsivät leiristään Ferragusta. tämä oli kadonnut yön aikana teille tietämättömille. " Sir Ferragus! Missä olet? Astu esiin!". Sitten metsiköstä kuului oksien rätinää. Miehet vetivät aseensa esiin ja asettuivat taisteluvalmiuteen, kaikki paitsi Graalin ritarit. Oksat rapisivat, ja ritarit kohentelivat asentojaan. Sitten metsästä astui esiin mies. Hänen silmänsä loistivat pyhää valoa, ja hänen askelensa oli kevyt. Hänen vyöllään roikkui tyhjä raskaalle miekalle tarkoitettu huotra. Mies oli Ferragus, Graalin ritari.
. En ehdi kirjoittaa seuraavaa kuin vasta lauantaina, joten joudutte odottamaan yhden tuskantäytteisen perjantain (ikään kuin joku edes lukisikaan tarinoitani tosissaan).