Kirottu, osa 1: Kärsimys
Lähetetty: Pe 17.09.2004 21:40
Noniin, tässä jatko-osa ah niin pidetylle Kirottu-prologilleni, jonka löydät täältä. Ei kovin pitkä, tein kovissa inspiksissä, joten kuvailun luulisi olevan kohdallaan.
Osa 1
Maassa makasi yksi liikkumaton hahmo. Ilma oli liikkumaton ja tunkkaisen oloinen, mikä ennusti sadetta. Hahmo oli maannut jo viikon kivisellä, pölyisellä hiekkakukkulalla liikkumatta, kenenkään huomaamatta. Se keräsi pölyä ja tomua ylleen kuin paksun vaipan, joka esti entistä enemmän ketään huomaamasta sitä. Hitaasti, hitaasti, haaskalintujen kirkuessa ja raakuessa sen yllä, alkoi hahmo liikkua. Se avasi hitaasti suutaan ja veti hitaasti pitkän, värisevän henkäyksen. Tomua tunkeutui otuksen keukoihin, ja se pakottautui kääntymään mahalleen ja yskimään pölyn pois kurjista keuhkoistaan. Verta lennähti suusta, ja hän menetti taas tajunsa ja painautui maahan kuolemaan. Kului minuutteja. Pitkät minuutit venyivät hiljalleen tunneiksi, jotka kulkivat armotta eteenpäin hahmon väristessä kylmässä, kuivassa ilmassa.Lopulta onnistui Sethin avata silmänsä. Siitä ei ollut hyötyä, sillä hän näki pelkkää sameaa sotkua, ja pelkkä silmien auki pitäminen ja räpytteleminen vaativat suuren osan hänen voimistaan. Hitaasti, kuin pieni surkastunut kärsivä rappio hän pakottautui liikuttamaan raajojaan ja kulkemaan eteenpäin armottomassa katkerassa maassa. Jokainen hengenveto tuntui vievän lähemmäksi kuoleman vääjäämättömästi lähestyviä kuoleman tummia, mahtavia portteja. Seth ryömi.
Sitten kukkula alkoi kaartua alaspäin ja Seth alkoi kieriä sitä vasten hillittömästi pomppien kivien mukana. Kun hän osui maahan, osui hänen päänsä lujasti kovaan, hamaaseen kivilohkareeseen. Ja äkkiä hänen ajatuksensa selkeni. Hän tajusi missä hän oli ja miksi. Mutta vaikka hänen mielensä oli nyt kirkkaampi, se oli yhä huuruinen kuin kylmä lasi, jota vasten hengitetään. Hänen voimansa olivat lopussa. Seth tunsi yhä salaman polttavan tuskan rinnuksissaan. Jos hänellä olisi ollut voimaa katsoa alemmas, hän olisi nähnyt, kuinka kaapu oli revennyt salaman jäljiltä, kuinka se oli säälimättömästi riipinyt hänen kuolleen ihonsa ja murskannut rintakehän, jonka luut nyt lojuivat säpäleinä maassa ja hänen kaapunsa päällä. Veri oli tahrannut koko Sethin ruumiin.
Seth taisteli pitkään ja kovasti, ettei vajoaisi tiedottomuuten leppeisiin aaltoihin, jotka eivät tunne aikaa, sillä hän pelkäsi, että se olisi hänen loppunsa. Ja vähitellen alkoivat hänen raajansa totella Sethin aivojen käskyjä. Tosin joka varpaan liikutus, polven taivuttaminen vaati huikeat ponnistukset Sethin kurjalta olemukselta. Hänen riivitty ruumiinsa oli kuin loppuun käytetty, joka paikkaa särki, eikä Seth ollut koskaan aiemmin sellaista tuskaa kokenut. Sitten pakkomielle alkoi kyteä hänen mielessään. Hänen oli noustava. Hitaasti, pakottaen raajansa yhteistyöhön, hän nousi jaloilleen, kaatui maahan ja nousi uudelleen jaloilleen. Hän otti pari värisevää askelta, mutta enää eivät jalat pettäneet hänen allaan, vaan kestivät sen taakan, joka niille oli sälytetty. Hitaasti, Seth nosti jalkaa toisen eteen, kunnes kävely alkoi luonnistua. Hän horjui kuin humalassa, hänen joka ruumiinosaansa poltti ja särki kuin hänet olisi lävistetty valkohehkuisilla veitsillä, mutta nyt oli hänen mielensä oli kirkas. Sitten hän katsoi polttavia rinnuksiaan, kirkaisi korviahuumaavasti ja vajosi polvilleen. Sillä en usko, että monikaan on nähnyt rintakehäänsä täysin säpäleinä, luuta, verta ja lihaa roikkumassa räsyisen kaavun varassa. Ja kun hän oli tietoinen vamman vakavuudesta, sitä lujemmin se poltti. Hänen keuhkonsa olivat palaneet pahasti, ja joka hengenveto oli yhtä tuskaa, kuin kiduttajan veitsen viillot. Sitten hän vajosi maahan, menetti tajunsa ja makasi siinä pitkän aikaa. Kuinka pitkän, ei Sethillä siitä ollut käsitystä, mutta yli viisi viikkoa siinä oli kulunut. Herätessään hän yritti nousta ylös, mutta raajat eivät liikkuneet. Hän tunsi olevansa läpimärkä. Rankkasade oli pyyhkinyt tyynesti pois kaiken sen tomun, jota tuuli oli hiljalleen kuljettanut kuolleen miehen ruumiin ylle. Rintakehää särki, muttei enää niin pahasti, vaan nyt pikemminkin kolottavana kipuna kuin polttavana, taukoattamana tuskana, joka ajoi hänet synkkiin painajaisiin ja tajuttomuuteen.
Seth yritti taas nousta. Mikään raaja ei liikkunut. Sitten hän vilkaisi alas ja näki syyn siihen. Hänen jalkansa, kätensä ja vyötärönsä oltiin sidottu paksuilla, rautaisilla köysillä kiviseen paateen, joka oli halkeillut niin, että musta rappaus oli valunut muruina sen juurelle. Seth vilkuili ympärilleen. Ketään ei näkynyt synkässä yössä ja paksussa sumuisessa ilmassa. Seth päätti odottaa. Välillä kuului kohahdus tai askelia, mutta mitään muuta ei tapahtunut. Vihmasade alkoi sivellä lempeästi Sethin kurjia, katkeran julmia kasvoja. Hän ei huomannut mitään, kunnes musta hahmo oli aivan hänen yllään.
Kovaa kirkaisi Seth, kun pitkä tikari työntyi hänen kylkiluidensa väliin vihasta katkeroituneen käden voimalla. Huppupäinen pitkä hahmo hengitti kiivaasti ja löi Sethiä kasvoihin lujasti. Se otti veitsen pois Sethin sisältä ja haava alkoi vuotaa vuolaasti tummaa verta. Hahmo oainoi veitsen Sethin kurkulle ja otti pois häntä sitoneet köydet. Sitten se pakotti Sethin veitsen julmalla ja suosiollisella avustuksella nousemaan tuskallisesti ylös. Sitten se alkoi tuskallista tahtia, vääjäämättömästi pakottaa Sethiä eteenpäin. Matkaa jatkui. Ja jatkui, kunnes Sethin raajat eivät enää tunteneet ja mieli oli pelkkää sameaa sekasotkua.
Sitten äkkinäisesti, varoittamatta, tönäistiin Seth maahan niin, että hän kaatui rähmälleen maahan, kovalle ja kylmälle marmorilattialle. Hän nousi ylös mieli kirkkaana, ja näki edessään pitkän ja synkän käytävän. Se päättyi kauheaan, piikkisen alttariin. Sitten Seth käännettiin selälleen ja nostettiin ryysyistä ilmaan. Ja viimeinkin Seth näki, kuka hänelle sellaista tuskaa oli tuottanut. Hän näki kerran niin kauniit, murheen täyttämät kasvot, jotka nyt olivat kovat ja kylmät ja täynnä vihaa. Saidar.
Osa 1
Maassa makasi yksi liikkumaton hahmo. Ilma oli liikkumaton ja tunkkaisen oloinen, mikä ennusti sadetta. Hahmo oli maannut jo viikon kivisellä, pölyisellä hiekkakukkulalla liikkumatta, kenenkään huomaamatta. Se keräsi pölyä ja tomua ylleen kuin paksun vaipan, joka esti entistä enemmän ketään huomaamasta sitä. Hitaasti, hitaasti, haaskalintujen kirkuessa ja raakuessa sen yllä, alkoi hahmo liikkua. Se avasi hitaasti suutaan ja veti hitaasti pitkän, värisevän henkäyksen. Tomua tunkeutui otuksen keukoihin, ja se pakottautui kääntymään mahalleen ja yskimään pölyn pois kurjista keuhkoistaan. Verta lennähti suusta, ja hän menetti taas tajunsa ja painautui maahan kuolemaan. Kului minuutteja. Pitkät minuutit venyivät hiljalleen tunneiksi, jotka kulkivat armotta eteenpäin hahmon väristessä kylmässä, kuivassa ilmassa.Lopulta onnistui Sethin avata silmänsä. Siitä ei ollut hyötyä, sillä hän näki pelkkää sameaa sotkua, ja pelkkä silmien auki pitäminen ja räpytteleminen vaativat suuren osan hänen voimistaan. Hitaasti, kuin pieni surkastunut kärsivä rappio hän pakottautui liikuttamaan raajojaan ja kulkemaan eteenpäin armottomassa katkerassa maassa. Jokainen hengenveto tuntui vievän lähemmäksi kuoleman vääjäämättömästi lähestyviä kuoleman tummia, mahtavia portteja. Seth ryömi.
Sitten kukkula alkoi kaartua alaspäin ja Seth alkoi kieriä sitä vasten hillittömästi pomppien kivien mukana. Kun hän osui maahan, osui hänen päänsä lujasti kovaan, hamaaseen kivilohkareeseen. Ja äkkiä hänen ajatuksensa selkeni. Hän tajusi missä hän oli ja miksi. Mutta vaikka hänen mielensä oli nyt kirkkaampi, se oli yhä huuruinen kuin kylmä lasi, jota vasten hengitetään. Hänen voimansa olivat lopussa. Seth tunsi yhä salaman polttavan tuskan rinnuksissaan. Jos hänellä olisi ollut voimaa katsoa alemmas, hän olisi nähnyt, kuinka kaapu oli revennyt salaman jäljiltä, kuinka se oli säälimättömästi riipinyt hänen kuolleen ihonsa ja murskannut rintakehän, jonka luut nyt lojuivat säpäleinä maassa ja hänen kaapunsa päällä. Veri oli tahrannut koko Sethin ruumiin.
Seth taisteli pitkään ja kovasti, ettei vajoaisi tiedottomuuten leppeisiin aaltoihin, jotka eivät tunne aikaa, sillä hän pelkäsi, että se olisi hänen loppunsa. Ja vähitellen alkoivat hänen raajansa totella Sethin aivojen käskyjä. Tosin joka varpaan liikutus, polven taivuttaminen vaati huikeat ponnistukset Sethin kurjalta olemukselta. Hänen riivitty ruumiinsa oli kuin loppuun käytetty, joka paikkaa särki, eikä Seth ollut koskaan aiemmin sellaista tuskaa kokenut. Sitten pakkomielle alkoi kyteä hänen mielessään. Hänen oli noustava. Hitaasti, pakottaen raajansa yhteistyöhön, hän nousi jaloilleen, kaatui maahan ja nousi uudelleen jaloilleen. Hän otti pari värisevää askelta, mutta enää eivät jalat pettäneet hänen allaan, vaan kestivät sen taakan, joka niille oli sälytetty. Hitaasti, Seth nosti jalkaa toisen eteen, kunnes kävely alkoi luonnistua. Hän horjui kuin humalassa, hänen joka ruumiinosaansa poltti ja särki kuin hänet olisi lävistetty valkohehkuisilla veitsillä, mutta nyt oli hänen mielensä oli kirkas. Sitten hän katsoi polttavia rinnuksiaan, kirkaisi korviahuumaavasti ja vajosi polvilleen. Sillä en usko, että monikaan on nähnyt rintakehäänsä täysin säpäleinä, luuta, verta ja lihaa roikkumassa räsyisen kaavun varassa. Ja kun hän oli tietoinen vamman vakavuudesta, sitä lujemmin se poltti. Hänen keuhkonsa olivat palaneet pahasti, ja joka hengenveto oli yhtä tuskaa, kuin kiduttajan veitsen viillot. Sitten hän vajosi maahan, menetti tajunsa ja makasi siinä pitkän aikaa. Kuinka pitkän, ei Sethillä siitä ollut käsitystä, mutta yli viisi viikkoa siinä oli kulunut. Herätessään hän yritti nousta ylös, mutta raajat eivät liikkuneet. Hän tunsi olevansa läpimärkä. Rankkasade oli pyyhkinyt tyynesti pois kaiken sen tomun, jota tuuli oli hiljalleen kuljettanut kuolleen miehen ruumiin ylle. Rintakehää särki, muttei enää niin pahasti, vaan nyt pikemminkin kolottavana kipuna kuin polttavana, taukoattamana tuskana, joka ajoi hänet synkkiin painajaisiin ja tajuttomuuteen.
Seth yritti taas nousta. Mikään raaja ei liikkunut. Sitten hän vilkaisi alas ja näki syyn siihen. Hänen jalkansa, kätensä ja vyötärönsä oltiin sidottu paksuilla, rautaisilla köysillä kiviseen paateen, joka oli halkeillut niin, että musta rappaus oli valunut muruina sen juurelle. Seth vilkuili ympärilleen. Ketään ei näkynyt synkässä yössä ja paksussa sumuisessa ilmassa. Seth päätti odottaa. Välillä kuului kohahdus tai askelia, mutta mitään muuta ei tapahtunut. Vihmasade alkoi sivellä lempeästi Sethin kurjia, katkeran julmia kasvoja. Hän ei huomannut mitään, kunnes musta hahmo oli aivan hänen yllään.
Kovaa kirkaisi Seth, kun pitkä tikari työntyi hänen kylkiluidensa väliin vihasta katkeroituneen käden voimalla. Huppupäinen pitkä hahmo hengitti kiivaasti ja löi Sethiä kasvoihin lujasti. Se otti veitsen pois Sethin sisältä ja haava alkoi vuotaa vuolaasti tummaa verta. Hahmo oainoi veitsen Sethin kurkulle ja otti pois häntä sitoneet köydet. Sitten se pakotti Sethin veitsen julmalla ja suosiollisella avustuksella nousemaan tuskallisesti ylös. Sitten se alkoi tuskallista tahtia, vääjäämättömästi pakottaa Sethiä eteenpäin. Matkaa jatkui. Ja jatkui, kunnes Sethin raajat eivät enää tunteneet ja mieli oli pelkkää sameaa sekasotkua.
Sitten äkkinäisesti, varoittamatta, tönäistiin Seth maahan niin, että hän kaatui rähmälleen maahan, kovalle ja kylmälle marmorilattialle. Hän nousi ylös mieli kirkkaana, ja näki edessään pitkän ja synkän käytävän. Se päättyi kauheaan, piikkisen alttariin. Sitten Seth käännettiin selälleen ja nostettiin ryysyistä ilmaan. Ja viimeinkin Seth näki, kuka hänelle sellaista tuskaa oli tuottanut. Hän näki kerran niin kauniit, murheen täyttämät kasvot, jotka nyt olivat kovat ja kylmät ja täynnä vihaa. Saidar.
