Kirottu, osa 2: Luopio
Lähetetty: La 25.09.2004 12:37
Tässä toinen osa Kirotulle Sethille:
Osa 2
Seth tuijotti niin kauan vihaamiaan kasvoja uskomattoman järktyksen vallassa, eikä hänellä ollut voimaa edes rimpuilla irti kirotun haltian otteesta. Haltian, jota hän oli vihannut siitä hetkestä pitäen, kun heräsi henkiin. Ja Saidar tuijotti takaisin yhtäläinen inho kasvoillaan. Ja sitten oli kuin kauan häkissä pidetty, verenhimoinen peto oltaisiin päästetty irti ja Seth löi Saidaria kasvoihin. Tämä horjahti taaksepäin, päästi irti Sethistä pidellen kasvojaan ja kaatui selälleen. Uusien, petoksen ja raivon tuomien voimien avulla nousi epäkuollut ylös ja potkaisi maassa makaavaa haltiaa päähän. Haltia ulvaisi ja kompuroi ylös. Hänen nenästään valui vuolaasti verta ja silmäkulmassa oli iso haava. Nyt oli Seth taas virkeänä, sillä aina oli hänen voimansa ollut lähtöisin epätoivosta, tuskasta ja petoksesta. Hän itse petti niin paljon kuin vain mahdollista mutta halveksi niitä muita jotka pettävät.
Saidar pyyhki veren pois kasvoiltaan ja otti vyöltään esiin tikarin. Saidar hyökkäsi. Hän sivalsi pitkän viillon Sethin poskeen, ja siitä alkoi valua tummaa verta. Haltian pyörähtäessä piruettimaisesti aikomuksenaan survaista tikari Sethin vatsaan, toinen löi tlätä nyrkillä takaraivoon. Tikari kirposi Saidarin kädestä ja Seth riensi poimimaan sen. Mutta juuri kun hänen rujot sormensa hipoivat sen kahvaa, kaatoi Saidar hänet maahan ja otti itselleen tikarin ja painoi sen epäkuolleen kurkulle. Seth irvisti. Sitten hän löi haltiaa kasvoihin, mutta tämä teki ohuen viillon Sethin kaulalle. Kevyt, korpinmusta verinoro valui hänen vaatteilleen. Sitten Saidar pakotti hänet etenemään askel askeleelta käytävän päässä olevaa alttaria kohti. Äkisti Sethiin iski aavistus. Eikä mukava sellainen.
"Saidar, mitä sinä-", hän kysyi saavuttaen juuri ja juuri kauhean ja synkän groteskin äänensävynsä.
"Vaiti, epäkuollut saasta", sanoi haltia hymynkare huulillaan.
"Asia kun sattuu olemaan niin", hän jatkoi hiljaisella, melodramaattisella äänellä, "että olen vuosia etsinyt sinua ja kätkettyä ruumistasi. Kysyin palvelijoiltasi, kiristin, noiduin, kidutin, mutta mikään ei tuottanut tulosta. Edes mahtavin palvelijasi Galod ei tiennyt asiasta mitään. Tietenkin tapoin hänet." Pelko kouristi Sethin katkeraa sydäntä. Saidarin voimat olivat kasvaneet, jos hän kykeni tappamaan Galodin, jonka voimat vastasivat sataa haltiaa. Tappavan tasaista tahtia talutti ja retuutti Saidar Sethiä eteenpäin käytävää, syvemmäs omituista luolantapaista, kohti julmaa alttaria.
"Mutta eräänä päivänä löysin juuri sopivan henkilön. Nuoren, mutta voimakkaan maagikon, joka tunsi "Sethi suuren"-" Tässä vaiheessa Saidar tuhahti halveksuvasti ja sylki Sethiä kasvoihin.
"-legendan. Kovin halukas oli tämä mies nostattamaan sinut kuolleista. No, miksi sitten halusin sinut takaisin henkiin? Miksi nostattaisin sinut kuolleista? Syy piili siinä, että halusin voimasi. Minun oli saatava sinut voimiisi, että saisin varastettua ne itselleni. Joten annoin sinun hankkia ne takaisin ja odottaa heikkoa hetkeäsi. Siinä minulla oli onnea. Luulin, että joutuisin odottamaan vuosia, että se koittaisi. Eikä siihen kulunut päivääkään."
Haltia pysähtyi ja pyyhkäisi tumman veren pois kasvoiltaan. Seth jäi tuijottamaan eteensä osunutta alttaria, joka oli musta kuin noki ja kauhea kuin Kaaos. Sen piikit olivat kuin hirveät, katkerat kruunut, jotka toivat mustaa epätoivoa maailmaan ja täyttivät hyvyyden kauhulla ja kuolemalla. Joissakin piikeissä oli kovat ja rumat kahleet, joissa oli terävät piikit sisäänpäin koverrettuna. Sitten Saidar viskasi Sethin alttarille selälleen, ja hän tunsi kaiken voiman huokuvan ja vuotavan itsestään kuiviin kuin villieläin, joka nylkemisen jälkeen ripustetaan vuotamaan verensä pois kylmälle, julman katkeralle maalle.
Saidar otti Sethin luisesta ranteesta kiinni ja painoi sen kahleeseen. Seth valitti tuskasta, kun piikit työntyivät hänen kirottuun lihaansa ja repivät sitä saalistajan kynsien ja hampain lailla. Haltia nauroi kovaa, kimeää ja kylmää naurua, kun Sethin musta veri valui hänen ranteelleen. Hän otti sitä käsiinsä ja joi. Silmät autuaasti suljettuina, vihollinen avuttomana katsoen vieressään. Veri valui suupieliltä leualle ja tippui pisaroittain lattialle. Hän joi. Joi kaksin käsin. Veri valui yhä vuolaasti Sethin ranteesta.
Sitten Saidar päästi hänen kätensä ja nauroi taas. Hänen valkeat hampaansa olivat nyt mustat Sethin verestä.
"Saidar, ei...", sanoi toinen. "Minä rukoilen... Älä..."
Saidar nauroi mielipuolisesti ja löi Sethiä. Hän sylki ja potkaisi. Sitten hän kiinnitti julman kahleen Sethin toiseenkin ranteeseen. Kipu yltyi. Ja ensimmäistä kertaa hänen pitkässä ja kurjassa elämässään, kihosivat kyyneleet Sethin silmiin. Ne valuivat hitaasti epäkuolleen poskilta kaulalle, polttaen kirottua nahkaa ja lihaa. Saidar kirkui ja nauroi julmasti. Sitten hän huusi kovalla äänellä: "Traziena! Antakaa minulle valta!!"
Maa järähteli heidän allaan. Se valitti. Saidar odotti ja huusi saman uudelleen. Ilma, tuuli tai jokin tuntematon elementti alkoi pauhata heidän ympärillään. Sitten Saidar alkoi paasata ja kirkua kovia, kauheita sanoja kielillä, joita ei enää lausuttu tässä maailmassa. Luola järisi. Pölyä, tomua ja pikkukiviä valui seinämiä pitkin. Äkkiä kuului kova jyrähdys ja kolme isoa, terävää lohkaretta tippui. Kaksi osui Sethin toiseen kahleeseen, irrottaen sen alttarista. Yksi osui Saidaria päähän ja kirkaisten hän kaatui maahan. Tarttuen tilaisuuteensa, viimeisillä voimillaan Seth kiskaisi itsensä irti alttarista, kaatui lattialle, nousi ylös ja pyrähti juoksuun. Luolan pää häämötti jo. Jyrinä voimistui ja isoja maankappaleita lenteli katosta romahduttaen luolaa. Enää muutama metri. Sitten kuului kova pamaus, Seth horjahti ja kaatui maahan makaamaan. Vielä kerran hän nousi ylös ja syöksyi ulos luolasta juuri sen romahtaessa maahan ja lensi rinnettä alas tajuttomana heittelehtien.
Että tuollainen tällä kertaa. Kommenttia?
Osa 2
Seth tuijotti niin kauan vihaamiaan kasvoja uskomattoman järktyksen vallassa, eikä hänellä ollut voimaa edes rimpuilla irti kirotun haltian otteesta. Haltian, jota hän oli vihannut siitä hetkestä pitäen, kun heräsi henkiin. Ja Saidar tuijotti takaisin yhtäläinen inho kasvoillaan. Ja sitten oli kuin kauan häkissä pidetty, verenhimoinen peto oltaisiin päästetty irti ja Seth löi Saidaria kasvoihin. Tämä horjahti taaksepäin, päästi irti Sethistä pidellen kasvojaan ja kaatui selälleen. Uusien, petoksen ja raivon tuomien voimien avulla nousi epäkuollut ylös ja potkaisi maassa makaavaa haltiaa päähän. Haltia ulvaisi ja kompuroi ylös. Hänen nenästään valui vuolaasti verta ja silmäkulmassa oli iso haava. Nyt oli Seth taas virkeänä, sillä aina oli hänen voimansa ollut lähtöisin epätoivosta, tuskasta ja petoksesta. Hän itse petti niin paljon kuin vain mahdollista mutta halveksi niitä muita jotka pettävät.
Saidar pyyhki veren pois kasvoiltaan ja otti vyöltään esiin tikarin. Saidar hyökkäsi. Hän sivalsi pitkän viillon Sethin poskeen, ja siitä alkoi valua tummaa verta. Haltian pyörähtäessä piruettimaisesti aikomuksenaan survaista tikari Sethin vatsaan, toinen löi tlätä nyrkillä takaraivoon. Tikari kirposi Saidarin kädestä ja Seth riensi poimimaan sen. Mutta juuri kun hänen rujot sormensa hipoivat sen kahvaa, kaatoi Saidar hänet maahan ja otti itselleen tikarin ja painoi sen epäkuolleen kurkulle. Seth irvisti. Sitten hän löi haltiaa kasvoihin, mutta tämä teki ohuen viillon Sethin kaulalle. Kevyt, korpinmusta verinoro valui hänen vaatteilleen. Sitten Saidar pakotti hänet etenemään askel askeleelta käytävän päässä olevaa alttaria kohti. Äkisti Sethiin iski aavistus. Eikä mukava sellainen.
"Saidar, mitä sinä-", hän kysyi saavuttaen juuri ja juuri kauhean ja synkän groteskin äänensävynsä.
"Vaiti, epäkuollut saasta", sanoi haltia hymynkare huulillaan.
"Asia kun sattuu olemaan niin", hän jatkoi hiljaisella, melodramaattisella äänellä, "että olen vuosia etsinyt sinua ja kätkettyä ruumistasi. Kysyin palvelijoiltasi, kiristin, noiduin, kidutin, mutta mikään ei tuottanut tulosta. Edes mahtavin palvelijasi Galod ei tiennyt asiasta mitään. Tietenkin tapoin hänet." Pelko kouristi Sethin katkeraa sydäntä. Saidarin voimat olivat kasvaneet, jos hän kykeni tappamaan Galodin, jonka voimat vastasivat sataa haltiaa. Tappavan tasaista tahtia talutti ja retuutti Saidar Sethiä eteenpäin käytävää, syvemmäs omituista luolantapaista, kohti julmaa alttaria.
"Mutta eräänä päivänä löysin juuri sopivan henkilön. Nuoren, mutta voimakkaan maagikon, joka tunsi "Sethi suuren"-" Tässä vaiheessa Saidar tuhahti halveksuvasti ja sylki Sethiä kasvoihin.
"-legendan. Kovin halukas oli tämä mies nostattamaan sinut kuolleista. No, miksi sitten halusin sinut takaisin henkiin? Miksi nostattaisin sinut kuolleista? Syy piili siinä, että halusin voimasi. Minun oli saatava sinut voimiisi, että saisin varastettua ne itselleni. Joten annoin sinun hankkia ne takaisin ja odottaa heikkoa hetkeäsi. Siinä minulla oli onnea. Luulin, että joutuisin odottamaan vuosia, että se koittaisi. Eikä siihen kulunut päivääkään."
Haltia pysähtyi ja pyyhkäisi tumman veren pois kasvoiltaan. Seth jäi tuijottamaan eteensä osunutta alttaria, joka oli musta kuin noki ja kauhea kuin Kaaos. Sen piikit olivat kuin hirveät, katkerat kruunut, jotka toivat mustaa epätoivoa maailmaan ja täyttivät hyvyyden kauhulla ja kuolemalla. Joissakin piikeissä oli kovat ja rumat kahleet, joissa oli terävät piikit sisäänpäin koverrettuna. Sitten Saidar viskasi Sethin alttarille selälleen, ja hän tunsi kaiken voiman huokuvan ja vuotavan itsestään kuiviin kuin villieläin, joka nylkemisen jälkeen ripustetaan vuotamaan verensä pois kylmälle, julman katkeralle maalle.
Saidar otti Sethin luisesta ranteesta kiinni ja painoi sen kahleeseen. Seth valitti tuskasta, kun piikit työntyivät hänen kirottuun lihaansa ja repivät sitä saalistajan kynsien ja hampain lailla. Haltia nauroi kovaa, kimeää ja kylmää naurua, kun Sethin musta veri valui hänen ranteelleen. Hän otti sitä käsiinsä ja joi. Silmät autuaasti suljettuina, vihollinen avuttomana katsoen vieressään. Veri valui suupieliltä leualle ja tippui pisaroittain lattialle. Hän joi. Joi kaksin käsin. Veri valui yhä vuolaasti Sethin ranteesta.
Sitten Saidar päästi hänen kätensä ja nauroi taas. Hänen valkeat hampaansa olivat nyt mustat Sethin verestä.
"Saidar, ei...", sanoi toinen. "Minä rukoilen... Älä..."
Saidar nauroi mielipuolisesti ja löi Sethiä. Hän sylki ja potkaisi. Sitten hän kiinnitti julman kahleen Sethin toiseenkin ranteeseen. Kipu yltyi. Ja ensimmäistä kertaa hänen pitkässä ja kurjassa elämässään, kihosivat kyyneleet Sethin silmiin. Ne valuivat hitaasti epäkuolleen poskilta kaulalle, polttaen kirottua nahkaa ja lihaa. Saidar kirkui ja nauroi julmasti. Sitten hän huusi kovalla äänellä: "Traziena! Antakaa minulle valta!!"
Maa järähteli heidän allaan. Se valitti. Saidar odotti ja huusi saman uudelleen. Ilma, tuuli tai jokin tuntematon elementti alkoi pauhata heidän ympärillään. Sitten Saidar alkoi paasata ja kirkua kovia, kauheita sanoja kielillä, joita ei enää lausuttu tässä maailmassa. Luola järisi. Pölyä, tomua ja pikkukiviä valui seinämiä pitkin. Äkkiä kuului kova jyrähdys ja kolme isoa, terävää lohkaretta tippui. Kaksi osui Sethin toiseen kahleeseen, irrottaen sen alttarista. Yksi osui Saidaria päähän ja kirkaisten hän kaatui maahan. Tarttuen tilaisuuteensa, viimeisillä voimillaan Seth kiskaisi itsensä irti alttarista, kaatui lattialle, nousi ylös ja pyrähti juoksuun. Luolan pää häämötti jo. Jyrinä voimistui ja isoja maankappaleita lenteli katosta romahduttaen luolaa. Enää muutama metri. Sitten kuului kova pamaus, Seth horjahti ja kaatui maahan makaamaan. Vielä kerran hän nousi ylös ja syöksyi ulos luolasta juuri sen romahtaessa maahan ja lensi rinnettä alas tajuttomana heittelehtien.
Että tuollainen tällä kertaa. Kommenttia?
