[40k]Lopun alku (Prelude of the end of the game)
Lähetetty: La 02.10.2004 01:42
<i>Monet syyttävät joitain historian tapahtumia sattumiksi. Ne ihmiset, tietämättömät, ovat väärässä.
Ei ole sellaista kuin sattuma.Ei ole sattumaa että leipä tippuu voideltupuoli alaspäin lattialle. Ei sattumaa että se mitä ei toivota tapahtuvan, tapahtuu. Jokainen asia tapahtuu, koska sen saa aikaan toinen tapahtuma.
Nämä ketjureaktiot voivat johtaa suureen hyvään tai pahaan. Mutta ne johtavat aina jonnekkin.
Joskus, harvoin, voi tapahtua niin suuri tapahtuma että historialla ei ole enää merkitystä ja tulevaisuus on häilyvä.
Suurin näistä on tullut kohdallemme. Mitään muuta ei enää ole eikä voi olla. Toivoa ei koskaan ollutkaan.
<b>On vain ikuinen nälkä.</b></i>
<u>Ensimmäinen</u>
Aamu alkoi valaisemaan pientä metsäaukiota. Lammikon vieressä makasi mytty, joka kohoili rauhallisesti ja tasaisesti. Punainen silmä rävähti auki ja sulkeutui auringon kirkkaudesta. Silmä alkoi tulla luomen takaa hitaasti totuttautuen auringon ensisäteisiin. Hän tutki hetken aukion reunoja, tunnistamatta mitään. Riemu täytti hänet "kaikki alkaa uudestaan!".
Hitaasti nousten, niinkuin muistellen miten liikkeet tapahtuvat, hän sai ensimmäiset hajut sieraimiinsa. Sateen kasteleman nurmikon haju ja kukkien tuoksu alkoivat oksettaa häntä. Äkkinäisellä liikkeellä kahmaisten palan nurmikkoa ja heittäen sen suuhunsa hän toivoi saavansa mahansa rauhoittumaan. Se oli ravitsevaa, mutta siitä puuttui jotain.
Kepeät askelet kiidättivät häntä eteenpäin joutuisaa vauhtia ja hän hyppi suuria loikkia kiviltä kiville etsien. Hän ei tiennyt mitä etsi. Hän oli miettinyt tätä jo jonkun aikaa, kun hän vapautui ohuesta limakerroksesta. Hän oli miettinyt sitä ottaessaan horjuvia askelia... ei... hän oli kaivannut sitä!
Juostessaan eteenpäin päämäärättä, hänen vihansa tätä maailmaa kohtaan kasvoi kasvamistaan. Hän halusi tuhota sen täydellisesti ja tiesi että niin tapahtuu, mutta ei voinut tajuta miten sen voisi tehdä yksin. Jotakin puuttui, jotakin niin tuttua ja turvallista samalla kauhistuttavaa.
Aurinko oli jo korkealla kun hän tunsi sen, ennen kuin haistoi tai kuuli. "Veri!" Se toi hänelle paljon muistikuvia paikoista jotka hän tunsi ja oli tuntematta samalla kertaa. Niitä oli paljon. Kaikki aistit herkkinä hän alkoi hiipimään tuntemuksensa suuntaan, kunnes tuli aukean reunaan. Aukella seisoi kaksi hahmoa tehden jotain outoa. Toinen hakkasi maata isolla kaksi piikkisellä esineellä maata, toisen lyödessä esineen maahan nostaen maata toiseen paikkaan.
Kuola alkoi valumaan suu pieltä pitkin ja hetkeäkään ajattelematta lähti ryntäämään kohti hahmoja. Toinen kiljaisi korkean äänen, joka muistutti häntä jostakin, mutta kiihko pyyhkäisi sen mielestä heti.
Hän löi pitkät kaarevat terät toisen hahmon rintaan, joka vain korahti singoten verta kummankin päälle. Toinen hahmo oli jo juoksemassa lujaa vauhtia pois päin, kun hän aavistuksen omaisesti käänsi päänsä ja sylkäisi vihreän pallon kohti juoksevaa hahmoa. Pallo osui tarkasti ja palavan lihan haju täytti aluetta. Kaikki ajatukset hävisivät kun hän alkoi ahmimaan lihaa ja verta.
Hän oli ahminut itsensä kylläiseksi, mutta se ei riittänyt. Hän repi ja tuhoi hahmojen jäänteitä pelkästään ilosta. Yht'äkkiä riipaiseva kipu iski päähän ja hän kaatui maahan nytkien. Hän alkoi soimata itseään kun ei ollut katsonut ympärilleen. Mutta pian huomasi kivun olevan jotain muuta, jotain henkilökohtaisempaa. Ihan kuin häntä kutsuttaisiin... Kyllä, häntä kutsuttiin.
Rauhallisin askelin hän kääntyi teuraspaikalta häviten metsän varjoihin.
_____________
Hieman pikkutarkka (ja eeppinen) tarina rakkaille tyranideille.
Ainakin minulle "maistui"
Ei ole sellaista kuin sattuma.Ei ole sattumaa että leipä tippuu voideltupuoli alaspäin lattialle. Ei sattumaa että se mitä ei toivota tapahtuvan, tapahtuu. Jokainen asia tapahtuu, koska sen saa aikaan toinen tapahtuma.
Nämä ketjureaktiot voivat johtaa suureen hyvään tai pahaan. Mutta ne johtavat aina jonnekkin.
Joskus, harvoin, voi tapahtua niin suuri tapahtuma että historialla ei ole enää merkitystä ja tulevaisuus on häilyvä.
Suurin näistä on tullut kohdallemme. Mitään muuta ei enää ole eikä voi olla. Toivoa ei koskaan ollutkaan.
<b>On vain ikuinen nälkä.</b></i>
<u>Ensimmäinen</u>
Aamu alkoi valaisemaan pientä metsäaukiota. Lammikon vieressä makasi mytty, joka kohoili rauhallisesti ja tasaisesti. Punainen silmä rävähti auki ja sulkeutui auringon kirkkaudesta. Silmä alkoi tulla luomen takaa hitaasti totuttautuen auringon ensisäteisiin. Hän tutki hetken aukion reunoja, tunnistamatta mitään. Riemu täytti hänet "kaikki alkaa uudestaan!".
Hitaasti nousten, niinkuin muistellen miten liikkeet tapahtuvat, hän sai ensimmäiset hajut sieraimiinsa. Sateen kasteleman nurmikon haju ja kukkien tuoksu alkoivat oksettaa häntä. Äkkinäisellä liikkeellä kahmaisten palan nurmikkoa ja heittäen sen suuhunsa hän toivoi saavansa mahansa rauhoittumaan. Se oli ravitsevaa, mutta siitä puuttui jotain.
Kepeät askelet kiidättivät häntä eteenpäin joutuisaa vauhtia ja hän hyppi suuria loikkia kiviltä kiville etsien. Hän ei tiennyt mitä etsi. Hän oli miettinyt tätä jo jonkun aikaa, kun hän vapautui ohuesta limakerroksesta. Hän oli miettinyt sitä ottaessaan horjuvia askelia... ei... hän oli kaivannut sitä!
Juostessaan eteenpäin päämäärättä, hänen vihansa tätä maailmaa kohtaan kasvoi kasvamistaan. Hän halusi tuhota sen täydellisesti ja tiesi että niin tapahtuu, mutta ei voinut tajuta miten sen voisi tehdä yksin. Jotakin puuttui, jotakin niin tuttua ja turvallista samalla kauhistuttavaa.
Aurinko oli jo korkealla kun hän tunsi sen, ennen kuin haistoi tai kuuli. "Veri!" Se toi hänelle paljon muistikuvia paikoista jotka hän tunsi ja oli tuntematta samalla kertaa. Niitä oli paljon. Kaikki aistit herkkinä hän alkoi hiipimään tuntemuksensa suuntaan, kunnes tuli aukean reunaan. Aukella seisoi kaksi hahmoa tehden jotain outoa. Toinen hakkasi maata isolla kaksi piikkisellä esineellä maata, toisen lyödessä esineen maahan nostaen maata toiseen paikkaan.
Kuola alkoi valumaan suu pieltä pitkin ja hetkeäkään ajattelematta lähti ryntäämään kohti hahmoja. Toinen kiljaisi korkean äänen, joka muistutti häntä jostakin, mutta kiihko pyyhkäisi sen mielestä heti.
Hän löi pitkät kaarevat terät toisen hahmon rintaan, joka vain korahti singoten verta kummankin päälle. Toinen hahmo oli jo juoksemassa lujaa vauhtia pois päin, kun hän aavistuksen omaisesti käänsi päänsä ja sylkäisi vihreän pallon kohti juoksevaa hahmoa. Pallo osui tarkasti ja palavan lihan haju täytti aluetta. Kaikki ajatukset hävisivät kun hän alkoi ahmimaan lihaa ja verta.
Hän oli ahminut itsensä kylläiseksi, mutta se ei riittänyt. Hän repi ja tuhoi hahmojen jäänteitä pelkästään ilosta. Yht'äkkiä riipaiseva kipu iski päähän ja hän kaatui maahan nytkien. Hän alkoi soimata itseään kun ei ollut katsonut ympärilleen. Mutta pian huomasi kivun olevan jotain muuta, jotain henkilökohtaisempaa. Ihan kuin häntä kutsuttaisiin... Kyllä, häntä kutsuttiin.
Rauhallisin askelin hän kääntyi teuraspaikalta häviten metsän varjoihin.
_____________
Hieman pikkutarkka (ja eeppinen) tarina rakkaille tyranideille.
Ainakin minulle "maistui"