FB: Oberen veljekset, osa 1
Lähetetty: Ke 20.10.2004 20:42
Elikkä se on täällä tänään, vihdoin valmiina! Lukekaa prologi ensin vaikka se onkin kehnompaa teksitiä. Saatte ainakin selvää, misä mennään ja kuka kukin on. Prologi
Sitten itse tarinaan
Oberen veljekset, osa yksi
Palkkasotureita, kultakolikoita ja muskettimiehiä
Gredrik istui savuisessa, hämärässä ja haisevassa maantien varren majatalon kapakassa. Majatalon pitäjä kyyhötti kapakkansa tiskin takana hinkaten samaa kohtaa pöydästä uudestaan ja uudestaan. Hikikarpalot valuivat miesparan kasvoilta. Kenties hän ei ollut tottunut tällaiseen väenpaljouteen. Tietysti ’kapteeni’ Krugerin miesten roistomainen ulkonäkö, silmälaput ja valtava asevalikoima saattoivat olla osasyyllisiä majatalon isännän hermostuneisuuteen. Tai kapteenin itsensä varustus. Kukapa nyt ei kavahtaisi parhaat päivänsä nähnyttä, uskomatonta pistoolitaakka kantavaa arpista, silmälapullista länkisäärtä? Gredrik naurahti kuivasti.
”Hei kuulehan, kuunteletko sinä minua!?”,
huudahti Friz Kruger keskeyttäen jo viidettä minuuttia kestäneen ehtojensa sanelemisen. Gredrik kääntyi hiljalleen katsomaan häntä ja lausui kylmällä, rauhallisella äänellä
”En. Ehtosi ovat täyttä sian sontaa minulle. Esitin sinulle avokätisen tarjouksen. Mutta koska halunnet tinkiä, annan sinulle viimeisen tarjouksen. Jos liityt lippuni alle ja seuraat minua, maksan miehillesi viisi hopeakolikkoa viikossa, ja sinulle kymmenen. Mikäli kieltäydyt liittymästä, pääset miehinesi jumalasi luo, kuka hän sitten lieneekään. Teinkö asiani selväksi?”
Kruger haukkoi henkeään selvästi raivoissaan ja punehtui pikkuhiljaa kirkkaanpunaiseksi.
”Tarjouksesi on avokätinen. Maksaisit yhtä paljon kuin Keisarillinen armeija, ja pääsisimme Tileaan, missä taistellaan jatkuvasti. Tämä tietäisi runsaita taistelubonuksia. Aiottehan maksaa taistelubonuksia henkiin jääneille?”
”Luonnollisesti, kaksi kertaa niin paljon kuin Keisarikunta.”
Tämä herätti jo kuuluvia kohahduksia maantierosvojen joukossa. Velho, jolla oli varaa maksaa enemmän kuin Keisarilla, ja kaiken lisäksi hän istui kaikkien kymmenien heittiöiden keskellä uhaten tappaa nämä, jos he eivät suostuisi.
”Ja kuukauden palkka etukäteen”, Gredrik sanoi ja pyöräytti tyhjästä esille kilisevän pussin.
”Kultana”
Kruger hymyili pahansuovasti. Mikä ihana tilaisuus tienata muhkea palkkapussi ja tappaa tämä ärsyttävä ja julkea velho. Sormen huomaamaton liike viestitti hänen oikealle kädelleen hänen tahtonsa. Pistooli lennähti nahkatakin povitaskusta katsetta nopeammin ja laukesi. Tappava ammus kiisi kohti Gedrikin kasvoja… ja pysähtyi kuin seinään.
”Mielenkiintoista”,Gredrik lausahti.
”Olette siis valmiita kuolemaan muutaman kolikon tähden?”
Luoti värisi ilmassa hetken ja singahti sitten liikkeelle, iskeytyen ampujan rintaan ja tullen selästä ulos. Se kääntyi, läpäisi ruumiin vielä useita kertoja, ja iskeytyi sisälle päähän silmien välistä. Ruumis kaatui, mutta hetkeä ennen lattian koskemista se sinkoutui ilmaan ja rojahti takkaan.
”En pidä siitä, että minut koitetaan tappaa…”, Gredrik kuiskasi kiinnittämättä huomiota Isäntään, joka hylkäsi majatalonsa ventovieraiden haltuun. ”…Enkä taatusti aio jäädä enää leikkimään. Viimeinen tilaisuutesi. Hyväksy tarjous ja ole armeijani ensimmäisen yksikön johtaja tai kuole.”
Seurasi syvä hiljaisuus, jota vielä synkensi palavan ruumiin kammottava, makea haju, joka levisi kaikkialle ja näytti haittaavan kaikkia muita paitsi velhoa. Kruger kävi sisäistä kamppailua. Tappaako velho raskain tappioin ja saada mukava kultapussukka, joka takaisi pitkän lokoisan elämän, vai liittyäkö tämän voimakkaan velhon puolelle ja tienata kukaties vielä paljon, paljon enemmän?
Juuri, kun Gredrik oli päättämäisillään, ettei tämä surkea rosvo suostu, tapetaan kaikki, Kruger tokaisi:
”Selvä on. Suostun”. Hurraahuudot kaikuivat kapakassa.
”Hiljaa!”, Kruger katjaisi.
Kaikki vaikenivat. ”Noin on parempi. Mietin tässä vain, miten ajattelit tappaa meidät kaikki, velho?”
Gredrik hymähti ja vastasi: ”Helposti. Mitä tulee toimenkuvaasi…” ”Kuinka-ajattelit-tappaa-meidät-kaikki?”, Kruger koetti keskeyttää puhuen hitaasti ja katkonaisesti kuin vähäjärkiselle.
”…vastaat kolmelle henkilölle, joista yksi olen minä. Kahta muuta tottelet kuin tottelisit minua.”
”Muista ei ollut puhetta! Keistä puhut? Etkä vastannut vielä kysymykseeni.”
”Minulla on kaksi veljeä mukanani tässä hankkeessa.”
”Eivät uskaltaneet tulla mukaasi? Hah, pelkurit! Sukulaisuussuhteiden ei pitäisi antaa hallita bisnestä. Voimmehan aina… hankkiutua eroon veljistäsi. Ja kenties jakaa heidän osuutensa?” Kruger hymyili ja hieroi käsiään. ”Missä he mahtavat olla?”
Jokin Gredrikin hymyssä sai Krugerin oman hymyn hyytymään. ”Ensimmäiseen ja viimeiseen kysymykseesi saat vastauksen samalla kertaa. Ensin on veljeni Frederik…”, velho sanoi ja viittasi tyhjään nurkkaan.
Nurkassa Frederik lopetti loitsunsa, joka taittoi valon tehden hänestä näkymättömän. Hän piti käsissään rästiseviä sähköpalloja, jotka olisivat suljetussa tilassa tappaneet todennäköisesti kaikki. Nyt hän sen sijaan viskasi ne ulos ikkunasta, ja ne kynsivät rätisevän vaon syvälle metsään, pirstoen puut ja mylläten maan mennessään. Kun kaikki vielä tuijottivat tätä tyhjästä ilmestynyttä velhoa, Gredrik jatkoi
”…ja tässä taas veljeni Henrik”.
Tyhjästä ilmestyi yksinkertaisesti pukeutunut velho, joka seisoi Krugerin vieressä hieman kumartuneena, pidellen veistä muutaman tuuman päässä Heittiökapteenin kurkusta kuin ei olisi koskaan mitään muuta tehnytkään. Kruger päästi ulos tukahtuneen voihkaisun, jonka sisältö oli helposti ymmärrettävissä.
”Minä niin inhoan velhoja…”
Henrik astui taaksepäin, ja veljekset asettuivat riviin.
Henrik aloitti: ”Tästedes kutsutte jokaista meistä kenraali Obereksi, ja tottelette kyselemättä.”
”Jos karkaatte, löydämme teidät helposti. Ja mikäli ette pysty maksamaan takaisin palkkaa, jonka saitte ajasta, jota ette palvelleet, olette kuollutta lihaa”, Gredrik jatkoi.
Frederik lisäsi lopuksi: ”Menemme telttaamme nukkumaan, aikaisin aamulla lähdemme liikkeelle. Kuljemme pois Keisarikunnasta Mustan Tulen Solan kautta, ennen kuin majatalon isäntä palaa viranomaisten kanssa Hochslebergistä.”
Veljekset kävelivät ulos ovesta jonossa. Kruger jäi hiljaisten joukkojensa keskelle miettimään, oliko hän tehnyt oikean ratkaisun suostuessaan, olisiko hän voinut mitenkään paeta moisesta tilanteesta. Gredrik pisti päänsä takaisin sisälle ovesta ja sanoi vielä: ”Olin unohtaa. Turha yrittää mitään typerää, yksi meistä valvoo ja vartioi aina”
Näin sanottuaan hän katosi ovesta ulos ja paineli telttaan, jonka joku veljeksistä oli tempaissut taskustaan suoraan pystyyn. Heittiökapteeni Fritz Kruger totesi olevansa lyöty. Hänen ainoa mahdollisuutensa olisi ollut työtarjouksen saapuessa juosta joukkioineen niin pitkälle kuin jalat olisivat kantaneet. Kruger astui ulos majatalosta ja katsahti telttaan, jonka ympärillä välkkyi selvästi maagisia välähdyksiä, ja huokaisi. Tokkopa hän sittenkään olisi päässyt karkuun.
Majatalon kohtaamisesta oli kulunut jo kaksi päivää. Sola oli ylitetty ilman ongelmia, ja matka jatkui tasaisen tylsänä yhä syvemmälle Tileaan. Krugerin miehet marssivat löysässä muodottomassa muodostelmassa veljesten ratsastaessa verkkaisesti siellä täällä heidän seassaan. Kolmannen päivän puolivälissä Henrik kohotti kätensä, ja palkkasoturit pysähtyivät vähitellen. Aurinko paistoi lähes suoraan ylhäältä, taivas oli syvän sininen ja lähistöllä solisi puro. Armeijan tynkä oli pysähtynyt ruohoisten kukkuloiden väliseen notkelmaan, jota pitkin tie kaartoi seuraavan kukkulan taakse ja tulisi jatkumaan joen viertä pitkin aina Barak-Varriin saakka. Henrik nosti kätensä ja ryhtyi pyörittämään niitä kuin pallon ympäri. Hetken päästä hänen käsissään hohtikin jo utuinen kartta.
”Jääkää armeijan kanssa odottamaan”, Henrik sanoi. ”Minun pitäisi palata ennen huomista päivällistaukoa. Tiedätte mitä tehdä jos en palaa.”
Gredrik ja Fredrik nyökkäsivät. Henrik ratsasti kukkulan yli ja katosi itään päin, tietä pitkin kohti Karaz-a-Karakia.
”Noniin, sontiaiset!”, Gredrik karjaisi.
”Nyt on aika tehdä teistä löysistä, velttoilevista läskiläjistä sotilaita, tai ainakin kuolla yrittäessä! Vaikka jälkimmäinen vaihtoehto onkin todennäköisempi, lähinnä sen takia etten taatusti elä kolmea vuosisataa, se ei estä minua tekemästä parastani. Järjestäytykää kolmeen yhtä suureen osastoon! Hop!”
Frederik ryhtyi karjumaan käskyjä ja komentoja, kuten ”Liikettä lihoneet siat!” tai ”Ei teille tyhjästä makseta! Alisuoriutujien palkkapussi leikataan puoleen!”
Lisäksi hän näpäytteli pienillä salamilla hidastelijoit liikkeelle.
Uskomaton sekasorto päättömänä ryntäileviä nahjuksia, purnaavia kaljamahoja ja sodan kovettamia veteraaneja järjestäytyi kolmeksi osastoksi vajaassa vartissa.
”Hienoa, herrat! alle varttitunti!”
Palkkasoturit myhäilivät tyytyväisinä. Rääkki olisi ohi, kuri päästettäisiin testin jälkeen löystymään. Eihän heiltä voisi vaatia samaa kuin keisarilliselta armeijalta.
”Valitettavasti se ei riitä! Tämä notkelma on täydellinen sulkeiskenttä! Harjoittelemme paraatimarssia ja järjestäytymistä! Teidän täytyy kyetä järjestäytymään alta kolmen minuutin! Tuliko selväksi!?”
Gredrik näytti karjuneen keuhkonsa tyhjäksi. Yksi palkkasoturi astui hajanaisesta rivistä esiin ja ryhtyi valittamaan
”Ei me mitään ammattisotilaita olla! Jumalten nimeen anna olla. Tätä menoa teillä sadistisioilla ei ole huomenna armeijaa!”
Gredrik näytti aluksi pelottavan tyyneltä. Hänen kasvoiltaan pystyi kuitenkin näkemään sisäisen kamppailun aiheuttamat vihan väristykset. Hän aloitti hiljaisella, ärisevällä äänellä, joka hitaasti kohosi samalla kun hänen otteensa valoloitsusta, joka sai hänen valkokultaisen partansa näyttämään tavalliselta, vähitellen irtosi. ”Toivon todellakin, ettet haudannut palkkapussiasi piiloon, koska sait neljän viikon palkan etukäteen…” Soturin rahapussi irtosi vyöltä ja leijui Gredrikin käteen. Kohina kävi palkkasoturien keskuudessa, kun he havaitsivat paljastuvan, valkokultaisen parran. Gredrik tutki rahapussia. Yllättäen hänen viittansa hulmahti liekkeihin, kohisten hänen ympärillään ja levittäen kuumuutta ympäröiviin sotilaihin. Hänen äänensä kumisi kaameana ja ärtyneenä ympäriinsä, kun hän puhui.
”Minua ei kiinnosta tietää, hautasitko palkkapussisi vai pelasitko sen jonkun toisen pussiin nopilla tai kuulilla. Tiedän jo, että sait juuri potkut, etkä pysty maksamaan takaisin jo maksettua palkkaasi!”
Purnaava, nuori palkkasoturi vavahti ja koetti änkyttää jotain puolustuksekseen, mutta ei saanut tilaisuutta.
”Et kuulu armeijaani, ja olet luvatta yksityisalueella. Lisätään vielä lupaamani rangaistus pettureille, ja huomaat tehneesi elämäsi isoimman ja viimeisen virheen!”
Epäonninen sotilas sinkoutui kiljuen korkealle taivaalle, kun Gredrik heilautti kättään alhaalta ylös kämmenpuoli ylöspäin, ja mutisi muutaman sanan. Hän karjaisi sotilaan perään vielä magian vahvistamalla äänellä: ”Ja vie lyijystä tehty hopeoitu kolikkosi mennessäsi!”
Kolikko sinkoutui ranneliikkeellä sotilaan perään, ilmeisesti maagisesti nopeutettuna.
Vielä näinkin kaukaa pystyi näkemään, kuinka jo alaspäin tippuva sotilas lähti vinhaan pyörimisliikkeeseen kolikon saavuttaessa maalinsa ja osuessaan.
Gredrikin kaapu palautui hiljalleen normaaliin, tummanpurppuraiseen olotilaansa, samalla kun itse kaavun omistaja rauhoittui.
”Ja nyt,” hän puhui taas rauhallisella, mutta maagisin konstein kauaskantavalla äänellä punoen samalla partaansa uuden valoloitsun.
”Sulkeiset. Ja huomenaamulla tahdon nähdä nopeampaa toimintaa, tai ryhdyn kurinpitotoimenpiteisiin!”
Seuraavana aamuna järjestäytyminen sujui viidessä minuutissa.
Henrik oli kulkenut jo pitkän matkan metsässä, lähes puoliväliin kohti Karaz-a-Karakia, ja ilta alkoi hämärtää. Näin lähellä mahtavaa kääpiölinnoitusta ei kuitenkaan ollut juurikaan örkkejä eikä muita petoja, ja tapaamispaikkakin oli lähellä.
Niinpä Henrik jatkoi kulkuaan yhä synkkenevien latvusten alla. Vanha Hopeatie, jota pitkin hän ratsasti, teki mutkan edessäpäin, mutkitellen sen jälkeen yhä uudestaan kukkuloiden välissä, kivuten vuorille ja aina Karaz-a-Karkin porteille saakka.
Ensimmäisen mutkan takana, missä tie kulki keskeltä jyrkkärinteistä louhikkoa, joka kohosi korkealle tien kummallekin puolen, oli sovittu paikka. Henrik ratsasti mutkan ympäri ja näki, että suunnitelma oli toiminut.
Keisarikuntalainen kultalasti, joka oli ollut matkalla kohti kääpiöiden kauppa-asemaa, oli totaalisesti tuhottu, ja ruumiit, niin hevosten kuin ihmisten, oli jätetty lojumaan ympäriinsä niille sijoilleen. Mätäneminen ei ollut vielä alkanut, joten teurastus oli tapahtunut tänä samana päivänä.
Suunnitelma oli toiminut. Henrik laskeutui ratsailta ja ryhtyi etsimään tiettyä merkkiä, joka johdattaisi hänet oikeaan paikkaan. Lopulta hän paikansi ovelasti kätketyn oravannahan kuolleen hevosen alta.
Nahkaa oli hinkattu piilopaikan ympärillä sijaitseviin kallioihin, ja sen avulla Henrik pystyisi jäljittämään kyseisen paikan sijainnin. Hän sulki silmänsä, mumisi yksinkertaisen loitsun ja kykeni samassa aistimaan, minne hänen oli mentävä. Kuin unissakävelijä hän talutti hevosensa louhikkoon.
Karl Gustav katseli auringon laskua. Velho ei ollut tullut, vaikka he olivat saaneet kullan. Noh, sen parempi. Nyt he voisivat mennä viettämään ylellistä elämää ilman tarvetta vaarantaa henkensä taistelukentällä.
”Selvän teki, sitten!”, hän karjaisi. ”Velho ei tullut, vastoin lupauksiaan. Tiedän, että olette väsyneitä, mutta aamulla etsijät saapuvat ja löytävät karavaanin jäänteet, ja meidän pitää haihtua paikalta ennen sitä. Kultavaunut kasaan ja menoksi!”
Muskettimiehet tottelivat välittömästi, hehän olivat saaneet armeijakoulutuksen aikoinaan Keisarikunnan armeijassa. Juuri, kun kaikki oli valmista ja kolona lähdössä marssimaan, metsän pimeydestä kaikui huuto: ”Väärä suunta!”
Henrik astui ulos pimeydestä, ratsasti kultavaunujen viereen ja tokaisi
”Huomaan, että odotitte minua uskollisesti valmiina pikalähtöön heti kun saavun. Oikea suunta on tuonnepäin.”
Henrik osoitti länteen, mistä oli tullut. ”Pistäpäs tähän karavaaniin liikettä!”
Karl huudahti välittömästi
”Kenraali on saapunut paikalle! Uusi suunta: Hopeatietä pitkin länteen! Liikettä!”
Henrik nojasi taaksepäin satulassaan, ja vaipui myhäillen horrokseen. Näillä rahoilla muskettimiehet ja palkkasoturit pysyisivät ruodussa parikin vuotta. Tietysti armeijan elinikää lyhentäisivät pakolliset lisäväen hankinnat, mutta hyvin suoritetut toimeksiannot tulisivat lihottamaan kassaa entisestään. Tulevaisuus näytti hyvältä.
Siinä sitä sitten oli, ensi osassa (sitten joskus) armeijan kasaaminen ja Tileaa kohti marssiminen jatkuvat. Tähän tarinaan olisi mukava saada enemmän kommenttia kuin prologiin (kiitokset High king Godricille ja DarkStealille, etten joutunut kuvittelemaan olevani yhtä surkea kirjoittaja kuin olen maalaaja
(kts. allekirjoitukseni) Ja ihan oikeasti AINAKIN viiden ihmisen kommentti sille kannataako minun kirjoittamista jatkaa? Kun minusta tämä on hyvä ja huomasin, että kirjailijasta itsestään usein on hyvä sellainen teos, jota lukijat pitävät taas surkeana, tai toisin päin. Jos joku jo arvasi, tämä on Fluffia armeijalleni. Tulette sitten joskus näkemään sitä turnauksissa, ja se tulee olemaan mitä erilaisempi mitä erilaisimmissa turnauksissa. Eli fluffia olisi tulossa vielä paljon. Elikkä rakentavaa kommenttia kiitos, ja mieluusti paljon! (vaikka olenkin tälläinen nevaheard-kirjoittaja)
Sitten itse tarinaan
Oberen veljekset, osa yksi
Palkkasotureita, kultakolikoita ja muskettimiehiä
Gredrik istui savuisessa, hämärässä ja haisevassa maantien varren majatalon kapakassa. Majatalon pitäjä kyyhötti kapakkansa tiskin takana hinkaten samaa kohtaa pöydästä uudestaan ja uudestaan. Hikikarpalot valuivat miesparan kasvoilta. Kenties hän ei ollut tottunut tällaiseen väenpaljouteen. Tietysti ’kapteeni’ Krugerin miesten roistomainen ulkonäkö, silmälaput ja valtava asevalikoima saattoivat olla osasyyllisiä majatalon isännän hermostuneisuuteen. Tai kapteenin itsensä varustus. Kukapa nyt ei kavahtaisi parhaat päivänsä nähnyttä, uskomatonta pistoolitaakka kantavaa arpista, silmälapullista länkisäärtä? Gredrik naurahti kuivasti.
”Hei kuulehan, kuunteletko sinä minua!?”,
huudahti Friz Kruger keskeyttäen jo viidettä minuuttia kestäneen ehtojensa sanelemisen. Gredrik kääntyi hiljalleen katsomaan häntä ja lausui kylmällä, rauhallisella äänellä
”En. Ehtosi ovat täyttä sian sontaa minulle. Esitin sinulle avokätisen tarjouksen. Mutta koska halunnet tinkiä, annan sinulle viimeisen tarjouksen. Jos liityt lippuni alle ja seuraat minua, maksan miehillesi viisi hopeakolikkoa viikossa, ja sinulle kymmenen. Mikäli kieltäydyt liittymästä, pääset miehinesi jumalasi luo, kuka hän sitten lieneekään. Teinkö asiani selväksi?”
Kruger haukkoi henkeään selvästi raivoissaan ja punehtui pikkuhiljaa kirkkaanpunaiseksi.
”Tarjouksesi on avokätinen. Maksaisit yhtä paljon kuin Keisarillinen armeija, ja pääsisimme Tileaan, missä taistellaan jatkuvasti. Tämä tietäisi runsaita taistelubonuksia. Aiottehan maksaa taistelubonuksia henkiin jääneille?”
”Luonnollisesti, kaksi kertaa niin paljon kuin Keisarikunta.”
Tämä herätti jo kuuluvia kohahduksia maantierosvojen joukossa. Velho, jolla oli varaa maksaa enemmän kuin Keisarilla, ja kaiken lisäksi hän istui kaikkien kymmenien heittiöiden keskellä uhaten tappaa nämä, jos he eivät suostuisi.
”Ja kuukauden palkka etukäteen”, Gredrik sanoi ja pyöräytti tyhjästä esille kilisevän pussin.
”Kultana”
Kruger hymyili pahansuovasti. Mikä ihana tilaisuus tienata muhkea palkkapussi ja tappaa tämä ärsyttävä ja julkea velho. Sormen huomaamaton liike viestitti hänen oikealle kädelleen hänen tahtonsa. Pistooli lennähti nahkatakin povitaskusta katsetta nopeammin ja laukesi. Tappava ammus kiisi kohti Gedrikin kasvoja… ja pysähtyi kuin seinään.
”Mielenkiintoista”,Gredrik lausahti.
”Olette siis valmiita kuolemaan muutaman kolikon tähden?”
Luoti värisi ilmassa hetken ja singahti sitten liikkeelle, iskeytyen ampujan rintaan ja tullen selästä ulos. Se kääntyi, läpäisi ruumiin vielä useita kertoja, ja iskeytyi sisälle päähän silmien välistä. Ruumis kaatui, mutta hetkeä ennen lattian koskemista se sinkoutui ilmaan ja rojahti takkaan.
”En pidä siitä, että minut koitetaan tappaa…”, Gredrik kuiskasi kiinnittämättä huomiota Isäntään, joka hylkäsi majatalonsa ventovieraiden haltuun. ”…Enkä taatusti aio jäädä enää leikkimään. Viimeinen tilaisuutesi. Hyväksy tarjous ja ole armeijani ensimmäisen yksikön johtaja tai kuole.”
Seurasi syvä hiljaisuus, jota vielä synkensi palavan ruumiin kammottava, makea haju, joka levisi kaikkialle ja näytti haittaavan kaikkia muita paitsi velhoa. Kruger kävi sisäistä kamppailua. Tappaako velho raskain tappioin ja saada mukava kultapussukka, joka takaisi pitkän lokoisan elämän, vai liittyäkö tämän voimakkaan velhon puolelle ja tienata kukaties vielä paljon, paljon enemmän?
Juuri, kun Gredrik oli päättämäisillään, ettei tämä surkea rosvo suostu, tapetaan kaikki, Kruger tokaisi:
”Selvä on. Suostun”. Hurraahuudot kaikuivat kapakassa.
”Hiljaa!”, Kruger katjaisi.
Kaikki vaikenivat. ”Noin on parempi. Mietin tässä vain, miten ajattelit tappaa meidät kaikki, velho?”
Gredrik hymähti ja vastasi: ”Helposti. Mitä tulee toimenkuvaasi…” ”Kuinka-ajattelit-tappaa-meidät-kaikki?”, Kruger koetti keskeyttää puhuen hitaasti ja katkonaisesti kuin vähäjärkiselle.
”…vastaat kolmelle henkilölle, joista yksi olen minä. Kahta muuta tottelet kuin tottelisit minua.”
”Muista ei ollut puhetta! Keistä puhut? Etkä vastannut vielä kysymykseeni.”
”Minulla on kaksi veljeä mukanani tässä hankkeessa.”
”Eivät uskaltaneet tulla mukaasi? Hah, pelkurit! Sukulaisuussuhteiden ei pitäisi antaa hallita bisnestä. Voimmehan aina… hankkiutua eroon veljistäsi. Ja kenties jakaa heidän osuutensa?” Kruger hymyili ja hieroi käsiään. ”Missä he mahtavat olla?”
Jokin Gredrikin hymyssä sai Krugerin oman hymyn hyytymään. ”Ensimmäiseen ja viimeiseen kysymykseesi saat vastauksen samalla kertaa. Ensin on veljeni Frederik…”, velho sanoi ja viittasi tyhjään nurkkaan.
Nurkassa Frederik lopetti loitsunsa, joka taittoi valon tehden hänestä näkymättömän. Hän piti käsissään rästiseviä sähköpalloja, jotka olisivat suljetussa tilassa tappaneet todennäköisesti kaikki. Nyt hän sen sijaan viskasi ne ulos ikkunasta, ja ne kynsivät rätisevän vaon syvälle metsään, pirstoen puut ja mylläten maan mennessään. Kun kaikki vielä tuijottivat tätä tyhjästä ilmestynyttä velhoa, Gredrik jatkoi
”…ja tässä taas veljeni Henrik”.
Tyhjästä ilmestyi yksinkertaisesti pukeutunut velho, joka seisoi Krugerin vieressä hieman kumartuneena, pidellen veistä muutaman tuuman päässä Heittiökapteenin kurkusta kuin ei olisi koskaan mitään muuta tehnytkään. Kruger päästi ulos tukahtuneen voihkaisun, jonka sisältö oli helposti ymmärrettävissä.
”Minä niin inhoan velhoja…”
Henrik astui taaksepäin, ja veljekset asettuivat riviin.
Henrik aloitti: ”Tästedes kutsutte jokaista meistä kenraali Obereksi, ja tottelette kyselemättä.”
”Jos karkaatte, löydämme teidät helposti. Ja mikäli ette pysty maksamaan takaisin palkkaa, jonka saitte ajasta, jota ette palvelleet, olette kuollutta lihaa”, Gredrik jatkoi.
Frederik lisäsi lopuksi: ”Menemme telttaamme nukkumaan, aikaisin aamulla lähdemme liikkeelle. Kuljemme pois Keisarikunnasta Mustan Tulen Solan kautta, ennen kuin majatalon isäntä palaa viranomaisten kanssa Hochslebergistä.”
Veljekset kävelivät ulos ovesta jonossa. Kruger jäi hiljaisten joukkojensa keskelle miettimään, oliko hän tehnyt oikean ratkaisun suostuessaan, olisiko hän voinut mitenkään paeta moisesta tilanteesta. Gredrik pisti päänsä takaisin sisälle ovesta ja sanoi vielä: ”Olin unohtaa. Turha yrittää mitään typerää, yksi meistä valvoo ja vartioi aina”
Näin sanottuaan hän katosi ovesta ulos ja paineli telttaan, jonka joku veljeksistä oli tempaissut taskustaan suoraan pystyyn. Heittiökapteeni Fritz Kruger totesi olevansa lyöty. Hänen ainoa mahdollisuutensa olisi ollut työtarjouksen saapuessa juosta joukkioineen niin pitkälle kuin jalat olisivat kantaneet. Kruger astui ulos majatalosta ja katsahti telttaan, jonka ympärillä välkkyi selvästi maagisia välähdyksiä, ja huokaisi. Tokkopa hän sittenkään olisi päässyt karkuun.
Majatalon kohtaamisesta oli kulunut jo kaksi päivää. Sola oli ylitetty ilman ongelmia, ja matka jatkui tasaisen tylsänä yhä syvemmälle Tileaan. Krugerin miehet marssivat löysässä muodottomassa muodostelmassa veljesten ratsastaessa verkkaisesti siellä täällä heidän seassaan. Kolmannen päivän puolivälissä Henrik kohotti kätensä, ja palkkasoturit pysähtyivät vähitellen. Aurinko paistoi lähes suoraan ylhäältä, taivas oli syvän sininen ja lähistöllä solisi puro. Armeijan tynkä oli pysähtynyt ruohoisten kukkuloiden väliseen notkelmaan, jota pitkin tie kaartoi seuraavan kukkulan taakse ja tulisi jatkumaan joen viertä pitkin aina Barak-Varriin saakka. Henrik nosti kätensä ja ryhtyi pyörittämään niitä kuin pallon ympäri. Hetken päästä hänen käsissään hohtikin jo utuinen kartta.
”Jääkää armeijan kanssa odottamaan”, Henrik sanoi. ”Minun pitäisi palata ennen huomista päivällistaukoa. Tiedätte mitä tehdä jos en palaa.”
Gredrik ja Fredrik nyökkäsivät. Henrik ratsasti kukkulan yli ja katosi itään päin, tietä pitkin kohti Karaz-a-Karakia.
”Noniin, sontiaiset!”, Gredrik karjaisi.
”Nyt on aika tehdä teistä löysistä, velttoilevista läskiläjistä sotilaita, tai ainakin kuolla yrittäessä! Vaikka jälkimmäinen vaihtoehto onkin todennäköisempi, lähinnä sen takia etten taatusti elä kolmea vuosisataa, se ei estä minua tekemästä parastani. Järjestäytykää kolmeen yhtä suureen osastoon! Hop!”
Frederik ryhtyi karjumaan käskyjä ja komentoja, kuten ”Liikettä lihoneet siat!” tai ”Ei teille tyhjästä makseta! Alisuoriutujien palkkapussi leikataan puoleen!”
Lisäksi hän näpäytteli pienillä salamilla hidastelijoit liikkeelle.
Uskomaton sekasorto päättömänä ryntäileviä nahjuksia, purnaavia kaljamahoja ja sodan kovettamia veteraaneja järjestäytyi kolmeksi osastoksi vajaassa vartissa.
”Hienoa, herrat! alle varttitunti!”
Palkkasoturit myhäilivät tyytyväisinä. Rääkki olisi ohi, kuri päästettäisiin testin jälkeen löystymään. Eihän heiltä voisi vaatia samaa kuin keisarilliselta armeijalta.
”Valitettavasti se ei riitä! Tämä notkelma on täydellinen sulkeiskenttä! Harjoittelemme paraatimarssia ja järjestäytymistä! Teidän täytyy kyetä järjestäytymään alta kolmen minuutin! Tuliko selväksi!?”
Gredrik näytti karjuneen keuhkonsa tyhjäksi. Yksi palkkasoturi astui hajanaisesta rivistä esiin ja ryhtyi valittamaan
”Ei me mitään ammattisotilaita olla! Jumalten nimeen anna olla. Tätä menoa teillä sadistisioilla ei ole huomenna armeijaa!”
Gredrik näytti aluksi pelottavan tyyneltä. Hänen kasvoiltaan pystyi kuitenkin näkemään sisäisen kamppailun aiheuttamat vihan väristykset. Hän aloitti hiljaisella, ärisevällä äänellä, joka hitaasti kohosi samalla kun hänen otteensa valoloitsusta, joka sai hänen valkokultaisen partansa näyttämään tavalliselta, vähitellen irtosi. ”Toivon todellakin, ettet haudannut palkkapussiasi piiloon, koska sait neljän viikon palkan etukäteen…” Soturin rahapussi irtosi vyöltä ja leijui Gredrikin käteen. Kohina kävi palkkasoturien keskuudessa, kun he havaitsivat paljastuvan, valkokultaisen parran. Gredrik tutki rahapussia. Yllättäen hänen viittansa hulmahti liekkeihin, kohisten hänen ympärillään ja levittäen kuumuutta ympäröiviin sotilaihin. Hänen äänensä kumisi kaameana ja ärtyneenä ympäriinsä, kun hän puhui.
”Minua ei kiinnosta tietää, hautasitko palkkapussisi vai pelasitko sen jonkun toisen pussiin nopilla tai kuulilla. Tiedän jo, että sait juuri potkut, etkä pysty maksamaan takaisin jo maksettua palkkaasi!”
Purnaava, nuori palkkasoturi vavahti ja koetti änkyttää jotain puolustuksekseen, mutta ei saanut tilaisuutta.
”Et kuulu armeijaani, ja olet luvatta yksityisalueella. Lisätään vielä lupaamani rangaistus pettureille, ja huomaat tehneesi elämäsi isoimman ja viimeisen virheen!”
Epäonninen sotilas sinkoutui kiljuen korkealle taivaalle, kun Gredrik heilautti kättään alhaalta ylös kämmenpuoli ylöspäin, ja mutisi muutaman sanan. Hän karjaisi sotilaan perään vielä magian vahvistamalla äänellä: ”Ja vie lyijystä tehty hopeoitu kolikkosi mennessäsi!”
Kolikko sinkoutui ranneliikkeellä sotilaan perään, ilmeisesti maagisesti nopeutettuna.
Vielä näinkin kaukaa pystyi näkemään, kuinka jo alaspäin tippuva sotilas lähti vinhaan pyörimisliikkeeseen kolikon saavuttaessa maalinsa ja osuessaan.
Gredrikin kaapu palautui hiljalleen normaaliin, tummanpurppuraiseen olotilaansa, samalla kun itse kaavun omistaja rauhoittui.
”Ja nyt,” hän puhui taas rauhallisella, mutta maagisin konstein kauaskantavalla äänellä punoen samalla partaansa uuden valoloitsun.
”Sulkeiset. Ja huomenaamulla tahdon nähdä nopeampaa toimintaa, tai ryhdyn kurinpitotoimenpiteisiin!”
Seuraavana aamuna järjestäytyminen sujui viidessä minuutissa.
Henrik oli kulkenut jo pitkän matkan metsässä, lähes puoliväliin kohti Karaz-a-Karakia, ja ilta alkoi hämärtää. Näin lähellä mahtavaa kääpiölinnoitusta ei kuitenkaan ollut juurikaan örkkejä eikä muita petoja, ja tapaamispaikkakin oli lähellä.
Niinpä Henrik jatkoi kulkuaan yhä synkkenevien latvusten alla. Vanha Hopeatie, jota pitkin hän ratsasti, teki mutkan edessäpäin, mutkitellen sen jälkeen yhä uudestaan kukkuloiden välissä, kivuten vuorille ja aina Karaz-a-Karkin porteille saakka.
Ensimmäisen mutkan takana, missä tie kulki keskeltä jyrkkärinteistä louhikkoa, joka kohosi korkealle tien kummallekin puolen, oli sovittu paikka. Henrik ratsasti mutkan ympäri ja näki, että suunnitelma oli toiminut.
Keisarikuntalainen kultalasti, joka oli ollut matkalla kohti kääpiöiden kauppa-asemaa, oli totaalisesti tuhottu, ja ruumiit, niin hevosten kuin ihmisten, oli jätetty lojumaan ympäriinsä niille sijoilleen. Mätäneminen ei ollut vielä alkanut, joten teurastus oli tapahtunut tänä samana päivänä.
Suunnitelma oli toiminut. Henrik laskeutui ratsailta ja ryhtyi etsimään tiettyä merkkiä, joka johdattaisi hänet oikeaan paikkaan. Lopulta hän paikansi ovelasti kätketyn oravannahan kuolleen hevosen alta.
Nahkaa oli hinkattu piilopaikan ympärillä sijaitseviin kallioihin, ja sen avulla Henrik pystyisi jäljittämään kyseisen paikan sijainnin. Hän sulki silmänsä, mumisi yksinkertaisen loitsun ja kykeni samassa aistimaan, minne hänen oli mentävä. Kuin unissakävelijä hän talutti hevosensa louhikkoon.
Karl Gustav katseli auringon laskua. Velho ei ollut tullut, vaikka he olivat saaneet kullan. Noh, sen parempi. Nyt he voisivat mennä viettämään ylellistä elämää ilman tarvetta vaarantaa henkensä taistelukentällä.
”Selvän teki, sitten!”, hän karjaisi. ”Velho ei tullut, vastoin lupauksiaan. Tiedän, että olette väsyneitä, mutta aamulla etsijät saapuvat ja löytävät karavaanin jäänteet, ja meidän pitää haihtua paikalta ennen sitä. Kultavaunut kasaan ja menoksi!”
Muskettimiehet tottelivat välittömästi, hehän olivat saaneet armeijakoulutuksen aikoinaan Keisarikunnan armeijassa. Juuri, kun kaikki oli valmista ja kolona lähdössä marssimaan, metsän pimeydestä kaikui huuto: ”Väärä suunta!”
Henrik astui ulos pimeydestä, ratsasti kultavaunujen viereen ja tokaisi
”Huomaan, että odotitte minua uskollisesti valmiina pikalähtöön heti kun saavun. Oikea suunta on tuonnepäin.”
Henrik osoitti länteen, mistä oli tullut. ”Pistäpäs tähän karavaaniin liikettä!”
Karl huudahti välittömästi
”Kenraali on saapunut paikalle! Uusi suunta: Hopeatietä pitkin länteen! Liikettä!”
Henrik nojasi taaksepäin satulassaan, ja vaipui myhäillen horrokseen. Näillä rahoilla muskettimiehet ja palkkasoturit pysyisivät ruodussa parikin vuotta. Tietysti armeijan elinikää lyhentäisivät pakolliset lisäväen hankinnat, mutta hyvin suoritetut toimeksiannot tulisivat lihottamaan kassaa entisestään. Tulevaisuus näytti hyvältä.
Siinä sitä sitten oli, ensi osassa (sitten joskus) armeijan kasaaminen ja Tileaa kohti marssiminen jatkuvat. Tähän tarinaan olisi mukava saada enemmän kommenttia kuin prologiin (kiitokset High king Godricille ja DarkStealille, etten joutunut kuvittelemaan olevani yhtä surkea kirjoittaja kuin olen maalaaja
(kts. allekirjoitukseni) Ja ihan oikeasti AINAKIN viiden ihmisen kommentti sille kannataako minun kirjoittamista jatkaa? Kun minusta tämä on hyvä ja huomasin, että kirjailijasta itsestään usein on hyvä sellainen teos, jota lukijat pitävät taas surkeana, tai toisin päin. Jos joku jo arvasi, tämä on Fluffia armeijalleni. Tulette sitten joskus näkemään sitä turnauksissa, ja se tulee olemaan mitä erilaisempi mitä erilaisimmissa turnauksissa. Eli fluffia olisi tulossa vielä paljon. Elikkä rakentavaa kommenttia kiitos, ja mieluusti paljon! (vaikka olenkin tälläinen nevaheard-kirjoittaja)
, High king out.