[Prologi] Rasik, ritarikokelas (muokattu)
Lähetetty: Su 31.10.2004 00:10
Eli tämä on ensimmäinen tänne kirjoittamani pätkä, mikä on pakko ilmoittaa aina säälipisteitä kalastaessa. 
En pidä itseäni hyvänä kirjoittajana vaikka ylä-asteen puolella niin joku sanoikin, mutta fantasiaa olen kirjoittanut jonkun verran vaihtelevalla menestyksellä. Mutta älkää toki haukkuko maan rakoon vaikka ei miellyttäisi moinen illan ratoksi tehty tarinan alku. 
Sen pidemmittä puheitta, prologi. Olkaapa hyvä.
Rasik, ritarikokelas
Prologi
Havahduin ajatuksistani…puun säleitä lensi ilmassa kun peitsimuodostelmassa oleva ritarien rynnäkkö painautui syvälle vihreänahkaisten rivistöihin. Ympärilläni kuului huutoja ja aseiden kalinaa, hiki valui kypäräni sisällä ja sydämeni hakkasi kuin sotarumpu kun jo lähes rutiininomaisesti heilutin miekkaani laidalta toiselle. Panin merkille, että hevoseni ei enää jaksaisi kauaa tätä vauhtia tuo nuoli kyljessään. Niittäessäni noita helvetin syövereistä nousseita vihreänahkaisia pirulaisia aloin sadatella ääneen huomaten kun hevoseni tuupertui ruosteisen miekan painautuessa sen kylkeen. Yritin parhaani mukaan olla menettämättä tasapainoa ja onnistuinkin laskeutumaan jaloilleni.
Lapsuuden ystäväni Brocard näytti myös pärjäävän hyvin, hänkin oli ritarikokelas kuten minäkin.
Olin suhteellisen vahingoittumaton muutamaa naarmua lukuun ottamatta, kun viskasin kypärän päästäni. Toivon että rengaspanssarinen huppu suojaisi tarpeeksi. En ollut vielä edes ritari, vasta kokelas, joten taistelin henkeni edestä niillä taidoilla mitä olin saanut.
Yllätyksekseni huomasin, etten ollut ilman hevosta yksin. Muodostimme jalkamiehinä tiiviin ringin örkkien lauman keskelle ja koetimme viedä heitä mukanamme mahdollisimman monta.
”Tämähän menee hyvin.”
Ajattelin lähes ääneen, kunnes maa alkoi tärähdellä: örkkien linjojen takana liikkui vauhdilla jotakin suurta suoraan meitä kohti. Se jokin paiskoi hirmuisella nuijallaan sivuun kaiken, mitä eteen tuli. Yksi minun vieressä taisteleva ritari, Evrou, nosti kilven suojakseen ja hyökkäsi ison örkin kimppuun. Yhdellä iskulla örkki löi ystäväni muutamaan osaan. Aloin voida pahoin veren ja elinten määrästä, jota lensi ulos kun örkki kirjaimellisesti kuori ritarin haarniskastaan.
Koko tilanne vaikutti sekavalta ja sekavammaksi muuttui koko ajan. Pahoinvoinnin voimasta kyyristyin maahan ja tuuperruin tajuntani menettäen mutaiseksi tallotun niityn pintaan. Vielä hetken kuulin ääniä ympäriltäni, mutten enää saanut silmiäni auki. Todellisuuden ja unen välimaastossa aloin muistella taistelun alun rohkeaa mielentilaa. Koetin saada siitä rohkeutta tähän hetkeen, mutta turhaan.
Kokoonnuimme vihertävän niityn toiseen laitaan ja riisuimme kypärät päästämme. Herttua ratsasti rivistön päästä päähän ja karjui:
”Voitto on meidän! Miekalla ja peitsellä iskemme heidät maahan! Voitto on meidän!”
Odotimme heidän ilmaantuvan niityn toiseen päähän…mutta mitään ei näkynyt. Pelonsekaisin tuntein odotimme hyökkäyskäskyä, mutta sitä ei kuulunut. Sitten, aivan kun salama kirkkaalta taivaalta, ilmestyi joka ilmansuunnasta örkkejä…sadoittain örkkejä. Ainoa turvattu suunta oli takanapäin. Jälleen herttua alkoi karjua perinteistä taistelutahtoa nostattavaa sanomaansa. Sitten kuului lähes epävarmuutta paistava rynnäkön merkkihuuto.
Armeijan lipunkantaja Evrou nosti bretonnian lipun korkealle ilmaan ja komensi hevosensa liikkeellee. Tuuli sai lipun aaltoilemaan kun minä ja muut Bretonnian ritarit rynnistimme rinnettä alas haarniskamme auringossa kiiltäen.
Sitten heräsin verta vuotavana karkearakenteiselta sängyltä yltä päältä kääreissä. Huoneessa ei ollut muita kuin minä ja koira, joka makasi maassa. Olin juuri sulkemassa silmiäni kun huoneeseen astui mies: tunnistin hänet heti osastoni johtajaksi. Hän alkoi puhua:
” Rasik, sinulla oli onnea. Puoletkaan miehistäni eivät selvinneet, mutta en mielelläni puhuisi siitä nyt. Oikeastaan minua tarvitaankin jo aivan muualla.”
Samassa hän jo kääntyikin jo pois. Ovi sulkeutui pamahtaen hänen perässään, koiran herättäen. Nousin ylös havaiten huoneen olevan eräänlainen sairastupa. Päättelin seinällä roikkuvasta vaakunasta olevani jossakin Artoisin kylässä, metsän laidalla. Mutta miten selvisin hengissä jos suurin osa kuoli, olinhan vasta kokelas?
*************
Mielipiteitä siis? Virheitä voi olla jonkun verran kun kirjoitus tuli tehtyä hätäisen oloisesti, jos teksti on turhan tönkköä niin sanokaa ihmeessä. Kursiivilla oleva pätkä on ns. takaumaa.
Kirjoitan varmaan varsinaisen tarinan vasta pitkällä lähitulevaisuudessa, koska lukio painaa niskaan.
En pidä itseäni hyvänä kirjoittajana vaikka ylä-asteen puolella niin joku sanoikin, mutta fantasiaa olen kirjoittanut jonkun verran vaihtelevalla menestyksellä. Mutta älkää toki haukkuko maan rakoon vaikka ei miellyttäisi moinen illan ratoksi tehty tarinan alku. Sen pidemmittä puheitta, prologi. Olkaapa hyvä. Rasik, ritarikokelas
Prologi
Havahduin ajatuksistani…puun säleitä lensi ilmassa kun peitsimuodostelmassa oleva ritarien rynnäkkö painautui syvälle vihreänahkaisten rivistöihin. Ympärilläni kuului huutoja ja aseiden kalinaa, hiki valui kypäräni sisällä ja sydämeni hakkasi kuin sotarumpu kun jo lähes rutiininomaisesti heilutin miekkaani laidalta toiselle. Panin merkille, että hevoseni ei enää jaksaisi kauaa tätä vauhtia tuo nuoli kyljessään. Niittäessäni noita helvetin syövereistä nousseita vihreänahkaisia pirulaisia aloin sadatella ääneen huomaten kun hevoseni tuupertui ruosteisen miekan painautuessa sen kylkeen. Yritin parhaani mukaan olla menettämättä tasapainoa ja onnistuinkin laskeutumaan jaloilleni.
Lapsuuden ystäväni Brocard näytti myös pärjäävän hyvin, hänkin oli ritarikokelas kuten minäkin.
Olin suhteellisen vahingoittumaton muutamaa naarmua lukuun ottamatta, kun viskasin kypärän päästäni. Toivon että rengaspanssarinen huppu suojaisi tarpeeksi. En ollut vielä edes ritari, vasta kokelas, joten taistelin henkeni edestä niillä taidoilla mitä olin saanut.
Yllätyksekseni huomasin, etten ollut ilman hevosta yksin. Muodostimme jalkamiehinä tiiviin ringin örkkien lauman keskelle ja koetimme viedä heitä mukanamme mahdollisimman monta.
”Tämähän menee hyvin.”
Ajattelin lähes ääneen, kunnes maa alkoi tärähdellä: örkkien linjojen takana liikkui vauhdilla jotakin suurta suoraan meitä kohti. Se jokin paiskoi hirmuisella nuijallaan sivuun kaiken, mitä eteen tuli. Yksi minun vieressä taisteleva ritari, Evrou, nosti kilven suojakseen ja hyökkäsi ison örkin kimppuun. Yhdellä iskulla örkki löi ystäväni muutamaan osaan. Aloin voida pahoin veren ja elinten määrästä, jota lensi ulos kun örkki kirjaimellisesti kuori ritarin haarniskastaan.
Koko tilanne vaikutti sekavalta ja sekavammaksi muuttui koko ajan. Pahoinvoinnin voimasta kyyristyin maahan ja tuuperruin tajuntani menettäen mutaiseksi tallotun niityn pintaan. Vielä hetken kuulin ääniä ympäriltäni, mutten enää saanut silmiäni auki. Todellisuuden ja unen välimaastossa aloin muistella taistelun alun rohkeaa mielentilaa. Koetin saada siitä rohkeutta tähän hetkeen, mutta turhaan.
Kokoonnuimme vihertävän niityn toiseen laitaan ja riisuimme kypärät päästämme. Herttua ratsasti rivistön päästä päähän ja karjui:
”Voitto on meidän! Miekalla ja peitsellä iskemme heidät maahan! Voitto on meidän!”
Odotimme heidän ilmaantuvan niityn toiseen päähän…mutta mitään ei näkynyt. Pelonsekaisin tuntein odotimme hyökkäyskäskyä, mutta sitä ei kuulunut. Sitten, aivan kun salama kirkkaalta taivaalta, ilmestyi joka ilmansuunnasta örkkejä…sadoittain örkkejä. Ainoa turvattu suunta oli takanapäin. Jälleen herttua alkoi karjua perinteistä taistelutahtoa nostattavaa sanomaansa. Sitten kuului lähes epävarmuutta paistava rynnäkön merkkihuuto.
Armeijan lipunkantaja Evrou nosti bretonnian lipun korkealle ilmaan ja komensi hevosensa liikkeellee. Tuuli sai lipun aaltoilemaan kun minä ja muut Bretonnian ritarit rynnistimme rinnettä alas haarniskamme auringossa kiiltäen.
Sitten heräsin verta vuotavana karkearakenteiselta sängyltä yltä päältä kääreissä. Huoneessa ei ollut muita kuin minä ja koira, joka makasi maassa. Olin juuri sulkemassa silmiäni kun huoneeseen astui mies: tunnistin hänet heti osastoni johtajaksi. Hän alkoi puhua:
” Rasik, sinulla oli onnea. Puoletkaan miehistäni eivät selvinneet, mutta en mielelläni puhuisi siitä nyt. Oikeastaan minua tarvitaankin jo aivan muualla.”
Samassa hän jo kääntyikin jo pois. Ovi sulkeutui pamahtaen hänen perässään, koiran herättäen. Nousin ylös havaiten huoneen olevan eräänlainen sairastupa. Päättelin seinällä roikkuvasta vaakunasta olevani jossakin Artoisin kylässä, metsän laidalla. Mutta miten selvisin hengissä jos suurin osa kuoli, olinhan vasta kokelas?
*************
Mielipiteitä siis? Virheitä voi olla jonkun verran kun kirjoitus tuli tehtyä hätäisen oloisesti, jos teksti on turhan tönkköä niin sanokaa ihmeessä. Kursiivilla oleva pätkä on ns. takaumaa.
Kirjoitan varmaan varsinaisen tarinan vasta pitkällä lähitulevaisuudessa, koska lukio painaa niskaan.
). Jos tämä oli ensimmäinen tarinasi, voin kuvitella mihin pystyt muutaman jälkeen 
. Eli minusta saat varmasti yhden lukijan lisää.