Kirottu, osa 3: Luopion tuho
Lähetetty: Su 31.10.2004 14:09
Osa 3
Neljäs Kirottu-väkerrykseni. Aikaisemmat osat:
prologi
osa1
osa2
Noin. Lukekaa ja nauttikaa.
Seth lenteli holtittomasti kivenlohkareiden mukana alas pitkää vuorenrinnettä, jota hän oli hetki sitten noussut. Äkkiä hänen mielensä selkeni, ja hän tajusi, missä tilanteessa oli, ja minkälaisessa vaarassa. Hänen ohitseen pyöri valtavia murikoita ja palasia pienestä vuoresta. Hän laittoi kätensä pään suojaksi juuri ennen kuin hänen päänsä iskeytyi valtavaan kiveen ja taju iskeytyi pois Sethin kirotusta ruumiista ja haipui moneksi tuntia pitkiin, synkkiin painajaisiin jkotka olivat täynnä kauheita kahleita, alttareita ja viilteleviä veitsiä. Kun se lopulta palasi vastahakoisesti kurjaan ruumiiseensa, ei tällä enää ollut aavistustakaan, missä oli ja mitä oli tapahtunut, totisesti, siihen kului pidempi aika.
Seth tunsi olevansa. Tai sen hän oli tuntent koko ajan ollessaan tajuton, mutta hän tunsi olevansa kiinteässä ruumissa, olevassa muodossa, jonka saattoi nähdä ja tuntea ruumiillisessa maailmassa. Kipu poltti päätä. Tuntui, että se räjähtäisi pieniksi pirstaleiksi pian. Seth veti pitkän henkäyksen. Keuhkoihin koski hieman, mutta hän ei piitannut. Hän avasi värisevät ja veltot silmäluomensa. Aluksi hän ei nähnyt mitään, kunnes tajusi, että silmät olivat kivusta lähes selällään. Kummallisesti taivuttaen surkastuneita lihaksiaan sai silmät takaisin paikoilleen ja räpytteli hetken. Sitten hän alkoi katsella ympärilleen. Kuiva maa oli nyt kovien ja pehmeämpien, isojen ja pienien kiven- ja savenlohkareiden peitossa. Ilmeisesti luolan romahdus oli aiheuttanut valtavan maanvyörymän. Isoja paloja kalliota ja graniittia oli irronnut vuoren seinämistä pienempien mukana ja haudannut paljon maata alleen.Ruskeaa ja kellertävää hiekkaa oli lentänyt paljon Sethin päälle niin, että hän näytti omituisesti kuorrutetulta hiekkakakulta. Hän nousi jaloilleen. Ne vapisivat hitusen ja hän horjahti pariin otteeseen, ennen kuin kykeni seisomaan tukevasti jaloillaan. Hän tunsi, kuinka päälaesta vuotava lämmin verinoro valui poskelle ja siitä kaulalle. Tummansininen kaapu oli valahtanut kummallisesti ympäri ja oli nyt nurinkurin hänen päällään. Seth suoristi sen, ja totesi, että se oli revennyt pahasti keskeltä halki niin, että se oli kuin tumma yön vaippa, joka kietoi hänet sisuksiinsa katkeruuteen ja loputtomaan tuskan tunteeseen.
Seth alkoi astella takaisin ylös vuorenrinnettä. Hän ei tarkkaan tiennyt syytä, mutta jokin veti häntä sinne. Jokin kummallinen voima, joka hallitsee jokaista, joka uskaltaa tulla sen lähelle. Hitaasti, hän laittoi jalkaa toisen eteen kuin riutunut rampa paholainen, joka on hakattu ja häädetty tästä maailmasta. Lopulta, ikuiselta tuntuneen ajan jälkeen hän saapui luolan suulle. Siellä oli paljon hiekkaa ja pölyä, ja katosta varisi koko ajan lisää tomua marmoriselle, sileälle lattialle. Valtavia kivenlohkareita oli niin paljon, että ne tukkivat Sethin tien. Jostakin syystä se helpotti häntä. Mutta äkisti hänen iski kauhea aavistus. Hän kulki kivenlohkareiden luo. Kun hän käänsi päätään, hän huomasi, että niissä molemmissa oli verivana, kuin jotakin olisi hinkattu sitä vasten. Seth ahtautui itse siitä raosta, niin, että harteisiin koski ja lantio tuntui litistyvän kasaan. Sitten oli pimeää. Hän asteli askel askeleelta hitaasti eteenpäin. Jokainen askel kaikui hiljaisessa luolassa kuin tuomion väjäämätön soitto.
Seth näki verta lattialla. Se kulki kiviltä kohti luolan perustaa. Käytävän päässä olevalle mustalle, veren tahraamalle alttarille asti. Sitten hän näki pimeyden sekaan tunkeutuvan valon seassa kiven alla jotakin mustaa. Seth kumartui katsomaan. Kun hän koski kimaltelevaa ainetta, hän tajusi, että siinä oli haltian hiuksia. Saidarin hiukset olivat korpinmustat. Väristykset ja kauhu löivät hänen ylitseen ja hän perääntyi seinää vasten. Kun hän sai itsestään otteen, hän asteli lähemmäs.
Seth suunnattomin voimanponnistuksin yritti liikuttaa kiveä eteenpin, mutta ei onnistunut. Se vain pysyi uhkaavana paikallaan väistämättä. Sitten hän alkoi kauhuissaan tutkia ympäristöään, mutta hän ei löytänyt muuta kuin tomua, kiviä ja verta.
---------------------------------------------------------------------------------------
Saidar avasi lerppuvat silmäluomensa, vain nähdäkseen häntä ympäröivän pelottavan pimeyden. Kuului hiljaista rapinaa välillä, kun hiekkaa ja pölyä tippui katosta. Oli aivan pimeää. Hän nousi hitaasti jaloilleen, ja tunsi hiuksien repeytyvän päästään, kun kivi painoi niitä marmorilattiaa vasten. Hiekkaa ropisi lattialle. Päässä tuntui kauhea kipu. Hän koetti sitä, ja tunsi hirvittävän avohaavan vuotavan verta vuolaasti marmorilattialle. Iso kuhmu oli kuin ylimääräinen möykky hänen aikoinaan kauniissa ja ylpeässä päässään. Saidar otti muutaman heikon askeleen. Hän hoippui eteenpäin. Hänen päänsä oli täyttynyt omituisesta tyhjästä surinasta. Hän hengitti katkonaisesti ja kiivaasti luolan tyhjää, pölyistä ilmaa. Sitten ajatus välähti hänen päähänsä; sieltä oli päästävä pois.
Saidar hapuili pimeydessä ja löysi pian sen kohdan, johon käytävä loppui. Monta valtavaa kivenlohkaretta lojui nyt äänettömänä uhkana tukkien ainoan ulospääsyn. Ensin Saidar yritti pari kertaa turhaan nostella kiviä pois tieltään. Ei auttanut. Hän lyyhistyi toivottomana marmoriselle, kylmälle ja kovalle lattialle istumaan ja vaipumaan epätoivoonsa. Kului jonkin aikaa, kunnes kuului kova huudahdus ulkoa. Hän nousi nopeasti jaloilleen, mutta joutui ottamaan tukea seinästä huimauksen vuoksi.
"-Ko siellä ketään!" kuului huuto ulkoa. Se kuulosti hieman pelokkaalta. Ihminen, arveli Saidar. Toivo pilkahti hänen kieroutuneessa mielessään ja hän huudahti melodramaattisen pelokkaalla äänellä:
"Olen täällä! Auttakaa joku!" Kului hetki ilman mitään ääniä lukuun ottamatta hitaita askelia, jotka kaikuivat luolan kauhistuttavassa pimeydessä. Sitten kuului ääni aivan graniittilohkareiden toiselta puolelta:
"Oletko kunnossa?"
Ääni vapisi. Siinä kuului kauhun särmä taustalla, ja Saidar käytti sen hyväkseen. Hän huusi olevansa jumissa ja nipin napin elossa. Äkkiä kuului kovaa jyrinää, kun valtavat lohkareet liikkuivat eteenpäin tuoden tuskallisen kirkasta valoa luolan tyhjään pimeyteen ohuesta raosta. Ilmeisesti käytävä vietti alaspäin, jolloin kivien liikuttaminen oli helpompaa toiselta puolelta. Pitkä ja laiha hahmo ilmaantui valon tielle ja katsoi haltiaa. Saidar muotoili rujoille kasvoilleen teatraalisen tuskaisan ilmeen ja sanoi: "Tule lähemmäksi ja auta minut pois, auta, minä pyydän..."
Mies asteli epäröiden lähemmäs, otti Saidarin kädestä kiinni ja päästi äkkiä vavahtaen irti. Haltia kaatui takaisin velttona. Mies katseli häntä pelokkaana, aivan kuin olisi äkkiä tajunnut totuuden häntä vastapäätä olevasta muukalaisesta. Oli miten oli, hän tuntui voittavan pelkonsa, sillä hän otti Saidarin ranteesta kiinni, ja nosti tämän seisaalleen. Saidar kaatui tahallaan tätä vasten. Hän huomasi pitkän metsästyspuukon tämän vyöllä."Älä pelkää", mies sanoi. "Olet nyt turvassa."
"Niin olen", kähähti haltia normaalilla äänellään. Mies lamaantui kauhusta, joka löi hänen ylitseen kuin tulva-aalto."Mutta sinä et ole", hän nauroi, otti puukon toiselta ja survaisi sen tämän selkään olan yli. Hän kirkaisi ja kaatui selälleen marmorille. Kyyneleet valuivat poskilla. Saidar kumartui ja teki pitkän viillon veitsellään tämän kurkkuun. Kirkas veri pulppusi siitä ulos vuolaana. Sitten hän raahasi ruumiin pimeyteen ja odotti.
Kohta kuului uusia askelia. Hitaita, epäröiviä. Saidar tiesi, ketä odottaa ja piiloutui varjoihin. Pian tuli pitkä ja kauhea, mutta telottu ja kärsinyt hahmo raosta myös sisään. Se katseli jonkin aikaa kauhuissaan ympärilleen, ja pysähtyi sitten aivan Saidarin lähelle tutkimaan jotakin maassa. Silloin tämä iski.
Puukko iskeytyi Sethin selkään ja hän karjaisi kivusta. Saidar nauroi ja löi uudelleen, mutta nyt oli Seth valmis - ja nopeampi.
Hän otti puukosta kiinni, väänsi sen irti haltian kädestä ja löi sen tämän rintaan. Toinen lensi seinämää vasten ja Seth seurasi perässä.
-------------------------------------------------------------------------------------
Haltian tuskanhuudot kantautuivat monien virstojen päähän, ja sitten seurasi hiljaisuus, joka tuntui vielä kamalammalta kuin huudot ja karjunta, jotka äsken olivat täyttäneet ilman.
Tämä ei nyt oikein toiminut, on varmaankin huonoin Kirottu-osa. Pistäkää kuitenkin kommenttia. Myös Rune, ole niin kiltti.
Neljäs Kirottu-väkerrykseni. Aikaisemmat osat:
prologi
osa1
osa2
Noin. Lukekaa ja nauttikaa.
Seth lenteli holtittomasti kivenlohkareiden mukana alas pitkää vuorenrinnettä, jota hän oli hetki sitten noussut. Äkkiä hänen mielensä selkeni, ja hän tajusi, missä tilanteessa oli, ja minkälaisessa vaarassa. Hänen ohitseen pyöri valtavia murikoita ja palasia pienestä vuoresta. Hän laittoi kätensä pään suojaksi juuri ennen kuin hänen päänsä iskeytyi valtavaan kiveen ja taju iskeytyi pois Sethin kirotusta ruumiista ja haipui moneksi tuntia pitkiin, synkkiin painajaisiin jkotka olivat täynnä kauheita kahleita, alttareita ja viilteleviä veitsiä. Kun se lopulta palasi vastahakoisesti kurjaan ruumiiseensa, ei tällä enää ollut aavistustakaan, missä oli ja mitä oli tapahtunut, totisesti, siihen kului pidempi aika.
Seth tunsi olevansa. Tai sen hän oli tuntent koko ajan ollessaan tajuton, mutta hän tunsi olevansa kiinteässä ruumissa, olevassa muodossa, jonka saattoi nähdä ja tuntea ruumiillisessa maailmassa. Kipu poltti päätä. Tuntui, että se räjähtäisi pieniksi pirstaleiksi pian. Seth veti pitkän henkäyksen. Keuhkoihin koski hieman, mutta hän ei piitannut. Hän avasi värisevät ja veltot silmäluomensa. Aluksi hän ei nähnyt mitään, kunnes tajusi, että silmät olivat kivusta lähes selällään. Kummallisesti taivuttaen surkastuneita lihaksiaan sai silmät takaisin paikoilleen ja räpytteli hetken. Sitten hän alkoi katsella ympärilleen. Kuiva maa oli nyt kovien ja pehmeämpien, isojen ja pienien kiven- ja savenlohkareiden peitossa. Ilmeisesti luolan romahdus oli aiheuttanut valtavan maanvyörymän. Isoja paloja kalliota ja graniittia oli irronnut vuoren seinämistä pienempien mukana ja haudannut paljon maata alleen.Ruskeaa ja kellertävää hiekkaa oli lentänyt paljon Sethin päälle niin, että hän näytti omituisesti kuorrutetulta hiekkakakulta. Hän nousi jaloilleen. Ne vapisivat hitusen ja hän horjahti pariin otteeseen, ennen kuin kykeni seisomaan tukevasti jaloillaan. Hän tunsi, kuinka päälaesta vuotava lämmin verinoro valui poskelle ja siitä kaulalle. Tummansininen kaapu oli valahtanut kummallisesti ympäri ja oli nyt nurinkurin hänen päällään. Seth suoristi sen, ja totesi, että se oli revennyt pahasti keskeltä halki niin, että se oli kuin tumma yön vaippa, joka kietoi hänet sisuksiinsa katkeruuteen ja loputtomaan tuskan tunteeseen.
Seth alkoi astella takaisin ylös vuorenrinnettä. Hän ei tarkkaan tiennyt syytä, mutta jokin veti häntä sinne. Jokin kummallinen voima, joka hallitsee jokaista, joka uskaltaa tulla sen lähelle. Hitaasti, hän laittoi jalkaa toisen eteen kuin riutunut rampa paholainen, joka on hakattu ja häädetty tästä maailmasta. Lopulta, ikuiselta tuntuneen ajan jälkeen hän saapui luolan suulle. Siellä oli paljon hiekkaa ja pölyä, ja katosta varisi koko ajan lisää tomua marmoriselle, sileälle lattialle. Valtavia kivenlohkareita oli niin paljon, että ne tukkivat Sethin tien. Jostakin syystä se helpotti häntä. Mutta äkisti hänen iski kauhea aavistus. Hän kulki kivenlohkareiden luo. Kun hän käänsi päätään, hän huomasi, että niissä molemmissa oli verivana, kuin jotakin olisi hinkattu sitä vasten. Seth ahtautui itse siitä raosta, niin, että harteisiin koski ja lantio tuntui litistyvän kasaan. Sitten oli pimeää. Hän asteli askel askeleelta hitaasti eteenpäin. Jokainen askel kaikui hiljaisessa luolassa kuin tuomion väjäämätön soitto.
Seth näki verta lattialla. Se kulki kiviltä kohti luolan perustaa. Käytävän päässä olevalle mustalle, veren tahraamalle alttarille asti. Sitten hän näki pimeyden sekaan tunkeutuvan valon seassa kiven alla jotakin mustaa. Seth kumartui katsomaan. Kun hän koski kimaltelevaa ainetta, hän tajusi, että siinä oli haltian hiuksia. Saidarin hiukset olivat korpinmustat. Väristykset ja kauhu löivät hänen ylitseen ja hän perääntyi seinää vasten. Kun hän sai itsestään otteen, hän asteli lähemmäs.
Seth suunnattomin voimanponnistuksin yritti liikuttaa kiveä eteenpin, mutta ei onnistunut. Se vain pysyi uhkaavana paikallaan väistämättä. Sitten hän alkoi kauhuissaan tutkia ympäristöään, mutta hän ei löytänyt muuta kuin tomua, kiviä ja verta.
---------------------------------------------------------------------------------------
Saidar avasi lerppuvat silmäluomensa, vain nähdäkseen häntä ympäröivän pelottavan pimeyden. Kuului hiljaista rapinaa välillä, kun hiekkaa ja pölyä tippui katosta. Oli aivan pimeää. Hän nousi hitaasti jaloilleen, ja tunsi hiuksien repeytyvän päästään, kun kivi painoi niitä marmorilattiaa vasten. Hiekkaa ropisi lattialle. Päässä tuntui kauhea kipu. Hän koetti sitä, ja tunsi hirvittävän avohaavan vuotavan verta vuolaasti marmorilattialle. Iso kuhmu oli kuin ylimääräinen möykky hänen aikoinaan kauniissa ja ylpeässä päässään. Saidar otti muutaman heikon askeleen. Hän hoippui eteenpäin. Hänen päänsä oli täyttynyt omituisesta tyhjästä surinasta. Hän hengitti katkonaisesti ja kiivaasti luolan tyhjää, pölyistä ilmaa. Sitten ajatus välähti hänen päähänsä; sieltä oli päästävä pois.
Saidar hapuili pimeydessä ja löysi pian sen kohdan, johon käytävä loppui. Monta valtavaa kivenlohkaretta lojui nyt äänettömänä uhkana tukkien ainoan ulospääsyn. Ensin Saidar yritti pari kertaa turhaan nostella kiviä pois tieltään. Ei auttanut. Hän lyyhistyi toivottomana marmoriselle, kylmälle ja kovalle lattialle istumaan ja vaipumaan epätoivoonsa. Kului jonkin aikaa, kunnes kuului kova huudahdus ulkoa. Hän nousi nopeasti jaloilleen, mutta joutui ottamaan tukea seinästä huimauksen vuoksi.
"-Ko siellä ketään!" kuului huuto ulkoa. Se kuulosti hieman pelokkaalta. Ihminen, arveli Saidar. Toivo pilkahti hänen kieroutuneessa mielessään ja hän huudahti melodramaattisen pelokkaalla äänellä:
"Olen täällä! Auttakaa joku!" Kului hetki ilman mitään ääniä lukuun ottamatta hitaita askelia, jotka kaikuivat luolan kauhistuttavassa pimeydessä. Sitten kuului ääni aivan graniittilohkareiden toiselta puolelta:
"Oletko kunnossa?"
Ääni vapisi. Siinä kuului kauhun särmä taustalla, ja Saidar käytti sen hyväkseen. Hän huusi olevansa jumissa ja nipin napin elossa. Äkkiä kuului kovaa jyrinää, kun valtavat lohkareet liikkuivat eteenpäin tuoden tuskallisen kirkasta valoa luolan tyhjään pimeyteen ohuesta raosta. Ilmeisesti käytävä vietti alaspäin, jolloin kivien liikuttaminen oli helpompaa toiselta puolelta. Pitkä ja laiha hahmo ilmaantui valon tielle ja katsoi haltiaa. Saidar muotoili rujoille kasvoilleen teatraalisen tuskaisan ilmeen ja sanoi: "Tule lähemmäksi ja auta minut pois, auta, minä pyydän..."
Mies asteli epäröiden lähemmäs, otti Saidarin kädestä kiinni ja päästi äkkiä vavahtaen irti. Haltia kaatui takaisin velttona. Mies katseli häntä pelokkaana, aivan kuin olisi äkkiä tajunnut totuuden häntä vastapäätä olevasta muukalaisesta. Oli miten oli, hän tuntui voittavan pelkonsa, sillä hän otti Saidarin ranteesta kiinni, ja nosti tämän seisaalleen. Saidar kaatui tahallaan tätä vasten. Hän huomasi pitkän metsästyspuukon tämän vyöllä."Älä pelkää", mies sanoi. "Olet nyt turvassa."
"Niin olen", kähähti haltia normaalilla äänellään. Mies lamaantui kauhusta, joka löi hänen ylitseen kuin tulva-aalto."Mutta sinä et ole", hän nauroi, otti puukon toiselta ja survaisi sen tämän selkään olan yli. Hän kirkaisi ja kaatui selälleen marmorille. Kyyneleet valuivat poskilla. Saidar kumartui ja teki pitkän viillon veitsellään tämän kurkkuun. Kirkas veri pulppusi siitä ulos vuolaana. Sitten hän raahasi ruumiin pimeyteen ja odotti.
Kohta kuului uusia askelia. Hitaita, epäröiviä. Saidar tiesi, ketä odottaa ja piiloutui varjoihin. Pian tuli pitkä ja kauhea, mutta telottu ja kärsinyt hahmo raosta myös sisään. Se katseli jonkin aikaa kauhuissaan ympärilleen, ja pysähtyi sitten aivan Saidarin lähelle tutkimaan jotakin maassa. Silloin tämä iski.
Puukko iskeytyi Sethin selkään ja hän karjaisi kivusta. Saidar nauroi ja löi uudelleen, mutta nyt oli Seth valmis - ja nopeampi.
Hän otti puukosta kiinni, väänsi sen irti haltian kädestä ja löi sen tämän rintaan. Toinen lensi seinämää vasten ja Seth seurasi perässä.
-------------------------------------------------------------------------------------
Haltian tuskanhuudot kantautuivat monien virstojen päähän, ja sitten seurasi hiljaisuus, joka tuntui vielä kamalammalta kuin huudot ja karjunta, jotka äsken olivat täyttäneet ilman.
Tämä ei nyt oikein toiminut, on varmaankin huonoin Kirottu-osa. Pistäkää kuitenkin kommenttia. Myös Rune, ole niin kiltti.
