Aika suuri suunnitelma ja sen tuho
Lähetetty: Pe 05.11.2004 09:30
’Katso, katso!’ Grist vikisi Krivskille. Grist hyppi ilmaan riemusta ja pusersi aarrettaan karvaista rintaansa vasten. Krivskin suupielestä valui verta hänen maatessa kivisen tunnelin pohjalla.
’Se on minun, minun!’ Grist pilkkasi Krivskiä. Hän veti vyöltään käyrän, ruosteisen tikarin ja iski sen maassa makaavan lajitoverinsa sisuksiin. Musta veri roiskahti ympäriinsä Gristin vetäessä tikarinsa pois entisen lähetin epämuodostuneesta ruumiista. Lätäkkö hänen allaan alkoi hiljalleen laajeta Gristin kiiruhtaessa pois.
Aika suuri suunnitelma ja sen tuho
Harmaaviitta Hungor istui pronssista valetulla istuimellaan. Hän käpälänsä puristivat nyrkissä istuimen laitoja. Enää yksi yö ja hänen pitkään suunnittelema isku saataisiin alkuunsa. Ihmisten rakennuttama linnoitus itäisten vuorien rinteillä oli aina haitannut liikaa skaveneiden kaupankäyntiä. Ja murharetkiä. Mutta nyt siitä tulisi loppu. Hänen mutanttirottien armeija oli vihdoin valmis. Kolmatta tuhatta oli heidän määränsä ja suuri heidän voimansa. Saastakiven vaikutuksesta he kaikki olivat murjoutuneet nykyiseen muotoonsa. Joiltakin ehkä puuttui pää tai jalka, mutta kädet heillä oli, ja vahvat sellaiset. Aseinaan kääpiöiden tekemät veitset ja miekat. Pitkään oli tehty varkauksia ja taisteluita heitä vastaan, jotta rottien varustus olisi vahva. Mutta suojuksensa ja kilpensä olivat takoneet rotista mahtavimmat, hienoimmasta ja kevyimmästä teräksestä oli heidän rintapanssarinsa, olkasuojansa, kypäränsä, reisilaattansa ja monet muut varusteensa. Jopa hännät oli isketty täyteen teräsrenkaita. Ja kilpiinsä oli upotettu Hungorin tunnus, kolmipäinen rotta, joka piteli käpälissään aseen sijasta lippua, jossa tuo kuva toistui. Ja se toistui niin pitkään, että tarkinkaan silmä ei huomaisi merkissä virheitä. Ja kohta tuo valtava lauma rynnisi ihmisolioiden linnaan tehden jokaisesta ihmisestä silppua. Se olisi suunnitelma. Mutta jotain puuttui. Ja se jokin oli Hungorin kaava. Hungorin kaava oli kuuluisa, se tunnettiin itse suurien skavenloukon hallitsijoiden keskuudessa. Tosin vain huhuna, mutta silti se tunnettiin. Sen avulla voitaisiin valaa kultaa sekoittamalla muita metalleja tietyissä suhteissa. Kaava oli kaiverrettu sinertävään jalokiveen. Kun kiven heittäisi johonkin tulta kuumempaan siihen kaiverrettu teksti saisi valkoisen värin ja sitä voisi lukea. Ja nyt tuon kiven pitäisi olla matkalla tänne hänen mahtavilta rottasepiltään. Se oli annettu yhdelle maineikkaimmista läheteistä, Krivsk Avopäälle. Ja kohta sen olisi määrä saapua tänne. Hungor oli päättänyt ettei hän hyökkäisi ennen kuin saisi kiven itselleen, sillä hän aikoi valmistaa itselleen säihkyvän kultaisen panssarin ennen taistelua. Niin hän osoittaisi muille kuka oli mahtavin taikoja rottien ja muidenkin lajien keskuudessa. Mutta kivi ei ollut vielä tullut.
Grist juoksi pitkin homeisia käytäviä kohti kotiloukkoaan. Hän oli saanut itselleen suuren säihkyvän kiven ja hän tiesi sen olevan hänen suurin aarteensa. Toisaalta hän ei myöskään tiennyt mitä hän sillä tekisi. Mutta nyt se olisi hänen suurin aarteensa. Nyt. Hän kiiruhti pientä putkea pitkin, joka oli ison tunnelin katon rajassa. Hän pysähtyi ja loikkasi kohti toista tunnelin seinää, jossa oli pieni sivuputki, joka tuli jostain ihmisten läheisestä linnoituksesta. Hänen käpälänsä tipahtivat liukkaalle putken pohjalle. Hän jatkoi kohti linnoitusta aina välillä kääntyen johonkin suuntaan. Putket muuttuivat kokoajan pienemmiksi. Hän hyppäsi pienen rikkinäisen tiilimurikan yli ja sukelsi seinässä olevaan pimeään koloon. Tämä oli hänen kotiloukkonsa, pieni, mutta viihtyisä. Noin kolme kyynärää leveä ja kaksi kyynärää pitkä oli huoneella kokoa, mutta se vältti pienikokoiselle skavenille. Kattona oli noin kahdentoista jalan korkeudella oleva puinen laatta. Laatassa oli pyöreä reikä, jossa oli kansi. Grist oli kerran käynyt ylämaailmassa. Hän oli avannut kannen ja huomannut olevansa pienessä huoneessa jossa ei ollut muuta kuin istuinkoroke, jossa oli ollut tuo kansi. Mitä tällaisella tehtiin, oli ollut hänelle aina suuri arvoitus. Nyt hän istui loukkonsa pohjalla ja tarkasteli kiveä. Sen sininen hohde valaisi koko kammiota, ja Gristin varjot tanssivat seinällä. Siinä oli jotain raaputusta, mutta siitä ei saanut selvää. Grist sijoitti salaperäisen kiven kunniapaikalle hänen asekokoelmansa keskelle. Hän oli unohtanut ottaa lähetiltä aseen kokoelmaansa, koska oli ollut liian haltioissaan saadessaan kiven. Hänellä oli viisi tikaria, yksi lyhyt miekka ja kaksi nuolta. Jousta ei ollut, mutta ei Grist edes tiennyt mitä nuolilla tehtäisiin. Tällä hetkellä Gristillä oli nälkä. Hän alkoi järsiä yhdessä nurkassa ollutta rottaa. Se oli hyvän makuinen. Harvinaisen hyvän.
Hungor siirsi päänsä melun suuntaan. Yksi isokokoinen rotta heivasi pientä nyyttiä harteillaan ja heitti sen Hungorin jalkoihin. Hungor tajusi ison skavenin olevan hänen sotajoukkojen komentaja Jirks.
’Tämmöne löyettii tuolta käytävästä’, Jirks vikisi. ’Aateltiin, että saattas olla jokin tärkeä, tärkeä vieras.’
Hungor katsoi nyyttiä. Sillä oli hienosta nahkasta tehty liivintapainen, joten se saattoi ollakin joku tärkeä henkilö. Hän käänsi ruumin selälleen. Voi ei! Sillä oli vyötäisillään laukku, jossa oli Suurseppien tunnus. Tämä oli Krivsk. Hän nousi istuimeltaan, kumartui ja käpälöi nopeasti laukun auki. Tyhjä! Laukku oli tyhjä! Hänen kaavansa oli varastettu. Hän käänsi ruumiin taas mahalleen ja katsoi haavaa. Sen oli aiheuttanut käyrä tikari. Ahaa! Murhaaja oli varmaan joku Eshinin klaanin salamurhaajista. Tämän he saisivat maksaa. Mutta nyt olisi vallattava ihmisten linnoitus. Heti, heti! Vasta sen jälkeen olisi aloitettava kaavan etsiminen.
’Jirks, kaikki joukot läheiseen maanpäälliseen metsään. Iskemme, iskemme ihmisten linnoitukseen ensi yönä.’
Jirks kumarsi ja viiletti panssari kolisten tunneliin. Näin alkaa siis ensimmäinen suuri taisteluni, Hungor ajatteli. Hän oli vielä nuori Harmaaviitaksi, mutta aikoi nyt osoittaa taitonsa. Hän käveli asekammioonsa viitaten muutamaa orjaa tulemaan perässä. Hänellä oli tapana pukea panssari päälle taisteluun lähtiessään. Se oli hyvin epätavallista Harmaaviitoille. Hän katsoi etoen asua, joka roikkui seinällä ja ajatteli sen paikalle kultaista, säihkyvää panssaria. Mutta kohta hän jo asetteli olkalaattansa hartioilleen ja kiinnitti nahkaremmit. Orjat olivat sillä aikaa pistäneet reisi- ja säärisuojat. Hänen pukunsa säihkyi hopeaa pimeässä luolassa. Pian hän oli valmis ja hän vyötti käyrän miekkansa lantiolleen.
Grist heräsi kovaan mekkalaan. Se kuului ylhäältäpäin. Pian katto ja pala seinää oven yläpuolelta romahti. Ovi romahti kasaan ja Grist jäi loukkuun. Gristin jalat tutisivat. Hän nappasi aarteensa ja kaksi tikaria vyölleen. Puinen katto kolahti hänen päähänsä ja Grist menetti tajuntansa. Viimeisenä muistikuvana hän näki ihmisolion pään siinä kohdassa, missä piti olla katto.
Hungorin pää nousi esiin metsän esikasvillisuuden peitosta. Hän nuuhki ilmaa, ja nousi kokonaan pienestä tunnelin tapaisesta kuopasta. Oli ilta ja puut tiputtelivat lehtiä, jotka leijailivat ilta-auringon heittäessä viimeisiä säteitään. Märkä maa antoi hieman periksi Hungorin rautaisen käpälän astuessa siihen. Kanervat olivat muuttuneet ruskeiksi ja syksy oli aluillaan. Oli hiljaista. Vain Hungorin käpälöiden aiheuttamat pienet slurpsahtavat äänet kaikuivat metsässä, jos tarkkaan kuunteli. Pian ääniä tuli lisää. Aluksi ne vain vaistosi, mutta sitten ne kuului. Lisää noita ääniä. Metalli kilahti metallia vasten jossain lähellä. Hungorin takana, kenties. Hungor jatkoi matkaansa. Hän vilkaisi taakseen ja näki pensaikossa vilahduksen. Hän ei välittänyt siitä, vaan jatkoi kävellen kohti metsän laitaa. Kohta koko metsä raikui metallin iskiessä metalliin. Hän tuli metsän laitaan ja asteli sata kaksikymmentä jalkaa metsän laidasta. Hungor kääntyi katsomaan metsää, ja näki perässään mutanttirottien armeijan. Metalli kiilteli taakse laskevan auringon kajossa sinisenä ja punertavana. Isot aseet nousivat päitä korkeammalle ja kilvet lähestyivät tiiviissä rivissä. Harmaaviitta kiiruhti nopeasti kahden kiven muodostamalle paadelle ja huusi kovimmalla ja mahtavimmalla äänellään:
’Taistoon, taistoon käykää! Lyökää heidät viimeiseen mieheen ja naiseen! Hävittäkää heidän ruumiinsa pieniksi paloiksi, ja heittäkää ne pois. Ja nyt, käykää liikkeelle, liikkeelle!’
Armeija kuohahteli huudosta kiihtyneinä, ja kaikki tömistelivät jalkojaan loskaiseen maahan. Joku kiljui, toiset murisivat, mutta kaikki halusivat käydä taisteluun. Yhtenä ryhmänä sadat ja tuhannet rotat kävivät liikkeelle, ja sen aiheuttama ääni kuului virstojen päässä olevaan linnoitukseenkin. Ihmiset suojautuvat luullessaan jonkun yliluonnollisen voiman tuhoavan kotinsa. Ja näin toisaalta olikin.
Grint heräsi kylmän veden huuhtoessa hänen kasvojaan. Hänen yläpuolellaan oli ihminen. Kaksikin. Toisella oli vahvaa karvoitusta sillä alueella, missä rotalla olisi ollut leuka. Grint yritti vaistomaisesti lähteä liikkeelle, mutta hänet oli sidottu puiseen kapistukseen, jossa oli pienet jalat kannattelemassa pohjaa, jossa hän oli. Ihmiset keskustelivat omalla kielellään osoitellen välillä Grintiä ja kohta karvainen mies vetäisikin vyöltään miekan, vetäen sen Grintin kurkulle. Hän huusi jotain Grintille, ja tämä vikisi miehelle surkeana, jotain siihen suuntaan, ettei mies tappaisi, mutta tämä ei ymmärtänyt hänen sanojaan. Mies kuitenkin veti miekan pois, ja sanoi jotain rauhoittavaa. Ihmiset menivät pois. Grint yritti rentoutua. Hän oli pienessä huoneessa, jonka puisissa seinissä oli outoja kaiverruksia. Huoneessa oli kolmella seinällä ikkunat, mutta niistä ei näkynyt mitään. Ne olivat kai niin likaiset. Viimeisellä seinällä oli suuri tammiovi, josta ihmiset olivat menneet. Sitten hän muisti aarteensa. Hän jännitti niskansa ja katsoi vyötäröään. Laukku oli poissa. Grint tähyili hätääntyneenä ympärilleen. Hän huokaisi helpotuksesta nähdessään laukun avaamattomana pöydällä hänen oikealla puolellaan. Siellä oli myös hänen aseensa, kaikki viisi tikaria, yksi miekka ja kaksi nuolta. Grint rojahti takaisin puisen hökötyksen selkämystä vasten, kun ei enää jaksanut jännittää niskaansa. Hän ajatteli karkaavansa, mutta sitä ennen oli otettava nokoset…
Hungorin armeija liikkui yhtenä suurena massana kohti linnoitusta. Hungor itse oli tiputtautunut ryhmän hännille vanhan skavenjohtajien historialliseen tyyliin. Olisi typerää muuttaa skaveneiden historiallista näkökohtaa johtajien arvosta: johtajaa on suojeltava. Rotat marssivat alkuyön heikossa valossa. Vihreät silmät kiiluivat heidän visiireittensä silmikoista. Hännät piiskasivat silloin tällöin ja kuola valui. Metsästä oli kaadettu puita ja rakennettu yksinkertaisia sotakoneita, enimmäkseen warp-kivellä toimivia katapultteja. Hungor erotti pimeässä niiden korkeat varjot. Oli pimeää, muttei suinkaan äänetöntä. Linnoitus oli korkeintaan puolen virstan päässä, mutta sitä ei pienessä sumussa vielä näkynyt. Kohta armeija pysähtyi kuullessaan Jirksin kiljunnan. Katapultit asetettiin riviin. Hungor käveli Jirksin luo. Täältä näki linnakkeen tumman varjon kohoavan kohti taivasta.
’Hyökkäämmekö jo?’, Jirks vikisi.
’He evät ole huomanneet meitä’, Hungor mutisi. ’Pistäkää tiedustelijat matkaan.’
Jirks antoi merkin katapulteille, joidenka luona skavenit alkoivat lapioida vihreänä hohkavaa warppi-kiveä katapultin säiliöön. Pian homma oli valmista ja katapultteihin asetettiin skaveneita, joidenka panssarit olivat täynnä piikkejä. Rotat olivat jo valmiina laukaisemaan sotakoneensa, he odottivat enää Jirksin käskyä. Jirks vetäisi keuhkonsa täyteen ilmaa ja valmistautui huutamaan.
Kapteeni Sheukcsen katsoi muurilta alas. Hänen vieressään komentaja Martisch hieroi partaansa ja kysyi kapteenilta:
’Ne ovat samoja otuksia, kuin se, jonka Herman löysi huussistaan. He luulevat ilmeisesti ettemme ole vielä havainneet heitä. Avaammeko tulen?’
Sheukcsen katsoi vasemmalle poispäin Martischista. Hän näki vain pitkän rivin jousiampujia jouset jännitettyinä. Hän siirsi katseensa takaisin skaveneihin. Ilkeät silmät kiiluivat pareina, muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta. Sitten hän siirsi katseensa oikean puoleiseen horisonttiin, jossa näkyi vain sumua.
’Avatkaa tuli, mutta kun he yrittävät tulla portista sisään, käytte heidän kimppuunne. Kuten tiedät, kiitos tiedustelijoiden saimme tiedon vihollisista, ja saimme siirrettyä raskaan ratsujoukon heidän selustaan.’
Martich nyökkäsi ja käski avata tulen. Jouset lauloivat ja nuolet iskivät yhtenä sateena skaveneiden sotajoukkoon.
Grint yritti avata oikealla käpälällään vasemmassa olevaa solmua. Hän oli saanut järsittyä oikean käpälän irti, muttei ylettänyt toiseen. Vihdoin tiukka nyrkkiä muistuttava solmu aukesi. Hän avasi nopeasti solmut jaloistaan ja hyppäsi pöydän viereen. Grint siirsi tikarit ja nuolet syrjään, ja kahmaisi laukun käteensä. Oliko kivi vielä tallella? Oliko ihmiset vieneet sen? Hikikarpaloita valui Grintin karvaista otsaa pitkin. Hän avasi remmin ja sulki silmänsä. Hän pisti käpälänsä laukkuun. Hän tunsi kylmän kiven. Grint huokaisi helpotuksesta ja pujotti vyölleen laukun ja kaikki aseensa, paitsi raskaan miekan. Hän oli jo lähtemässä pois, kun huomasi seinällä kaavun. Hän vetäisi kaavun naulasta ja kiskaisi sen ylleen. Nyt hän pääsisi livahtamaan kenenkään näkemättä. Grint nosti hupun päähänsä ja meni ulos. Oli koleaa, ja räntää tihkutti. Pimeä ei ollut ongelma rottaihmiselle, joka oli tottunut pimeisiin käytäviin. Grint viiletti kadun laitaa talojen varjossa. Kadut olivat autiot. Ihmiset olivat jossakin. Oli hiljaista. Yhtäkkiä muurilta alkoi kuulua vaimeita ääniä. Ne alkoivat yllättäen, ilman varoitusta. Grint juoksi sivukujaa pitkin. Hän ei oikeastaan tiennyt minne, mutta hän luuli löytäneensä kotikolonsa tuoksun. Hän liikkui vaistojensa varassa. Kylmä maa tuntui ikävältä jalkojen alla ja kaavun huppu oli liian suuri. Se painui aina silmille. Tuoksu voimistui ja hän arveli olevansa aivan lähellä kotiaan. Hän kurkkasi nurkan takaa katsomaan onko reitti selvä, ja näki, että oli. Grint pysähtyi heti nurkan jälkeen katsomaan varjoisaa, talojen välissä olevaa kujaa. Se ei ollut pitkä, ehkä viisi neljättä kymmentä jalkaa. Kaksi isoharteista miestä ei välttämättä pääsisi ohittamaan toisiaan kujalla. Kujan päässä oli romuttunut rakennus. Grint tunnisti sen pienen tarkastelun päästä samaksi huoneeksi, jossa hän oli ollut käydessään ensimmäisen kerran maanpinnalla. Hän otti tikarinsa ja yritti siirtää hajonneita lautoja. Hän jopa yritti hakata niitä rikki. Ilman tulosta. Grint tarkasteli paikkaa, ja huomasi, että seinän vieressä oli kaksi vahvatekoista vasaraa. Pian hänelle valkeni, että jotkut ihmiset olivat hajottaneet hänen pesäkolonsa yläpuolella olevan rakennuksen, ja että hänet oli löydetty. Mutta Grint ei päässyt takaisin maan alle. Hän ajatteli etsivänsä jonkun toisen reitin ulos. Grint loikkasi takaisin tielle ja lähti mahdollisimman nopeasti kohti linnoituksen porttia, jos joku olisi jättänyt sen raolleen. Yksinkertaisen suunnitelman yksinkertaisuus oli selitettävissä skaveneiden yksinkertaisella ajattelutavalla.
Jirks kaatui kahden nuolen törröttäessä hänen rinnastaan. Hungor suoritti taktisen suojautumisen huutaen katapulttien aloittavan ampumisen. Katapulttien lauetessa Hungor oli jo parin rottadivisioonan takana. Ammukset lensivät kirkuen kaupunkiin muurien ylitse vihreän savuvanan saattelemina. Yksi tai kaksi pysähtyi muurilla väijyneisiin ihmisiin kaataen heistä useita. Yhden katapultin ammus lensi epäonnisesti suoraan päin muurin kivistä seinää. Rotan hieman pinta-alaansa kasvattanut ruumis valui muuria pitkin maahan. Kaikki skavenit ryntäsivät portille hakkaamaan tammiovea hajalle. Nuolet harvensivat edelleen skavenlaumaa. Miekat ja veitset iskivät tammiporttiin uudestaan ja uudestaan, kunnes pari rotevampaa rottaa tajusi hakea metsästä löydetyn puunrungon, joka oli tarkoitettu portin murtamiseen. Se oli nopeasti teroitettu metsässä, ja nyt sitä heivattiin portille. Portti tärähti ensimmäisen kerran. Ja toisen. Mutta portti ei hievahtanutkaan. Kolmas isku tärisytti jo saranoita. Kun runko oli liikkunut tusinan verran edestakaisin näytti, että olisi ihme ellei se pian jo hajoaisi. ’Tiedustelijoita’ lenteli yhä muurin toiselle puolelle ja sen ulkopinnalle. Kohta parit kömpelöt tikapuutkin oli pystytetty ja ketterimmät rotat kipusivat muurin harjalle. Heikot tikapuut yleensä työnnettiin pois tai katkaistiin, mutta kyllä se jotain häirintää ampujille tuotti, sillä nuolia lensi yhä harvemmin rottien niskaan. Ihmisten viivytystaistelun ainoa toivo oli, että selustassa oleva raskas ratsuväki tulisi pian. Sillä aikaa kaupunkiin sijoitetut taistelijat siirtyivät portille valmiina yllätysiskuun.
Grint törmäsi nurkan takaa tulleeseen ihmiseen. Hän ei ollut huomannut mitään, hän oli ollut liian tohkeissaan. Onneksi huppu pysyi päällä ja ihminen luuli häntä lajikumppanikseen. Ihmis-olio hymyili vaisusti vahingolle ja nosti Grintin maasta. Sillä aikaa pari muutakin ihmistä ilmestyi paikalle juosten, ja myös Grintiin törmännyt ihminen jatkoi matkaansa. Pienehkö rottamies oli miehiä päätä lyhyempi, mutta taistelun hurmokseen uppoutuneet miehet eivät ihme kyllä huomanneet mitään tavallisuudesta poikkeavaa. Grint ei voinut livahtaa pois miesten keskeltä, ja hänen oli pakko mennä heidän perässään.
Tässä sitä nyt mennään, Grint ajatteli. Kohti tuntematonta… ihmisten seurassa. Mihin häpeään rottaihminen voikaan sortua!
’Se on minun, minun!’ Grist pilkkasi Krivskiä. Hän veti vyöltään käyrän, ruosteisen tikarin ja iski sen maassa makaavan lajitoverinsa sisuksiin. Musta veri roiskahti ympäriinsä Gristin vetäessä tikarinsa pois entisen lähetin epämuodostuneesta ruumiista. Lätäkkö hänen allaan alkoi hiljalleen laajeta Gristin kiiruhtaessa pois.
Aika suuri suunnitelma ja sen tuho
Harmaaviitta Hungor istui pronssista valetulla istuimellaan. Hän käpälänsä puristivat nyrkissä istuimen laitoja. Enää yksi yö ja hänen pitkään suunnittelema isku saataisiin alkuunsa. Ihmisten rakennuttama linnoitus itäisten vuorien rinteillä oli aina haitannut liikaa skaveneiden kaupankäyntiä. Ja murharetkiä. Mutta nyt siitä tulisi loppu. Hänen mutanttirottien armeija oli vihdoin valmis. Kolmatta tuhatta oli heidän määränsä ja suuri heidän voimansa. Saastakiven vaikutuksesta he kaikki olivat murjoutuneet nykyiseen muotoonsa. Joiltakin ehkä puuttui pää tai jalka, mutta kädet heillä oli, ja vahvat sellaiset. Aseinaan kääpiöiden tekemät veitset ja miekat. Pitkään oli tehty varkauksia ja taisteluita heitä vastaan, jotta rottien varustus olisi vahva. Mutta suojuksensa ja kilpensä olivat takoneet rotista mahtavimmat, hienoimmasta ja kevyimmästä teräksestä oli heidän rintapanssarinsa, olkasuojansa, kypäränsä, reisilaattansa ja monet muut varusteensa. Jopa hännät oli isketty täyteen teräsrenkaita. Ja kilpiinsä oli upotettu Hungorin tunnus, kolmipäinen rotta, joka piteli käpälissään aseen sijasta lippua, jossa tuo kuva toistui. Ja se toistui niin pitkään, että tarkinkaan silmä ei huomaisi merkissä virheitä. Ja kohta tuo valtava lauma rynnisi ihmisolioiden linnaan tehden jokaisesta ihmisestä silppua. Se olisi suunnitelma. Mutta jotain puuttui. Ja se jokin oli Hungorin kaava. Hungorin kaava oli kuuluisa, se tunnettiin itse suurien skavenloukon hallitsijoiden keskuudessa. Tosin vain huhuna, mutta silti se tunnettiin. Sen avulla voitaisiin valaa kultaa sekoittamalla muita metalleja tietyissä suhteissa. Kaava oli kaiverrettu sinertävään jalokiveen. Kun kiven heittäisi johonkin tulta kuumempaan siihen kaiverrettu teksti saisi valkoisen värin ja sitä voisi lukea. Ja nyt tuon kiven pitäisi olla matkalla tänne hänen mahtavilta rottasepiltään. Se oli annettu yhdelle maineikkaimmista läheteistä, Krivsk Avopäälle. Ja kohta sen olisi määrä saapua tänne. Hungor oli päättänyt ettei hän hyökkäisi ennen kuin saisi kiven itselleen, sillä hän aikoi valmistaa itselleen säihkyvän kultaisen panssarin ennen taistelua. Niin hän osoittaisi muille kuka oli mahtavin taikoja rottien ja muidenkin lajien keskuudessa. Mutta kivi ei ollut vielä tullut.
Grist juoksi pitkin homeisia käytäviä kohti kotiloukkoaan. Hän oli saanut itselleen suuren säihkyvän kiven ja hän tiesi sen olevan hänen suurin aarteensa. Toisaalta hän ei myöskään tiennyt mitä hän sillä tekisi. Mutta nyt se olisi hänen suurin aarteensa. Nyt. Hän kiiruhti pientä putkea pitkin, joka oli ison tunnelin katon rajassa. Hän pysähtyi ja loikkasi kohti toista tunnelin seinää, jossa oli pieni sivuputki, joka tuli jostain ihmisten läheisestä linnoituksesta. Hänen käpälänsä tipahtivat liukkaalle putken pohjalle. Hän jatkoi kohti linnoitusta aina välillä kääntyen johonkin suuntaan. Putket muuttuivat kokoajan pienemmiksi. Hän hyppäsi pienen rikkinäisen tiilimurikan yli ja sukelsi seinässä olevaan pimeään koloon. Tämä oli hänen kotiloukkonsa, pieni, mutta viihtyisä. Noin kolme kyynärää leveä ja kaksi kyynärää pitkä oli huoneella kokoa, mutta se vältti pienikokoiselle skavenille. Kattona oli noin kahdentoista jalan korkeudella oleva puinen laatta. Laatassa oli pyöreä reikä, jossa oli kansi. Grist oli kerran käynyt ylämaailmassa. Hän oli avannut kannen ja huomannut olevansa pienessä huoneessa jossa ei ollut muuta kuin istuinkoroke, jossa oli ollut tuo kansi. Mitä tällaisella tehtiin, oli ollut hänelle aina suuri arvoitus. Nyt hän istui loukkonsa pohjalla ja tarkasteli kiveä. Sen sininen hohde valaisi koko kammiota, ja Gristin varjot tanssivat seinällä. Siinä oli jotain raaputusta, mutta siitä ei saanut selvää. Grist sijoitti salaperäisen kiven kunniapaikalle hänen asekokoelmansa keskelle. Hän oli unohtanut ottaa lähetiltä aseen kokoelmaansa, koska oli ollut liian haltioissaan saadessaan kiven. Hänellä oli viisi tikaria, yksi lyhyt miekka ja kaksi nuolta. Jousta ei ollut, mutta ei Grist edes tiennyt mitä nuolilla tehtäisiin. Tällä hetkellä Gristillä oli nälkä. Hän alkoi järsiä yhdessä nurkassa ollutta rottaa. Se oli hyvän makuinen. Harvinaisen hyvän.
Hungor siirsi päänsä melun suuntaan. Yksi isokokoinen rotta heivasi pientä nyyttiä harteillaan ja heitti sen Hungorin jalkoihin. Hungor tajusi ison skavenin olevan hänen sotajoukkojen komentaja Jirks.
’Tämmöne löyettii tuolta käytävästä’, Jirks vikisi. ’Aateltiin, että saattas olla jokin tärkeä, tärkeä vieras.’
Hungor katsoi nyyttiä. Sillä oli hienosta nahkasta tehty liivintapainen, joten se saattoi ollakin joku tärkeä henkilö. Hän käänsi ruumin selälleen. Voi ei! Sillä oli vyötäisillään laukku, jossa oli Suurseppien tunnus. Tämä oli Krivsk. Hän nousi istuimeltaan, kumartui ja käpälöi nopeasti laukun auki. Tyhjä! Laukku oli tyhjä! Hänen kaavansa oli varastettu. Hän käänsi ruumiin taas mahalleen ja katsoi haavaa. Sen oli aiheuttanut käyrä tikari. Ahaa! Murhaaja oli varmaan joku Eshinin klaanin salamurhaajista. Tämän he saisivat maksaa. Mutta nyt olisi vallattava ihmisten linnoitus. Heti, heti! Vasta sen jälkeen olisi aloitettava kaavan etsiminen.
’Jirks, kaikki joukot läheiseen maanpäälliseen metsään. Iskemme, iskemme ihmisten linnoitukseen ensi yönä.’
Jirks kumarsi ja viiletti panssari kolisten tunneliin. Näin alkaa siis ensimmäinen suuri taisteluni, Hungor ajatteli. Hän oli vielä nuori Harmaaviitaksi, mutta aikoi nyt osoittaa taitonsa. Hän käveli asekammioonsa viitaten muutamaa orjaa tulemaan perässä. Hänellä oli tapana pukea panssari päälle taisteluun lähtiessään. Se oli hyvin epätavallista Harmaaviitoille. Hän katsoi etoen asua, joka roikkui seinällä ja ajatteli sen paikalle kultaista, säihkyvää panssaria. Mutta kohta hän jo asetteli olkalaattansa hartioilleen ja kiinnitti nahkaremmit. Orjat olivat sillä aikaa pistäneet reisi- ja säärisuojat. Hänen pukunsa säihkyi hopeaa pimeässä luolassa. Pian hän oli valmis ja hän vyötti käyrän miekkansa lantiolleen.
Grist heräsi kovaan mekkalaan. Se kuului ylhäältäpäin. Pian katto ja pala seinää oven yläpuolelta romahti. Ovi romahti kasaan ja Grist jäi loukkuun. Gristin jalat tutisivat. Hän nappasi aarteensa ja kaksi tikaria vyölleen. Puinen katto kolahti hänen päähänsä ja Grist menetti tajuntansa. Viimeisenä muistikuvana hän näki ihmisolion pään siinä kohdassa, missä piti olla katto.
Hungorin pää nousi esiin metsän esikasvillisuuden peitosta. Hän nuuhki ilmaa, ja nousi kokonaan pienestä tunnelin tapaisesta kuopasta. Oli ilta ja puut tiputtelivat lehtiä, jotka leijailivat ilta-auringon heittäessä viimeisiä säteitään. Märkä maa antoi hieman periksi Hungorin rautaisen käpälän astuessa siihen. Kanervat olivat muuttuneet ruskeiksi ja syksy oli aluillaan. Oli hiljaista. Vain Hungorin käpälöiden aiheuttamat pienet slurpsahtavat äänet kaikuivat metsässä, jos tarkkaan kuunteli. Pian ääniä tuli lisää. Aluksi ne vain vaistosi, mutta sitten ne kuului. Lisää noita ääniä. Metalli kilahti metallia vasten jossain lähellä. Hungorin takana, kenties. Hungor jatkoi matkaansa. Hän vilkaisi taakseen ja näki pensaikossa vilahduksen. Hän ei välittänyt siitä, vaan jatkoi kävellen kohti metsän laitaa. Kohta koko metsä raikui metallin iskiessä metalliin. Hän tuli metsän laitaan ja asteli sata kaksikymmentä jalkaa metsän laidasta. Hungor kääntyi katsomaan metsää, ja näki perässään mutanttirottien armeijan. Metalli kiilteli taakse laskevan auringon kajossa sinisenä ja punertavana. Isot aseet nousivat päitä korkeammalle ja kilvet lähestyivät tiiviissä rivissä. Harmaaviitta kiiruhti nopeasti kahden kiven muodostamalle paadelle ja huusi kovimmalla ja mahtavimmalla äänellään:
’Taistoon, taistoon käykää! Lyökää heidät viimeiseen mieheen ja naiseen! Hävittäkää heidän ruumiinsa pieniksi paloiksi, ja heittäkää ne pois. Ja nyt, käykää liikkeelle, liikkeelle!’
Armeija kuohahteli huudosta kiihtyneinä, ja kaikki tömistelivät jalkojaan loskaiseen maahan. Joku kiljui, toiset murisivat, mutta kaikki halusivat käydä taisteluun. Yhtenä ryhmänä sadat ja tuhannet rotat kävivät liikkeelle, ja sen aiheuttama ääni kuului virstojen päässä olevaan linnoitukseenkin. Ihmiset suojautuvat luullessaan jonkun yliluonnollisen voiman tuhoavan kotinsa. Ja näin toisaalta olikin.
Grint heräsi kylmän veden huuhtoessa hänen kasvojaan. Hänen yläpuolellaan oli ihminen. Kaksikin. Toisella oli vahvaa karvoitusta sillä alueella, missä rotalla olisi ollut leuka. Grint yritti vaistomaisesti lähteä liikkeelle, mutta hänet oli sidottu puiseen kapistukseen, jossa oli pienet jalat kannattelemassa pohjaa, jossa hän oli. Ihmiset keskustelivat omalla kielellään osoitellen välillä Grintiä ja kohta karvainen mies vetäisikin vyöltään miekan, vetäen sen Grintin kurkulle. Hän huusi jotain Grintille, ja tämä vikisi miehelle surkeana, jotain siihen suuntaan, ettei mies tappaisi, mutta tämä ei ymmärtänyt hänen sanojaan. Mies kuitenkin veti miekan pois, ja sanoi jotain rauhoittavaa. Ihmiset menivät pois. Grint yritti rentoutua. Hän oli pienessä huoneessa, jonka puisissa seinissä oli outoja kaiverruksia. Huoneessa oli kolmella seinällä ikkunat, mutta niistä ei näkynyt mitään. Ne olivat kai niin likaiset. Viimeisellä seinällä oli suuri tammiovi, josta ihmiset olivat menneet. Sitten hän muisti aarteensa. Hän jännitti niskansa ja katsoi vyötäröään. Laukku oli poissa. Grint tähyili hätääntyneenä ympärilleen. Hän huokaisi helpotuksesta nähdessään laukun avaamattomana pöydällä hänen oikealla puolellaan. Siellä oli myös hänen aseensa, kaikki viisi tikaria, yksi miekka ja kaksi nuolta. Grint rojahti takaisin puisen hökötyksen selkämystä vasten, kun ei enää jaksanut jännittää niskaansa. Hän ajatteli karkaavansa, mutta sitä ennen oli otettava nokoset…
Hungorin armeija liikkui yhtenä suurena massana kohti linnoitusta. Hungor itse oli tiputtautunut ryhmän hännille vanhan skavenjohtajien historialliseen tyyliin. Olisi typerää muuttaa skaveneiden historiallista näkökohtaa johtajien arvosta: johtajaa on suojeltava. Rotat marssivat alkuyön heikossa valossa. Vihreät silmät kiiluivat heidän visiireittensä silmikoista. Hännät piiskasivat silloin tällöin ja kuola valui. Metsästä oli kaadettu puita ja rakennettu yksinkertaisia sotakoneita, enimmäkseen warp-kivellä toimivia katapultteja. Hungor erotti pimeässä niiden korkeat varjot. Oli pimeää, muttei suinkaan äänetöntä. Linnoitus oli korkeintaan puolen virstan päässä, mutta sitä ei pienessä sumussa vielä näkynyt. Kohta armeija pysähtyi kuullessaan Jirksin kiljunnan. Katapultit asetettiin riviin. Hungor käveli Jirksin luo. Täältä näki linnakkeen tumman varjon kohoavan kohti taivasta.
’Hyökkäämmekö jo?’, Jirks vikisi.
’He evät ole huomanneet meitä’, Hungor mutisi. ’Pistäkää tiedustelijat matkaan.’
Jirks antoi merkin katapulteille, joidenka luona skavenit alkoivat lapioida vihreänä hohkavaa warppi-kiveä katapultin säiliöön. Pian homma oli valmista ja katapultteihin asetettiin skaveneita, joidenka panssarit olivat täynnä piikkejä. Rotat olivat jo valmiina laukaisemaan sotakoneensa, he odottivat enää Jirksin käskyä. Jirks vetäisi keuhkonsa täyteen ilmaa ja valmistautui huutamaan.
Kapteeni Sheukcsen katsoi muurilta alas. Hänen vieressään komentaja Martisch hieroi partaansa ja kysyi kapteenilta:
’Ne ovat samoja otuksia, kuin se, jonka Herman löysi huussistaan. He luulevat ilmeisesti ettemme ole vielä havainneet heitä. Avaammeko tulen?’
Sheukcsen katsoi vasemmalle poispäin Martischista. Hän näki vain pitkän rivin jousiampujia jouset jännitettyinä. Hän siirsi katseensa takaisin skaveneihin. Ilkeät silmät kiiluivat pareina, muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta. Sitten hän siirsi katseensa oikean puoleiseen horisonttiin, jossa näkyi vain sumua.
’Avatkaa tuli, mutta kun he yrittävät tulla portista sisään, käytte heidän kimppuunne. Kuten tiedät, kiitos tiedustelijoiden saimme tiedon vihollisista, ja saimme siirrettyä raskaan ratsujoukon heidän selustaan.’
Martich nyökkäsi ja käski avata tulen. Jouset lauloivat ja nuolet iskivät yhtenä sateena skaveneiden sotajoukkoon.
Grint yritti avata oikealla käpälällään vasemmassa olevaa solmua. Hän oli saanut järsittyä oikean käpälän irti, muttei ylettänyt toiseen. Vihdoin tiukka nyrkkiä muistuttava solmu aukesi. Hän avasi nopeasti solmut jaloistaan ja hyppäsi pöydän viereen. Grint siirsi tikarit ja nuolet syrjään, ja kahmaisi laukun käteensä. Oliko kivi vielä tallella? Oliko ihmiset vieneet sen? Hikikarpaloita valui Grintin karvaista otsaa pitkin. Hän avasi remmin ja sulki silmänsä. Hän pisti käpälänsä laukkuun. Hän tunsi kylmän kiven. Grint huokaisi helpotuksesta ja pujotti vyölleen laukun ja kaikki aseensa, paitsi raskaan miekan. Hän oli jo lähtemässä pois, kun huomasi seinällä kaavun. Hän vetäisi kaavun naulasta ja kiskaisi sen ylleen. Nyt hän pääsisi livahtamaan kenenkään näkemättä. Grint nosti hupun päähänsä ja meni ulos. Oli koleaa, ja räntää tihkutti. Pimeä ei ollut ongelma rottaihmiselle, joka oli tottunut pimeisiin käytäviin. Grint viiletti kadun laitaa talojen varjossa. Kadut olivat autiot. Ihmiset olivat jossakin. Oli hiljaista. Yhtäkkiä muurilta alkoi kuulua vaimeita ääniä. Ne alkoivat yllättäen, ilman varoitusta. Grint juoksi sivukujaa pitkin. Hän ei oikeastaan tiennyt minne, mutta hän luuli löytäneensä kotikolonsa tuoksun. Hän liikkui vaistojensa varassa. Kylmä maa tuntui ikävältä jalkojen alla ja kaavun huppu oli liian suuri. Se painui aina silmille. Tuoksu voimistui ja hän arveli olevansa aivan lähellä kotiaan. Hän kurkkasi nurkan takaa katsomaan onko reitti selvä, ja näki, että oli. Grint pysähtyi heti nurkan jälkeen katsomaan varjoisaa, talojen välissä olevaa kujaa. Se ei ollut pitkä, ehkä viisi neljättä kymmentä jalkaa. Kaksi isoharteista miestä ei välttämättä pääsisi ohittamaan toisiaan kujalla. Kujan päässä oli romuttunut rakennus. Grint tunnisti sen pienen tarkastelun päästä samaksi huoneeksi, jossa hän oli ollut käydessään ensimmäisen kerran maanpinnalla. Hän otti tikarinsa ja yritti siirtää hajonneita lautoja. Hän jopa yritti hakata niitä rikki. Ilman tulosta. Grint tarkasteli paikkaa, ja huomasi, että seinän vieressä oli kaksi vahvatekoista vasaraa. Pian hänelle valkeni, että jotkut ihmiset olivat hajottaneet hänen pesäkolonsa yläpuolella olevan rakennuksen, ja että hänet oli löydetty. Mutta Grint ei päässyt takaisin maan alle. Hän ajatteli etsivänsä jonkun toisen reitin ulos. Grint loikkasi takaisin tielle ja lähti mahdollisimman nopeasti kohti linnoituksen porttia, jos joku olisi jättänyt sen raolleen. Yksinkertaisen suunnitelman yksinkertaisuus oli selitettävissä skaveneiden yksinkertaisella ajattelutavalla.
Jirks kaatui kahden nuolen törröttäessä hänen rinnastaan. Hungor suoritti taktisen suojautumisen huutaen katapulttien aloittavan ampumisen. Katapulttien lauetessa Hungor oli jo parin rottadivisioonan takana. Ammukset lensivät kirkuen kaupunkiin muurien ylitse vihreän savuvanan saattelemina. Yksi tai kaksi pysähtyi muurilla väijyneisiin ihmisiin kaataen heistä useita. Yhden katapultin ammus lensi epäonnisesti suoraan päin muurin kivistä seinää. Rotan hieman pinta-alaansa kasvattanut ruumis valui muuria pitkin maahan. Kaikki skavenit ryntäsivät portille hakkaamaan tammiovea hajalle. Nuolet harvensivat edelleen skavenlaumaa. Miekat ja veitset iskivät tammiporttiin uudestaan ja uudestaan, kunnes pari rotevampaa rottaa tajusi hakea metsästä löydetyn puunrungon, joka oli tarkoitettu portin murtamiseen. Se oli nopeasti teroitettu metsässä, ja nyt sitä heivattiin portille. Portti tärähti ensimmäisen kerran. Ja toisen. Mutta portti ei hievahtanutkaan. Kolmas isku tärisytti jo saranoita. Kun runko oli liikkunut tusinan verran edestakaisin näytti, että olisi ihme ellei se pian jo hajoaisi. ’Tiedustelijoita’ lenteli yhä muurin toiselle puolelle ja sen ulkopinnalle. Kohta parit kömpelöt tikapuutkin oli pystytetty ja ketterimmät rotat kipusivat muurin harjalle. Heikot tikapuut yleensä työnnettiin pois tai katkaistiin, mutta kyllä se jotain häirintää ampujille tuotti, sillä nuolia lensi yhä harvemmin rottien niskaan. Ihmisten viivytystaistelun ainoa toivo oli, että selustassa oleva raskas ratsuväki tulisi pian. Sillä aikaa kaupunkiin sijoitetut taistelijat siirtyivät portille valmiina yllätysiskuun.
Grint törmäsi nurkan takaa tulleeseen ihmiseen. Hän ei ollut huomannut mitään, hän oli ollut liian tohkeissaan. Onneksi huppu pysyi päällä ja ihminen luuli häntä lajikumppanikseen. Ihmis-olio hymyili vaisusti vahingolle ja nosti Grintin maasta. Sillä aikaa pari muutakin ihmistä ilmestyi paikalle juosten, ja myös Grintiin törmännyt ihminen jatkoi matkaansa. Pienehkö rottamies oli miehiä päätä lyhyempi, mutta taistelun hurmokseen uppoutuneet miehet eivät ihme kyllä huomanneet mitään tavallisuudesta poikkeavaa. Grint ei voinut livahtaa pois miesten keskeltä, ja hänen oli pakko mennä heidän perässään.
Tässä sitä nyt mennään, Grint ajatteli. Kohti tuntematonta… ihmisten seurassa. Mihin häpeään rottaihminen voikaan sortua!
. Skaveneista on aina ilo lukea... Tosin olis ne voinu ton linnan vallata 
annan tuosta 9+. Eli lisää ruusuja!