FN: Lasisilmä
Lähetetty: Pe 05.11.2004 10:02
LASISILMÄ
Luku 1
Lumi peitti kukkuloita. Oli yö, ja kuutamo loi kalpeaa hohdettaan sitä kalpeammalle, kimaltavalle hangelle. Tähdet olivat kirkkaita, ja välillä heikot revontuletkin lepattivat samettisen mustalla yötaivaalla. Valkeus levittäytyi ilmaan tehden pimeästä yöstä hieman vähemmän pimeän. Lumen pinta oli kovettunut suojasään vaihtuessa pakkaseksi, ja ohut jääkerros peitti lähes kaikkea. Kolmea matalaa ja laakeaa mäkeä reunusti synkkä havumetsä, jossa oli vähemmän lunta ja niin ollen pimeämpää. Lumi lepäsi kuusien oksilla saaden ne taipumaan alaspäin saaden ne näyttämään isoilta vihervalkoisilta kynttilöiltä. Metsä jatkui taivaanrantaan. Liikettä ei näkynyt millään suunnalla, vaikka olisi katsonut korkeimman kukkulan laelta.
Korkeimman kukkulan laella hohti väri. Pimeässä se näytti mustalta, mutta lumi ja kuu toivat valoa yöhön, ja sen saattoi erottaa punaiseksi. Se näytti pieniltä punaisilta kukilta, jotka sinnittelivät lumen keskellä.
Minä tiesin, ettei siellä ollut kukkia. Kukat eivät kukkineet enää näin myöhään talvella. Mäellä oli verta.
Metsän rajasta en erottanut muuta kuin värin. En nähnyt, oliko kukkulalla muuta kuin verta, kenties vielä tuoretta, joka oli lämmöllään sulattanut hieman lunta ja vajonnut syvälle hankeen. Raahauduin kohti väriläikkää. Liikkuminen tuotti tuskaa, mutta olin jo tottunut siihen. Jouduin pitelemään vasenta käsivarttani, jotta verenvuoto ei alkaisi uudelleen, ja onnuin oikeaa jalkaani. Käveleminen oli hidasta, mutta tunsin itseni sinnikkääksi väsymyksestä ja kivusta huolimatta. Ihoni oli kalpeampaa kuin tavallisesti; olin menettänyt paljon verta. Katsoin taakseni ja näin, että sotkuisten jalanjälkieni ympärillä oli veripisaroita. Minusta tipahteli sitä koko ajan. En tiennyt, tuliko se veren kastelemista vaatteistani vai omasta lihastani. En voinut sivellä kasvojani nähdäkseni, oliko niissä haavoja, sillä en voinut irrottaa otettani käsivarrestani. Siinä oli paha haava josta tulisi verta suihkuamalla. Päätäni jomotti, ja päättelin siitä että päälaessanikin oli haava.
Jatkoin vaivalloisesti eteenpäin. Ihailin hiljaisen yömaiseman kauneutta, katselin revontulia ja vedin keuhkoihini puhdasta ilmaa, vedin huomioni pois tuskasta. Kohta olinkin jo kukkulan laella ja näin, mitä sen keskellä oli. Veri kimmelsi. Se oli vielä tuoretta.
Ruumis kuului vanhalle miehelle. Hänellä oli harmaa, lyhyt parta ja hän oli kalju. Hänen toinen silmänsä oli kiinni ja toinen silmänsä auki, mutta auki oleva silmä oli tehty lasista. Mies oli menettänyt alkuperäisen kappaleen jo aiemmin. Hänen molemmat kouransa puristivat nuolta, joka törrötti hänen rinnastaan. Se oli läpäissyt keuhkon ja aiheuttanut lähes välittömän kuoleman. Miehen kasvoille olivat ikuistuneet sekä tuska että rauha.
Polvistuin miehen viereen. En ollut nähnyt häntä milloinkaan ennen, mutta tunsin silti hienoista kunnioitusta häntä kohtaan. Harvat tässä maassa elävät niin vanhoiksi, ja hän olisi kenties elänyt pitempäänkin, ellei nuoli olisi surmannut häntä.
Minussa heräsi uteliaisuus ukkoa kohtaan. Katsoin hänen kasvojaan. Ihan kuin hän olisi ollut kuolinkamppailunsa keskellä ilahtunut siitä, että pääsi eroon tämän maailman murheista. Katsoin hänen vyöllään roikkuvia pusseja ja minussa heräsi ahneus, mutta jätin ajatuksen sikseen. Minuun oli kerääntynyt liikaa kunniantuntoa, jotta olisin voinut noin vain rosvota tämän vanhuksen rahat, vaikka hän ei niitä enää tarvinnutkaan. Tiesin, että hän tarvitsi enää yhden kolikon, jonka hän antaisi Tuonelan Virran Lautturille palkaksi, jotta tämä veisi hänet kuolleiden maahan joen toiselle puolelle.
Yhtäkkiä miehen avoin silmä välkähti, ikään kuin valo olisi osunut siihen jostain kaukaa. Mutta mikään valo ei ollut liikkunut. Säikähdin ja vetäydyin nopeasti taaksepäin. Äkkinäinen liikkeeni kiskaisi minut selälleni, ja tuuperruin hankeen. Painoni rikkoi sen jäätyneen pinnan rasahtaen, ja ruumiini vajosi syvälle lumeen. Syljin lunta pois suustani ja muotoilin mielessäni kiitoksen Tursaalle, koska en ollut irrottanut vahingossa otettani käsivarrestani. Nostin katseeni ja kömmin varovasti polvilleni.
Vanhus ei ollut liikkunut, mutta hänen toinenkin silmänsä oli avautunut. Molemmat katsoivat minuun. Lasisilmä kiilsi, mutta elämän valo oli kaikonnut terveestä.
Nielaisin. Olin nähnyt ennenkin kotikyläni shamaanin herättävän kuolleiden henkiä ja puhuvan näiden kanssa, mutta en ollut ikinä ajatellut, että itse ruumis saattaisi herätä. Olin toki kuullut tarinoita kävelevistä kuolleista, joita pahat miehet nostattivat haudoistaan, mutta en ollut oikeastaan uskonut niihin. Olin pitänyt niitä äitini sepittäminä tarinoina, joiden tarkoituksena oli pitää minut öisin sisällä. Niinpä olin hyvin yllättynyt ja peloissani, kun ukko käänsi päänsä minua kohti.
”Kuka...” ukko mumisi. Lauseen loppu katosi hiljaisuuteen.
”Mitä? Mitä yrität sanoa?” kysyin yrittäen olla avulias, vaikka en pystynyt piilottamaan ruumiini vapinaa. Ehkä vanhus tulkitsisi sen pakkasen aiheuttamaksi.
”Kuka... sinä... olet...?” ukko kähisi. Hän ei kuulostanut kovin ystävälliseltä.
Olin riittävän viisas, jotta osasin olla kertomatta nimeäni hänelle noin vain. Hänhän olisi voinut kirota minut, jos olisi saanut nimeni haltuunsa. ”Ei niin nopeasti, ukkoseni”, sanoin. ”Kuka sinä olet?”
Ukko rykäisi ja pyöräytti silmiään. Se ei näyttänyt huvittavalta. ”Kiristät... minua... Minä... olen... vanha... mies... ja... sinun... pitäisi... osoittaa... kunnioitusta...” Sen sanominen kesti häneltä hyvin kauan. Sanojen muodostaminen näytti hänelle hyvin vaikealta.
”Miksi minun pitäisi luottaa sinuun? Voithan olla paha tietäjä”, vastasin.
Vanhus näytti kateelliselta minulle. Ehkä se johtui siitä, että pystyin puhumaan niin paljon nopeammin kuin hän. Tai ehkä syynä oli yksinkertaisesti se, että minä olin elossa ja hän ei. ”Hyvä... on...” hän rutisi. ”Minun... nimeni... on... On... on... oon...”
”Niin?” Aloin käydä kärsimättömäksi. ”Mikä on nimesi?”
”On... on... oon.”
”Mitä?”
”Minun... nimeni.. on... Ononoon.” Niin pitkän sanan sanominen kerralla oli hänelle lähes ylivertaista.
”Mitä? Sinun nimesi on Ononoon?” minä pärskähdin. ”Mutta eihän se ole mikään nimi!”
”On... se... minun... nimeni...” vanhus sanoi ilmeisen närkästyneenä. ”Mikä… sinun… nimesi… sitten… on…?”
Huokaisin. ”Minä olen Ikari, Ononoon. Olen kotoisin suuren Laathoggan rannoilta. Olen soturi, mutta kaikki aseveljeni ovat kuolleet tänä iltana. Meidät surmattiin suuressa väijytyksessä muutama tunti sitten, ja minä olen viimeinen eloonjäänyt. Olen pahasti haavoittunut.” Vaikenin jotta sain vedettyä henkeä. Puhuminen alkoi tehdä kipeää minullekin, sen verran huonossa kunnossa olin.
Ukko näytti miettivän ja punnitsevan tilannetta. Viimein hän puhui taas. ”Minä… voin… parantaa… sinut… loitsullani… jos… sinä… autat… minua…”
Kiitollisuuden aalto tulvahti lävitseni. ”Kiitos”, sanoin. Olin valmis syleilemään vanhuksen ruumista. ”Mitä haluat minun tekevän sinulle?”
”Kosta… kuolemani…”
Olinkin arvellut jotain sen suuntaista. ”Kenelle? Kuka tästä nuolesta on vastuussa? Kuka ampui vasaman?”
”Shamaani… Ponta… Vihreä…”
”Ponta Vihreä?”
”…niin. Varo… hänen… tarvastaan… Se… on… vaaraksi…”
Nyökkäsin. ”Minä lupaan etsiä hänet. Kostan hänelle. Miten löydän tämän shamaanin?”
”Ota… silmäni… se… johtaa… sinut… Ponnan… luo…”
Nielaisin. Ajatus lasisilmän irti kiskomisesta ei ollut miellyttävä. ”Hyvä on. Parannatko nyt haavani?”
”Tule… lähemmäs…”
Kumarruin äijää kohti. Hän irrotti hitaasti ja nykien otteensa nuolesta ja ojensi kouransa. Hän tarttui kämmenselkääni, sen kohdan päälle käsivarressani jota puristin omallakin kädelläni. Ukon käsi oli kylmä kuin lumihanki, mutta olin jo turtunut kylmyyteen ja se ei tuntunut kovinkaan kummoiselta.
Vaari aukoi hetken suutaan. Mietin, miten loitsun laulaminen onnistuisi, jos puhuminenkin oli niin vaikeaa. Sitten miehen huulilta alkoi virrata tasaista, korkeaa joikua, joka kajahteli öisen maiseman yllä. Laulu kipusi korkealle ja syöksähti matalalle, värisi ja tasaantui, hoilotti pimeyden hiljaisuuden keskellä. Ukko vaihteli vokaaleja hitaasti mutta ei hiljentynyt missään välissä. Hän käytti selvästi kaiken voimansa lauluun, jonka osasi ulkoa viimeistä myöten. Se kesti kauan, ja läpitunkeva joiku iski korviini kuin keihäs. Mutta kun se viimein lakkasi, kipua ei tuntunut enää lainkaan. Otin käteni pois käsivarreltani ja hämmästyin nähdessäni, että verenvuoto oli lakannut kokonaan ja haavan kohdalla oli enää kalpea arpi. Päänikään ei enää ollut kipeä. Vain pakkanen pisteli ruumistani, ja vain vihollisteni veri tipahteli risaisista ja silvotuista vaatteistani.
”Kiitos, Ononoon”, sanoin ylväästi. Mutta hän ei enää kuullut minua. Virta oli jo vienyt hänet.
Suljin hänen silmänsä kunnioittavasti. Sitten muistin, mitä minun oli tehtävä, ja avasin toisen niistä uudelleen. Lasisilmä tuijotti minua elottomasti kuin mikä hyvänsä lasinpala. Venytin kohmeisilla sormillani silmäkuoppaa, pujotin ne lasisilmän alle ja pullautin sen ulos kuopastaan. Se oli sileämpi kuin mikään lasi jota olin aiemmin nähnyt, ja kirkas kuin täysikuu. Sen pintaan oli maalattu musta ympyrä, joka oli esittänyt Ononoonin iiristä. Kätkin lasinkappaleen taskuuni hellävaroin ja nousin seisomaan nivelet nitisten. Vedin syvään henkeä, ja minusta tuntui kuin en olisi hengittänyt tuhanteen vuoteen. Sitten lähdin kävelemään alas mäkeä.
Luku 2
Lasisilmä kimalsi kämmenelläni. Se oli kauniimpi kuin mikään muu esine, jota olin nähnyt. Olin elänyt elämäni käyttöön tehtyjen tavaroiden keskellä, ja taide oli minulle vain etäinen käsite jota esiintyi etelän maissa mutta ei Pohjolan karuissa autiomaissa. Ononoonin silmä oli kirkkaampi kuin pilvetön taivas ja kimaltava hanki, ja siihen maalattu mustuainen muistutti minua Laathoggan sysimustista vesistä talvisena keskiyönä, kun ne velloivat synkempinä kuin taivas, ja kun kylän valot heijastuivat sen pinnasta kuin näkkien kultaiset valot.
Istuin lehdettömässä lehtimetsässä salaman kaataman kannon päällä. Ononoonin kuolemasta oli kulunut jo pari päivää, ja olin sen jälkeen vaellellut päämäärättömästi. Vaikka en tiennyt, miten silmän tulisi toimia ja miten sen pitäisi opastaa minua, olin silti luottavainen. Ononoon oli vaikuttanut mieheltä, jonka mieli tuskin pettäisi kuolemankaan hetkellä. Silmän voimat varmasti paljastuisivat ajan myötä. Ja aikaa minulla piisasi.
En ollut eksyksissä ainoastaan Pohjolan metsissä, vaan myös omassa elämässäni. Vasta kolme viikkoa aiemmin olin elänyt onnellista nuoren metsästäjän elämää pienessä kylässä Laathoggan rannalla. Mutta sitten vihamielinen sotajoukko oli hyökännyt kyläämme. Soturit olivat kantaneet outoja varusteita ja paksuja turkiksia, joten oletimme, että he olivat pohjoisimman Pohjolan asukkeja, jotka olivat tulleet rosvoamaan maan eteläisempiä osia. Minä ja muut kylän nuoret miehet olimme tarttuneet aseisiimme ja käyneet taistoon, ja hyvää onneamme selvisimme pienin tappioin. Mutta kylä poltettiin ja asukkaat joutuivat pakenemaan. Kylänvanhin oli lähes seonnut raivosta ja lähettänyt kaikki sotilaat – myös minut – kostoretkelle. Me olimme lähteneet karvain mielin ja vihaisina ryöstäjäjoukon perään, mutta he olivat ovelampia. Marssimme suoraan väijytykseen. Kaikki muut olivat kuolleet, ja minä olin selvinnyt vain, koska ehdin juosta metsän uumeniin saamatta kuin yhden haavan. Tuo haava olisi kuitenkin koitunut kohtalokseni, ellen olisi törmännyt kuolleeseen Ononooniin.
Sää oli selkeä mutta kylmä. Pakkanen pisteli minua ja lumi narskui, kun liikutin saappaitani. Aurinko oli kuitenkin kirkas. Taivasta peitti ohut, siniharmaa pilvikerros, mutta taivainen tulikiekko säihkyi sen läpi. Riippakoivujen lehdettömät oksat natisivat lumen painosta yläpuolellani.
Kohotin silmän yläpuolelleni ja katsoin aurinkoa sen läpi. Odotin näkeväni auringon häikäisevän kirkkaan valon, mutta musta pilkku lasin pinnalla himmensi sen. Näytti, kuin lasipala itse olisi hehkunut päivänvaloa. Silmä tuijotti tiukasti minuun peukaloni ja etusormeni välistä.
Yhtäkkiä kuulin jostakin epäselvän äänen. Se ei kuulunut Ononoonille, mutta sekin oli vanhan miehen ääni ja siinä oli haudantakaisuuden tuntua. Anna minulle silmät joilla nähdä, silmät lihasta eikä lasista. Anna valo jolla hälventää kaukaisuuden varjot, valo auringon eikä tähtien.
Äkkiä auringon säteet välkähtivät. Silmä kuumeni hetkessä niin kuumaksi, että päästin sen putoamaan maahan tuskankirkaisun saattelemana. Pelkäsin, että se menisi rikki, mutta se putosikin pakkasen pehmentämään hankeen. Sen kuumuus sulatti reiän hankeen ja se katosi sen alle.
Räpäyttelin silmiäni. Kirkas valo häikäisi minua. Oli kuin olisin katsonut suoraan aurinkoon – ilman lasisilmän iiristä. Valo oli kadonnut yhtä nopeasti kuin oli ilmestynytkin. Kun sain punaisena hohtavan jälkikuvan verkkokalvoltani, kumarruin varovasti lumikasan ylle ja katsoin reikään, jonka lasisilmä oli siihen sulattanut.
Pallo lojui sen pohjalla. Se oli muuttunut. Se ei enää ollut tavallinen, kirkas lasipallo, vaan se oli täyttynyt valolla. Valkeankultainen hehku kimalsi lasipinnan alla ja säteili sen läpi. Se ei näyttänyt enää kuumalta.
Ojensin käteni ja häpesin itseäni huomatessani, miten pahasti se vapisi. Kosketin sormellani varovasi lasisilmää ja helpotuin hieman tuntiessani sen olevan jälleen kylmä. Se oli jäähtynyt yhtä nopeasti kuin lämmennytkin.
Kun nostin kristallisen silmämunan, sen valo kirkastui. Silmän valo karkotti auringon luomat varjot ja loi omia. Kun suljin nyrkkini sen ympärille, sen valo hohti lihani läpi kuin käteni olisi ollut paperia. Jouduin suojaamaan silmiäni toisella kämmenelläni, jotta valo ei olisi häikäissyt minua.
Silmät joilla nähdä. Valo auringon eikä tähtien.
Nyrkkini sisästä pinkaisi valonsäde, joka osoitti suorana, kapeana sauvana kaukaisuuteen metsän halki, pohjoista kohti. Se välkähteli utuisessa ilmassa hetkisen ja sammui sitten hetkessä. Lasin valo katosi. Kun avasin nyrkkini, lasisilmä oli jälleen tyhjä ja tavallinen.
Mutta nyt tiesin, mihin suuntaan minun tuli lähteä.
* * *
Olin varsin lähellä metsämaiden pohjoisosaa, joten matka rajalle ei ollut vaivalloinen. Suuntavaistoni oli virheetön ja luotin siihen täysin, joten minulla ei ollut ongelmia suunnistamisessa, vaikka suunnan osoittava valonsäde olikin poissa. Otin aina kiintopisteen suoraan edestäni, jota kohti kuljin. Olin hyvässä kunnossa, ja olin ennenkin pärjännyt vähällä ruualla. Join pienistä metsäpuroista ja lähteistä, ja pari kertaa onnistuin ampumaan jousellani pienriistaa. Siihen kuluivatkin viimeiset nuoleni, ja jouseni kävi hyödyttömäksi. Kun jänikset loppuivat, elelin keräämilläni marjoilla, juureksilla ja sienillä. Olin ensimmäistä kertaa elämässäni kiitollinen siitä, että olin pikkupoikana kuunnellut äitiäni kun hän oli kertonut minulle, mitkä sienet olivat syötäviä ja mitkä myrkyllisiä. Ne olivat taitoja, joita Pohjolassa tuli varmasti tarvitsemaan. Köyhässä maassa elettiin luonnon antimilla.
Lasisilmä ei enää osoittanut elonmerkkejä, mutta en tietenkään heittänyt sitä pois. Arvelin, että se olisi vielä tarpeellinen. Ja sitä paitsi aioin säilyttää sen muistona surmattuani Ponta Vihreän.
Muutaman päivän vaelluksen jälkeen metsä alkoi harveta. Puita kasvoi vähemmän ja isoja siirtolohkareita lojui ympärilläni enemmän. Lehtipuut katosivat ja kuuset kävivät vähiin. Yleisimmäksi puulajiksi nousi mänty, ja niiden rungot olivat kieroutuneita ja käppyräisiä kuin vanhojen äijien selät. Pian niitäkään ei enää ollut kuin kymmenien metrien päässä toisistaan, ja maapohja niiden välissä kävi hiekkaiseksi ja kuivaksi. Aluskasvillisuutta ei ollut pohjoisen kankailla. Edessäpäin, puiden väleissä, näkyi tyhjä, puuton maisema, joka jatkui kauas taivaanrantaan. Pohjoisessa, kanervikkoerämaan takana, alkoivat tunturit. Mietin, pitäisikö minun kävellä sinne asti. Matka olisi pitkä, mutta en lannistunut. Olinhan luvannut etsiä shamaanin. Ja ei minulla ollut enää mitään parempaakaan tekemistä.
Erämaa metsien ja vaarojen välissä oli kanervien peittämää, ja kanervikkoa peitti lumihanki. Lähipäivinä ei ollut satanut lisää lunta, ja aurinko oli paistanut kirkkaana, mutta se ei kuitenkaan riittänyt sulattamaan lunta talvipakkasilla. Kylmyys oli helpottanut, mutta kevät oli vielä kaukana.
Kanervikossa tarpominen olisi ollut tarpeeksi hankalaa jo sellaisenaankin, mutta paksu hanki teki siitä monin verroin hitaampaa kuin metsässä kulkeminen. Etäisyys oli lähes sata virstaa, ja tiesin, että minulta menisi viikko sen suorittamiseen. Niinpä luottavainen mielialani laski pari pykälää. En aikonut jättää tehtävääni kesken, mutta ymmärsin vasta nyt sen varsinaisen vaikeuden. Ja vaikka selviytyisinkin pitkästä matkasta niillä vähillä ruokavaroilla, joita olin onnistunut talvisesta metsästä keräämään ja säästämään, enhän tiennyt mitään tästä Ponnasta. Ties vaikka hänellä olisi ollut oma henkivartiokaartinsa suojelemassa häntä.
Huokaisin ja lähdin matkaan. Tilanteeni vaikutti silloin melko säälittävältä. Selässäni keikkui tuohesta rakentamani kontti, joka sisälsi vähän oravanlihaa sekä muutamia sieniä. Lasisilmä oli turvassa taskunpohjallani, ja uskollinen rautamiekkani roikkui nahkavyölläni. Kaulassani oli onnea tuova karhunhammastalismaanini. Ja muuta minulla ei ollutkaan. Niiden varusteiden turvin lähdin yksin ylittämään toivottomalta tuntuvaa matkaa.
Kolme ensimmäistä päivää sujuivat hyvin ja reippaasti. Mutta ruokaa ei käynyt säästäminen sen pitemmäksi aikaa. Neljäs päivä alkoi olla jo melkoista kituuttamista. Viidennen päivän aamulla ymmärsin, etten enää jaksaisi jatkaa matkaa.
Jalkani olivat turtuneet ja hädin tuskin mitään ruumiini osaa. Pakkanen oli kohmettanut sormeni, ja nälkä kuritti mahaani. Epätoivo kuohui sisälläni. Tarvitsin apua, mutta missään ei ollut ketään. Ruokaa ei ollut, ja taivaskin oli kääntynyt minua vastaan. Pilvet tiputtelivat hitaasti mutta varmasti lumihiutaleitaan päälleni. Ne olivat pehmeää, kuohkeaa lunta, josta syntyi suuria, pehmeitä kinoksia. Tiesin, että hautautuisin elävältä, jos en pääsisi liikkeelle. Tunsin vielä elinvoimaa käsissäni, joten nostin ruumiini niiden varaan. Mutta jaloissani ei ollut yhtään lämpöä tai eloa, enkä pystynyt raahautumaan pitkälle pelkillä käsilläni. Olin äkkiä varma, että loppuni oli koittanut. Ei ollut enää toivoa. Toivo oli kuollut, enää minua odotti pelkkä kuolema. Niin kuin Ononoon ja kaikki kyläni soturit, minunkin aikani oli tullut. Virta odotti minua. Näin pimeyden hiipivän minua kohti lumen keskeltä.
Ponta... Ponta Vihreä…
Musta aalto vyöryi ylitseni ja nielaisi minut sisäänsä, lämpimään mutta kovakouraiseen syleilyynsä. Tajuntani pimeni ja vajosin varjoihin, jotka tuntuivat kummallisen pehmeiltä ja karvaisilta. Ne pyörittivät minua ympäri, nostivat minut lentoon ja käänsivät minut ylösalaisin. Veri syöksähteli edestakaisin ruumiissani, pakkautui välillä jalkaani tai päähäni ja levisi sitten takaisin kiertoon. Jokin iski minua, mutta en tuntenut enää kunnolla, mihin kohtaan minua se osui, enkä tuntenut myöskään, mikä minua iski. Vaatteeni tuntuivat surmanloukulta, johon minut oli vangittu. Tunsin niiden kosteuden ja lämmön oman ihoni alla.
Vaakasuora, kirkas valkoinen valonvälkähdys levisi mustuuden halki. Valkean viivan keskelle ilmestyi kultainen, lepattava valo, sitten kaikki katosi takaisin pimeyden tyhjyyteen.
En tiennyt, näinkö unta, enkä tiennyt, olinko kuollut. Ajattelu oli mahdotonta ja samoin oli liikkuminen. Oli kuin kohtalon koura olisi tarttunut minuun julmasti ja alkanut ravistella minua säälittä. Sääliä en kaivannutkaan, vaan kostoa, ja lepoa. Luulin Tuonelan virran suovan minulle ainakin lepoa, mutta sen sijaan sieluani ilmeisesti kuljetettiinkin Kaaoksen Erämaille, paholaishenkien maailmaan, jossa minua piinattaisiin ikuisesti.
Loppua kohden kaikki meni sekavaksi.
Värit kiisivät silmissäni, vaikka ne olivat äkkiä muuttuneet sokeiksi kuin lasisilmät. Värit risteilivät ja muuttuivat ja hyppivät ja tanssivat ja lauloivat ja nauroivat minulle ja loikkivat ympärilläni ja osoittelivat minua sormillaan, jotka olivat kuin tulenliekkejä. Ne kiipesivät toistensa hartioille ja uivat toisissaan ja minussa, ja ne kiskoivat tajuntani mukaan kiivaaseen leikkiinsä. Ne olivat luisevia kuin pienet, nälkään kuolleet lapset. Ei, ne olivat luurankoja, itse kuolemia, ja niitä oli satoja ja tuhansia kuin Louhin sotureita. Tuhat pientä kuolemaa tanssi piiritanssia kanssani, ja ne kehottivat minua riemuitsemaan niin kauan kuin väriä vielä piisasi, sillä väri katoaisi ja minä jäisin yksin pimeyteen, ja koko ajan ivaava nauru soi korvissani.
Niiden kallot katsoivat minua ja minä katsoin niiden tyhjiä silmäkuoppia, ja minä pelkäsin niitä vaikka ne rakastivat minua, ja ne tahtoivat kiskoa minut mukaansa mustaan, kylmään veteen. Minä pelkäsin sitäkin, vaikka en pelkää vettä. Pinnan alla kiiltelivät vihreät lyhdyt, ja niitä kantoivat harmaan nahan peittämät pitkät, ryppyiset sormet. Minä astuin veteen aikeenani astua heti pois siitä, sillä nyt olin yksin ja uskoin pystyväni huijaamaan niitä, mutta veden kylmyys tarttuikin heti koko ruumiiseeni, ja minä jähmetyin ja lyhdyt ja kourat tarttuivat minuun ja vetivät kohmettuneen vartaloni pimeyteen ja kylmyyteen, joka ei enää ollutkaan vettä vaan silkkaa kylmyyttä, joka oli yhtä läpitunkematonta kuin seitsemän valtamerta…
Vajosin yhä syvemmälle pimeyteen. Yritin huutaa, mutta en enää pystynyt. Sitten kaikki pimeni ja pilkallinen nauru korvissani sammui.
Luku 3
Kun heräsin, minulla ei ollut minkäänlaista aavistusta tai mielikuvaa siitä, missä oikein olin. Tunsin pääni selkeämmäksi kuin milloinkaan. Kylkeäni särki, mutta muuten tunsin olevani loistokunnossa. Minulla oli lämmin ja hyvä olla. Makasin vuoteessa, joka oli sijattu pehmeillä untuvatyynyillä ja -peitteillä. Olin pienessä huoneessa, jossa ei ollut muuta kalustusta kuin vuode, jossa makasin, pieni puupöytä ja jakkara pöydän ääressä. Huoneen seinät oli tehty pyöreistä, tummista hirsistä, ja siellä oli yksi, tukeva ovi ja yksi ikkuna, joka oli salvattu lasin ulkopuolelta.
Nousin istualleni, pudistin päätäni ja laskin sen käsieni varaan. Koitin muistella viime aikojen tapahtumia, mutta en muistanut mitään mistään, mitä oli tapahtunut sen jälkeen, kun olin pyörtynyt nälästä kanervikkoerämaahan.
Minut oli ruokittu ja puettu puhtaisiin, ruosteenruskeisiin nahkavaatteisiin. Pöydällä makasi jonkin suuren eläimen taljasta valmistettu turkisviitta.
Nousin ja kävelin ikkunan eteen. Siitä avautui kaunis tunturimaisema. Olin ilmeisesti laaksossa vaarojen keskellä. Maata kehysti paksu lumikerros, ja taivasta peittivät tummat pilvet. Muita taloja ikkunasta ei näkynyt.
Yhtäkkiä mieleeni palautui tehtäväni. Ponta oli yhä elossa, ja minulla ei ollut Ononoonin lasisilmää. Kolusin nopeasti läpi huoneeni, mutta silmä ei ollut siellä. Vedin viitan harteilleni ja tartuin ovenkahvaan.
Se oli lukossa. Olin vankina.
Potkaisin ovea ja koputin sitä kuin raivopäinen, mutta kukaan ei vastannut saati avannut ovea. Se oli liian tukevaa tekoa, jotta olisin saanut sen nurin hartiavoimin. Niinpä siirryin ikkunaan, nostin jakkaran ilmaan ja paiskasin sen ikkunaa päin miettimättä sen kummemmin, oliko se järkevää. Ikkuna särkyi kirkkaasti helähtäen. Kiipesin siitä ulos. Aukko oli ahdas, mutta mahduin siitä ulos juuri ja juuri. Tuiskahdin lumihankeen ikkunan alla, nousin jälleen jaloilleni ja kiersin talon etupuolelle.
Paikka, jonka sisällä olin ollut, oli pienenpieni mökki, jossa oli ollut vain yksi huone – se, jossa minä olin ollut. Mökki seisoi keskellä suurta laaksoa neljän korkean tunturin välissä. Laaksossa oli vain yksi toinen kohde: suuri nahkakota vähän matkan päässä minusta. Siitä kohosi savua taivasta kohti. Aurinko pilkahti pilvien välistä ja valaisi hetkellisesti lumen täyttämää notkoa. Hengitykseni huurusi pakkasessa.
Lähdin kotaa kohti. Kävelin ripeästi, tietoisena siitä, että minulla ei ollut aseita, mutta silti täynnä itsevarmuutta. Suorittaisin tehtäväni tai kuolisin yrittäessäni. Olin varma, että olin saapunut päämäärääni. Vaikka minulla ei ollut mitään aavistusta siitä, miksi Ponta Vihreä oli jättänyt minut henkiin, tiesin, että se tulisi olemaan hänen elämänsä suurin virhe.
Kun olin päässyt pisteeseen, josta oli yhtä pitkä matka sekä mökkiin että kotaan, kuulin selkeästi kajahtavan äänen takaani. ”Seis, soturini Ikari!”
Seisahduin ja käännyin ympäri. Kymmenisen metrin päässä minusta seisoi lyhyt, kurttuinen vanhus, joka oli pukeutunut tummanvihreään kaapuun. Hänen naruvyöllään roikkui suuri nahkarumpu, ja hän piteli ihmisen kalloa vasemmassa kädessään. Hän katsoi minuun päin, mutta hänen silmänsä olivat niin syvällä kuoppiinsa hautautuneina, että varjot peittivät ne kokonaan minun näkyvistäni. Hänen vierellään seisoi valtavan kokoinen mies, joka oli paksu kuin puunrunko ja pitkä kuin jättiläinen. Hänen kasvonsa olivat vääristyneet ja hänen ihonsa arpista. Hänen ilmeensä oli samankaltainen kuin peikoilla, joista olin nähnyt kuvia kotikylässäni, mutta peikko hän ei ollut. Epäilin kyseessä olevan jokin shamaanin oma luomus, jonka hän oli kasvattanut ihmisestä.
”Hyvää päivää”, vanhus tervehti. En vastannut, joten hän jatkoi: ”Onko Ononoon lähettänyt sinut?”
”Ononoon on kuollut”, minä huusin. ”Sinä tapoit hänet.”
”Kovia sanoja tietämättömästä suusta”, vanhus vastasi hekotellen. ”Ethän edes tiedä, kuka minä olen.”
”Mutta sinä tunnut tietävän, kuka minä olen.”
”Totisesti tiedän.”
”Sinä olet shamaani Ponta Vihreä. Ononoon kertoi minulle, että sinä olit vastuussa hänen kuolemastaan.”
”Olet oikeassa. Minä olen Ponta Vihreä. Mutta minä en ampunut Ononoonin surmannutta nuolta; sen teki Romas. Tule kotaani istumaan, niin kerron sinulle kaiken.” Shamaani teki kutsuvan eleen kädellään ja osoitti kotaa sillä kädellä, jossa piteli pääkalloa.
En hievahtanutkaan. Ponta huokaisi. ”Niin arvelinkin.”
”Mistä tiedät, kuka minä olen?” kysyin.
”Tule kotaani, niin kerron kaiken.”
”En. Kerrot kaiken tässä näin, ulkosalla.”
”Mutta eikö sinun tule kylmä?”
”Minun on erittäin lämmin olo”, vastasin hampaat kirahtaen. Jos minulla olisi ollut ase, en olisi tuhlannut aikaa puhumiseen.
”Hyvä on. Miten vain tahdot.”
”Ala puhua.”
”Ei ole syytä olla röyhkeä”, Ponta lausahti. ”Enkö ole ollut vieraanvarainen isäntä?”
”Jos olisin vieras, mukanasi ei olisi peikkomaista henkivartijaa.”
Ponta katsahti vierellään seisovaan lihavuoreen. ”Älä välitä hänestä. Hänen nimensä on Vuov’ru, ja hän seuraa minua joka paikkaan. Hän on uskollisin palvelijani, mutta täysin aivoton puupää. Hän tottelee minua sokeasti, eikä hänestä ole juttuseuraksi. Romas on toista maata.”
”Onko täällä joku muukin?”
”Romas on lähempänä kuin arvaatkaan.”
Katsoin säikähtäneenä joka puolelleni, mutta missään ei ollut ketään muuta.
”Ononoon on kiusannut minua jo vuosikymmeniä. Riitamme ei ole hellittänyt hetkeksikään sen jälkeen, kun tapasimme ensimmäisen kerran, eikä meistä kumpikaan saanut rauhaa. Myönnän, että olen syyllistynyt ilkeyksiin, mutta jos minä olisin saanut päättää, olisimme voineet tehdä rauhan. Mutta Ononoon oli kovin itsepäinen. Hän tahtoi hellittämättä tuhota minut.”
”Ja sinä tahdoit tuhota hänet.”
”Totta kai! Tahdothan sinäkin tuhota kaikki, jotka uhkaavat sinua. Se on itsensä puolustamista, täysin sallittua ja hyväksyttävää. Sinä olet täällä kostoretkellä, ja jo se on minun mielestäni paljon arveluttavampaa.
Jonkin aikaa sitten päätin hankkiutua eroon Ononoonista lopullisesti, vaikka se sitten veisikin kaikki voimavarani. Olin kerta kaikkiaan kyllästynyt häneen, ja tahdoin sotamme vihdoin loppuvan. Niinpä lähetin ystäväni ja alamaiseni Romasin ampumaan nuolen vanhan vihulaisen sydämeen, ja lähetin sotajoukkoni tuhoamaan kaikki Ononoonin ystävät ja liittolaiset. Sinun kyläsi kylänvanhin oli Ononoonin serkku, ja tiesin, että en pääsisi riidasta eroon ennen kuin kaikki, jotka olivat jotenkin kytköksissä Ononoonin, olivat kuolleet. Alun perin tarkoitus oli, että Vuov’ru murhaisi kylänvanhimman, mutta murha epäonnistui ja Vuov’ru pääsi hädin tuskin pakoon. Arvasin, että vanhus ilmoittaisi koko kylälleen, mitä oli tapahtunut, ja että ennemmin tai myöhemmin koko kylä vihaisi minua ja että niskassani olisi kokonainen kylällinen raavaita miehiä. Niinpä päätin lyödä itse ensimmäisen iskun, järjestää väijytyksen, polttaa kylän ja tuhota soturit.
Valitettavasti sinä selvisit. Ja heti kun kuulin, että yksi mies oli päässyt pakoon väijytyksestäni, olin varma että hän hakeutuisi minun luokseni ennemmin tai myöhemmin. Vaikka Ononoon on kuollut, hän vainoaa minua edelleen sinun kauttasi. Enkä minä voi saada rauhaa ennen kuin sinä olet kuollut.”
”Sinä… sinä… sinä tuhosit minun kyläni?” Kysyin epäuskoisena. Raivo kupli sisuksissani ja käteni olivat puristuneet tiukoiksi nyrkeiksi. ”Sinä olet vastuussa elämäni pirstoutumisesta?”
”Väärin”, Ponta tiuskahti. ”Ononoon on vastuussa. Jos häntä ei olisi ollut, riitaakaan ei olisi koskaan syntynyt. Kaikki on hänen syytään. Syylliset ovat kuolleet, Ikari, ja vain sinä olet jäljellä. Sinun ei olisi pitänyt totella vanhaa äijänkäppyrää. Sinun ei olisi milloinkaan pitänyt tulla tänne.”
”Minä tapan sinut”, ärähdin vihan sokaisemana. ”Minä revin pääsi irti paljain käsin!”
”Rauhoitu”, Ponta sanoi tyynesti. ”Juuri tätä varten Vuov’ru on mukanani. Tarvitsen suojelua.”
En nähnyt enää mitään muuta kuin vanhan shamaanin. Tahdoin vain tappaa hänet, piittaamatta mistään muusta. Hän oli kaiken alullepanija, kyläni tuhoaja. Hänen tähtensä minulla ei ollut enää kotia, ei ystäviä, ei elämää. Lähdin juoksemaan häntä kohti karjuen raivosta.
Vuov’ru loikkasi eteeni ihmeen ketterästi kokoisekseen mieheksi. Hän ojensi suuren käsivartensa ja kiersi paksut sormensa hartiani ympärille. Hänen kouransa oli kuin teräspihti, jotka tarttuivat minuun ja nostivat minut ilmaan yhtä helposti kuin nuken. Ponta Vihreä käveli minua kohti uhkaavasti. Hänen silmänsä tuikkivat varjoissaan.
”On sinun vuorosi, ja kun sinä olet poissa, mikään ei enää muistuta minua Ononoonista”, Ponta mumisi. ”Hän vaipuu viimeinkin unholaan, jonne hän olisi kuulunut jo vuosikymmeniä sitten.”
Rimpuilin turhaan. Vuov’run ote oli voimakkaampi kuin ajan hammas. Se tarttui minuun toisellakin karvaisella kourallaan ja puristi minua kunnes olin tukehtua.
”Tapa hänet”, Ponta komensi. Vuov’run kädet hakeutuivat kurkulleni. Silloin näin suuren, kivestä tehdyn veitsen roikkumassa sen vyötäisillä. Tartuin veitsenkahvaan viimeisillä voimillani ja kiskaisin sen tupestaan juuri kun otuksen sormet ottivat kurkustani kiinni ja alkoivat puristaa. Se oli niin keskittynyt kuristamiseeni, ettei huomannut minun ottaneen veitsen sen vyöltä. Silmissäni alkoi hämärtyä ja verenkierto ehtyä, mutta onnistuin silti kohottamaan veitsen. Sen kiviterä oli tylsän harmaa, eikä auringonvalokaan saanut siihen välkettä.
”Vuov’ru, varo!” Ponta kirkaisi, mutta liian myöhään. Iskin veitsen kahvaa myöten otuksen niskaan. Se korahti ja sen veri pulppusi kuin härän kurkusta, mutta sen sormet eivät hellittäneet otettaan vaan kiristivät sitä lisää. Minäkin korahdin, kiskoin veitsen irti ja hautasin sen terän kokonaan Vuov’run otsaan. Luu rusahti kuvottavasti ja veitsi murtui iskun voimasta. Vuov’run sormet irrottivat otteensa ja minä putosin hankeen. Laskeuduin jaloilleni, mutta ne eivät kantaneet, joten kellahdin selälleni lumen sisään.
Vuov’ru kopeloi käsillään kuolettavia haavojaan ja vinkui epätoivoisesti. Sitten se jähmettyi liikkumattomaksi kuin kivi ja kaatui kuolleena suoraan selälleen. Maa tärähti, kun sen valtava raato iskeytyi tantereeseen.
”Ei!” Ponta Vihreä kiljui päättömästi ja osoitti sitten minua. Hänen ilmeensä salamoi raivosta, joka oli ilmeisesti ylittänyt minun raivoni. ”Sinä tapoit Vuov’run! Sinä – tavallinen ihminen! Mahdotonta!”
”Tuskinpa vain”, mumisin suu täynnä lunta. Minua pyörrytti ja päätäni jomotti.
”Romas! Tapa hänet! Tapa hänet! Nopeasti! Tapa – tapa – tapa – tapa!” Ponta kiskaisi rummun vyöltään ja iski sitä kolme kertaa pääkallolla, jota piteli toisessa kädessään. Siitä kuului kumea, pahaenteinen ääni, joka jäi kaikumaan laaksossa paljon kovempana kuin mitä sen olisi pitänyt. Se karmi selkäpiitäni. Tunsin hien kihoavan otsalleni, ja kun pyyhkäisin sitä pois, sormeni tahriutuivat vereen. Vuov’ru oli onnistunut haavoittamaan minua kynsillään.
”Tapa hänet! Tapa hänet! Tapa hänet!” Ponta hoki hysteerisesti. Hän oli menettänyt kaiken pahaenteisen arvokkuutensa. Astelin häntä kohti lunta, hikeä ja verta tippuen. Uskoin näyttäväni sangen pelottavalta. Olin Pontaa päätä pitempi.
Mutta ennen kuin ehdin viittä metriä lähemmäs häntä, lumen alta syöksähti käsi joka tarttui nilkkaani. Sen ote oli heikko mutta niin hyytävän kylmä, että tunsin sen housujeni nahkalahkeen läpi. Käsi oli luisevan laiha, ja sen ympärillä roikkui likaisenruskea, ohut iho. Sormet olivat pitkät ja ohuet, ja niissä oli lohkeilleet ja likaiset kynnet. Se kiskoi minua lumeen.
Yritin taistella vastaan, mutta maasta ampaisi toinen samanlainen käsivarsi. Se tarttui oikeaan ranteeseeni. Huusin, rimpuilin ja hakkasin käsiä, mutta ne eivät päästäneet irti vaikka näyttivät kovin heikoilta. Sen sijaan niiden ote tiukkeni. Veri ei kiertänyt kunnolla jalkaterääni ja käteeni.
Potkaisin vapaalla jalallani toista käsivartta. Se ei päästänyt irti. Potkaisin yhä uudelleen ja uudelleen. Silloin maan alta nousi otuksen pää.
Se oli kalju, ja sen iho riippui löysänä. Sen piirteet olivat kuin suoraan lihattomalta pääkallolta, jolla Ponta yhä hakkasi noitarumpuaan. Sillä oli terävät naskalihampaat, ohuet viillot nenän paikalla, elottomina kiiltävät silmät ja raivostunut ilme. Shamaani alkoi hoilata helpottuneena, ja Romas kömpi esiin. Se näytti kammottavalta; kuin luurangolta, jota peitti jonkun muun likainen nahka. Se karjui, mutta ääni ei ollut kova vaan heikko ja kähisevä.
Romas ojentautui minua kohti. Sen jalat olivat yhä mullan ja lumen alla. Se yritti upottaa kamalat hampaansa minuun, mutta onnistuin väistämään. Potkaisin sitä keskelle naamaa, mutta se ei taintunut vaan nappasi saappaastani kiinni neulamaisilla hampaillaan. Ne pureutuivat nahan läpi ja iskeytyivät kipeästi syvälle lihaani. Kiljaisin tuskasta, ja Romas vain puri syvemmälle yrittämättäkään päästää irti. Samalla se kömpi kokonaan esiin maan vaipasta.
Hengitykseni oli nopeaa ja hinkuvaa. Romas ei hengittänyt vaan hönki. Se jos mikä oli epäkuollut, kirottu. Keräsin jäljelle jääneitä voimiani viimeiseen ponnistukseen ja iskin polveni hirviön vatsaan. Se taittui kaksinkerroin ja ilmaa purkautui sen sieraimista, mutta se ei irrottanut otettaan käsillään sen enempää kuin hampaillakaan.
Tunsin käteni ja jalkateräni turtuvan. Loppu oli tulossa. En jaksaisi enää kauaa.
Silloin Ponta näytti muistavan jotain ja hänen riemunlaulunsa katkesi. Hänen iloinen ilmeensä venähti. Hän käänsi katseensa taivasta peittäviin, eteenpäin liukuviin pilviin, jotka olivat jälleen peittäneet auringon.
”Romas, ei!” shamaani kirkui. ”Piiloudu! Pakene! Mene pois – mene pois! Ennen kuin – ”
Silloin auringonvalo pilkahti esiin pilviverhon takaa. Varjot katosivat laaksosta vähäksi aikaa ja hanget säihkyivät valon kirkkautta. Kun valo osui Romaksen ihoon, se alkoi sihistä kammottavasti ja sen ote irtosi. Tuiskahdin kivusta tajuttomana lumeen, ja haudantakainen olio köhisi tuskissaan. Aurinko poltti sitä. Sen iho muuttui ruskeasta mustaksi, ja se jähmettyi aloilleen, kuten Vuov’rukin oli tehnyt. Sen nahka halkeili ja repeili, sitten se romahti kokoon luineen nahkoineen. Siitä jäi vain kasa tuhkaa, joka leijaili ilmassa.
”Hyvä on”, Ponta sanoi. Hän oli palauttanut mielentyyneytensä, ja puhui nyt hyvin synkkään sävyyn. ”Sitten tapan sinut Ononoonin omalla aseella. Oli järjetöntä tuoda hänen mahtavin taikaesineensä tänne.” Shamaani kaivoi taskustaan kirkkaan lasipallon, johon oli maalattu musta piste – Ononoonin lasisilmän. Nousin lumesta seisaalleni, ja siihen menivätkin viimeiset voimani. Enää en jaksanut kuin seistä aloillani.
Lasisilmä täyttyi mustasta usvasta, joka tiivistyi sen sisään kunnes lasipallo näytti kokonaan mustaksi maalatulta eikä iiris erottunut sen pinnasta lainkaan. Ponta nauroi mielipuolisen julmasti.
”Päivän valo kaikkoaa”, hän messusi, ”valo lasista eikä teräksestä. Katse himmenee ja varjot saapuvat, varjot häätämään elämän.”
Tuntui kuin jäinen koura olisi tarrannut sydämeeni. Purin hampaitani yhteen ja inisin tuskasta, vajosin polvilleni ja kynsin rintaani. Tunsin kuoleman, aivan kuin minuunkin olisi ammuttu nuoli. Tajusin, että minulla olisi vain muutama hetki aikaa ennen kuolemaa, ja pakotin huuliltani ensimmäiset sanat, jotka mieleeni juolahtivat. Niiden lausuminen oli yhtä tuskaa.
”Anna… minulle… silmät… joilla… nähdä… Silmät… lihasta… eikä… lasista… Anna… valo… jolla… hälventää… kaukaisuuden… varjot… Valo… auringon… eikä… tähtien.”
Yhtäkkiä varjot katosivat silmän sisästä ja ne muuttuivat kirkkaiksi valonsäteiksi, jotka olin nähnyt aikaisemminkin. Kuoleman ote hellitti sydämestäni ja lyyhistyin maahan kaiken elinvoimani käyttäneenä.
Silmä säihkyi kuumempana kuin koskaan. Se sulatti tiensä suoraan Ponta Vihreän ihon läpi ja tarttui hänen lihaansa. Shamaani kirkui niin kovaa, että korvani menivät lukkoon. Lasisilmä suli Ponnan kämmenen läpi polttaen sen keskelle ison reiän ja putosi sitten lumeen. Se sulatti lumen ympäriltään ja sen valo säihkyi joka puolelle. Aurinko meni pilveen, mutta valo ei himmentynyt kun silmä korvasi sen säteet.
Suljin silmäni suojellakseni niitä valolta. Mutta en voinut sulkea korviani. Ponta huusi…ja sitten hän hiljeni.
* * *
Tästä on jo monta kuukautta, enkä ole vieläkään nähnyt Ponta Vihreän sotajoukkoja. Epäilen, että ne ovat löytäneet vanhan shamaanin ja Vuov’run ruumiit ja haudanneet ne, mutta niiden surmaajaa he tuskin saavat milloinkaan selville. Romasista he tuskin tietävät mitään. Vihanpito on ohitse Ononoonin ja Ponnan välillä.
Kodasta löysin ruokaa ja juomaa viikoiksi, ja selvisin takaisin lumierämaan poikki ilman sen kummempia ongelmia. Hautasin Ononoonin ruumiin mutta pidin lasisilmän. Se on kallein aarteeni, vaikka en usko että tarvitsen sitä enää milloinkaan.
Olen palannut takaisin Laathoggan rannikolle, ja asustelen nyt erään ystävällismielisen kylän laitamilla. Asukkaat kohtelevat minua suurella kunnioituksella mutta silti varauksella. He eivät tapaa paljon kylänsä ulkopuolisia, mutta uskon että he tottuvat minuun ajan saatossa. Olen jo melkein onnistunut unohtamaan Ponnan kuolinhuudon, ja vaikka en uskokaan että se jonain päivänä katoaisi kokonaan, uskon kyllä että opin elämään muiston kanssa.
Jos Vihreän sotilaat tulevat jonain päivänä etsimään minua, aion yrittää puhua heille ensin. Mutta jos he eivät kuuntele minua, käytän lasisilmää. Se on pienessä puulippaassa sänkyni alla, ja avain roikkuu aina kaulassani. En kuitenkaan usko, että avaan lipasta enää milloinkaan.
Tämä on minun, Laathoggan Ikarin, tarina, sellaisena kuin sen muistan ja sellaisena kuin olen sen kokenut.
Loppu
Luku 1
Lumi peitti kukkuloita. Oli yö, ja kuutamo loi kalpeaa hohdettaan sitä kalpeammalle, kimaltavalle hangelle. Tähdet olivat kirkkaita, ja välillä heikot revontuletkin lepattivat samettisen mustalla yötaivaalla. Valkeus levittäytyi ilmaan tehden pimeästä yöstä hieman vähemmän pimeän. Lumen pinta oli kovettunut suojasään vaihtuessa pakkaseksi, ja ohut jääkerros peitti lähes kaikkea. Kolmea matalaa ja laakeaa mäkeä reunusti synkkä havumetsä, jossa oli vähemmän lunta ja niin ollen pimeämpää. Lumi lepäsi kuusien oksilla saaden ne taipumaan alaspäin saaden ne näyttämään isoilta vihervalkoisilta kynttilöiltä. Metsä jatkui taivaanrantaan. Liikettä ei näkynyt millään suunnalla, vaikka olisi katsonut korkeimman kukkulan laelta.
Korkeimman kukkulan laella hohti väri. Pimeässä se näytti mustalta, mutta lumi ja kuu toivat valoa yöhön, ja sen saattoi erottaa punaiseksi. Se näytti pieniltä punaisilta kukilta, jotka sinnittelivät lumen keskellä.
Minä tiesin, ettei siellä ollut kukkia. Kukat eivät kukkineet enää näin myöhään talvella. Mäellä oli verta.
Metsän rajasta en erottanut muuta kuin värin. En nähnyt, oliko kukkulalla muuta kuin verta, kenties vielä tuoretta, joka oli lämmöllään sulattanut hieman lunta ja vajonnut syvälle hankeen. Raahauduin kohti väriläikkää. Liikkuminen tuotti tuskaa, mutta olin jo tottunut siihen. Jouduin pitelemään vasenta käsivarttani, jotta verenvuoto ei alkaisi uudelleen, ja onnuin oikeaa jalkaani. Käveleminen oli hidasta, mutta tunsin itseni sinnikkääksi väsymyksestä ja kivusta huolimatta. Ihoni oli kalpeampaa kuin tavallisesti; olin menettänyt paljon verta. Katsoin taakseni ja näin, että sotkuisten jalanjälkieni ympärillä oli veripisaroita. Minusta tipahteli sitä koko ajan. En tiennyt, tuliko se veren kastelemista vaatteistani vai omasta lihastani. En voinut sivellä kasvojani nähdäkseni, oliko niissä haavoja, sillä en voinut irrottaa otettani käsivarrestani. Siinä oli paha haava josta tulisi verta suihkuamalla. Päätäni jomotti, ja päättelin siitä että päälaessanikin oli haava.
Jatkoin vaivalloisesti eteenpäin. Ihailin hiljaisen yömaiseman kauneutta, katselin revontulia ja vedin keuhkoihini puhdasta ilmaa, vedin huomioni pois tuskasta. Kohta olinkin jo kukkulan laella ja näin, mitä sen keskellä oli. Veri kimmelsi. Se oli vielä tuoretta.
Ruumis kuului vanhalle miehelle. Hänellä oli harmaa, lyhyt parta ja hän oli kalju. Hänen toinen silmänsä oli kiinni ja toinen silmänsä auki, mutta auki oleva silmä oli tehty lasista. Mies oli menettänyt alkuperäisen kappaleen jo aiemmin. Hänen molemmat kouransa puristivat nuolta, joka törrötti hänen rinnastaan. Se oli läpäissyt keuhkon ja aiheuttanut lähes välittömän kuoleman. Miehen kasvoille olivat ikuistuneet sekä tuska että rauha.
Polvistuin miehen viereen. En ollut nähnyt häntä milloinkaan ennen, mutta tunsin silti hienoista kunnioitusta häntä kohtaan. Harvat tässä maassa elävät niin vanhoiksi, ja hän olisi kenties elänyt pitempäänkin, ellei nuoli olisi surmannut häntä.
Minussa heräsi uteliaisuus ukkoa kohtaan. Katsoin hänen kasvojaan. Ihan kuin hän olisi ollut kuolinkamppailunsa keskellä ilahtunut siitä, että pääsi eroon tämän maailman murheista. Katsoin hänen vyöllään roikkuvia pusseja ja minussa heräsi ahneus, mutta jätin ajatuksen sikseen. Minuun oli kerääntynyt liikaa kunniantuntoa, jotta olisin voinut noin vain rosvota tämän vanhuksen rahat, vaikka hän ei niitä enää tarvinnutkaan. Tiesin, että hän tarvitsi enää yhden kolikon, jonka hän antaisi Tuonelan Virran Lautturille palkaksi, jotta tämä veisi hänet kuolleiden maahan joen toiselle puolelle.
Yhtäkkiä miehen avoin silmä välkähti, ikään kuin valo olisi osunut siihen jostain kaukaa. Mutta mikään valo ei ollut liikkunut. Säikähdin ja vetäydyin nopeasti taaksepäin. Äkkinäinen liikkeeni kiskaisi minut selälleni, ja tuuperruin hankeen. Painoni rikkoi sen jäätyneen pinnan rasahtaen, ja ruumiini vajosi syvälle lumeen. Syljin lunta pois suustani ja muotoilin mielessäni kiitoksen Tursaalle, koska en ollut irrottanut vahingossa otettani käsivarrestani. Nostin katseeni ja kömmin varovasti polvilleni.
Vanhus ei ollut liikkunut, mutta hänen toinenkin silmänsä oli avautunut. Molemmat katsoivat minuun. Lasisilmä kiilsi, mutta elämän valo oli kaikonnut terveestä.
Nielaisin. Olin nähnyt ennenkin kotikyläni shamaanin herättävän kuolleiden henkiä ja puhuvan näiden kanssa, mutta en ollut ikinä ajatellut, että itse ruumis saattaisi herätä. Olin toki kuullut tarinoita kävelevistä kuolleista, joita pahat miehet nostattivat haudoistaan, mutta en ollut oikeastaan uskonut niihin. Olin pitänyt niitä äitini sepittäminä tarinoina, joiden tarkoituksena oli pitää minut öisin sisällä. Niinpä olin hyvin yllättynyt ja peloissani, kun ukko käänsi päänsä minua kohti.
”Kuka...” ukko mumisi. Lauseen loppu katosi hiljaisuuteen.
”Mitä? Mitä yrität sanoa?” kysyin yrittäen olla avulias, vaikka en pystynyt piilottamaan ruumiini vapinaa. Ehkä vanhus tulkitsisi sen pakkasen aiheuttamaksi.
”Kuka... sinä... olet...?” ukko kähisi. Hän ei kuulostanut kovin ystävälliseltä.
Olin riittävän viisas, jotta osasin olla kertomatta nimeäni hänelle noin vain. Hänhän olisi voinut kirota minut, jos olisi saanut nimeni haltuunsa. ”Ei niin nopeasti, ukkoseni”, sanoin. ”Kuka sinä olet?”
Ukko rykäisi ja pyöräytti silmiään. Se ei näyttänyt huvittavalta. ”Kiristät... minua... Minä... olen... vanha... mies... ja... sinun... pitäisi... osoittaa... kunnioitusta...” Sen sanominen kesti häneltä hyvin kauan. Sanojen muodostaminen näytti hänelle hyvin vaikealta.
”Miksi minun pitäisi luottaa sinuun? Voithan olla paha tietäjä”, vastasin.
Vanhus näytti kateelliselta minulle. Ehkä se johtui siitä, että pystyin puhumaan niin paljon nopeammin kuin hän. Tai ehkä syynä oli yksinkertaisesti se, että minä olin elossa ja hän ei. ”Hyvä... on...” hän rutisi. ”Minun... nimeni... on... On... on... oon...”
”Niin?” Aloin käydä kärsimättömäksi. ”Mikä on nimesi?”
”On... on... oon.”
”Mitä?”
”Minun... nimeni.. on... Ononoon.” Niin pitkän sanan sanominen kerralla oli hänelle lähes ylivertaista.
”Mitä? Sinun nimesi on Ononoon?” minä pärskähdin. ”Mutta eihän se ole mikään nimi!”
”On... se... minun... nimeni...” vanhus sanoi ilmeisen närkästyneenä. ”Mikä… sinun… nimesi… sitten… on…?”
Huokaisin. ”Minä olen Ikari, Ononoon. Olen kotoisin suuren Laathoggan rannoilta. Olen soturi, mutta kaikki aseveljeni ovat kuolleet tänä iltana. Meidät surmattiin suuressa väijytyksessä muutama tunti sitten, ja minä olen viimeinen eloonjäänyt. Olen pahasti haavoittunut.” Vaikenin jotta sain vedettyä henkeä. Puhuminen alkoi tehdä kipeää minullekin, sen verran huonossa kunnossa olin.
Ukko näytti miettivän ja punnitsevan tilannetta. Viimein hän puhui taas. ”Minä… voin… parantaa… sinut… loitsullani… jos… sinä… autat… minua…”
Kiitollisuuden aalto tulvahti lävitseni. ”Kiitos”, sanoin. Olin valmis syleilemään vanhuksen ruumista. ”Mitä haluat minun tekevän sinulle?”
”Kosta… kuolemani…”
Olinkin arvellut jotain sen suuntaista. ”Kenelle? Kuka tästä nuolesta on vastuussa? Kuka ampui vasaman?”
”Shamaani… Ponta… Vihreä…”
”Ponta Vihreä?”
”…niin. Varo… hänen… tarvastaan… Se… on… vaaraksi…”
Nyökkäsin. ”Minä lupaan etsiä hänet. Kostan hänelle. Miten löydän tämän shamaanin?”
”Ota… silmäni… se… johtaa… sinut… Ponnan… luo…”
Nielaisin. Ajatus lasisilmän irti kiskomisesta ei ollut miellyttävä. ”Hyvä on. Parannatko nyt haavani?”
”Tule… lähemmäs…”
Kumarruin äijää kohti. Hän irrotti hitaasti ja nykien otteensa nuolesta ja ojensi kouransa. Hän tarttui kämmenselkääni, sen kohdan päälle käsivarressani jota puristin omallakin kädelläni. Ukon käsi oli kylmä kuin lumihanki, mutta olin jo turtunut kylmyyteen ja se ei tuntunut kovinkaan kummoiselta.
Vaari aukoi hetken suutaan. Mietin, miten loitsun laulaminen onnistuisi, jos puhuminenkin oli niin vaikeaa. Sitten miehen huulilta alkoi virrata tasaista, korkeaa joikua, joka kajahteli öisen maiseman yllä. Laulu kipusi korkealle ja syöksähti matalalle, värisi ja tasaantui, hoilotti pimeyden hiljaisuuden keskellä. Ukko vaihteli vokaaleja hitaasti mutta ei hiljentynyt missään välissä. Hän käytti selvästi kaiken voimansa lauluun, jonka osasi ulkoa viimeistä myöten. Se kesti kauan, ja läpitunkeva joiku iski korviini kuin keihäs. Mutta kun se viimein lakkasi, kipua ei tuntunut enää lainkaan. Otin käteni pois käsivarreltani ja hämmästyin nähdessäni, että verenvuoto oli lakannut kokonaan ja haavan kohdalla oli enää kalpea arpi. Päänikään ei enää ollut kipeä. Vain pakkanen pisteli ruumistani, ja vain vihollisteni veri tipahteli risaisista ja silvotuista vaatteistani.
”Kiitos, Ononoon”, sanoin ylväästi. Mutta hän ei enää kuullut minua. Virta oli jo vienyt hänet.
Suljin hänen silmänsä kunnioittavasti. Sitten muistin, mitä minun oli tehtävä, ja avasin toisen niistä uudelleen. Lasisilmä tuijotti minua elottomasti kuin mikä hyvänsä lasinpala. Venytin kohmeisilla sormillani silmäkuoppaa, pujotin ne lasisilmän alle ja pullautin sen ulos kuopastaan. Se oli sileämpi kuin mikään lasi jota olin aiemmin nähnyt, ja kirkas kuin täysikuu. Sen pintaan oli maalattu musta ympyrä, joka oli esittänyt Ononoonin iiristä. Kätkin lasinkappaleen taskuuni hellävaroin ja nousin seisomaan nivelet nitisten. Vedin syvään henkeä, ja minusta tuntui kuin en olisi hengittänyt tuhanteen vuoteen. Sitten lähdin kävelemään alas mäkeä.
Luku 2
Lasisilmä kimalsi kämmenelläni. Se oli kauniimpi kuin mikään muu esine, jota olin nähnyt. Olin elänyt elämäni käyttöön tehtyjen tavaroiden keskellä, ja taide oli minulle vain etäinen käsite jota esiintyi etelän maissa mutta ei Pohjolan karuissa autiomaissa. Ononoonin silmä oli kirkkaampi kuin pilvetön taivas ja kimaltava hanki, ja siihen maalattu mustuainen muistutti minua Laathoggan sysimustista vesistä talvisena keskiyönä, kun ne velloivat synkempinä kuin taivas, ja kun kylän valot heijastuivat sen pinnasta kuin näkkien kultaiset valot.
Istuin lehdettömässä lehtimetsässä salaman kaataman kannon päällä. Ononoonin kuolemasta oli kulunut jo pari päivää, ja olin sen jälkeen vaellellut päämäärättömästi. Vaikka en tiennyt, miten silmän tulisi toimia ja miten sen pitäisi opastaa minua, olin silti luottavainen. Ononoon oli vaikuttanut mieheltä, jonka mieli tuskin pettäisi kuolemankaan hetkellä. Silmän voimat varmasti paljastuisivat ajan myötä. Ja aikaa minulla piisasi.
En ollut eksyksissä ainoastaan Pohjolan metsissä, vaan myös omassa elämässäni. Vasta kolme viikkoa aiemmin olin elänyt onnellista nuoren metsästäjän elämää pienessä kylässä Laathoggan rannalla. Mutta sitten vihamielinen sotajoukko oli hyökännyt kyläämme. Soturit olivat kantaneet outoja varusteita ja paksuja turkiksia, joten oletimme, että he olivat pohjoisimman Pohjolan asukkeja, jotka olivat tulleet rosvoamaan maan eteläisempiä osia. Minä ja muut kylän nuoret miehet olimme tarttuneet aseisiimme ja käyneet taistoon, ja hyvää onneamme selvisimme pienin tappioin. Mutta kylä poltettiin ja asukkaat joutuivat pakenemaan. Kylänvanhin oli lähes seonnut raivosta ja lähettänyt kaikki sotilaat – myös minut – kostoretkelle. Me olimme lähteneet karvain mielin ja vihaisina ryöstäjäjoukon perään, mutta he olivat ovelampia. Marssimme suoraan väijytykseen. Kaikki muut olivat kuolleet, ja minä olin selvinnyt vain, koska ehdin juosta metsän uumeniin saamatta kuin yhden haavan. Tuo haava olisi kuitenkin koitunut kohtalokseni, ellen olisi törmännyt kuolleeseen Ononooniin.
Sää oli selkeä mutta kylmä. Pakkanen pisteli minua ja lumi narskui, kun liikutin saappaitani. Aurinko oli kuitenkin kirkas. Taivasta peitti ohut, siniharmaa pilvikerros, mutta taivainen tulikiekko säihkyi sen läpi. Riippakoivujen lehdettömät oksat natisivat lumen painosta yläpuolellani.
Kohotin silmän yläpuolelleni ja katsoin aurinkoa sen läpi. Odotin näkeväni auringon häikäisevän kirkkaan valon, mutta musta pilkku lasin pinnalla himmensi sen. Näytti, kuin lasipala itse olisi hehkunut päivänvaloa. Silmä tuijotti tiukasti minuun peukaloni ja etusormeni välistä.
Yhtäkkiä kuulin jostakin epäselvän äänen. Se ei kuulunut Ononoonille, mutta sekin oli vanhan miehen ääni ja siinä oli haudantakaisuuden tuntua. Anna minulle silmät joilla nähdä, silmät lihasta eikä lasista. Anna valo jolla hälventää kaukaisuuden varjot, valo auringon eikä tähtien.
Äkkiä auringon säteet välkähtivät. Silmä kuumeni hetkessä niin kuumaksi, että päästin sen putoamaan maahan tuskankirkaisun saattelemana. Pelkäsin, että se menisi rikki, mutta se putosikin pakkasen pehmentämään hankeen. Sen kuumuus sulatti reiän hankeen ja se katosi sen alle.
Räpäyttelin silmiäni. Kirkas valo häikäisi minua. Oli kuin olisin katsonut suoraan aurinkoon – ilman lasisilmän iiristä. Valo oli kadonnut yhtä nopeasti kuin oli ilmestynytkin. Kun sain punaisena hohtavan jälkikuvan verkkokalvoltani, kumarruin varovasti lumikasan ylle ja katsoin reikään, jonka lasisilmä oli siihen sulattanut.
Pallo lojui sen pohjalla. Se oli muuttunut. Se ei enää ollut tavallinen, kirkas lasipallo, vaan se oli täyttynyt valolla. Valkeankultainen hehku kimalsi lasipinnan alla ja säteili sen läpi. Se ei näyttänyt enää kuumalta.
Ojensin käteni ja häpesin itseäni huomatessani, miten pahasti se vapisi. Kosketin sormellani varovasi lasisilmää ja helpotuin hieman tuntiessani sen olevan jälleen kylmä. Se oli jäähtynyt yhtä nopeasti kuin lämmennytkin.
Kun nostin kristallisen silmämunan, sen valo kirkastui. Silmän valo karkotti auringon luomat varjot ja loi omia. Kun suljin nyrkkini sen ympärille, sen valo hohti lihani läpi kuin käteni olisi ollut paperia. Jouduin suojaamaan silmiäni toisella kämmenelläni, jotta valo ei olisi häikäissyt minua.
Silmät joilla nähdä. Valo auringon eikä tähtien.
Nyrkkini sisästä pinkaisi valonsäde, joka osoitti suorana, kapeana sauvana kaukaisuuteen metsän halki, pohjoista kohti. Se välkähteli utuisessa ilmassa hetkisen ja sammui sitten hetkessä. Lasin valo katosi. Kun avasin nyrkkini, lasisilmä oli jälleen tyhjä ja tavallinen.
Mutta nyt tiesin, mihin suuntaan minun tuli lähteä.
* * *
Olin varsin lähellä metsämaiden pohjoisosaa, joten matka rajalle ei ollut vaivalloinen. Suuntavaistoni oli virheetön ja luotin siihen täysin, joten minulla ei ollut ongelmia suunnistamisessa, vaikka suunnan osoittava valonsäde olikin poissa. Otin aina kiintopisteen suoraan edestäni, jota kohti kuljin. Olin hyvässä kunnossa, ja olin ennenkin pärjännyt vähällä ruualla. Join pienistä metsäpuroista ja lähteistä, ja pari kertaa onnistuin ampumaan jousellani pienriistaa. Siihen kuluivatkin viimeiset nuoleni, ja jouseni kävi hyödyttömäksi. Kun jänikset loppuivat, elelin keräämilläni marjoilla, juureksilla ja sienillä. Olin ensimmäistä kertaa elämässäni kiitollinen siitä, että olin pikkupoikana kuunnellut äitiäni kun hän oli kertonut minulle, mitkä sienet olivat syötäviä ja mitkä myrkyllisiä. Ne olivat taitoja, joita Pohjolassa tuli varmasti tarvitsemaan. Köyhässä maassa elettiin luonnon antimilla.
Lasisilmä ei enää osoittanut elonmerkkejä, mutta en tietenkään heittänyt sitä pois. Arvelin, että se olisi vielä tarpeellinen. Ja sitä paitsi aioin säilyttää sen muistona surmattuani Ponta Vihreän.
Muutaman päivän vaelluksen jälkeen metsä alkoi harveta. Puita kasvoi vähemmän ja isoja siirtolohkareita lojui ympärilläni enemmän. Lehtipuut katosivat ja kuuset kävivät vähiin. Yleisimmäksi puulajiksi nousi mänty, ja niiden rungot olivat kieroutuneita ja käppyräisiä kuin vanhojen äijien selät. Pian niitäkään ei enää ollut kuin kymmenien metrien päässä toisistaan, ja maapohja niiden välissä kävi hiekkaiseksi ja kuivaksi. Aluskasvillisuutta ei ollut pohjoisen kankailla. Edessäpäin, puiden väleissä, näkyi tyhjä, puuton maisema, joka jatkui kauas taivaanrantaan. Pohjoisessa, kanervikkoerämaan takana, alkoivat tunturit. Mietin, pitäisikö minun kävellä sinne asti. Matka olisi pitkä, mutta en lannistunut. Olinhan luvannut etsiä shamaanin. Ja ei minulla ollut enää mitään parempaakaan tekemistä.
Erämaa metsien ja vaarojen välissä oli kanervien peittämää, ja kanervikkoa peitti lumihanki. Lähipäivinä ei ollut satanut lisää lunta, ja aurinko oli paistanut kirkkaana, mutta se ei kuitenkaan riittänyt sulattamaan lunta talvipakkasilla. Kylmyys oli helpottanut, mutta kevät oli vielä kaukana.
Kanervikossa tarpominen olisi ollut tarpeeksi hankalaa jo sellaisenaankin, mutta paksu hanki teki siitä monin verroin hitaampaa kuin metsässä kulkeminen. Etäisyys oli lähes sata virstaa, ja tiesin, että minulta menisi viikko sen suorittamiseen. Niinpä luottavainen mielialani laski pari pykälää. En aikonut jättää tehtävääni kesken, mutta ymmärsin vasta nyt sen varsinaisen vaikeuden. Ja vaikka selviytyisinkin pitkästä matkasta niillä vähillä ruokavaroilla, joita olin onnistunut talvisesta metsästä keräämään ja säästämään, enhän tiennyt mitään tästä Ponnasta. Ties vaikka hänellä olisi ollut oma henkivartiokaartinsa suojelemassa häntä.
Huokaisin ja lähdin matkaan. Tilanteeni vaikutti silloin melko säälittävältä. Selässäni keikkui tuohesta rakentamani kontti, joka sisälsi vähän oravanlihaa sekä muutamia sieniä. Lasisilmä oli turvassa taskunpohjallani, ja uskollinen rautamiekkani roikkui nahkavyölläni. Kaulassani oli onnea tuova karhunhammastalismaanini. Ja muuta minulla ei ollutkaan. Niiden varusteiden turvin lähdin yksin ylittämään toivottomalta tuntuvaa matkaa.
Kolme ensimmäistä päivää sujuivat hyvin ja reippaasti. Mutta ruokaa ei käynyt säästäminen sen pitemmäksi aikaa. Neljäs päivä alkoi olla jo melkoista kituuttamista. Viidennen päivän aamulla ymmärsin, etten enää jaksaisi jatkaa matkaa.
Jalkani olivat turtuneet ja hädin tuskin mitään ruumiini osaa. Pakkanen oli kohmettanut sormeni, ja nälkä kuritti mahaani. Epätoivo kuohui sisälläni. Tarvitsin apua, mutta missään ei ollut ketään. Ruokaa ei ollut, ja taivaskin oli kääntynyt minua vastaan. Pilvet tiputtelivat hitaasti mutta varmasti lumihiutaleitaan päälleni. Ne olivat pehmeää, kuohkeaa lunta, josta syntyi suuria, pehmeitä kinoksia. Tiesin, että hautautuisin elävältä, jos en pääsisi liikkeelle. Tunsin vielä elinvoimaa käsissäni, joten nostin ruumiini niiden varaan. Mutta jaloissani ei ollut yhtään lämpöä tai eloa, enkä pystynyt raahautumaan pitkälle pelkillä käsilläni. Olin äkkiä varma, että loppuni oli koittanut. Ei ollut enää toivoa. Toivo oli kuollut, enää minua odotti pelkkä kuolema. Niin kuin Ononoon ja kaikki kyläni soturit, minunkin aikani oli tullut. Virta odotti minua. Näin pimeyden hiipivän minua kohti lumen keskeltä.
Ponta... Ponta Vihreä…
Musta aalto vyöryi ylitseni ja nielaisi minut sisäänsä, lämpimään mutta kovakouraiseen syleilyynsä. Tajuntani pimeni ja vajosin varjoihin, jotka tuntuivat kummallisen pehmeiltä ja karvaisilta. Ne pyörittivät minua ympäri, nostivat minut lentoon ja käänsivät minut ylösalaisin. Veri syöksähteli edestakaisin ruumiissani, pakkautui välillä jalkaani tai päähäni ja levisi sitten takaisin kiertoon. Jokin iski minua, mutta en tuntenut enää kunnolla, mihin kohtaan minua se osui, enkä tuntenut myöskään, mikä minua iski. Vaatteeni tuntuivat surmanloukulta, johon minut oli vangittu. Tunsin niiden kosteuden ja lämmön oman ihoni alla.
Vaakasuora, kirkas valkoinen valonvälkähdys levisi mustuuden halki. Valkean viivan keskelle ilmestyi kultainen, lepattava valo, sitten kaikki katosi takaisin pimeyden tyhjyyteen.
En tiennyt, näinkö unta, enkä tiennyt, olinko kuollut. Ajattelu oli mahdotonta ja samoin oli liikkuminen. Oli kuin kohtalon koura olisi tarttunut minuun julmasti ja alkanut ravistella minua säälittä. Sääliä en kaivannutkaan, vaan kostoa, ja lepoa. Luulin Tuonelan virran suovan minulle ainakin lepoa, mutta sen sijaan sieluani ilmeisesti kuljetettiinkin Kaaoksen Erämaille, paholaishenkien maailmaan, jossa minua piinattaisiin ikuisesti.
Loppua kohden kaikki meni sekavaksi.
Värit kiisivät silmissäni, vaikka ne olivat äkkiä muuttuneet sokeiksi kuin lasisilmät. Värit risteilivät ja muuttuivat ja hyppivät ja tanssivat ja lauloivat ja nauroivat minulle ja loikkivat ympärilläni ja osoittelivat minua sormillaan, jotka olivat kuin tulenliekkejä. Ne kiipesivät toistensa hartioille ja uivat toisissaan ja minussa, ja ne kiskoivat tajuntani mukaan kiivaaseen leikkiinsä. Ne olivat luisevia kuin pienet, nälkään kuolleet lapset. Ei, ne olivat luurankoja, itse kuolemia, ja niitä oli satoja ja tuhansia kuin Louhin sotureita. Tuhat pientä kuolemaa tanssi piiritanssia kanssani, ja ne kehottivat minua riemuitsemaan niin kauan kuin väriä vielä piisasi, sillä väri katoaisi ja minä jäisin yksin pimeyteen, ja koko ajan ivaava nauru soi korvissani.
Niiden kallot katsoivat minua ja minä katsoin niiden tyhjiä silmäkuoppia, ja minä pelkäsin niitä vaikka ne rakastivat minua, ja ne tahtoivat kiskoa minut mukaansa mustaan, kylmään veteen. Minä pelkäsin sitäkin, vaikka en pelkää vettä. Pinnan alla kiiltelivät vihreät lyhdyt, ja niitä kantoivat harmaan nahan peittämät pitkät, ryppyiset sormet. Minä astuin veteen aikeenani astua heti pois siitä, sillä nyt olin yksin ja uskoin pystyväni huijaamaan niitä, mutta veden kylmyys tarttuikin heti koko ruumiiseeni, ja minä jähmetyin ja lyhdyt ja kourat tarttuivat minuun ja vetivät kohmettuneen vartaloni pimeyteen ja kylmyyteen, joka ei enää ollutkaan vettä vaan silkkaa kylmyyttä, joka oli yhtä läpitunkematonta kuin seitsemän valtamerta…
Vajosin yhä syvemmälle pimeyteen. Yritin huutaa, mutta en enää pystynyt. Sitten kaikki pimeni ja pilkallinen nauru korvissani sammui.
Luku 3
Kun heräsin, minulla ei ollut minkäänlaista aavistusta tai mielikuvaa siitä, missä oikein olin. Tunsin pääni selkeämmäksi kuin milloinkaan. Kylkeäni särki, mutta muuten tunsin olevani loistokunnossa. Minulla oli lämmin ja hyvä olla. Makasin vuoteessa, joka oli sijattu pehmeillä untuvatyynyillä ja -peitteillä. Olin pienessä huoneessa, jossa ei ollut muuta kalustusta kuin vuode, jossa makasin, pieni puupöytä ja jakkara pöydän ääressä. Huoneen seinät oli tehty pyöreistä, tummista hirsistä, ja siellä oli yksi, tukeva ovi ja yksi ikkuna, joka oli salvattu lasin ulkopuolelta.
Nousin istualleni, pudistin päätäni ja laskin sen käsieni varaan. Koitin muistella viime aikojen tapahtumia, mutta en muistanut mitään mistään, mitä oli tapahtunut sen jälkeen, kun olin pyörtynyt nälästä kanervikkoerämaahan.
Minut oli ruokittu ja puettu puhtaisiin, ruosteenruskeisiin nahkavaatteisiin. Pöydällä makasi jonkin suuren eläimen taljasta valmistettu turkisviitta.
Nousin ja kävelin ikkunan eteen. Siitä avautui kaunis tunturimaisema. Olin ilmeisesti laaksossa vaarojen keskellä. Maata kehysti paksu lumikerros, ja taivasta peittivät tummat pilvet. Muita taloja ikkunasta ei näkynyt.
Yhtäkkiä mieleeni palautui tehtäväni. Ponta oli yhä elossa, ja minulla ei ollut Ononoonin lasisilmää. Kolusin nopeasti läpi huoneeni, mutta silmä ei ollut siellä. Vedin viitan harteilleni ja tartuin ovenkahvaan.
Se oli lukossa. Olin vankina.
Potkaisin ovea ja koputin sitä kuin raivopäinen, mutta kukaan ei vastannut saati avannut ovea. Se oli liian tukevaa tekoa, jotta olisin saanut sen nurin hartiavoimin. Niinpä siirryin ikkunaan, nostin jakkaran ilmaan ja paiskasin sen ikkunaa päin miettimättä sen kummemmin, oliko se järkevää. Ikkuna särkyi kirkkaasti helähtäen. Kiipesin siitä ulos. Aukko oli ahdas, mutta mahduin siitä ulos juuri ja juuri. Tuiskahdin lumihankeen ikkunan alla, nousin jälleen jaloilleni ja kiersin talon etupuolelle.
Paikka, jonka sisällä olin ollut, oli pienenpieni mökki, jossa oli ollut vain yksi huone – se, jossa minä olin ollut. Mökki seisoi keskellä suurta laaksoa neljän korkean tunturin välissä. Laaksossa oli vain yksi toinen kohde: suuri nahkakota vähän matkan päässä minusta. Siitä kohosi savua taivasta kohti. Aurinko pilkahti pilvien välistä ja valaisi hetkellisesti lumen täyttämää notkoa. Hengitykseni huurusi pakkasessa.
Lähdin kotaa kohti. Kävelin ripeästi, tietoisena siitä, että minulla ei ollut aseita, mutta silti täynnä itsevarmuutta. Suorittaisin tehtäväni tai kuolisin yrittäessäni. Olin varma, että olin saapunut päämäärääni. Vaikka minulla ei ollut mitään aavistusta siitä, miksi Ponta Vihreä oli jättänyt minut henkiin, tiesin, että se tulisi olemaan hänen elämänsä suurin virhe.
Kun olin päässyt pisteeseen, josta oli yhtä pitkä matka sekä mökkiin että kotaan, kuulin selkeästi kajahtavan äänen takaani. ”Seis, soturini Ikari!”
Seisahduin ja käännyin ympäri. Kymmenisen metrin päässä minusta seisoi lyhyt, kurttuinen vanhus, joka oli pukeutunut tummanvihreään kaapuun. Hänen naruvyöllään roikkui suuri nahkarumpu, ja hän piteli ihmisen kalloa vasemmassa kädessään. Hän katsoi minuun päin, mutta hänen silmänsä olivat niin syvällä kuoppiinsa hautautuneina, että varjot peittivät ne kokonaan minun näkyvistäni. Hänen vierellään seisoi valtavan kokoinen mies, joka oli paksu kuin puunrunko ja pitkä kuin jättiläinen. Hänen kasvonsa olivat vääristyneet ja hänen ihonsa arpista. Hänen ilmeensä oli samankaltainen kuin peikoilla, joista olin nähnyt kuvia kotikylässäni, mutta peikko hän ei ollut. Epäilin kyseessä olevan jokin shamaanin oma luomus, jonka hän oli kasvattanut ihmisestä.
”Hyvää päivää”, vanhus tervehti. En vastannut, joten hän jatkoi: ”Onko Ononoon lähettänyt sinut?”
”Ononoon on kuollut”, minä huusin. ”Sinä tapoit hänet.”
”Kovia sanoja tietämättömästä suusta”, vanhus vastasi hekotellen. ”Ethän edes tiedä, kuka minä olen.”
”Mutta sinä tunnut tietävän, kuka minä olen.”
”Totisesti tiedän.”
”Sinä olet shamaani Ponta Vihreä. Ononoon kertoi minulle, että sinä olit vastuussa hänen kuolemastaan.”
”Olet oikeassa. Minä olen Ponta Vihreä. Mutta minä en ampunut Ononoonin surmannutta nuolta; sen teki Romas. Tule kotaani istumaan, niin kerron sinulle kaiken.” Shamaani teki kutsuvan eleen kädellään ja osoitti kotaa sillä kädellä, jossa piteli pääkalloa.
En hievahtanutkaan. Ponta huokaisi. ”Niin arvelinkin.”
”Mistä tiedät, kuka minä olen?” kysyin.
”Tule kotaani, niin kerron kaiken.”
”En. Kerrot kaiken tässä näin, ulkosalla.”
”Mutta eikö sinun tule kylmä?”
”Minun on erittäin lämmin olo”, vastasin hampaat kirahtaen. Jos minulla olisi ollut ase, en olisi tuhlannut aikaa puhumiseen.
”Hyvä on. Miten vain tahdot.”
”Ala puhua.”
”Ei ole syytä olla röyhkeä”, Ponta lausahti. ”Enkö ole ollut vieraanvarainen isäntä?”
”Jos olisin vieras, mukanasi ei olisi peikkomaista henkivartijaa.”
Ponta katsahti vierellään seisovaan lihavuoreen. ”Älä välitä hänestä. Hänen nimensä on Vuov’ru, ja hän seuraa minua joka paikkaan. Hän on uskollisin palvelijani, mutta täysin aivoton puupää. Hän tottelee minua sokeasti, eikä hänestä ole juttuseuraksi. Romas on toista maata.”
”Onko täällä joku muukin?”
”Romas on lähempänä kuin arvaatkaan.”
Katsoin säikähtäneenä joka puolelleni, mutta missään ei ollut ketään muuta.
”Ononoon on kiusannut minua jo vuosikymmeniä. Riitamme ei ole hellittänyt hetkeksikään sen jälkeen, kun tapasimme ensimmäisen kerran, eikä meistä kumpikaan saanut rauhaa. Myönnän, että olen syyllistynyt ilkeyksiin, mutta jos minä olisin saanut päättää, olisimme voineet tehdä rauhan. Mutta Ononoon oli kovin itsepäinen. Hän tahtoi hellittämättä tuhota minut.”
”Ja sinä tahdoit tuhota hänet.”
”Totta kai! Tahdothan sinäkin tuhota kaikki, jotka uhkaavat sinua. Se on itsensä puolustamista, täysin sallittua ja hyväksyttävää. Sinä olet täällä kostoretkellä, ja jo se on minun mielestäni paljon arveluttavampaa.
Jonkin aikaa sitten päätin hankkiutua eroon Ononoonista lopullisesti, vaikka se sitten veisikin kaikki voimavarani. Olin kerta kaikkiaan kyllästynyt häneen, ja tahdoin sotamme vihdoin loppuvan. Niinpä lähetin ystäväni ja alamaiseni Romasin ampumaan nuolen vanhan vihulaisen sydämeen, ja lähetin sotajoukkoni tuhoamaan kaikki Ononoonin ystävät ja liittolaiset. Sinun kyläsi kylänvanhin oli Ononoonin serkku, ja tiesin, että en pääsisi riidasta eroon ennen kuin kaikki, jotka olivat jotenkin kytköksissä Ononoonin, olivat kuolleet. Alun perin tarkoitus oli, että Vuov’ru murhaisi kylänvanhimman, mutta murha epäonnistui ja Vuov’ru pääsi hädin tuskin pakoon. Arvasin, että vanhus ilmoittaisi koko kylälleen, mitä oli tapahtunut, ja että ennemmin tai myöhemmin koko kylä vihaisi minua ja että niskassani olisi kokonainen kylällinen raavaita miehiä. Niinpä päätin lyödä itse ensimmäisen iskun, järjestää väijytyksen, polttaa kylän ja tuhota soturit.
Valitettavasti sinä selvisit. Ja heti kun kuulin, että yksi mies oli päässyt pakoon väijytyksestäni, olin varma että hän hakeutuisi minun luokseni ennemmin tai myöhemmin. Vaikka Ononoon on kuollut, hän vainoaa minua edelleen sinun kauttasi. Enkä minä voi saada rauhaa ennen kuin sinä olet kuollut.”
”Sinä… sinä… sinä tuhosit minun kyläni?” Kysyin epäuskoisena. Raivo kupli sisuksissani ja käteni olivat puristuneet tiukoiksi nyrkeiksi. ”Sinä olet vastuussa elämäni pirstoutumisesta?”
”Väärin”, Ponta tiuskahti. ”Ononoon on vastuussa. Jos häntä ei olisi ollut, riitaakaan ei olisi koskaan syntynyt. Kaikki on hänen syytään. Syylliset ovat kuolleet, Ikari, ja vain sinä olet jäljellä. Sinun ei olisi pitänyt totella vanhaa äijänkäppyrää. Sinun ei olisi milloinkaan pitänyt tulla tänne.”
”Minä tapan sinut”, ärähdin vihan sokaisemana. ”Minä revin pääsi irti paljain käsin!”
”Rauhoitu”, Ponta sanoi tyynesti. ”Juuri tätä varten Vuov’ru on mukanani. Tarvitsen suojelua.”
En nähnyt enää mitään muuta kuin vanhan shamaanin. Tahdoin vain tappaa hänet, piittaamatta mistään muusta. Hän oli kaiken alullepanija, kyläni tuhoaja. Hänen tähtensä minulla ei ollut enää kotia, ei ystäviä, ei elämää. Lähdin juoksemaan häntä kohti karjuen raivosta.
Vuov’ru loikkasi eteeni ihmeen ketterästi kokoisekseen mieheksi. Hän ojensi suuren käsivartensa ja kiersi paksut sormensa hartiani ympärille. Hänen kouransa oli kuin teräspihti, jotka tarttuivat minuun ja nostivat minut ilmaan yhtä helposti kuin nuken. Ponta Vihreä käveli minua kohti uhkaavasti. Hänen silmänsä tuikkivat varjoissaan.
”On sinun vuorosi, ja kun sinä olet poissa, mikään ei enää muistuta minua Ononoonista”, Ponta mumisi. ”Hän vaipuu viimeinkin unholaan, jonne hän olisi kuulunut jo vuosikymmeniä sitten.”
Rimpuilin turhaan. Vuov’run ote oli voimakkaampi kuin ajan hammas. Se tarttui minuun toisellakin karvaisella kourallaan ja puristi minua kunnes olin tukehtua.
”Tapa hänet”, Ponta komensi. Vuov’run kädet hakeutuivat kurkulleni. Silloin näin suuren, kivestä tehdyn veitsen roikkumassa sen vyötäisillä. Tartuin veitsenkahvaan viimeisillä voimillani ja kiskaisin sen tupestaan juuri kun otuksen sormet ottivat kurkustani kiinni ja alkoivat puristaa. Se oli niin keskittynyt kuristamiseeni, ettei huomannut minun ottaneen veitsen sen vyöltä. Silmissäni alkoi hämärtyä ja verenkierto ehtyä, mutta onnistuin silti kohottamaan veitsen. Sen kiviterä oli tylsän harmaa, eikä auringonvalokaan saanut siihen välkettä.
”Vuov’ru, varo!” Ponta kirkaisi, mutta liian myöhään. Iskin veitsen kahvaa myöten otuksen niskaan. Se korahti ja sen veri pulppusi kuin härän kurkusta, mutta sen sormet eivät hellittäneet otettaan vaan kiristivät sitä lisää. Minäkin korahdin, kiskoin veitsen irti ja hautasin sen terän kokonaan Vuov’run otsaan. Luu rusahti kuvottavasti ja veitsi murtui iskun voimasta. Vuov’run sormet irrottivat otteensa ja minä putosin hankeen. Laskeuduin jaloilleni, mutta ne eivät kantaneet, joten kellahdin selälleni lumen sisään.
Vuov’ru kopeloi käsillään kuolettavia haavojaan ja vinkui epätoivoisesti. Sitten se jähmettyi liikkumattomaksi kuin kivi ja kaatui kuolleena suoraan selälleen. Maa tärähti, kun sen valtava raato iskeytyi tantereeseen.
”Ei!” Ponta Vihreä kiljui päättömästi ja osoitti sitten minua. Hänen ilmeensä salamoi raivosta, joka oli ilmeisesti ylittänyt minun raivoni. ”Sinä tapoit Vuov’run! Sinä – tavallinen ihminen! Mahdotonta!”
”Tuskinpa vain”, mumisin suu täynnä lunta. Minua pyörrytti ja päätäni jomotti.
”Romas! Tapa hänet! Tapa hänet! Nopeasti! Tapa – tapa – tapa – tapa!” Ponta kiskaisi rummun vyöltään ja iski sitä kolme kertaa pääkallolla, jota piteli toisessa kädessään. Siitä kuului kumea, pahaenteinen ääni, joka jäi kaikumaan laaksossa paljon kovempana kuin mitä sen olisi pitänyt. Se karmi selkäpiitäni. Tunsin hien kihoavan otsalleni, ja kun pyyhkäisin sitä pois, sormeni tahriutuivat vereen. Vuov’ru oli onnistunut haavoittamaan minua kynsillään.
”Tapa hänet! Tapa hänet! Tapa hänet!” Ponta hoki hysteerisesti. Hän oli menettänyt kaiken pahaenteisen arvokkuutensa. Astelin häntä kohti lunta, hikeä ja verta tippuen. Uskoin näyttäväni sangen pelottavalta. Olin Pontaa päätä pitempi.
Mutta ennen kuin ehdin viittä metriä lähemmäs häntä, lumen alta syöksähti käsi joka tarttui nilkkaani. Sen ote oli heikko mutta niin hyytävän kylmä, että tunsin sen housujeni nahkalahkeen läpi. Käsi oli luisevan laiha, ja sen ympärillä roikkui likaisenruskea, ohut iho. Sormet olivat pitkät ja ohuet, ja niissä oli lohkeilleet ja likaiset kynnet. Se kiskoi minua lumeen.
Yritin taistella vastaan, mutta maasta ampaisi toinen samanlainen käsivarsi. Se tarttui oikeaan ranteeseeni. Huusin, rimpuilin ja hakkasin käsiä, mutta ne eivät päästäneet irti vaikka näyttivät kovin heikoilta. Sen sijaan niiden ote tiukkeni. Veri ei kiertänyt kunnolla jalkaterääni ja käteeni.
Potkaisin vapaalla jalallani toista käsivartta. Se ei päästänyt irti. Potkaisin yhä uudelleen ja uudelleen. Silloin maan alta nousi otuksen pää.
Se oli kalju, ja sen iho riippui löysänä. Sen piirteet olivat kuin suoraan lihattomalta pääkallolta, jolla Ponta yhä hakkasi noitarumpuaan. Sillä oli terävät naskalihampaat, ohuet viillot nenän paikalla, elottomina kiiltävät silmät ja raivostunut ilme. Shamaani alkoi hoilata helpottuneena, ja Romas kömpi esiin. Se näytti kammottavalta; kuin luurangolta, jota peitti jonkun muun likainen nahka. Se karjui, mutta ääni ei ollut kova vaan heikko ja kähisevä.
Romas ojentautui minua kohti. Sen jalat olivat yhä mullan ja lumen alla. Se yritti upottaa kamalat hampaansa minuun, mutta onnistuin väistämään. Potkaisin sitä keskelle naamaa, mutta se ei taintunut vaan nappasi saappaastani kiinni neulamaisilla hampaillaan. Ne pureutuivat nahan läpi ja iskeytyivät kipeästi syvälle lihaani. Kiljaisin tuskasta, ja Romas vain puri syvemmälle yrittämättäkään päästää irti. Samalla se kömpi kokonaan esiin maan vaipasta.
Hengitykseni oli nopeaa ja hinkuvaa. Romas ei hengittänyt vaan hönki. Se jos mikä oli epäkuollut, kirottu. Keräsin jäljelle jääneitä voimiani viimeiseen ponnistukseen ja iskin polveni hirviön vatsaan. Se taittui kaksinkerroin ja ilmaa purkautui sen sieraimista, mutta se ei irrottanut otettaan käsillään sen enempää kuin hampaillakaan.
Tunsin käteni ja jalkateräni turtuvan. Loppu oli tulossa. En jaksaisi enää kauaa.
Silloin Ponta näytti muistavan jotain ja hänen riemunlaulunsa katkesi. Hänen iloinen ilmeensä venähti. Hän käänsi katseensa taivasta peittäviin, eteenpäin liukuviin pilviin, jotka olivat jälleen peittäneet auringon.
”Romas, ei!” shamaani kirkui. ”Piiloudu! Pakene! Mene pois – mene pois! Ennen kuin – ”
Silloin auringonvalo pilkahti esiin pilviverhon takaa. Varjot katosivat laaksosta vähäksi aikaa ja hanget säihkyivät valon kirkkautta. Kun valo osui Romaksen ihoon, se alkoi sihistä kammottavasti ja sen ote irtosi. Tuiskahdin kivusta tajuttomana lumeen, ja haudantakainen olio köhisi tuskissaan. Aurinko poltti sitä. Sen iho muuttui ruskeasta mustaksi, ja se jähmettyi aloilleen, kuten Vuov’rukin oli tehnyt. Sen nahka halkeili ja repeili, sitten se romahti kokoon luineen nahkoineen. Siitä jäi vain kasa tuhkaa, joka leijaili ilmassa.
”Hyvä on”, Ponta sanoi. Hän oli palauttanut mielentyyneytensä, ja puhui nyt hyvin synkkään sävyyn. ”Sitten tapan sinut Ononoonin omalla aseella. Oli järjetöntä tuoda hänen mahtavin taikaesineensä tänne.” Shamaani kaivoi taskustaan kirkkaan lasipallon, johon oli maalattu musta piste – Ononoonin lasisilmän. Nousin lumesta seisaalleni, ja siihen menivätkin viimeiset voimani. Enää en jaksanut kuin seistä aloillani.
Lasisilmä täyttyi mustasta usvasta, joka tiivistyi sen sisään kunnes lasipallo näytti kokonaan mustaksi maalatulta eikä iiris erottunut sen pinnasta lainkaan. Ponta nauroi mielipuolisen julmasti.
”Päivän valo kaikkoaa”, hän messusi, ”valo lasista eikä teräksestä. Katse himmenee ja varjot saapuvat, varjot häätämään elämän.”
Tuntui kuin jäinen koura olisi tarrannut sydämeeni. Purin hampaitani yhteen ja inisin tuskasta, vajosin polvilleni ja kynsin rintaani. Tunsin kuoleman, aivan kuin minuunkin olisi ammuttu nuoli. Tajusin, että minulla olisi vain muutama hetki aikaa ennen kuolemaa, ja pakotin huuliltani ensimmäiset sanat, jotka mieleeni juolahtivat. Niiden lausuminen oli yhtä tuskaa.
”Anna… minulle… silmät… joilla… nähdä… Silmät… lihasta… eikä… lasista… Anna… valo… jolla… hälventää… kaukaisuuden… varjot… Valo… auringon… eikä… tähtien.”
Yhtäkkiä varjot katosivat silmän sisästä ja ne muuttuivat kirkkaiksi valonsäteiksi, jotka olin nähnyt aikaisemminkin. Kuoleman ote hellitti sydämestäni ja lyyhistyin maahan kaiken elinvoimani käyttäneenä.
Silmä säihkyi kuumempana kuin koskaan. Se sulatti tiensä suoraan Ponta Vihreän ihon läpi ja tarttui hänen lihaansa. Shamaani kirkui niin kovaa, että korvani menivät lukkoon. Lasisilmä suli Ponnan kämmenen läpi polttaen sen keskelle ison reiän ja putosi sitten lumeen. Se sulatti lumen ympäriltään ja sen valo säihkyi joka puolelle. Aurinko meni pilveen, mutta valo ei himmentynyt kun silmä korvasi sen säteet.
Suljin silmäni suojellakseni niitä valolta. Mutta en voinut sulkea korviani. Ponta huusi…ja sitten hän hiljeni.
* * *
Tästä on jo monta kuukautta, enkä ole vieläkään nähnyt Ponta Vihreän sotajoukkoja. Epäilen, että ne ovat löytäneet vanhan shamaanin ja Vuov’run ruumiit ja haudanneet ne, mutta niiden surmaajaa he tuskin saavat milloinkaan selville. Romasista he tuskin tietävät mitään. Vihanpito on ohitse Ononoonin ja Ponnan välillä.
Kodasta löysin ruokaa ja juomaa viikoiksi, ja selvisin takaisin lumierämaan poikki ilman sen kummempia ongelmia. Hautasin Ononoonin ruumiin mutta pidin lasisilmän. Se on kallein aarteeni, vaikka en usko että tarvitsen sitä enää milloinkaan.
Olen palannut takaisin Laathoggan rannikolle, ja asustelen nyt erään ystävällismielisen kylän laitamilla. Asukkaat kohtelevat minua suurella kunnioituksella mutta silti varauksella. He eivät tapaa paljon kylänsä ulkopuolisia, mutta uskon että he tottuvat minuun ajan saatossa. Olen jo melkein onnistunut unohtamaan Ponnan kuolinhuudon, ja vaikka en uskokaan että se jonain päivänä katoaisi kokonaan, uskon kyllä että opin elämään muiston kanssa.
Jos Vihreän sotilaat tulevat jonain päivänä etsimään minua, aion yrittää puhua heille ensin. Mutta jos he eivät kuuntele minua, käytän lasisilmää. Se on pienessä puulippaassa sänkyni alla, ja avain roikkuu aina kaulassani. En kuitenkaan usko, että avaan lipasta enää milloinkaan.
Tämä on minun, Laathoggan Ikarin, tarina, sellaisena kuin sen muistan ja sellaisena kuin olen sen kokenut.
Loppu
) [/OT]