Purontytär prologi: Keskustelu metsän kanssa
Lähetetty: Ti 23.11.2004 19:46
Metsä. Sen huomaamaton kauneus ja vaarallisuus, sen eläväisyys ja loisteliaisuus. Ajatukset sileistä puunrungoista, paksuista juurista ja vehreästä kasvustosta olivat täyttäneet tietämättömän mieleni jo syntymästäni lähtien. Jo tietoisuuteni ensihetkinä olin saanut kokea tämän puhtaan, kukkivan kedon rakkauden ympärilläni, kun veljeni oli laulanut kauniilla, puhtaalla äänellään pienen vartaloni ympärille kehdon ohuen puunoksan taipuessa yhteenkuuluvuutta korostavien sanojen suostuttelemana.
Sen jälkeen metsä ei koskaan ole ollut kuollut tai tyhjä minulle. Jokainen meistä on syntynyt ja tulee vastakin syntymään osaksi tätä luontoa, itse elämän kirkkainta olonmuotoa ja saa ottaa vastaan sen armon ja kumppanuuden. Näin se on meille samalla äiti ja isä, veli ja sisar, taistelutoveri ja suurin rakkaus. Ihanainen metsäpuro viileine virtauksineen ja hopeaisine välähdyksineen on kaunista katseltavaa kirkkaanvalkeassa kuutamossa yön pimentäessä metsän tummaksi massaksi, jonka läpi valon voi nähdä. Tuntien päästä auringon ensisäteiden kiitäessä pitkin aamukasteen kostuttamia lehtiä ja tuon lämpimän katseen kuultaessa läpi lehvästöjen, tiedämme olevamme onnekkaita. Nämä kaksi kimmeltävää jalokiveä me haluamme nähdä, nämä kaksi timanttia ovat niitä harvoja vaatimuksia meille, joita he kaikki muut pitävät itsestäänselvyyksinä ja sieluttomina.
********
Yö tuntui täydelliseltä. Mikään ääni ei rikkonut tätä hiljaisuutta, tunnelmallista hetkeä, mutta silti tiesin monen tietoisuuden pysyttelevän tämän pienen metsäaukion rajamailla, kuin kunnioittavanveljellisesti. Hitaasti, sulavasti astelin yössä tuolle pienelle altaalle edessäni, johon yhdistyvä pieni laskujoki ammensi äänettömästi kuunhopeista nestettä. Veden pinta tuskin edes rikkoutui ohuen vesinoron sulautuessa siihen ja pysyi liikkumattomana kankaana, tyynenä. Silloin vein sormeni erilleen toisistaan ja ainut vaatekappaleeni laskeutui hitaasti taakseni paksulle ruohomatolle.
Heikko vaaleus ympäröi kehoni ja laski kirkkaan kämmenensä olkapäälleni. Hitaasti sivelin alaselkääni kunnes yhytin pitkät, kiiltävänmustat hiukseni sormiini. Laskin hyväilevästi käteni lanteilleni, astuin yli rosoiseksi muovautuneen kivetyksen ja laskin sääreni kylmän vedenpinnan lävitse. Heittäydyin välittömästi tuohon kohmettavaan syleilyyn pakokauhunomaisen hengenvedon paetessa huuliltani veden kylmyyden pakottamana. Mutta nyt vesi tuntui ihanan viileältä, niin eläväiseltä ja tuttavalliselta nojautuessani hitaasti hengittäen taaksepäin vedenpintaa vasten rintojeni vain hieman noustessa pinnalle. Levitin käsivarteni kummallekin puolelleni ja tein muutaman sulavan, vedenalaisen potkun hiusteni levittyessä pääni sivuille mustaksi kankaaksi.
Vesi suorastaan myötäili liikkeitäni ja kosketteli alastonta kehoani pehmeästi joka puolelta, edes tavallisesti terävänkylmä vedenpinta ei eronnut lämpötilaltaan muusta nesteestä. Siinä minä kelluin hiljaa itsekseni, alastomana ja hohtavana kauniiden vartalonmuotojeni säihkyessä kimaltavan veden alla. Jopa tiesin itseni kauniiksi, en muiden ylitsevievällä tavalla, vaan silkalla toteamuksella. Sillä me kaikki olemme kauniita, kansani on juuri sen omien intohimojensa kaltainen, kuin hiottu jalokivi… Kuin minä itse nyt.
Äkkiä tunsin jotain outoa. Vesi alkoi aaltoilla hiljalleen, kuin tuulen vaikutuksesta ja pienen puron ominainen loriseva ääni palasi vesien yhdistyessä toisiinsa. Se yritti viestiä minulle jotain, se toimi, kuin varoittavasti, supisten havaintonsa, tuntonsa. Ei, outoa tässä oli, että kaikki nuo tietoisuuden aukion laidalla olivat kadonneet ja nyt tiesin siellä olevan jotain, mutta metsän ulottumattomissa. Mikä pystyisi kätkeytymään tältä suurelta elämää sykkivältä olennolta, joka tiesi ja kuuli kaiken, eli ja piti elämää yllä? Taivaalla kuu peittyi yötuulen kuljettaman pilven taakse, kuin jonkin pakottamana.
Hitaasti, kissamaisenpehmeästi nousin vedestä allasta ympäröiville rosoisille kiville ja painoin itseäni hieman kyyryyn. Lähes äänettömästi hiivin eteenpäin ja tartuin nopeasti tuohon maahan pudottamaani valkeaan vaatekappaleeseeni, jonka väri näytti tummentuneelta yön varjojen alla kuun paettua. Pakokauhu alkoi hitaasti tarrautumaan minuun, tunsin jotain mitä en ollut koskaan tähänastisen, lyhyen elämäni aikana tuntenut. Metsä oli aina ollut suojanani, pitänyt minusta huolta ja rauhoittanut mieleni äänettömillä kuiskauksillaan, mutta nyt itse metsääkään ei ollut. Olin yksin.
Sipaisin hätäisesti sormillani oikeaa reittäni ja kiinnitin vaatekappaleeni alavatsani kohdalta roikkumaan sen laskeutuessa suojaa-antavasti puolireiteeni asti. Tunsin ihoani kylmäävän joka puolelta siirtäessäni märät, sekaisin hapsottavat hiukseni pois kasvoiltani. Että saatoinkin näyttää haavoittuvaiselta märkänä ja lähes alastomana ja nyt ensi kertaa elämässäni siltä minusta myös tuntui.
Tunsin ajatusteni katkeavan kesken kaiken ja saatoin välillä vain tuijottaa suoraan kasvustoon, pimeyteen, kuolemaan, yksinäisyyteen. Kohta huomasin jo hengittäväni ääneen nopeasti, kauhusta ja tunnelman kylmyydestä liikkumattomana. Tärisevin, nurkkaan ajetun eläimen lailla aloin ottamaan nopeita juoksuaskelia kohti tämän pikkuaukion ympärillä kasvavaa, suurta puu- ja pensasrykelmää. Halusin kirkua, halusin kirota. Ja mieltäni puistatti se, että halusin sillä hetkellä todellakin polttaa koko tämän elottoman alueen yhdeksi mustaksi hautausmaaksi, elämän lepopaikaksi.
Oksat viilsivät kasvojani juostessani niiden lävitse pelon vallassa, nyt kipua. Ennen ne olisivat vain päästäneet minut lävitseen toverillisesti, mutta se, etteivät ne edes estelleet kulkuani, tuntui vielä kamalammalta, kuin tämä pysähtyneisyys. Nyt saatoin kuulla jonkinlaista outoa, onttoa ääntä takaani, en kääntynyt katsomaan. Tunsin ympäristön värähtelevän silmieni edessä, maan pyörivän pimeässä. Sitten itse pimeys, ei kauniin yömetsän varjot, vaan sulki minut sisäänsä.
********
”Mikä saa nuoren salohaltian noin kauhistumaan sisarensa ja veljensä keskuudessa?” Ääni oli yhtä aikaa hienostunut ja irvokas, kohtelias ja hienovarainen, kenties sekoitus maailman kaikkia ääniä. Säpsähdin äkkiä hereille ja tunsin sen saman kylmän veden sormieni päissä, käteni oli aseteltu tämän samaisen aukion keskuudessa olevan altaan rosokivetyksen reunalle, hienoisesti vettä koskettaen. Koko aukio näytti nyt isommalta, kuin ennen, mutta ainakin hiljaisena soliseva puro oli vanhalla paikallaan. Välittömästi tunsin taas kaiken läsnäolon, metsän, kasvien ja eläinten ja se sai minut nostamaan pääni välittömästi pystyyn, metsä oli taas hereillä. Valtavat juuret risteilivät aivan silmieni edessä, ne liikkuivat, kuin elävät, kuin imien ravinteita maankamarasta ja hitaasti käänsin päätäni sen verran, että saatoin tuijottaa suoraan noihin valtaviin liskonsilmiin.
”Älä pelkää kaunis salohaltia”, peto lausui rauhoittavalla äänellä. Mielessäni tiesin näyttäväni tyhmältä vain maatessani suu ammollaan ja silmät tapittaen järkyttyneesti tuota suurta olentoa, jonka valtava, kaarnanpäällysteinen rinta ja paksu, pitkä, vierelleni kiertynyt häntä täyttivät näkökenttäni. Sen iho oli, kuin sekoitus kultaa ja metsää itseään, sen suomujen hohtaessa vihreänkultaisina. Ja, vaikka tiesin sen olevan vaarallisempi ja voimakkaampi, kuin koko perheeni, nuo pitkät, päälaelta laskeutuvat hiukset jotenkin kaikessa kummastuttavuudessaan pehmensivät vaikutelmaa. ”Sinun tapauksessasi kohteliasta olisi nyt tässä vaiheessa tervehtiä”, lohikäärme kehotti varoittavasti, mutta siltikin yhä hienostuneella äänellä. ”Vai pitäisikö minun vain kuvitella sinut maukkaaksi peuraksi, haltiatyttö?”
Äkkiä havahduin ja räpytin vilkkaasti silmiäni. Näin lohikäärmeen valtavan pään suurine sarviparineen lähestyvän hitaankiusoittelevasti kita puolittain auki ja terävien hammasrivistöjen välähtävän tappavasti.
”Ei, odota”, kiljaisin ilmoille. ”En vain ole koskaan nähnyt… Kaltaisiasi.” Lohikäärme vei päänsä takaisin ja nosti oikean, suurikynsisen, elävien köynösten peittämän kouransa leukansa alle, kuin hyväksyvästi punniten.
”Niin, olemmehan me aika vaikuttavia ilmestyksiä”, se myönsi, laski päänsä nyt takaisin aivan eteeni ja antoi koko suuren kehonsa painautua maata vasten. ”Mutta etkö tosiaankaan halua tervehtiä? No, ei mitään, ainahan sitä syödä voi.” Sen ääni oli niin harmittelevanleikkisä ja tekovälinpitämätön, etten voinut olla hymyilemättä.
”Olen Sylvain”, vastasin helähtävällä haltiaäänelläni ja nostin käteni pieneen tervehdykseen. Ensin lohikäärme näytti, kuin maiskuttelevan nimeäni kielellänsä, mutta nyökkäsi loppujenlopuksi.
”Minua voit kutsua Taphioreinn’arciksi”, se tokaisi hieman hilpeämmin, mutta nähdessään äkkiä kasvoilleni nousseen hämmästyneen, tajuamattomuuden ilmeen, se korjasi välittömästi. ”Sano vain Tapioksi.”
”Ei metsä oikeasti ollut kuollut tai unessa.”, Lohikäärme myönsi pian. ”Se olin vain minä, metsä ei pysty tavoittamaan minua jos en niin halua.” Sanat eivät tulleet ylvästelevällä sävyllä, vain rauhoittavasti ja häivyttäen pelkoni asian suhteen, nyökkäsin kiitollisena. Niin voimallinen olento! ajattelin. Itse metsäkään ei voi häntä huomata, tai ehkäpä hänellä olikin jonkinlainen sopimus sen kanssa. Kuka tietää?
”En halua loukata, mutta taidat olla hieman omalaatuinen jopa lohikäärmeeksi.”, aloitin varovaisesti ja pedon kasvoille levisi kysyvä ilme. ”Nuo sinun hiuksesi, ei kai monellakaan teistä tuommoisia ole?” Ja silloin koin yhden elämäni kauheimmista hetkistä lohikäärmeen mulkaistessa suuntaani ärtynyt pilke silmissään, mutta leppyi silminnähden nopeasti.
”Aivan, olen omalaatuinen, omalaatuisella tavalla ainutlaatuinen, jos sitä tarkoitit.”, Tapioksi itseään kutsunut myönsi ylpeästi. ”Mutta mikäs sinäkin olet arvostelemaan toisten kampauksia, kun katsoo tuota märkää rättiä päässäsi?” Olin juuri vastaamassa, mutta luovuin ajatuksestani, tämä asia saisi päättyä tähän. Äkkiä lohikäärme ärähti ärsyyntyneenä, liikahti ja nousi jaloillensa kohottaen päänsä.
Lujasti nykäisten se nosti ensin oikeaa jalkaansa maan repeytyessä vierelläni, kun valtavankokoiset juuret nousivat ruohikon ja maa-aineksen läpi. Säikähtäneenä katsoin lohikäärmeen jalkoja. Ja vasta nyt huomasin, että hieman hänen kummankin polvensa alapuolelta kasvoi monia vihertävänruskeita ulokkeita, jotka olivat tunkeutuneet maan alle puiden juurien lailla. Tapio heitti päätään taaksepäin pitkien hiusten pyörähtäessä hänen tulisien silmiensä ylitse.
”Että saankin itseni ärsyyntymään itseni kanssa!”, hän ärjäisi katsoessaan käännettyä ruohikkoa edessään. ”Pitää varoa jäämästä liian pitkäksi aikaa samaan paikkaan, etteivät nämä ahnehtijat tunkeudu liian syvälle. Joskus vielä jään paikalleni kiinni omaan ahneuteeni.”
Silmät yhä tapittaen tuijotin lohikäärmeen suomujenpeittämiä jalkoja juurien liikehtiessä maankamaran tuntumassa hiljalleen.
”Sinä siis… Imet ravintoa suoraan maasta?”, kysyin ihmeissäni. ”Olet, kuin puut.” Taas Tapio mulkaisi minua, tosin ei yhtä ärhäkästi, kuin viimeksi.
”Varo puheitasi, puu minä en ole. Ja mitä kysymykseesi tulee, niin olet aivan oikeassa.”, hän vastasi ja katsoi minuun. ”Et ole muuten hirveän rumakaan haltiaksi, Sylvain.” Tämä sai minut välittömästi muistamaan, että olin yhä puolialaston ja vain yksi, valkea riepu peitti vartaloani. Yleensä emme tunne itseämme mitenkään ahdistuneiksi vähissä vaatteissa, mutta nyt kuitenkin lohikäärmeen yllättävä huomionosoitus ja pieni nyökkäys keskivartalooni sai minut todella häkeltymään.
Siinä ensimmäinen weed elf tarinani ja piitkään aikaa tuotosta tännepäin. Kommenttia, pillkkaa... Kaikenlaista.
Sen jälkeen metsä ei koskaan ole ollut kuollut tai tyhjä minulle. Jokainen meistä on syntynyt ja tulee vastakin syntymään osaksi tätä luontoa, itse elämän kirkkainta olonmuotoa ja saa ottaa vastaan sen armon ja kumppanuuden. Näin se on meille samalla äiti ja isä, veli ja sisar, taistelutoveri ja suurin rakkaus. Ihanainen metsäpuro viileine virtauksineen ja hopeaisine välähdyksineen on kaunista katseltavaa kirkkaanvalkeassa kuutamossa yön pimentäessä metsän tummaksi massaksi, jonka läpi valon voi nähdä. Tuntien päästä auringon ensisäteiden kiitäessä pitkin aamukasteen kostuttamia lehtiä ja tuon lämpimän katseen kuultaessa läpi lehvästöjen, tiedämme olevamme onnekkaita. Nämä kaksi kimmeltävää jalokiveä me haluamme nähdä, nämä kaksi timanttia ovat niitä harvoja vaatimuksia meille, joita he kaikki muut pitävät itsestäänselvyyksinä ja sieluttomina.
********
Yö tuntui täydelliseltä. Mikään ääni ei rikkonut tätä hiljaisuutta, tunnelmallista hetkeä, mutta silti tiesin monen tietoisuuden pysyttelevän tämän pienen metsäaukion rajamailla, kuin kunnioittavanveljellisesti. Hitaasti, sulavasti astelin yössä tuolle pienelle altaalle edessäni, johon yhdistyvä pieni laskujoki ammensi äänettömästi kuunhopeista nestettä. Veden pinta tuskin edes rikkoutui ohuen vesinoron sulautuessa siihen ja pysyi liikkumattomana kankaana, tyynenä. Silloin vein sormeni erilleen toisistaan ja ainut vaatekappaleeni laskeutui hitaasti taakseni paksulle ruohomatolle.
Heikko vaaleus ympäröi kehoni ja laski kirkkaan kämmenensä olkapäälleni. Hitaasti sivelin alaselkääni kunnes yhytin pitkät, kiiltävänmustat hiukseni sormiini. Laskin hyväilevästi käteni lanteilleni, astuin yli rosoiseksi muovautuneen kivetyksen ja laskin sääreni kylmän vedenpinnan lävitse. Heittäydyin välittömästi tuohon kohmettavaan syleilyyn pakokauhunomaisen hengenvedon paetessa huuliltani veden kylmyyden pakottamana. Mutta nyt vesi tuntui ihanan viileältä, niin eläväiseltä ja tuttavalliselta nojautuessani hitaasti hengittäen taaksepäin vedenpintaa vasten rintojeni vain hieman noustessa pinnalle. Levitin käsivarteni kummallekin puolelleni ja tein muutaman sulavan, vedenalaisen potkun hiusteni levittyessä pääni sivuille mustaksi kankaaksi.
Vesi suorastaan myötäili liikkeitäni ja kosketteli alastonta kehoani pehmeästi joka puolelta, edes tavallisesti terävänkylmä vedenpinta ei eronnut lämpötilaltaan muusta nesteestä. Siinä minä kelluin hiljaa itsekseni, alastomana ja hohtavana kauniiden vartalonmuotojeni säihkyessä kimaltavan veden alla. Jopa tiesin itseni kauniiksi, en muiden ylitsevievällä tavalla, vaan silkalla toteamuksella. Sillä me kaikki olemme kauniita, kansani on juuri sen omien intohimojensa kaltainen, kuin hiottu jalokivi… Kuin minä itse nyt.
Äkkiä tunsin jotain outoa. Vesi alkoi aaltoilla hiljalleen, kuin tuulen vaikutuksesta ja pienen puron ominainen loriseva ääni palasi vesien yhdistyessä toisiinsa. Se yritti viestiä minulle jotain, se toimi, kuin varoittavasti, supisten havaintonsa, tuntonsa. Ei, outoa tässä oli, että kaikki nuo tietoisuuden aukion laidalla olivat kadonneet ja nyt tiesin siellä olevan jotain, mutta metsän ulottumattomissa. Mikä pystyisi kätkeytymään tältä suurelta elämää sykkivältä olennolta, joka tiesi ja kuuli kaiken, eli ja piti elämää yllä? Taivaalla kuu peittyi yötuulen kuljettaman pilven taakse, kuin jonkin pakottamana.
Hitaasti, kissamaisenpehmeästi nousin vedestä allasta ympäröiville rosoisille kiville ja painoin itseäni hieman kyyryyn. Lähes äänettömästi hiivin eteenpäin ja tartuin nopeasti tuohon maahan pudottamaani valkeaan vaatekappaleeseeni, jonka väri näytti tummentuneelta yön varjojen alla kuun paettua. Pakokauhu alkoi hitaasti tarrautumaan minuun, tunsin jotain mitä en ollut koskaan tähänastisen, lyhyen elämäni aikana tuntenut. Metsä oli aina ollut suojanani, pitänyt minusta huolta ja rauhoittanut mieleni äänettömillä kuiskauksillaan, mutta nyt itse metsääkään ei ollut. Olin yksin.
Sipaisin hätäisesti sormillani oikeaa reittäni ja kiinnitin vaatekappaleeni alavatsani kohdalta roikkumaan sen laskeutuessa suojaa-antavasti puolireiteeni asti. Tunsin ihoani kylmäävän joka puolelta siirtäessäni märät, sekaisin hapsottavat hiukseni pois kasvoiltani. Että saatoinkin näyttää haavoittuvaiselta märkänä ja lähes alastomana ja nyt ensi kertaa elämässäni siltä minusta myös tuntui.
Tunsin ajatusteni katkeavan kesken kaiken ja saatoin välillä vain tuijottaa suoraan kasvustoon, pimeyteen, kuolemaan, yksinäisyyteen. Kohta huomasin jo hengittäväni ääneen nopeasti, kauhusta ja tunnelman kylmyydestä liikkumattomana. Tärisevin, nurkkaan ajetun eläimen lailla aloin ottamaan nopeita juoksuaskelia kohti tämän pikkuaukion ympärillä kasvavaa, suurta puu- ja pensasrykelmää. Halusin kirkua, halusin kirota. Ja mieltäni puistatti se, että halusin sillä hetkellä todellakin polttaa koko tämän elottoman alueen yhdeksi mustaksi hautausmaaksi, elämän lepopaikaksi.
Oksat viilsivät kasvojani juostessani niiden lävitse pelon vallassa, nyt kipua. Ennen ne olisivat vain päästäneet minut lävitseen toverillisesti, mutta se, etteivät ne edes estelleet kulkuani, tuntui vielä kamalammalta, kuin tämä pysähtyneisyys. Nyt saatoin kuulla jonkinlaista outoa, onttoa ääntä takaani, en kääntynyt katsomaan. Tunsin ympäristön värähtelevän silmieni edessä, maan pyörivän pimeässä. Sitten itse pimeys, ei kauniin yömetsän varjot, vaan sulki minut sisäänsä.
********
”Mikä saa nuoren salohaltian noin kauhistumaan sisarensa ja veljensä keskuudessa?” Ääni oli yhtä aikaa hienostunut ja irvokas, kohtelias ja hienovarainen, kenties sekoitus maailman kaikkia ääniä. Säpsähdin äkkiä hereille ja tunsin sen saman kylmän veden sormieni päissä, käteni oli aseteltu tämän samaisen aukion keskuudessa olevan altaan rosokivetyksen reunalle, hienoisesti vettä koskettaen. Koko aukio näytti nyt isommalta, kuin ennen, mutta ainakin hiljaisena soliseva puro oli vanhalla paikallaan. Välittömästi tunsin taas kaiken läsnäolon, metsän, kasvien ja eläinten ja se sai minut nostamaan pääni välittömästi pystyyn, metsä oli taas hereillä. Valtavat juuret risteilivät aivan silmieni edessä, ne liikkuivat, kuin elävät, kuin imien ravinteita maankamarasta ja hitaasti käänsin päätäni sen verran, että saatoin tuijottaa suoraan noihin valtaviin liskonsilmiin.
”Älä pelkää kaunis salohaltia”, peto lausui rauhoittavalla äänellä. Mielessäni tiesin näyttäväni tyhmältä vain maatessani suu ammollaan ja silmät tapittaen järkyttyneesti tuota suurta olentoa, jonka valtava, kaarnanpäällysteinen rinta ja paksu, pitkä, vierelleni kiertynyt häntä täyttivät näkökenttäni. Sen iho oli, kuin sekoitus kultaa ja metsää itseään, sen suomujen hohtaessa vihreänkultaisina. Ja, vaikka tiesin sen olevan vaarallisempi ja voimakkaampi, kuin koko perheeni, nuo pitkät, päälaelta laskeutuvat hiukset jotenkin kaikessa kummastuttavuudessaan pehmensivät vaikutelmaa. ”Sinun tapauksessasi kohteliasta olisi nyt tässä vaiheessa tervehtiä”, lohikäärme kehotti varoittavasti, mutta siltikin yhä hienostuneella äänellä. ”Vai pitäisikö minun vain kuvitella sinut maukkaaksi peuraksi, haltiatyttö?”
Äkkiä havahduin ja räpytin vilkkaasti silmiäni. Näin lohikäärmeen valtavan pään suurine sarviparineen lähestyvän hitaankiusoittelevasti kita puolittain auki ja terävien hammasrivistöjen välähtävän tappavasti.
”Ei, odota”, kiljaisin ilmoille. ”En vain ole koskaan nähnyt… Kaltaisiasi.” Lohikäärme vei päänsä takaisin ja nosti oikean, suurikynsisen, elävien köynösten peittämän kouransa leukansa alle, kuin hyväksyvästi punniten.
”Niin, olemmehan me aika vaikuttavia ilmestyksiä”, se myönsi, laski päänsä nyt takaisin aivan eteeni ja antoi koko suuren kehonsa painautua maata vasten. ”Mutta etkö tosiaankaan halua tervehtiä? No, ei mitään, ainahan sitä syödä voi.” Sen ääni oli niin harmittelevanleikkisä ja tekovälinpitämätön, etten voinut olla hymyilemättä.
”Olen Sylvain”, vastasin helähtävällä haltiaäänelläni ja nostin käteni pieneen tervehdykseen. Ensin lohikäärme näytti, kuin maiskuttelevan nimeäni kielellänsä, mutta nyökkäsi loppujenlopuksi.
”Minua voit kutsua Taphioreinn’arciksi”, se tokaisi hieman hilpeämmin, mutta nähdessään äkkiä kasvoilleni nousseen hämmästyneen, tajuamattomuuden ilmeen, se korjasi välittömästi. ”Sano vain Tapioksi.”
”Ei metsä oikeasti ollut kuollut tai unessa.”, Lohikäärme myönsi pian. ”Se olin vain minä, metsä ei pysty tavoittamaan minua jos en niin halua.” Sanat eivät tulleet ylvästelevällä sävyllä, vain rauhoittavasti ja häivyttäen pelkoni asian suhteen, nyökkäsin kiitollisena. Niin voimallinen olento! ajattelin. Itse metsäkään ei voi häntä huomata, tai ehkäpä hänellä olikin jonkinlainen sopimus sen kanssa. Kuka tietää?
”En halua loukata, mutta taidat olla hieman omalaatuinen jopa lohikäärmeeksi.”, aloitin varovaisesti ja pedon kasvoille levisi kysyvä ilme. ”Nuo sinun hiuksesi, ei kai monellakaan teistä tuommoisia ole?” Ja silloin koin yhden elämäni kauheimmista hetkistä lohikäärmeen mulkaistessa suuntaani ärtynyt pilke silmissään, mutta leppyi silminnähden nopeasti.
”Aivan, olen omalaatuinen, omalaatuisella tavalla ainutlaatuinen, jos sitä tarkoitit.”, Tapioksi itseään kutsunut myönsi ylpeästi. ”Mutta mikäs sinäkin olet arvostelemaan toisten kampauksia, kun katsoo tuota märkää rättiä päässäsi?” Olin juuri vastaamassa, mutta luovuin ajatuksestani, tämä asia saisi päättyä tähän. Äkkiä lohikäärme ärähti ärsyyntyneenä, liikahti ja nousi jaloillensa kohottaen päänsä.
Lujasti nykäisten se nosti ensin oikeaa jalkaansa maan repeytyessä vierelläni, kun valtavankokoiset juuret nousivat ruohikon ja maa-aineksen läpi. Säikähtäneenä katsoin lohikäärmeen jalkoja. Ja vasta nyt huomasin, että hieman hänen kummankin polvensa alapuolelta kasvoi monia vihertävänruskeita ulokkeita, jotka olivat tunkeutuneet maan alle puiden juurien lailla. Tapio heitti päätään taaksepäin pitkien hiusten pyörähtäessä hänen tulisien silmiensä ylitse.
”Että saankin itseni ärsyyntymään itseni kanssa!”, hän ärjäisi katsoessaan käännettyä ruohikkoa edessään. ”Pitää varoa jäämästä liian pitkäksi aikaa samaan paikkaan, etteivät nämä ahnehtijat tunkeudu liian syvälle. Joskus vielä jään paikalleni kiinni omaan ahneuteeni.”
Silmät yhä tapittaen tuijotin lohikäärmeen suomujenpeittämiä jalkoja juurien liikehtiessä maankamaran tuntumassa hiljalleen.
”Sinä siis… Imet ravintoa suoraan maasta?”, kysyin ihmeissäni. ”Olet, kuin puut.” Taas Tapio mulkaisi minua, tosin ei yhtä ärhäkästi, kuin viimeksi.
”Varo puheitasi, puu minä en ole. Ja mitä kysymykseesi tulee, niin olet aivan oikeassa.”, hän vastasi ja katsoi minuun. ”Et ole muuten hirveän rumakaan haltiaksi, Sylvain.” Tämä sai minut välittömästi muistamaan, että olin yhä puolialaston ja vain yksi, valkea riepu peitti vartaloani. Yleensä emme tunne itseämme mitenkään ahdistuneiksi vähissä vaatteissa, mutta nyt kuitenkin lohikäärmeen yllättävä huomionosoitus ja pieni nyökkäys keskivartalooni sai minut todella häkeltymään.
Siinä ensimmäinen weed elf tarinani ja piitkään aikaa tuotosta tännepäin. Kommenttia, pillkkaa... Kaikenlaista.
