Oma fantasiatarina: Kätketty kaupunki; osa 1: Kidutus
Lähetetty: Ke 01.12.2004 18:48
Noniin, tällaisen väkersin omaksi ilokseni... Sijoittuu ihka omaan fantasiamaailmaani, mutta pistän nyt tän tänne kommentin vuoksi, kun porukoilta ei sitä oikein herunut. 
Esinäytös
Yö oli hiljainen lukuun ottamatta kovia karjahduksia ja kiljaisuja, jotka lähtivät maassa makaavasta kärsivästä hahmosta. Hiisi-ihmisen huulet vääntyivät rujoon, vinoon ja huvittuneeseen hymyyn sen katsellessa maassa makaavaa ja nytkivää hahmoa, joka yritti kompuroida ylös, mutta kaatui säälittävästi maahan joka yrityksellä.
Viimeisin loitsu oli sattunut pahasti.
Ihminen nousi vapisevana polvilleen ja kohotti kasvonsa. Kidutus oli turmellut niitä julmasti. Oikeassa poskessa oli pitkä viillonomainen arpi, samalla puolella silmä oli turmeltunut polttoherjan jäljiltä hiillokseksi. Hammasrivistö oli tuhkassa ja hehkuivat kuumina hyytävässä ilmassa laajalla kivisellä sora-aukiolla. Hiisi-ihminen, nimeltään Vored, sanoi ärisevällä äänellä uhmakkaille kasvoille, joissa ei näkynyt merkkiäkään antautumisesta:"Puhu. Kuolet lempeämmin." Yössä ne olivat ainoat äänet, eikä hiljaisuus tuonut ihmiselle lohtua.
Vapisevat kasvot kohottautuivat tähän päin, ja hitaasti värisevät huulet liikkuivat.
"Sinun täytyy tappaa minut nyt", tämä kuiskasi.
Hiisi-ihminen rähähti römeään nauruun ja potkaisi miestä kasvoihin. Veri tirskahti tämän suusta ja hän kaatui maahan ärähtäen kivusta.
"Totta kai minä sinut tapan, siitä ei ole epäilystäkään, mutta en vielä. Meillä on vielä monta tuntia aikaa, eikä kukaan kuule, kun sinä huudat." Vored sanoi. Hän asteli hitaasti ihmisen luo ja nosti tämän leuastaan ilmaan kevyesti yhdellä kädellä.
"Nyt", se kuiskasi "Minä tapan sinut, Valar Valkeapää, tässä ja nyt, jos kerrot minulle Valdianin sijainnin. Enempää en tarvitse. Pääset tämän maailman tuskista pois."
Sen sanottuaan se rutisti Valarin leukaa niin, että tämän luut raksuivat ja sylki tätä kasvoihin. Mutta Valar sai vielä sanottua:"Sinä et saa tietoasi minulta. Sinä kuolet vielä."
Vored karjaisi raivoissaan ja otti molemmilla käsillään otteen ihmisen ohimoista, ja rutisti niin lujasti, kuin valtavilla voimillaan kykeni. Niin luja oli rutistus, ettei ollut kaukana, että ihmisen kallo olisi haljennut, ja tumma aivomassa alkaisi valua hiljalleen maahan hänen pitkiä, valkeita hiuksiaan ja hiiden karvaisia, limaisia käsivarsia pitkin.
Äkkiä Vored päästikin irti miehestä, ja tämä tippui soralle hiiden jalkojen juureen, sen kohottaessa puukkonsa.
Hiljaa, lempeästi, kuin äiti silittää lapsiaan, hiisi painoi ja viilsi teräasetta pitkin miehen hiuksia. Verinorot valuivat niitä pitkin tahraten ne punaisiksi. Sitten se painoi veitsellä lujasti ihmisen ohimoa. Veri valui maahan puukon kärjen upotessa miehen päähän. Tämä vapisi. Hän kitui.
"Kerro." Ihminen vapisi, mutta pudisti päätään ja kaatui hervottomana maahan kiville, odottaen kuolemaa. Hän ei enää edes tuntenut kipua hiiden potkaistessa häntä. Mutta syvempi tuska jatkui.
***
Vored nousi kumartuneesta asennostaan hitaasti ylös. Hän tuijotti taivalle tyytyväisenä, vilkaisemattakaan maassa lojuvaa rujoa myttyä, joka oli vielä hetki sitten ollut elossa. Mutta Valkeapään kuolema ei häntä enää haitannut. Hän oli saanut tietonsa.
Sitten hän kääntyi ja alkoi ripein askelin kävellä koilliseen, kohti Demonivaltakuntaa.
Aika lyhyt, jatkoa ehkä tulossa...
Esinäytös
Yö oli hiljainen lukuun ottamatta kovia karjahduksia ja kiljaisuja, jotka lähtivät maassa makaavasta kärsivästä hahmosta. Hiisi-ihmisen huulet vääntyivät rujoon, vinoon ja huvittuneeseen hymyyn sen katsellessa maassa makaavaa ja nytkivää hahmoa, joka yritti kompuroida ylös, mutta kaatui säälittävästi maahan joka yrityksellä.
Viimeisin loitsu oli sattunut pahasti.
Ihminen nousi vapisevana polvilleen ja kohotti kasvonsa. Kidutus oli turmellut niitä julmasti. Oikeassa poskessa oli pitkä viillonomainen arpi, samalla puolella silmä oli turmeltunut polttoherjan jäljiltä hiillokseksi. Hammasrivistö oli tuhkassa ja hehkuivat kuumina hyytävässä ilmassa laajalla kivisellä sora-aukiolla. Hiisi-ihminen, nimeltään Vored, sanoi ärisevällä äänellä uhmakkaille kasvoille, joissa ei näkynyt merkkiäkään antautumisesta:"Puhu. Kuolet lempeämmin." Yössä ne olivat ainoat äänet, eikä hiljaisuus tuonut ihmiselle lohtua.
Vapisevat kasvot kohottautuivat tähän päin, ja hitaasti värisevät huulet liikkuivat.
"Sinun täytyy tappaa minut nyt", tämä kuiskasi.
Hiisi-ihminen rähähti römeään nauruun ja potkaisi miestä kasvoihin. Veri tirskahti tämän suusta ja hän kaatui maahan ärähtäen kivusta.
"Totta kai minä sinut tapan, siitä ei ole epäilystäkään, mutta en vielä. Meillä on vielä monta tuntia aikaa, eikä kukaan kuule, kun sinä huudat." Vored sanoi. Hän asteli hitaasti ihmisen luo ja nosti tämän leuastaan ilmaan kevyesti yhdellä kädellä.
"Nyt", se kuiskasi "Minä tapan sinut, Valar Valkeapää, tässä ja nyt, jos kerrot minulle Valdianin sijainnin. Enempää en tarvitse. Pääset tämän maailman tuskista pois."
Sen sanottuaan se rutisti Valarin leukaa niin, että tämän luut raksuivat ja sylki tätä kasvoihin. Mutta Valar sai vielä sanottua:"Sinä et saa tietoasi minulta. Sinä kuolet vielä."
Vored karjaisi raivoissaan ja otti molemmilla käsillään otteen ihmisen ohimoista, ja rutisti niin lujasti, kuin valtavilla voimillaan kykeni. Niin luja oli rutistus, ettei ollut kaukana, että ihmisen kallo olisi haljennut, ja tumma aivomassa alkaisi valua hiljalleen maahan hänen pitkiä, valkeita hiuksiaan ja hiiden karvaisia, limaisia käsivarsia pitkin.
Äkkiä Vored päästikin irti miehestä, ja tämä tippui soralle hiiden jalkojen juureen, sen kohottaessa puukkonsa.
Hiljaa, lempeästi, kuin äiti silittää lapsiaan, hiisi painoi ja viilsi teräasetta pitkin miehen hiuksia. Verinorot valuivat niitä pitkin tahraten ne punaisiksi. Sitten se painoi veitsellä lujasti ihmisen ohimoa. Veri valui maahan puukon kärjen upotessa miehen päähän. Tämä vapisi. Hän kitui.
"Kerro." Ihminen vapisi, mutta pudisti päätään ja kaatui hervottomana maahan kiville, odottaen kuolemaa. Hän ei enää edes tuntenut kipua hiiden potkaistessa häntä. Mutta syvempi tuska jatkui.
***
Vored nousi kumartuneesta asennostaan hitaasti ylös. Hän tuijotti taivalle tyytyväisenä, vilkaisemattakaan maassa lojuvaa rujoa myttyä, joka oli vielä hetki sitten ollut elossa. Mutta Valkeapään kuolema ei häntä enää haitannut. Hän oli saanut tietonsa.
Sitten hän kääntyi ja alkoi ripein askelin kävellä koilliseen, kohti Demonivaltakuntaa.
Aika lyhyt, jatkoa ehkä tulossa...
Pitää joskus ottaa itseäni niskasta kiinni ja tehdä jotain. Kohtaus oli ehkä vähän turhan klisheinen, mutta pakko sanoa nyt, mikä ei fantasiaa kirjoittaessa olisi klishe? Tämä on loppujen lopuksi aika mielenkiintoista. Maisemakuvaus ja paikka, jossa kohtaus tapahtui, olivat ehkä vähän sekavia enkä saanut tilanteesta oikein kunnolla kiinni kiitettävästä kerronnasta huolimatta.