Purontytär osa.1: Veljiä ja sisaria
Lähetetty: Ma 13.12.2004 20:12
Siinä nyt ensimmäinen osa ja jopa toimintaakin mukana. Ja TE, jotka tulette kommentoimaan tyyliin: "Olisi pitänyt pohjustaa, en tajunnut jne.", LUKEKAAPAS tuo prologi tuolta 2 sivulta Tarinat & Novellit-foorumilta.
Ja kommenttia ja kritiikkiä minulle. Ja nyt mm. Jesh, Rune, Andro, Grondi ... Pilkatkaapas. (Siis näiden heppujen alasimenpainoiset kommentit jäivät ilman edellista stooria, sitä prologia.) Niiden prologin kommentoijien kommentit painavat siis myös sen alasimen verran.
Hän on kaunis olento kerta kaikkiaan. Kauneimpia asioita, mitä olen ikinä nähnyt ja vaikka tunnen hienoista häpeää ajatellessani hänen vetävän vertoja jopa itse tälle mahtavalle ja suunnattoman eläväiselle metsälle, muistan sitten etteivät nämä kaksi elämänkimppua olekaan niin kaukana toisistaan. Kummatkin hohtavat omalla, erikoisella tavallaan samankaltaista hohdetta, kummatkin kommunikoivat omallaan, kuitenkin heläjävän samankaltaisella äänellään ja kummatkin elävät omaa, mutta siltikin yhteydentunteista elämäänsä.
Mutta tämän suuren metsälohikäärmeen kauneus on ilmeisesti vaatinut veronsa toisaalta, sillä jutellessani hänen kanssaan saan alituiseen huomata hänen oudon luonteensa tuovan mitä ihmeellisempiä asioita esille. Hänen leikkimielisyytensä, typerä ivansa ja liehakas ärtyneisyytensä eivät todellakaan ole ominaisia muille hänen kaltaisilleen. Mutta silti hän tuntuu niin luonnolliselta kaiken tuon takia. No, ainakin minä pidän juuri siitä hänessä.
********
Huomasin tuulen tuivertavan metsän ulkopuolella sen reunan tuntumassa kasvavien puiden oksien hitaasti vaappuessa ilman mukana. Ja silti, tämän suuren metsän suojelevista oksista ja hengestä huolimatta tunsi hienoisen vireen sileällä poskellani, jonka kalpean persikan värinen iho tuntui harmaantuvan näiden säänmuutosten mukaan joka päivä yhä enemmän. Tällaisina hetkinä tunsin vasemmassa poskessani paikkaansa pitävän, kiemuraisen, tumman tatuointini sykähtelevän oudosti, kuin viestien. Mutta ehkäpä he muutkin tunsivat samoin. He muut, veljeni ja sisareni, äitini ja isäni, he kaikki salohaltiat mukanani.
Äkkiä kuulin sen, mitä olin kylläkin jo tiennyt odottaa ja nostin solakkaa haltiavartaloani hieman ylemmäs nähdäkseni paremmin alaspäin. Nopeasti katsahdin oikealle puolelleni hienoinen hymynhäive suupielelläni ja näin Laendalin nyökkäävän rauhallisen itsevarmana minulle takaisin tuskin ainakaan paljoa elottomampi hymy kasvoillaan omaani verrattuna. Tuon taitavan taikuudenharjoittajan komeilla haltiakasvoilta kuvastuva riemun ja voitonvarmuuden tuottama ilme oli jopa melkein sadistinen.
Hiljaa vein oikean käteni samanpuoliselle kyljelleni josta vyötärölläni roikkuvalle nuoliviinelle. Samalla sipaisin hennosti ohutta, metsänvihreää, vartalonmyötäistä nahka-asustettani ja tunsin itseni hyvin suojatuksi se päällä, mutta vain sen takia, että se kätki minut yhä varmemmin oksien suojiin. Hitaanvarmasti vedin taidokkaan haltianuolen viinestään ja puhalsin lähestulkoon äänettömästi sen toisessa päässä oleviin tupsuihin hymyni levetessä entisestään, tiesin itsekin näyttäväni tunteitteni heijastukselta tappamisen halusta palavine silmineni.
Himoni oli lähes sietämätön ja katsahtaessani Laendaliin näin hänenkin silmiensä kiiluvan ahnaasti niiden tuijottaessa intensiivisesti oksiston läpi maankamaralle. Kaikki olivat paikoillaan tulevan verenvuodatuksen maku kielillään. Hetki oli tullut, tuo yhtäaikaisesti kaunis ja ruma, kuin kuuhopeainen, kimaltava metsäpuro ja syntyvän pedon ensimmäinen hengenveto.
Vein hiljaa nuolen kylmän, terävän kärjen huulilleni ja painoin sitä suutani vasten pehmeästi. Kuulin haltiavelhon oikealla puolellani alkavan hymistä kauniilla äänellään matalalta ja äänen hiljalleen kirkastuessa ja voimistuessa asetin nuoleni poikittain jouselleni sen takapäästä kiinni pitäen. Ja samalla hetkellä heidän kaikkien sielunsa osallistuivat hymniin jousien jännittyessä ympärilläni kauniintappavasti ja juuri sopivasti tuhotakseen nuo rumat pirunlapset allamme metsän reunalla.
”Bheortaine!”, Laendal karjaisi raivokkaasti kirkkaalla äänellään lopettaen kauniin laulunsa ja nosti kätensä voimallisesti sivuillensa, kuin kutsuen jotain itseään kohti. Samassa näin allamme kulkevien petomiesten pysähtyvän äkisti ja nostavan karkeatekoiset keihäänsä eteensä, kuin suojaksensa. Turhaa! He olivat aivan liian lähellä metsämme reunaa.
Maa purkautui noiden irvokkaiden olentojen alla valtavien okaiden ja piikkisten rihmojen lävistäessä maakerroksen aiheuttaen välittömiä kauhun- ja raivonäännähdyksiä. Näin miten valtavat rihmat takertuivat petoihin sitoen ne paikoillensa ja okaiden repivän niiden saastaista ihoa ja lihaa metsän kurotellessa omalla tavallaan niitä kohti. Oi, kuinka ne karjuivatkaan! Niin ihanasti ne mylvivät tuskaansa ulos rumien pukinpäidensä kautta niiden kavioiden yrittäessä kuopia tukea maasta. Niin avuttomina, niin pelokkaina.
Tunsin Laendalin aivan liian hyvin. Tiesin, ettei hän antaisi loitsunsa surmata petomiehiä ja sain päätelmääni selvän vastauksen tuon mieshaltian napatessa nopeasti pitkäjousensa viereltään. Rauhallisesti otin kohteekseni vasemmalla sivustalla kauhun vallassa kasvojaan raapivan pukinpäisen olennon. Henkäisin nauttivasti tähdätessäni varmaan maaliin ilon leikitellessä mielessäni painostavasti. Surmaa! Ja samalla hetkellä okaiden hellittäessä kuolettavan syleilynsä ja noiden kidutettujen sikiöiden hoippuessa tuskissaan eteenpäin verisinä, runneltuina, Laendal karjaisi uudestaan.
Ja niin me kaikki lauloimme! Ja niin me kaikki soitimme! Viidenkymmenen pitkäjousen ihanainen hymni oli alkanut niiden osallistuessa helähtävällä äänellään omaamme. Viidenkymmenen nuolen lentäessä väistämättömästi oikeaan kohteeseensa ja kaikkien osuessa täydellisesti uhriinsa, tunsin hiljaisen kohahduksen käyvän joukossamme. Kaikki näkyi, kuin hidastettuna. Näin nuoleni lentävän suudelmani saattelemana kauniisti kohti vihollistani, lävistävän äkisti sen likaisen nahan ja tunkeutuvan repivästi läpi lihan nuolenkärjen purkautuessa välittömästi ulos pedon niskasta, verisenä ja kiiltävänä.
Sitten kaikki hiljenivät. Surman verinen siemen oli taas kylvetty tähän ruumiiden peittämään maahan ja kerta kerran jälkeen aina yhä syvemmälle.
********
”Teillä sitten taisi olla hauskaa niissä verikekkereissänne.”, lohikäärmeen huoleton ääni totesi. Jotakin karismaattista hänessä oli, vaikka joka kerta hänen tokaisunsa jaksoivat hämmästyttää minua ja saada yhä enemmän tuntumaan, että joko tälle valtavalle pedolle oli vahingossa annettu aivan vääränlainen sielu tai ruumis. ”Että ne osasivatkin määkiä tuskissaan, muuhun niistä ei sitten olekaan.” Katsoin Tapiota miettivästi. Mitä mieltä hän oikeastaan oli tästä pikku retkestämme?
”Tapio, ne pedot kulkivat maillamme, sinunkin maillasi”, vastasin lohikäärmeen kysymättömään kysymykseen.
”Todellako?”, hän kysäisi ovelasti, toi suuren liskonpäänsä alemmas aivan kasvojeni tasalle ja iski äkisti silmää. ”Ja missäs vaiheessa ne pirun verisistä siittiöistä syntyneet rumilukset astuivat metsään? Väitätkös Sylvain, että Taphioreinn’arcin näkö ja kuulo olisivat huononemaan päin?”
Vieläkö hän yrittää vain tehdä vaikutusta lohikäärmenimellään ja vielä mainitsemalla sen oman nimeni jälkeen, kuin mahtaillen, koska hän tietää etten jopa haltianakaan saa siitä mitään selkoa? No, ainakin hän vihaa petomiehiä omien sanojensa ja nimitystensä mukaan… Ja muitakin vain metsämme lähellä kulkevia olentoja. Katsoin metsäpuron täyttämän kivialtaan viileässä vedessä lilluvia, vaalean persikan värisiä varpaitani mietteissäni.
”No niin, sanoit sen itsekin”, aloitin hieman ärtyneenä. ”Ne rumilussiittiöt suunnittelivat jotain. Miksi muuten ne olivat noin lähelle uskaltautuneet?” Lohikäärme mulkaisi minua moittivasti ja yskäisi ylpeänä omalle nimikkeelleen petomiehistä.
”Ahaa, nyt ymmärränkin koko jutun”, Tapio myönsi piloillaan. ”Ne pirun verisistä siittiöistä syntyneet rumilukset siis suunnittelivat jotain.”, hän jatkoi leikkisänsalaperäisellä äänellä ja ivasi minua mitä ärsyttävimmällä tavalla. ”Oletkos nyt aivan varma, ettei joku niistä vain sattunut ajattelemaan hieman edes pikkiriikkisen hetken ajan?”
”Mutta kyllähän sinä nyt pedot tiedät…”, yritin panna vastaan, mutta lohikäärme tuhahti tylsästi puheeni päälle.
”Ei mitään muttia, pikkuhaltia”, Tapio tokaisi. ”Eikö vanhempasi joskus vuosikymmeniä sitten opettaneet, että suuren metsänlohikäärmeen sanaa ei pidä kyseenalaistamaan?” Nyt riitti! Olin aivan liian väsyksissä ja kyllästynyt jatkamaan tätä! Ketterästi nostin kauniit sääreni mukavan viileästä vedestä, oikaisin ihonmyötäisen, metsänvärisen nahka-asuni ja edes kääntymättä vilkaisemaan lohikäärmettä astelin pois yhteiseltä aukioltamme niin ylväästi, kuin vain siinä tilanteessa pystyin.
”Nähdään taas Sylvain!”, Tapio huusi perääni. ”Oli hauska jutella.”
********
Jo lähtöhetkelläni tiesin tekeväni todella lapsellisesti, mutten välittänyt siitä silloin liiemmin. Tosin nyt annoin asia häiritä minua. Hitto! Piru periköön kaikki lohikäärmeet! Miten turhaa edes ajatella kiukkuisesti. Että Tapio osaakin olla sosiaalinen.
Tiesin, että Tapio ymmärsi liiankin hyvin mitä olin yrittänyt sanoa. Kuitenkin täytyy sanoa, että hän on minun kirjoissani kiistaton mestari ivan ja pilkan lajissa. Useimmiten se on tietysti vain mukavaa jutellessa hänen kanssaan, hänen pilkkansakin keventää tunnelmaa huomattavasti, mutta tämä oli niitä hetkiä jolloin olisin ollut valmis vaikka survaisemaan keihään hänen polviniveleensä. Tosin, tiesin että se varmastikin jäisi vain pelkäksi yritykseksi ja säälittäväksi sellaiseksi. Kuitenkin, olin alkanut pitää Tapiota yhä isommassa arvossa joka tapaamisella.
Ja kommenttia ja kritiikkiä minulle. Ja nyt mm. Jesh, Rune, Andro, Grondi ... Pilkatkaapas. (Siis näiden heppujen alasimenpainoiset kommentit jäivät ilman edellista stooria, sitä prologia.) Niiden prologin kommentoijien kommentit painavat siis myös sen alasimen verran.
Hän on kaunis olento kerta kaikkiaan. Kauneimpia asioita, mitä olen ikinä nähnyt ja vaikka tunnen hienoista häpeää ajatellessani hänen vetävän vertoja jopa itse tälle mahtavalle ja suunnattoman eläväiselle metsälle, muistan sitten etteivät nämä kaksi elämänkimppua olekaan niin kaukana toisistaan. Kummatkin hohtavat omalla, erikoisella tavallaan samankaltaista hohdetta, kummatkin kommunikoivat omallaan, kuitenkin heläjävän samankaltaisella äänellään ja kummatkin elävät omaa, mutta siltikin yhteydentunteista elämäänsä.
Mutta tämän suuren metsälohikäärmeen kauneus on ilmeisesti vaatinut veronsa toisaalta, sillä jutellessani hänen kanssaan saan alituiseen huomata hänen oudon luonteensa tuovan mitä ihmeellisempiä asioita esille. Hänen leikkimielisyytensä, typerä ivansa ja liehakas ärtyneisyytensä eivät todellakaan ole ominaisia muille hänen kaltaisilleen. Mutta silti hän tuntuu niin luonnolliselta kaiken tuon takia. No, ainakin minä pidän juuri siitä hänessä.
********
Huomasin tuulen tuivertavan metsän ulkopuolella sen reunan tuntumassa kasvavien puiden oksien hitaasti vaappuessa ilman mukana. Ja silti, tämän suuren metsän suojelevista oksista ja hengestä huolimatta tunsi hienoisen vireen sileällä poskellani, jonka kalpean persikan värinen iho tuntui harmaantuvan näiden säänmuutosten mukaan joka päivä yhä enemmän. Tällaisina hetkinä tunsin vasemmassa poskessani paikkaansa pitävän, kiemuraisen, tumman tatuointini sykähtelevän oudosti, kuin viestien. Mutta ehkäpä he muutkin tunsivat samoin. He muut, veljeni ja sisareni, äitini ja isäni, he kaikki salohaltiat mukanani.
Äkkiä kuulin sen, mitä olin kylläkin jo tiennyt odottaa ja nostin solakkaa haltiavartaloani hieman ylemmäs nähdäkseni paremmin alaspäin. Nopeasti katsahdin oikealle puolelleni hienoinen hymynhäive suupielelläni ja näin Laendalin nyökkäävän rauhallisen itsevarmana minulle takaisin tuskin ainakaan paljoa elottomampi hymy kasvoillaan omaani verrattuna. Tuon taitavan taikuudenharjoittajan komeilla haltiakasvoilta kuvastuva riemun ja voitonvarmuuden tuottama ilme oli jopa melkein sadistinen.
Hiljaa vein oikean käteni samanpuoliselle kyljelleni josta vyötärölläni roikkuvalle nuoliviinelle. Samalla sipaisin hennosti ohutta, metsänvihreää, vartalonmyötäistä nahka-asustettani ja tunsin itseni hyvin suojatuksi se päällä, mutta vain sen takia, että se kätki minut yhä varmemmin oksien suojiin. Hitaanvarmasti vedin taidokkaan haltianuolen viinestään ja puhalsin lähestulkoon äänettömästi sen toisessa päässä oleviin tupsuihin hymyni levetessä entisestään, tiesin itsekin näyttäväni tunteitteni heijastukselta tappamisen halusta palavine silmineni.
Himoni oli lähes sietämätön ja katsahtaessani Laendaliin näin hänenkin silmiensä kiiluvan ahnaasti niiden tuijottaessa intensiivisesti oksiston läpi maankamaralle. Kaikki olivat paikoillaan tulevan verenvuodatuksen maku kielillään. Hetki oli tullut, tuo yhtäaikaisesti kaunis ja ruma, kuin kuuhopeainen, kimaltava metsäpuro ja syntyvän pedon ensimmäinen hengenveto.
Vein hiljaa nuolen kylmän, terävän kärjen huulilleni ja painoin sitä suutani vasten pehmeästi. Kuulin haltiavelhon oikealla puolellani alkavan hymistä kauniilla äänellään matalalta ja äänen hiljalleen kirkastuessa ja voimistuessa asetin nuoleni poikittain jouselleni sen takapäästä kiinni pitäen. Ja samalla hetkellä heidän kaikkien sielunsa osallistuivat hymniin jousien jännittyessä ympärilläni kauniintappavasti ja juuri sopivasti tuhotakseen nuo rumat pirunlapset allamme metsän reunalla.
”Bheortaine!”, Laendal karjaisi raivokkaasti kirkkaalla äänellään lopettaen kauniin laulunsa ja nosti kätensä voimallisesti sivuillensa, kuin kutsuen jotain itseään kohti. Samassa näin allamme kulkevien petomiesten pysähtyvän äkisti ja nostavan karkeatekoiset keihäänsä eteensä, kuin suojaksensa. Turhaa! He olivat aivan liian lähellä metsämme reunaa.
Maa purkautui noiden irvokkaiden olentojen alla valtavien okaiden ja piikkisten rihmojen lävistäessä maakerroksen aiheuttaen välittömiä kauhun- ja raivonäännähdyksiä. Näin miten valtavat rihmat takertuivat petoihin sitoen ne paikoillensa ja okaiden repivän niiden saastaista ihoa ja lihaa metsän kurotellessa omalla tavallaan niitä kohti. Oi, kuinka ne karjuivatkaan! Niin ihanasti ne mylvivät tuskaansa ulos rumien pukinpäidensä kautta niiden kavioiden yrittäessä kuopia tukea maasta. Niin avuttomina, niin pelokkaina.
Tunsin Laendalin aivan liian hyvin. Tiesin, ettei hän antaisi loitsunsa surmata petomiehiä ja sain päätelmääni selvän vastauksen tuon mieshaltian napatessa nopeasti pitkäjousensa viereltään. Rauhallisesti otin kohteekseni vasemmalla sivustalla kauhun vallassa kasvojaan raapivan pukinpäisen olennon. Henkäisin nauttivasti tähdätessäni varmaan maaliin ilon leikitellessä mielessäni painostavasti. Surmaa! Ja samalla hetkellä okaiden hellittäessä kuolettavan syleilynsä ja noiden kidutettujen sikiöiden hoippuessa tuskissaan eteenpäin verisinä, runneltuina, Laendal karjaisi uudestaan.
Ja niin me kaikki lauloimme! Ja niin me kaikki soitimme! Viidenkymmenen pitkäjousen ihanainen hymni oli alkanut niiden osallistuessa helähtävällä äänellään omaamme. Viidenkymmenen nuolen lentäessä väistämättömästi oikeaan kohteeseensa ja kaikkien osuessa täydellisesti uhriinsa, tunsin hiljaisen kohahduksen käyvän joukossamme. Kaikki näkyi, kuin hidastettuna. Näin nuoleni lentävän suudelmani saattelemana kauniisti kohti vihollistani, lävistävän äkisti sen likaisen nahan ja tunkeutuvan repivästi läpi lihan nuolenkärjen purkautuessa välittömästi ulos pedon niskasta, verisenä ja kiiltävänä.
Sitten kaikki hiljenivät. Surman verinen siemen oli taas kylvetty tähän ruumiiden peittämään maahan ja kerta kerran jälkeen aina yhä syvemmälle.
********
”Teillä sitten taisi olla hauskaa niissä verikekkereissänne.”, lohikäärmeen huoleton ääni totesi. Jotakin karismaattista hänessä oli, vaikka joka kerta hänen tokaisunsa jaksoivat hämmästyttää minua ja saada yhä enemmän tuntumaan, että joko tälle valtavalle pedolle oli vahingossa annettu aivan vääränlainen sielu tai ruumis. ”Että ne osasivatkin määkiä tuskissaan, muuhun niistä ei sitten olekaan.” Katsoin Tapiota miettivästi. Mitä mieltä hän oikeastaan oli tästä pikku retkestämme?
”Tapio, ne pedot kulkivat maillamme, sinunkin maillasi”, vastasin lohikäärmeen kysymättömään kysymykseen.
”Todellako?”, hän kysäisi ovelasti, toi suuren liskonpäänsä alemmas aivan kasvojeni tasalle ja iski äkisti silmää. ”Ja missäs vaiheessa ne pirun verisistä siittiöistä syntyneet rumilukset astuivat metsään? Väitätkös Sylvain, että Taphioreinn’arcin näkö ja kuulo olisivat huononemaan päin?”
Vieläkö hän yrittää vain tehdä vaikutusta lohikäärmenimellään ja vielä mainitsemalla sen oman nimeni jälkeen, kuin mahtaillen, koska hän tietää etten jopa haltianakaan saa siitä mitään selkoa? No, ainakin hän vihaa petomiehiä omien sanojensa ja nimitystensä mukaan… Ja muitakin vain metsämme lähellä kulkevia olentoja. Katsoin metsäpuron täyttämän kivialtaan viileässä vedessä lilluvia, vaalean persikan värisiä varpaitani mietteissäni.
”No niin, sanoit sen itsekin”, aloitin hieman ärtyneenä. ”Ne rumilussiittiöt suunnittelivat jotain. Miksi muuten ne olivat noin lähelle uskaltautuneet?” Lohikäärme mulkaisi minua moittivasti ja yskäisi ylpeänä omalle nimikkeelleen petomiehistä.
”Ahaa, nyt ymmärränkin koko jutun”, Tapio myönsi piloillaan. ”Ne pirun verisistä siittiöistä syntyneet rumilukset siis suunnittelivat jotain.”, hän jatkoi leikkisänsalaperäisellä äänellä ja ivasi minua mitä ärsyttävimmällä tavalla. ”Oletkos nyt aivan varma, ettei joku niistä vain sattunut ajattelemaan hieman edes pikkiriikkisen hetken ajan?”
”Mutta kyllähän sinä nyt pedot tiedät…”, yritin panna vastaan, mutta lohikäärme tuhahti tylsästi puheeni päälle.
”Ei mitään muttia, pikkuhaltia”, Tapio tokaisi. ”Eikö vanhempasi joskus vuosikymmeniä sitten opettaneet, että suuren metsänlohikäärmeen sanaa ei pidä kyseenalaistamaan?” Nyt riitti! Olin aivan liian väsyksissä ja kyllästynyt jatkamaan tätä! Ketterästi nostin kauniit sääreni mukavan viileästä vedestä, oikaisin ihonmyötäisen, metsänvärisen nahka-asuni ja edes kääntymättä vilkaisemaan lohikäärmettä astelin pois yhteiseltä aukioltamme niin ylväästi, kuin vain siinä tilanteessa pystyin.
”Nähdään taas Sylvain!”, Tapio huusi perääni. ”Oli hauska jutella.”
********
Jo lähtöhetkelläni tiesin tekeväni todella lapsellisesti, mutten välittänyt siitä silloin liiemmin. Tosin nyt annoin asia häiritä minua. Hitto! Piru periköön kaikki lohikäärmeet! Miten turhaa edes ajatella kiukkuisesti. Että Tapio osaakin olla sosiaalinen.
Tiesin, että Tapio ymmärsi liiankin hyvin mitä olin yrittänyt sanoa. Kuitenkin täytyy sanoa, että hän on minun kirjoissani kiistaton mestari ivan ja pilkan lajissa. Useimmiten se on tietysti vain mukavaa jutellessa hänen kanssaan, hänen pilkkansakin keventää tunnelmaa huomattavasti, mutta tämä oli niitä hetkiä jolloin olisin ollut valmis vaikka survaisemaan keihään hänen polviniveleensä. Tosin, tiesin että se varmastikin jäisi vain pelkäksi yritykseksi ja säälittäväksi sellaiseksi. Kuitenkin, olin alkanut pitää Tapiota yhä isommassa arvossa joka tapaamisella.
? Tosin, tiedän, että tykkäät kirjoittaa nuorista naisista ja heidän täydellistä vartaloistaan (Sinulla on mukava mielikuvitus 
, whee!), mutta sen jättäisin hieman vähemmälle, tulee mieleen hieman liikaa Valerie. Olisi hauska nähä miten kirjoitat välillä miehistäkin 
). Itse kuitenkin ajattelisin, että vaihtelevista hahmoista olisi mukava kirjoittaa, mutta minä olen minä, eli outo öllinmölliläinen 
...
....