Elämme vaikeita aikoja
Lähetetty: Ti 14.12.2004 08:07
Päivä alkoi sarastamaan koskemattomalla niityllä. Kenraali Rohde Schwarz sai vihdoinkin, päivien marssin jälkeen, aseteltua miehensä asemiin kuningaskunnan etelärajalle. Näinä levottomina aikoina hän ei tuntenut pelkoa ja oli oikeastaan helpottunut päästessään etelärajaa vartioimaan, sillä olihan hän niin korkeassa asemassa että kuninkaalliset neuvonantajat olivat kertoneet etelässä olevan täysin rauhaisaa.
Mukanaan hänellä oli johtotehtävissä kolme mahtavinta taistelijaa mitä hän oli koskaan tuntenut, ja samalla hänen parhaimpia ystäviään.
Hän katsahti oikealle, jossa hänen vierellään oli Jarec Kohal, velho. Hän leijui muutaman senttiä maasta ilmassa, ja hänen viittansa hulmusi. "Ei kuulemma pysty jalallaan koskemaan maata..." Rohde tuhahti "...mutta siitä huolimatta kelpo kaveri", ja vieno hymy nousi hänen kasvoilleen.
Rohde kohotti katseensa kauas pienen mäen päälle, missä vanha insinööri istui selkä häneen päin "kuningaskunnan ylpeyden" piipun päällä. Kukaan ei tiennyt hänen nimeään, sillä hän oli sen itsekin unohtanut yksinäisyydessään. "Vanha höperö, mutta ketään muuta en ole nähnyt paremmin käsittelevän ruutikivääriä" Rohde naurahti itsekseen.
Alhaalla hän näki johtajista nuorimman, oppipoikansa, Caldor Ravenhartin. Hän sanoo olevansa Itäisistä metsistä, ja heimonsa päälikkö. Rohde pudistaa päätään ja naurahtaa. Hän on aina epäillyt Caldorin kertomusta, mutta ei ole tohtinut kysyä asiasta enempää, olihan Caldor parakin lahjakkain taistelija, ja miehillä suuri luottamus häneen. Samassa Rohden hymy hyytyi, kun hän ajatteli miten miehiä kuolee pohjoisrajalla eivätkä he pysty tekemään asialle mitään, mutta pakotti ajatuksensa taka-alalle.
Muutamia tunteja olivat miehet ehtineet viettää levossa, paitsi Caldor, joka tarkkaili kaukaisen metsän rajaa vääjäämättä.
Rohden mietteet keskeytti pistävä tunne niskassa. Aurinko poltti kuumempana kuin ennen ja oli polttanut niskan karrelle. Katsahtaessaan taivaalle, hän näki tusinoittain isoja lintuja kaartelemassa yllänsä. "Mitä pirua haaskalinnut täältä haluavat..." "VIHOLLISIA!" hänen ajatuksensa keskeytyi Caldorin huutoon. Samalla sekunnilla kaikki miehet pomppaa pystyyn, ja vihollisen tunnistettuaan miehet alkoivat vilkuilla epätietoisina toisiaan. Rohden oli hämmennyksestä sekaisin, ja pelästyi suunnattomasti Jarecin kuiskausta: "Settran liittolaisia. Epäkuolleita." Rohden ryhdistäytyi, ja juoksi varmistamaan taistelusuunnitelman muilta ystäviltään, samalla Caldorin komentaessa eturintamassa miehiä ruotuun.
Rohden käveli arvokkaasti, samalla kiroten ja rukoillen, oman ryhmänsä rinnalle.
Kaikki miehet olivat hiljaa, moni pidätti hengitystäänkin.
Pian alkoi miesten korvissa kaikumaan luisten jalkojen marssi. Hitaasta tahdista huolimatta vihollinen liikkui epäinhimillistä vauhtia.
Hiljaisuuden rikkoi laukaus. Keskellä vihollislinjaa näkyi vanhan luun värinen pöllähdys. Ennenkuin pöly ehti hälvetä, kuului toinen laukaus, tämä loi Rohdeen lisää luottamusta, käyttihän insinööri sentään tavallista piilukkokivääriä. Huutaen Rohde viittoi miehiään etenemään. Ja taas kuului laukaus.
Laukausten tahdissa miehet marssivat eteenpäin, kunnes kuului maatajärisyttävä rysäys. Koko hänen tykistönsä ampui samalla kertaa. Kohteena oli vihollisen oikea reuna, joka muuttui hetkellisesti valkoiseksi pölyksi. Pölyn hälvettyä oli vihollisen oikeasta reunasta enää rippeet jäljellä.
Samassa rysähti uudelleen, tällä kertaa heidän yllään. Rohden miesten niskaan tippui savuavia haaskalintuja. Hän katsoi taakseen Jarecia, Jarec viittoi taivaalle. Siellä Rohde näki lintujen tulleen ampumaetäisyydelle."Mitä kirottua tämä on! Luontokappaleet käyvät ihmisen kimppuun." Ennenkuin Rohde ehti komentaa joukkonsa valmistautumaan hyökkäykseen ylhäältä, räjähti uusi salama taivaasta, kärventäen taas muutaman linnun.
Oikealla reunalla Caldor odotti kärsimättömänä vihollisen hyökkäystä, ja kummasteli usvaa, joka peitti vihollisen pahoin runnellun oikean reunan. Usva alkoi kerääntymään yhä tiiviimmin, ja pian se alkoi vetämään myös luun paloja puoleensa. Hän sai todistaa, miten pöly ja luunpalat nousevat jälleen taistelemaan. Kaikki rohkeus katosi Caldorista, ja hän tippui polvilleen pudistamaan päätään.
Taas oli hiljaista, paitsi insinöörin tahtia antava paukutus, joka ei osoittanut laantumisen merkkejä.
Rohde, ja hänen miekkamiehensä huomio kääntyy korppikotkista rintamalle, josta kuuluu raivokasta huutoa. Caldor on kerännyt rohkeutensa ja on valmiina hyökkäämään. Rohde viittoo Jarecin pitämään selustansa, jonka jälkeen viittoo omat miehensä seuraamaan hänen juoksuaan Caldorin avuksi.
Caldor oli huomannut kaiken sen luumassan keskeltä vihollisen johtajan, ja on täydessä juoksussa miekkamiestensä kanssa muumiota kohden.
Adrenaliini virtaa Caldorin veressä.
Korvissa humisee.
Välimatkan taittaminen tuntuu ikuisuudelta.
Caldor ei hellitä katsettaan muumiosta. Hän on miettinyt kaikki liikkeensä valmiiksi.
Pian on aika.
Pian.
NYT!
Caldor iskee miekkansa muumion käsivarteen, se uppoaa puoleen väliin luuta. Muumio ei hievahdakkaan.
Miekkamiehet seuraavat esimerkkiä, ja rysähtävät voimalla päätä pidempien luurankosotilaiden kimppuun.
Caldor lyö uudestaan. Silloin muumio, hänestä piittamatta, polkaisee jalallaan maata ja lausuu muinaisen sanan. Samassa muumion vartijat heilauttavat tahdissa miekkansa kaaressa miekkamiehiä päin. Ensimmäisen iskusarjan laskeuduttua, muumio toistaa sanan taas polkaisten maata, ja jälleen makaa yksi rivi ihmisiä maassa, verissäpäin.
Kaukana taistelun takana Jarec seisoo hiljaa. Ummistaa silmänsä, ja jälleen salama iskee taivaalta, tiputtaen puoli tusinaa haaskalintuja hänen jalkojensa juureen. Ilme värähtämättä hän katsoo miestensä kuolevan, ja samalla itsekseen siunaa heidän sielunsa.
Yhtäkkiä hän havahtuu "Jalkani koskivat maata!" Jarec katsahtaa alas, ja huomaa maan kohonneen jalkojensa alta. Hän huokaisee, tyhjentää ajatuksensa, ja katsoo taakseen, vain saadakseen jättimäisen myrkkypiikin kallonsa läpi. Kymmenen miehen kokoinen skorpiooni tyhjentää myrkkynsä suoraan taikurin aivoihin, muuttaen hänen päänsä sillä sekunnilla sinertäväksi.
Caldorin miehistä oli enää tusinan verran jäljellä, kun muumio nytkähtää eloon, ja yhdellä sulavalla liikkeellä tönäisee uupuneen kapteenin pois kimpustaan, ja tuo massiivisen teränsä Caldorin otsalle, halkaisten koko miehen.
Rohde päästää ilmoille veret hyytävän huudon, ja tuskan hiki valuen yrittää päästä luurankosotureiden läpi kostamaan Caldorin kuolemaan muumio kuninkaalle. Luurankosoturit, kuin tarkoituksella, pitävät Rohden joukkoa poissa johtajansa luota. Hänet on piiritetty.
Ihmisten tasainen taistelutahti lakkaa hetkeksi. Insinööri tekee ristinmerkin rinnallensa, kahden ystävänsä kuolemasta. heilahtaa vasempaan, ja laukaisee jälleen kiväärinsä.
Kuula osuu skorpioonia silmien väliin, mutta rasauksen saattelemana se kilpistyy kovaan kuoreen. Samassa se paiskaa tärisevän velhon kiveä päin, ja aloittaa ryntäyksen insinööriä kohti.
Laukaus. Kilpistyy jälleen helvetillisen eläimen kuoreen.
Laukaus. Eläin hyppää kiven ylitse. Kuula ei osu kohteeseen.
Laukaus. Kuula osuu eläintä jalkaan, vihreän hurmeen saattelemana se irtoaa, mutta ei hidasta sen epäinhimillistä vauhtia.
Insinööri huokaisee syvään. Tämä olisi hänen viimeinen laukauksensa.
Laukaus. Kuula osuu silmien väliin. Lävistäen kuoren. Eläimen ruho rymisee maata pitkin heitellen maa-ainesta ympäriinsä, kunnes pysähtyy insinöörin jalkojen juureen.
Nyt insinööri huokaisee helpotuksesta, ja kääntyy taas ylläpitämään tahtia.
Hymy leviää insinöörin parranpeittämille huulille, sillä hänen tykkimiehensä pitävät kaikki lakkia korkealla kädessään merkkinä siitä, että tykit ovat ladattuja ja valmiina ampumaan.
Insinöörin tulikäsky viivästyy, koska vihollisten lipunkantaja on astunut ryhmästään esille, ja polvistunut sen eteen. Insinööri katselee kuvotusta tähtäimensä läpi, mutta jossain hänen mielensä nurkissa hän pitää näkyä jopa kauniina. Lippu on täynnä kirjoitusta jota hän ei ymmärrä, sen reunat ovat koristeltu kullalla, ja keskellä on kuvattuna tiimalasi. Hänen mielensä harhailut lopettaa tuon tiimalasin kääntyminen, jolloin hiekka alkoi jälleen valumaan. Sillä hetkellä maa alkaa tärisemään, tehden hänen tähtäyksestään mahdotonta.
Insinööri katsahtaa ympärilleen. Ainoastaan hänen rakkaat tykkinsä, ja henkensä puolesta taisteleva Rohde olivat enää hengissä, hän ottaa pikaisen laukauksen vihollista päin, tiputtaen jälleen yhden luisen sotilaan. Samassa tärinä loppuu, jolloin tykistön edessä maan kuori räjähtää, sinkoillen ruohoa ja multaa ympäriinsä. Räjähdyksen läpi laukkaa luisten hevosten seinämä, vetäen vankkureita perässään.
Viimeisenä tekonaan insinööri kiroaa kaikki takaisin helvettiin, sinne mistä tulivatkin.
Viimeisen sotilaansa kuoltua Rohde nousee asentoon. Käteensä isketään syvä haava.
Hän huokaisee syvään. Miekan lävistäen hänen rintapanssarinsa.
Polvistuu nojaten miekkaansa. Metalli uppoaa pohkeesta luuhun asti.
Nostaa katseensa taivaaseen, ja pyytää Sigmarilta anteeksiantoa...
-END-
Sellaista.
Tämä oli ensimmäinen tarinani sotuun, ja ensimmäinen tarina muutenkin.
Tarina on oikeastaan koottu vain muutamasta Tomb Kingien taistelutavan mielikuvasta, joita olen pyöritellyt päässäni. Nyt oli sitten kai aika pukea ajatukset sanoiksi.
Tarinan nimen keksi juuri äsken, kun tämän tänne postasin.
Kommenttia saa antaa kaikesta. kirjoitustyylistä ja -asusta, myös kieliopista saa kommentoida, voin vaikka vahingossa oppia jotain.
Itseäni tuossa jäi harmittamaan se, että en oikein kyennyt kuvailemaan tuota Tombbien summon taikaa, ja Caldorin järkytystä dramaattisemmin. Muuten olen lähes tyytyväinen.
ps. Jos olet opiskellut tietoliikennettä, saattaa päähenilöni nimi olla tuttu.
Mukanaan hänellä oli johtotehtävissä kolme mahtavinta taistelijaa mitä hän oli koskaan tuntenut, ja samalla hänen parhaimpia ystäviään.
Hän katsahti oikealle, jossa hänen vierellään oli Jarec Kohal, velho. Hän leijui muutaman senttiä maasta ilmassa, ja hänen viittansa hulmusi. "Ei kuulemma pysty jalallaan koskemaan maata..." Rohde tuhahti "...mutta siitä huolimatta kelpo kaveri", ja vieno hymy nousi hänen kasvoilleen.
Rohde kohotti katseensa kauas pienen mäen päälle, missä vanha insinööri istui selkä häneen päin "kuningaskunnan ylpeyden" piipun päällä. Kukaan ei tiennyt hänen nimeään, sillä hän oli sen itsekin unohtanut yksinäisyydessään. "Vanha höperö, mutta ketään muuta en ole nähnyt paremmin käsittelevän ruutikivääriä" Rohde naurahti itsekseen.
Alhaalla hän näki johtajista nuorimman, oppipoikansa, Caldor Ravenhartin. Hän sanoo olevansa Itäisistä metsistä, ja heimonsa päälikkö. Rohde pudistaa päätään ja naurahtaa. Hän on aina epäillyt Caldorin kertomusta, mutta ei ole tohtinut kysyä asiasta enempää, olihan Caldor parakin lahjakkain taistelija, ja miehillä suuri luottamus häneen. Samassa Rohden hymy hyytyi, kun hän ajatteli miten miehiä kuolee pohjoisrajalla eivätkä he pysty tekemään asialle mitään, mutta pakotti ajatuksensa taka-alalle.
Muutamia tunteja olivat miehet ehtineet viettää levossa, paitsi Caldor, joka tarkkaili kaukaisen metsän rajaa vääjäämättä.
Rohden mietteet keskeytti pistävä tunne niskassa. Aurinko poltti kuumempana kuin ennen ja oli polttanut niskan karrelle. Katsahtaessaan taivaalle, hän näki tusinoittain isoja lintuja kaartelemassa yllänsä. "Mitä pirua haaskalinnut täältä haluavat..." "VIHOLLISIA!" hänen ajatuksensa keskeytyi Caldorin huutoon. Samalla sekunnilla kaikki miehet pomppaa pystyyn, ja vihollisen tunnistettuaan miehet alkoivat vilkuilla epätietoisina toisiaan. Rohden oli hämmennyksestä sekaisin, ja pelästyi suunnattomasti Jarecin kuiskausta: "Settran liittolaisia. Epäkuolleita." Rohden ryhdistäytyi, ja juoksi varmistamaan taistelusuunnitelman muilta ystäviltään, samalla Caldorin komentaessa eturintamassa miehiä ruotuun.
Rohden käveli arvokkaasti, samalla kiroten ja rukoillen, oman ryhmänsä rinnalle.
Kaikki miehet olivat hiljaa, moni pidätti hengitystäänkin.
Pian alkoi miesten korvissa kaikumaan luisten jalkojen marssi. Hitaasta tahdista huolimatta vihollinen liikkui epäinhimillistä vauhtia.
Hiljaisuuden rikkoi laukaus. Keskellä vihollislinjaa näkyi vanhan luun värinen pöllähdys. Ennenkuin pöly ehti hälvetä, kuului toinen laukaus, tämä loi Rohdeen lisää luottamusta, käyttihän insinööri sentään tavallista piilukkokivääriä. Huutaen Rohde viittoi miehiään etenemään. Ja taas kuului laukaus.
Laukausten tahdissa miehet marssivat eteenpäin, kunnes kuului maatajärisyttävä rysäys. Koko hänen tykistönsä ampui samalla kertaa. Kohteena oli vihollisen oikea reuna, joka muuttui hetkellisesti valkoiseksi pölyksi. Pölyn hälvettyä oli vihollisen oikeasta reunasta enää rippeet jäljellä.
Samassa rysähti uudelleen, tällä kertaa heidän yllään. Rohden miesten niskaan tippui savuavia haaskalintuja. Hän katsoi taakseen Jarecia, Jarec viittoi taivaalle. Siellä Rohde näki lintujen tulleen ampumaetäisyydelle."Mitä kirottua tämä on! Luontokappaleet käyvät ihmisen kimppuun." Ennenkuin Rohde ehti komentaa joukkonsa valmistautumaan hyökkäykseen ylhäältä, räjähti uusi salama taivaasta, kärventäen taas muutaman linnun.
Oikealla reunalla Caldor odotti kärsimättömänä vihollisen hyökkäystä, ja kummasteli usvaa, joka peitti vihollisen pahoin runnellun oikean reunan. Usva alkoi kerääntymään yhä tiiviimmin, ja pian se alkoi vetämään myös luun paloja puoleensa. Hän sai todistaa, miten pöly ja luunpalat nousevat jälleen taistelemaan. Kaikki rohkeus katosi Caldorista, ja hän tippui polvilleen pudistamaan päätään.
Taas oli hiljaista, paitsi insinöörin tahtia antava paukutus, joka ei osoittanut laantumisen merkkejä.
Rohde, ja hänen miekkamiehensä huomio kääntyy korppikotkista rintamalle, josta kuuluu raivokasta huutoa. Caldor on kerännyt rohkeutensa ja on valmiina hyökkäämään. Rohde viittoo Jarecin pitämään selustansa, jonka jälkeen viittoo omat miehensä seuraamaan hänen juoksuaan Caldorin avuksi.
Caldor oli huomannut kaiken sen luumassan keskeltä vihollisen johtajan, ja on täydessä juoksussa miekkamiestensä kanssa muumiota kohden.
Adrenaliini virtaa Caldorin veressä.
Korvissa humisee.
Välimatkan taittaminen tuntuu ikuisuudelta.
Caldor ei hellitä katsettaan muumiosta. Hän on miettinyt kaikki liikkeensä valmiiksi.
Pian on aika.
Pian.
NYT!
Caldor iskee miekkansa muumion käsivarteen, se uppoaa puoleen väliin luuta. Muumio ei hievahdakkaan.
Miekkamiehet seuraavat esimerkkiä, ja rysähtävät voimalla päätä pidempien luurankosotilaiden kimppuun.
Caldor lyö uudestaan. Silloin muumio, hänestä piittamatta, polkaisee jalallaan maata ja lausuu muinaisen sanan. Samassa muumion vartijat heilauttavat tahdissa miekkansa kaaressa miekkamiehiä päin. Ensimmäisen iskusarjan laskeuduttua, muumio toistaa sanan taas polkaisten maata, ja jälleen makaa yksi rivi ihmisiä maassa, verissäpäin.
Kaukana taistelun takana Jarec seisoo hiljaa. Ummistaa silmänsä, ja jälleen salama iskee taivaalta, tiputtaen puoli tusinaa haaskalintuja hänen jalkojensa juureen. Ilme värähtämättä hän katsoo miestensä kuolevan, ja samalla itsekseen siunaa heidän sielunsa.
Yhtäkkiä hän havahtuu "Jalkani koskivat maata!" Jarec katsahtaa alas, ja huomaa maan kohonneen jalkojensa alta. Hän huokaisee, tyhjentää ajatuksensa, ja katsoo taakseen, vain saadakseen jättimäisen myrkkypiikin kallonsa läpi. Kymmenen miehen kokoinen skorpiooni tyhjentää myrkkynsä suoraan taikurin aivoihin, muuttaen hänen päänsä sillä sekunnilla sinertäväksi.
Caldorin miehistä oli enää tusinan verran jäljellä, kun muumio nytkähtää eloon, ja yhdellä sulavalla liikkeellä tönäisee uupuneen kapteenin pois kimpustaan, ja tuo massiivisen teränsä Caldorin otsalle, halkaisten koko miehen.
Rohde päästää ilmoille veret hyytävän huudon, ja tuskan hiki valuen yrittää päästä luurankosotureiden läpi kostamaan Caldorin kuolemaan muumio kuninkaalle. Luurankosoturit, kuin tarkoituksella, pitävät Rohden joukkoa poissa johtajansa luota. Hänet on piiritetty.
Ihmisten tasainen taistelutahti lakkaa hetkeksi. Insinööri tekee ristinmerkin rinnallensa, kahden ystävänsä kuolemasta. heilahtaa vasempaan, ja laukaisee jälleen kiväärinsä.
Kuula osuu skorpioonia silmien väliin, mutta rasauksen saattelemana se kilpistyy kovaan kuoreen. Samassa se paiskaa tärisevän velhon kiveä päin, ja aloittaa ryntäyksen insinööriä kohti.
Laukaus. Kilpistyy jälleen helvetillisen eläimen kuoreen.
Laukaus. Eläin hyppää kiven ylitse. Kuula ei osu kohteeseen.
Laukaus. Kuula osuu eläintä jalkaan, vihreän hurmeen saattelemana se irtoaa, mutta ei hidasta sen epäinhimillistä vauhtia.
Insinööri huokaisee syvään. Tämä olisi hänen viimeinen laukauksensa.
Laukaus. Kuula osuu silmien väliin. Lävistäen kuoren. Eläimen ruho rymisee maata pitkin heitellen maa-ainesta ympäriinsä, kunnes pysähtyy insinöörin jalkojen juureen.
Nyt insinööri huokaisee helpotuksesta, ja kääntyy taas ylläpitämään tahtia.
Hymy leviää insinöörin parranpeittämille huulille, sillä hänen tykkimiehensä pitävät kaikki lakkia korkealla kädessään merkkinä siitä, että tykit ovat ladattuja ja valmiina ampumaan.
Insinöörin tulikäsky viivästyy, koska vihollisten lipunkantaja on astunut ryhmästään esille, ja polvistunut sen eteen. Insinööri katselee kuvotusta tähtäimensä läpi, mutta jossain hänen mielensä nurkissa hän pitää näkyä jopa kauniina. Lippu on täynnä kirjoitusta jota hän ei ymmärrä, sen reunat ovat koristeltu kullalla, ja keskellä on kuvattuna tiimalasi. Hänen mielensä harhailut lopettaa tuon tiimalasin kääntyminen, jolloin hiekka alkoi jälleen valumaan. Sillä hetkellä maa alkaa tärisemään, tehden hänen tähtäyksestään mahdotonta.
Insinööri katsahtaa ympärilleen. Ainoastaan hänen rakkaat tykkinsä, ja henkensä puolesta taisteleva Rohde olivat enää hengissä, hän ottaa pikaisen laukauksen vihollista päin, tiputtaen jälleen yhden luisen sotilaan. Samassa tärinä loppuu, jolloin tykistön edessä maan kuori räjähtää, sinkoillen ruohoa ja multaa ympäriinsä. Räjähdyksen läpi laukkaa luisten hevosten seinämä, vetäen vankkureita perässään.
Viimeisenä tekonaan insinööri kiroaa kaikki takaisin helvettiin, sinne mistä tulivatkin.
Viimeisen sotilaansa kuoltua Rohde nousee asentoon. Käteensä isketään syvä haava.
Hän huokaisee syvään. Miekan lävistäen hänen rintapanssarinsa.
Polvistuu nojaten miekkaansa. Metalli uppoaa pohkeesta luuhun asti.
Nostaa katseensa taivaaseen, ja pyytää Sigmarilta anteeksiantoa...
-END-
Sellaista.
Tämä oli ensimmäinen tarinani sotuun, ja ensimmäinen tarina muutenkin.
Tarina on oikeastaan koottu vain muutamasta Tomb Kingien taistelutavan mielikuvasta, joita olen pyöritellyt päässäni. Nyt oli sitten kai aika pukea ajatukset sanoiksi.
Tarinan nimen keksi juuri äsken, kun tämän tänne postasin.
Kommenttia saa antaa kaikesta. kirjoitustyylistä ja -asusta, myös kieliopista saa kommentoida, voin vaikka vahingossa oppia jotain.
Itseäni tuossa jäi harmittamaan se, että en oikein kyennyt kuvailemaan tuota Tombbien summon taikaa, ja Caldorin järkytystä dramaattisemmin. Muuten olen lähes tyytyväinen.
ps. Jos olet opiskellut tietoliikennettä, saattaa päähenilöni nimi olla tuttu.
