Yksinäinen matkaaja
Lähetetty: Ma 04.11.2002 16:54
Oli hiljaista. Sade oli lakannut. Myrsky rauennut. Mustat pilvet roikkuivat yhä kaupungin yllä. Kaupungin joka oli joskus loistanut yhtenä suurimmista... Nyt pahuus ja pimeys olivat vallanneet sen. Vain rohkeimmat uskalsivat astua sinne, ja vain taitavimmat selvisivät sieltä ulos...
Talanthur istui kiven päällä ja kuunteli sadeveden lorinaa mutaiseen maahan. Miekka oli rauennut hänen kädestään kun viimeinenkin sielu oli irronnut ruumiistaan, nyt se hehkui punaisena pystyssä tuon ruumiin mahasta, kuin ilkkuen hänelle.
Hän ei muistanut mitä oli tapahtunut, hän oli löytänyt miekkansa talon raunioista ja kaikki oli pimennyt. Ainoa muisti sen jälkeen oli kipu.
Talanthur oli havahtunut miekan irrotessa hänen kädestään, kun se oli uponnut mustasielun mahaan. Jäljellä ei ollut ketään, hän oli tappanut niin neidot kuin omatkin miehensä. Hän ei tietenkään tuntenut mitään omia miehiään kohtaan, hän oli tappanut omiaan useasti pelkästä mielihalusta.
Nyt olisi noustava ylös ja jatkettava matkaa haavoistaan huolimatta, Varjoherran palvelija ei koskaan levännyt. Sitäpaitsi hänen kostonsa ei ollut vielä täydellinen. Vuosia sitten hän oli vannonut kostavansa kaikille niille jotka olivat surmanneet hänen ystävänsä, se oli saanut hänet liittymään Varjoherran palvelijaksi, mutta edes Varjoherra ei häntä estäisi kostossaan!
Hakiessaan miekkaansa sen hehku katosi ja hän tiesi ettei se tekisi hänestä verenhimoista tappokonetta ennen kuin hän vetäisi sen ulos huotrastaan tarkoituksenaan taistella. mutta hän tarvitsisi toisenkin aseen. Aseen jolla hän voisi taistella tappamatta kaikkea elävää ympäriltään. Talanthur huomasi maassa yhden Sigmarin sotavasaroista, tarkemmin katsoen hän näki sen olevan itse matriarkan sotavasara.
Nuorena Talanthur oli kiinnnostunut taisteluvasaroista ja saanut koulutusta niiden käytössä. Hetken miettien hän varovasti poimi sen maasta... ei mitään. Talanthur naurahti itsekseen. Oliko hän muka odottanut, että pahuuden palvelija saisi käyttöönsä sigmarin pyhän vasaran voimat! Hän päätti kuitenkin ottaa aseen mukaansa, sillä se olisi hyvä muisto tästä päivästä... eikä parempaakaan vaihtoehtoa löytynyt.
Yksin. Ilman miehiään hän ei kauan kestäisi hengissä. Edes mahtavinkaan miekka ei auttaisi jos hänen kimppuunsa hyökkäisi täysikokoinen joukko aseistettuja rottamiehiä. Silla rotat hallitsivat tätä osaa kaupungista, niin hyvin kuin täällä jotain saattoi hallita.
Hänen olisi palattava varjoherran luokse ja pyydettävä uutta miehistöä.
Varovaisesti tarkkaillen ympäristöään Talanthur otti suunnan kohti suurta kraatteria…
Pari silmiä tarkkaili yksinäisen miehen kulkua pitkällä kadulla… nyt oli Ratzkan tilaisuus saapunut.
Tää on vähän keskeneräinen… mutta on koko ajan niin paljon kiireitä että en ehdi saamaan sitä loppuun. Kirjoitan taas kun ehdin… sanokaatten sillä välin mielipiteenne tästä.
Talanthur istui kiven päällä ja kuunteli sadeveden lorinaa mutaiseen maahan. Miekka oli rauennut hänen kädestään kun viimeinenkin sielu oli irronnut ruumiistaan, nyt se hehkui punaisena pystyssä tuon ruumiin mahasta, kuin ilkkuen hänelle.
Hän ei muistanut mitä oli tapahtunut, hän oli löytänyt miekkansa talon raunioista ja kaikki oli pimennyt. Ainoa muisti sen jälkeen oli kipu.
Talanthur oli havahtunut miekan irrotessa hänen kädestään, kun se oli uponnut mustasielun mahaan. Jäljellä ei ollut ketään, hän oli tappanut niin neidot kuin omatkin miehensä. Hän ei tietenkään tuntenut mitään omia miehiään kohtaan, hän oli tappanut omiaan useasti pelkästä mielihalusta.
Nyt olisi noustava ylös ja jatkettava matkaa haavoistaan huolimatta, Varjoherran palvelija ei koskaan levännyt. Sitäpaitsi hänen kostonsa ei ollut vielä täydellinen. Vuosia sitten hän oli vannonut kostavansa kaikille niille jotka olivat surmanneet hänen ystävänsä, se oli saanut hänet liittymään Varjoherran palvelijaksi, mutta edes Varjoherra ei häntä estäisi kostossaan!
Hakiessaan miekkaansa sen hehku katosi ja hän tiesi ettei se tekisi hänestä verenhimoista tappokonetta ennen kuin hän vetäisi sen ulos huotrastaan tarkoituksenaan taistella. mutta hän tarvitsisi toisenkin aseen. Aseen jolla hän voisi taistella tappamatta kaikkea elävää ympäriltään. Talanthur huomasi maassa yhden Sigmarin sotavasaroista, tarkemmin katsoen hän näki sen olevan itse matriarkan sotavasara.
Nuorena Talanthur oli kiinnnostunut taisteluvasaroista ja saanut koulutusta niiden käytössä. Hetken miettien hän varovasti poimi sen maasta... ei mitään. Talanthur naurahti itsekseen. Oliko hän muka odottanut, että pahuuden palvelija saisi käyttöönsä sigmarin pyhän vasaran voimat! Hän päätti kuitenkin ottaa aseen mukaansa, sillä se olisi hyvä muisto tästä päivästä... eikä parempaakaan vaihtoehtoa löytynyt.
Yksin. Ilman miehiään hän ei kauan kestäisi hengissä. Edes mahtavinkaan miekka ei auttaisi jos hänen kimppuunsa hyökkäisi täysikokoinen joukko aseistettuja rottamiehiä. Silla rotat hallitsivat tätä osaa kaupungista, niin hyvin kuin täällä jotain saattoi hallita.
Hänen olisi palattava varjoherran luokse ja pyydettävä uutta miehistöä.
Varovaisesti tarkkaillen ympäristöään Talanthur otti suunnan kohti suurta kraatteria…
Pari silmiä tarkkaili yksinäisen miehen kulkua pitkällä kadulla… nyt oli Ratzkan tilaisuus saapunut.
Tää on vähän keskeneräinen… mutta on koko ajan niin paljon kiireitä että en ehdi saamaan sitä loppuun. Kirjoitan taas kun ehdin… sanokaatten sillä välin mielipiteenne tästä.
