Aiheesta saattoi olla artikkeli, mutta etusivun ollessa remonttitauolla siihen ei mahda päästä käsiksi. Kirjoitetaan siis jotain vanhaa ja uutta.
Jos kyseessä on web-kamera eli sellainen kolmen kympin vehje, jolla voi lähettää sumuista kuvaa huoneestaan...unohda koko juttu. Oikeasti. Näissä on säästetty joka komponentin hinta (ja laatu) ehdottomaan minimiin, eivätkä ne kelpaa tarkkaan kuvaukseen. Saa yrittää, mutta edes etäisesti siedettävän kuvan saaminen vaatii mustaa magiaa. En edes yritä neuvoa.
Siirrytään oikeisiin digikameroihin. Kameroita verrataan usein megapikselimäärillä. Figukuvauksessa se ei kuitenkaan ole ensimmäinen kriteeri. Normaali nettiin laitettava figukuva on kokonsa puolesta ihan jees jo noin 0.5 megapikselilläkin. Tämän tarkkuuden kameralla tietysti originaali pitäisi ottaa tismalleen oikein rajattuna. Käytännössä pikseleitä pitäisi olla jonkin verran enemmän rajausta ja käsittelyä varten. Nykyajan kameroissa toki on jo vähintään 2 megapikseliä - halpamalleissakin.
Olennaisempia ominaisuuksia näin pienen kohteen kuvauksessa ovat zoom ja makro. Makromoodin ideana on, että sillä voi ottaa tarkkoja kuvia hyvin lyhyeltä etäisyydeltä. Ellei sellaista ole kamerassa ollenkaan, minimietäisyys terävän kuvan saamiselle on yleensä kymmenistä senteistä yli metriin. Metrin päästä kuvatessa yksittäinen jalkamies kattaa vain pienen osan kuva-alasta, eli näkyy pienenä jätöksenä keskellä kuvaa. Tällöin tarvitaan zoomia, jolla kohde saadaan "lähemmäs" eli peittämään enemmän kuva-alaa. Zoomin on oltava ehdottomasti nimenomaan optista. "Digitaalinen zoom" on pastapuhetta. Siinä liian pientä kuvaa yritetään suurentaa kuvankäsittelyllä, jolloin näennäinen koko kasvaa, mutta tarkkuus on yhtä onneton kuin ennenkin. Unohda se.
Pienen kohteen kuvaamiseen on siis kaksi keinoa:
- Hyvin läheltä makron kanssa, tyypillisesti alle puolesta metristä.
- Kauempaa ilman makroa ja zoomilla. Zoomia pitää tyypillisesti olla aika reilusti. 3x riittää isommille elukoille, 5-7x on jonkinlainen minimi että tätä keinoa kannattaisi yrittää jalkamiehille.
Zoomin/makron olemassaolon ja käytön löytää ohjekirjasta. Jos kamerassa ei ole makroa eikä optista zoomia, kyseessä on jälleen ns. tyhjä arpa. Silloin kuvataan niin läheltä kuin kamera pystyy tarkentamaan ja toivotaan, että kuvan keskeltä erottaa tarpeeksi figuakin.
Sitten itse kuvaustilanteeseen. Hommaan kannattaa varata:
- tilaa
- tukeva alusta kohteelle sekä kameralle
- riittävä ja kohtalaisen tasainen valaistus
- sopiva tausta
Tila on tarpeen, ettei tarvitse ähertää ihmeellisissä asennoissa ja kohdetta voi katsella ongelmitta kameran läpi.
Tukeva alusta on ehdottoman tärkeä, jos kuvataan lyhyeltä etäisyydeltä. Pienikin heilahdus sotkee kuvan totaalisesti. Vapaalta kädeltä kuvaus on harvinaisen masokistista touhua. Erillinen kamerajalusta on hieno homma mutta ilmankin selviää. Kohde ja kamera asetetaan pöydälle, mahdollisesti kirjoilla korotettuna. Tässä vaiheessa voi vielä katsoa, olisiko kameraan saatavilla kaukosäädintä tai lankalaukaisinta. Ellei kumpaakaan löydy, tähtäyksen ja tarkennuksen jälkeen kamera painetaan tiukasti alustaa vasten, ettei laukaisimen painaminen heilauta sitä.
Valaistus ratkaisee paljon. Keltaisena hohtava hehkulampun sävy on jokseenkin vastenmielinen ja vaikeuttaa todellisten värien arviointia. Ainoastaan ylhäältä tuleva kattolampun valo jättää syvät varjot, eikä näytä hyvältä. Samoin yksi ainoa spottivalo. Itse suosin sopivaa yhdistelmää auringonvaloa, kattolamppua ja loisteputkellista pöytälamppua. Näistä viimeinen on syytä suunnata joko kaukaa tai vähän ohi. Ympärille varataan valkoista paperia tms, joka heijastaa valoa useammalle puolen kohdetta.
Jokaisella valonlähteellä on oma ominaissävynsä, josta olisi syytä päästä eroon originaalia kuvatessa. Tähän käytetään kameran valkotasapainoa. Paremmissa kameroissa sen voi säätää itse valkoista kohdetta tähdäten, halvemmissa se yleensä säädetään automaattisesti. Varmin valinta taustaksi onkin valkoinen paperi, joka taivutetaan pehmeästi figun ali ja taakse. Silloin automatiikka ymmärtää varmimmin taustan valkoiseksi ja säätää värit sen mukaan.
Lisäksi pitää toki miettiä, mistä kulmasta kuvansa ottaa. Suosittelen käytännössä aina suunnilleen figun silmän tasalta kuvaamista. Tähän sopii nimenomaan kameran tukeminen pöydälle. Ylhäältä otetut kuvat näyttävät yleensä vain siltä, että siellä jossain alhaalla on joku säälittävä pelinappula, joka nyt tuli kuvattua. Edestä/sivulta/takaa otetut taas vastaavat paremmin niitä kuvakulmia, joista oikean kokoista ihmistä kuvataan. Silloin kohteeseenkin tulee eräänlaista elävyyttä.
Kuvankäsittely on sitten oma taiteenlajinsa. Kuittaan sen parilla pointilla.
- Värien säätö voi olla simppeliä tai todella työlästä. Helpointa on ottaa kuva jo alkujaan mahdollisimman hyvillä väreillä.
- Rajaa! Tyhjät pois reunoilta niin että kohteen ympärille jää vain pienet reunukset. Aivan tasan kirveen kärkeen ja viitan reunaan rajatut kuvat näyttävät jo ahtailta.
- Skaalaa. Jalkamiehen pituudeksi riittää noin 400-600 pikseliä. Silloin siitä erottaa käytännössä aivan kaiken mitä silmälläkin, ellei enemmän. Yli 800 pikselin pituuksille on tarvetta vain todella isojen kohteiden kanssa.
- Tallenna jpeginä. Sopiva pakkaus riippuu ohjelmasta, mutta noin 75% maksimista on yleensä oikein hyvä web-laatu.
Tällaista näin alkuun. Joku saa jatkaa, jos on olennaisia lisähuomioita.
