Sotavasara.net

Raato

“Kolmannella. Yksi, kaksi, kolme!” Alphonse kuiskasi ja siirsi kaiken painonsa rautakangen varaan. Elric ähkäisi äänekkäästi hänen jalkansa lipsahtaessa mutaisessa maassa. Nuorukainen kaatui liejuun älähtäen, rautakangen kalahtaessa kiveen hänen perässään.
“Hemmetin tunari, nouse pystyyn ja auta”, Alphonse karjaisi ja keskittyi taas vääntämään mahtavaa kivipaatta ylös mudasta kolmen muun vanhemman miehen kanssa.

Satoi. Maa oli ollut vaikeakulkuista jo ennestäänkin, mutta viimeisimmät neljä tuntia oli satanut ehkä rankimmin, mitä kukaan miehistä muisti. Mustat sadepilvet peittivät yöllistä taivasta, ja päästivät vettä kuin saavista kaataen. Maa oli kostunut puolessa tunnissa tuskaiseksi mudaksi. Miesjoukon viitat olivat läpimärät, suojasta ei voinut puhuakaan kivikkoisella erämaalla ja jokaisella oli kylmä ja nälkä. Elric kirosi ja nousi horjuen seisomaan.

“Otetaan vielä kerran”, Hans sanoi miesten haukkoessa henkeään. Kivi ei ollut liikahtanutkaan maasta. Alphonse vilkaisi ainoalla silmällään itseäänkin hieman vanhempaa miestä, ja nyökkäsi nielaisten.
“Helvetin sade”, hän kirosi ja tarttui taas rautakankeen. “Ja kukaan ei lipsu nyt. Koko roska väännetään yhdellä nostolla irti tuosta perkeleen liejusta.”
Elric katseli poispäin ja otti tukevan otteen kangestaan.

“Se liikkui!” Alphonse karjaisi tuntiessaan kankensa antaen hieman periksi. “Painakaa!”
Muut hihkaisivat, ja painoivat kaikin voimin rautatankojaan. Sateen ropinan läpi kuului hiljainen narahdus kivipaaden alkaessa viimein nousta.
“Äkkiä, työntäkää jotain väliin!” Hans karjaisi. Hänen vasemmalta puoleltaan kuului tömähdys Elricin paiskautuessa jälleen kerran mutaan. Hänen kankensa luiskahti pieneen rakoon, joka oli muodostunut miesten kangetessa kiveä maasta, ja kolahtaen johonkin jäi siihen paikalleen. Hans vilkaisi maasta päätään puistellen nousevaa poikaa syrjäsilmällään, ja tuhahti.
“Käy se noinkin tietysti.”

“Edward, jää sinä suulle. Varmista ettei tuo aukko sulkeudu ihan heti”, Alphonse sanoi matalalla äänellä Hansin ja Johannin sytyttäessä läpimärkiä soihtuja kiroillen. Edward nyökkäsi ja istuutui lyhdyn kanssa portaille juuri raollaan olevan kivipaaden alle. Viimein liekit leimahtivat, ja heittivät punertavan valonsa kivisille seinämille jyrkässä rappukäytävässä. Elric aivasti keuhkojensa pohjasta, ja käpertyi portaille. Johann nyrpisti nenäänsä.
“On muuten aika tuoksu”, hän tokaisi. Mädäntyneet kananmunat ja eltaantunut rasva olivat yksiä hajuista, jotka valtasivat rappukäytävän. Elric käpertyi yhä pienemmäksi.
“Älä poika oksenna siellä”, Alphonse sanoi ja potkaisi poikaa kulkiessaan tämän ohi. Elric vierähti muutaman askelman alaspäin, ja nousi sitten pystyyn täristen. Hänen vaatteensa olivat läpimärät, ja liejun ja kasvien peitossa, ties minkä muunkin.
“Mennään.”

”Ei tänne pitänyt olla tulossa ketään.”
”Ei niin. Huolehditko kuitenkin heistä, lapseni?”
“Tottakai, isoisä.”

“Minne nyt?” Elric kysäisi varovasti. Alphonse ja Hans vilkaisivat toisiaan, ja pysyivät vaiti.
“Al, tuo vähän valoa tänne. En näe kunnolla”, Johann huikkasi Alphonselle. Kartta oli valmiiksi jo epäselvä, eikä kunnollisen valaistuksen puute ainakaan auttanut sen tulkinnassa.

Elric katseli valtaisaa hallia, johon he olivat päätyneet. Sen kattoa ei voinut nähdä millään, niin korkealle se ylsi. Keskelle hallia kuitenkin tipahteli aina säännöllisin väliajoin jotain katosta. Ruskea, haiseva lieju oli muodostanut pienen lammikon keskelle salia näyttävien, mutta likaisten marmorilaattojen päälle. Seiniä koristivat mahtavat patsaat, jotka olivat kuitenkin aikojen saatossa halkeilleet ja särkyneet irvokkaisiin muotoihin. Sen reitin lisäksi, jota he olivat tulleet, pyöreän salin laidoilla odottivat kolmet suljetut ovet vastakkaisilla laidoilla huonetta.

“Ei tästä kartasta ota pirukaan selvää”, Johann tiuskaisi ja paiskasi pergamentin lattialle. Alphonse puhahti, ja asteli lähimmän suljetun oven luo.
“Mennään tästä. Kokeillaan edes, voidaanhan me palata aina takaisin, jos reitti on väärä”, hän lausahti pitäen soihtua korkealla ja tarttuen oven ripaan. Älähtäen hän kuitenkin päästi salamannopeasti otteensa kahvasta. Muut kolme juoksivat paikalle yllättyneinä.
“Mitä helvettiä?” Hans kuiskasi, vieden soihtuaan lähemmäs ovea. Kahva tihkui vihreää, paksua tahmaa. Pölyä siinä ei ollut. Elric vilkaisi taidokkaasti koristeltua pronssiovea. Keskellä sitä pöly oli pyyhkiytynyt täysin pois, avonaisen käden muotoiselta alueelta. Kiljaisten Elric kavahti taaemmas, kompastui pieneen kiveen ja päästi irti soihdustaan, joka kolahti lattialle ollen vähällä sammua. Hans ojensi soihtunsa Johannille, ja hurjistunein ilmein nosti vinkuvan nuorukaisen likaisesta paidasta pystyyn.
“Nyt alkaa riittää. Jos pentu ei pidä päätään kiinni ja lopeta tuota sähläystä, ei pentu pääse ulos täältä elävänä, tajuatko?” Hans sylkäisi Elricin kasvoille, joka nyökkäsi hengitys rahisten ja vavahdellen. Poika tömähti älähtäen selälleen lattialle.
“Minkä ihmeen takia tuo on edes mukana?” Hans kysäisi Alphonselta kävellessään tämän vierelle oven luo. Hän ei edes odottanut vastausta.

“Minkä takia he ovat täällä?”
”Kuka tietää.”
Vieno hymy hiipi kalpeille kasvoille.
“Monta heitä on?”
“Neljä. Viides on sisäänkäynnillä, mutta hänestä tarvitsee tuskin sinun huolehtia.”

Lyhty makasi rapulla kaatuneena ja sammuneena. Viitta lepäsi seinää vasten riekaleiksi revittynä täydellisessä pimeydessä. Tuore veri peitti seiniä ahtaassa porraskäytävässä. Edwardin silvottua ruumista ei voinut enää tunnistaa ihmiseksi.

“Mitä nuo merkit ovat?” Alphonse kysäisi hieraisten sänkistä leukaansa mietteliäänä. Käytävän seinät olivat koristeltu mahtavasti. Harvat kääpiötkään olisivat osanneet kuvata samaa asiaa yhtä taidokkaasti, saati yhtä julmasti.
“Kolme ympyrää kolmiossa? Ei mitään käsitystä. Mutta noiden hahmojen merkitystä ihmettelen vielä enemmän”, Hans sanoi hiljaa. Soihtujen hiljainen rätinä oli ainut asia nelikon saappaiden tömähtelyn lisäksi, joka häiritsi painostavaa hiljaisuutta. Ilmaa oli ahdistava hengittää. Happea ei ollut nimeksikään. Elric nuokkui, ja huojui eteenpäin, yskien välillä raskasta, rahisevaa yskää. Ketään ei jaksanut kiinnostaa veriset kädenjäljet seinämissä Elricin ottaessa tukea niistä. Pojasta oli ollut lähinnä harmia tähän mennessä.

Seinille ilmestyi soihtujen aavemaisessa valossa irvokkaita hahmoja, jotka näyttivät ihmisiltä, mutta pitkät puukot, roikkuvat vatsat ja joka puolelta tunkevat suolet ja paksut madot häiritsivät mielikuvaa suuresti. Sinne tänne oli ripoteltu omituisiin asentoihin vääntyneitä, paiseiden peittämiä ihmishahmoja, joista eräät oli kuvattu ihmeellisen tarkasti, jokaista kärsimyksen aspektia kuvaten.

“Minä en pidä tästä”, Elric kuiskasi muille, kolmikon vietettyä oman aikansa seiniä tutkien.
“Ole nyt jo helvetti hiljaa!” Alphonse karjaisi nuorukaisen suuntaan. Hän katseli seinään nojaavaa hahmoa ainoalla silmällään, hampaitaan kiristellen. Johann laski kätensä tämän olalle, ja vilkaistuaan syrjäsilmällä takaisin verestävillä silmillään tuijottavaa Elriciä, kehotti heitä jatkamaan matkaa. Hans sylkäisi Elricin jalkojen juureen, ja seurasi Alphonsea ja Johannia. Elric virnisti väsyneesti, ja lysähti hengitys rahisten istumaan kylmälle lattialle.

”He ovat kohta täällä.”
“Tiedän.”
”Sinun kannattaisi valmistautua.”
“Heidän vuokseen?” Mies naurahti huvittuneena, mutta tarttui silti raskaaseen hilpariinsa ja nousi pystyyn.

Raskas ovi narahti, ja siirtyi muutaman tuuman sisäänpäin. Muutama kuiskaava ääni kantautui oven toiselta puolelta.
“No niin Al, vielä kerran. Se aukeaa jo.”
Babel Rutonkantaja nousi täyteen pituuteensa, ja jäi hymyillen katselemaan kolmen väsyneen, mutta innokkaan ihmisen ponnisteluja. Hänen syvän vihreä kokovartalohaarniskansa kalahti muutaman kerran hiljaa hänen noustessaan. Kahden suuren soihdun valo sai haarniskan säihkymään irstasta, mattaa valoa. Hän laski jalkansa alas alttarilta kivetylle lattialle. Ovi narisi auki raskaasti, raastaen maata. Kolme ihmismiestä astui sisään huokaisten.
“Tervetuloa.”
“Mitä helvettiä? Eihän täällä voi olla ketään ennen meitä”, Alphonse karjaisi ja tarttui miekkaansa vyöllään. Hans tuijotti epäuskoisena heitä kohti hitaasti kulkevan luonnottoman kalpeita kasvoja, ennen kuin hänen katseensa siirtyi valtavaan hilpariin suunnattoman miehen kädessä. Mies virnisti.
“Tulitte tänne, Isoisän tyyssijaan, kuvitellen ettei täällä olisi käynyt ketään ennen teitä?” Soturi lausahti huvittuneena. Alphonse hymähti puoliksi itsekseen.
“Tämä on vain jokin hylätty temppeli. Rikkauksia sisemmällä et meiltä vie. Niistä maksetaan ruhtinaallisesti Middenheimissa”, Aplhonse tiuskaisi, ennen kuin sai hilparin vatsaansa. Hans ja Johann vilkaisivat kerran johtajaansa, joka makasi maassa valtavan aseen terä sisuksissaan oksentaen verta kiveykselle, ennen kuin karjaisten kääntyivät ja juoksivat takaisin ovesta. Babel jätti aseensa sojottamaan irvokkaasti Alphonsen vasasta, ja tarttui hansikoidulla kädellään Johannia niskasta, riuhtaisten hänet takaisin Isoisän rituaalikammioon. Hans ei jäänyt pahemmin kuuntelemaan tuskanhuutoja, jotka Johann päästi hänen raajojensa repeytyessä irti toisistaan.

Raskaasti haisevaa, oksettavaa ilmaa hengittäen Hans juoksi halliin, joka veisi takaisin ulkoilmaan ja sateeseen. Sekin olisi poissa tästä kauheasta paikasta. Hänen soihtunsa oli jäänyt edelliseen käytävään, ja pimeys ympäröi hänet. Huohottaen kiihkeästi, hän otti varovaisen askelen eteenpäin, ja hapuili käsillään pimeyttä. Pala nousi hänen kurkkuunsa. Missä se uloskäynti nyt oli. Vasemmalla? Niinhän sen piti olla. Jos hän seuraisi seinää, hän pääsisi oviaukolle, joka vei rappukäytävään. Sen pitäisi olla ensimmäinen aukko. Hans nielaisi, nyökkäsi päättäväisesti, kääntyi vasemmalle ja törmäsi johonkin. Kiljaisten vanha mies loikkasi taaksepäin ja kompastui johonkin, kaatuen selkä edellä johonkin pehmeään, limaiseen, märkään ja haisevaan.

“Tervehdys Hans”, imelä, rahiseva ääni kuiskasi pimeydestä. Hans räpäytti silmiään, yrittäen erottaa jotain pimeydessä.
“Mitä helvettiä”, Hans vaikeroi huohottaen raskaasti, kömpien paksussa liejussa taaksepäin.
“Luulit minun häipyneen?” Ääni kysyi ivallisesti, ja alkoi yskiä raskaasti. Jotain paksua lensi Hansin päälle, ja karjaisten hän iski kätensä siihen saadakseen sen pois. Hänen kätensä työntyi johonkin kylmään ja tahmeaan aineeseen, joka valui hitaasti hänen käsivarttaan alaspäin. Hans kiljaisi kylmien väreiden kulkiessa hänen selkäpiitään pitkin. Jokin ympäriinsä vispaava, ja tahmea tarttui häntä jalasta ja raahasi Hansia pienen matkan takaisin päin paksussa liejussa. Sitä tipahti hänen otsalleen.
“Tämä pentu ottaa nyt omansa takaisin. Tai, koko palkinnon, josta te ette saa palastakaan”, Elric kuiskasi, ennen kuin nuolaisi pitkällä, limaisella kielellään vaikeroivan Hansin poskea, ja survaisi valtavan kyntensä tämän vatsan läpi.

Kivipaasi tömähti kiinni rappukäytävän yläpäässä. Pimeys valtasi Nurglen, tautien jumalan, pyhätön taas. Muutama sielu lisää ei olisi koskaan pahitteeksi.

* * *

Aika perustarina, mutta laitetaan nyt tänne, kun jotain piti kuitenkin kirjoittaa. Se tarinakilpailunkin tarina olisi vielä pahasti vaiheessa... Hemmetti. Mutta katsotaan, sanokaa tästä jotain. Uudemmat kirjoittajat kanssa.

Scary... Tästä jutusta huomaa ettei kannata mennä tutkimaan vanhoja omituisia pyhättöjä... saa vain hilparista, tai jostain muusta. Loistavaa, Rune!
*väristen poistuu, ja muistaa ottaa haulikon mukaansa, kaiken varalta...*

Huaah... Tunnelman olet ainakin saanut kohdalleen. Voin hyvin kuvitella tuo sateen, mudan, liman ja ties minkä. Eikä se ole kovin miellyttävää ^^' (Ja nimi on hyvin kuvaava)
Joten ainakin sen suhteen loistavasti onnistunut tarina. Minä muuten arvasin miten tuossa käy Kuten Cutter jo totesi, ei kannattaisi tunkea itseään tuommoisiin pakkoihin, ainakaan vapaaehtoisesti.
Jäin vaan kaipaamaan enemmän taustoja henkilöille. Mutta koska kyseessä oli lyhyempi tarina niin ymmärrettävää ettei siinä voi niin hirveästi alkaa selittämään.
Mutta kuitenkin...
Pidin jostain syystä eniten alusta, missä nuo nostavat tuota paatta.
Eipä minullla muuta.

Kliseistä. Koko tarina oli yhtä klisettä, mutta laadukasta sellaista Tunnelma oli kohdallaan, ja hahmojen tunteet pystyi tuntemaan. Hahmot itse jäivät kuitenkin vähän tyhjiksi. Rune laatu paistaa tästäkin tarinasta. Kuvailua oli juuri sopivasti, se antoi selvän kuvan paikasta, mutta jätti sopivasti lukijan mielikuvituksen varaan. Tämän tyyppisiä stooreja & leffoja on kuitenkin paljon, joten se hieman latisti tarinan tehoa.

Tli mieleen Haudanryöstäjät...

Joo, hienoa tekstiä, mutta loppu oli paras. Ilman muuta, suorastaan ihana!

Itsekkin arvasin oikeastaan miten tarinassa käy, mutta silti se nosti hitusen ihoa kananlihalle. Taattua Rune laatua jälleenkerran. Haudanryöstäjät pääty itte hautaan

Eikai ole tullut käytyä katsomassa sitä leffaa (mikä sen nimi nyt olikaan ?)... siis sitä uutta Haudaryöstöhommelileffaa ?

Mutta tarina. Se oli oikein kiva, tosin ilman taustatietoja henkilöistä, heissä meni välillä sekaisin. Kuvailu oli taattua laatua. Tuo Babel jäi vähän pimentoon. Hemmo puhu vain välissä jotain ja sitten lopuksi tappoa pari muuta tyyppiä siitä. That's it ? Noh, kaipa me aina saamme vaatia jotain jatkoa tälle (vai oliko tämn kenties jonkinlainen uuden charrun esittely armeijaasi *toiveikas ilme* ?). ^_^
Mutta mukavasti kerrottu ja hauska juoni, olisit vielä heittäny Hauepin tuonne. Lissee vain tulemaan.

Hrrr... Tuli kylmiä väreitä kun kuvitteli millaista olisi juosta pimeässä karkuun. Mutta loistava. Kliseinen mutta loistava.

Vähän liian runsasta adjaktiivien käyttöä IMHO

vorlooni kirjoitti:Vähän liian runsasta adjaktiivien käyttöä IMHO

uista, ettei lähes ikinä ole turhan paljon adjektiiveja...

No niin, luin tämän jo eilen, mutta en ehtinyt kommentoida. Hyvää tekstiä, mutta pari seikkaa jäi vaivaamaan. En ymmärtänyt mitä Edvardille kuollessaan kävi, vai oliko nyt tarkoituksena jättää se kertomatta .

Niin ja sitten se lima oven kahvassa, luulin ensin että se oli myrkkyä johon Edward tarttui, ja hetken päästä hän oli silvottuna maassa . Eli ainoa ongelma mitä novellissasi näin, oli se että menin sekaisin nimissä .
Varmaan omaa tyhmyyttäni .

Ja kun uudestaan silmäilin tarinaasi huomasinkin että Edwardhan oli jäänyt vahtimaan ja kuoli siellä (miten?).

Eli älä ota hernettä nenään, mutta mielestäni Edwardin kuoleman olisi voinut toteuttaa muulla tapaan, kuin sanoa ohimennen:

''Lyhty makasi rapulla kaatuneena ja sammuneena. Viitta lepäsi seinää vasten riekaleiksi revittynä täydellisessä pimeydessä. Tuore veri peitti seiniä ahtaassa porraskäytävässä. Edwardin silvottua ruumista ei voinut enää tunnistaa ihmiseksi. ''

Mutta en vain ymmärrä. Jos ''iso isällä'' oli tällaisia voimia, kai hän olisi voinut tuhota neljä muuta samalla tavalla. Vai eikö hän viitsinyt evätä sitä nautintoa pojan pojaltaan...

Koko ajan se yksi puheli jotain helvetistä.. Jos nyt kuitenkin yhden kaaosjumalan temppelissä sattuisikin jotain epätavallista, niin sana helvetti kuvaisi parhaiten koko Kaaosta..

[kliseisenjaliianhyväntarinanmorkkaamista] Hauska ja huumoririkas tarina. Voi että sitä tulee iloiseksi lueskellessaan näitä lima-kuolema-oksennus juttuja. [/kliseisenjaliianhyväntarinanmorkkaamista]

AcoEdit: Tarina oli oikeasti hyvä, paras pitkään aikaan myös sinulta ja koko sotulta Tarinakisa tuntuu jo turhalta

Joo, tulipas tämäkin luettua. Ja sehän kävi äkkiä, tarina ihan tempaisi mukaansa.

Vaikka esikuvia selvästi piisasi, en kuitenkaan sanoisi tätä minkään apinoinniksi. Sama tarina on kerrottu aiemminkin, mutta nyt Rune kyllä kertoi sen niin hyvin, että ei se siitä huonontunut. Olisipa tällaista tunnelmaa useammissa elokuvissa...

Nipotetaan vähän, ihan vain jotta löytäisin jotain pahaa sanottavaa. "viimeisimmät neljä tuntia oli satanut ehkä rankimmin, mitä kukaan miehistä muisti." Itse olisin sanonut tämän "rankemmin kuin kukaan miehistä muisti". Olipa tarinassa jotain muitakin samantapaisia huonohkosti ilmaistuja kohtia, mutta mitäpä niistä piittaamaan.

Eini sanoi, että hahmot olisivat kaivanneet lisää pohjustusta. Minusta myös. Ei sinun olisi tietenkään pitänyt ruveta selostamaan, mistä kukakin hahmo oli kotoisin ja mitä hän teki ammatikseen, vaan miltä kustakin tuntui, kuka oli pelkuri, kuka oli juoppo, kuka oli naistenmies... Tajuat varmaan.

Pitää kyllä kehua dialogia, joka on yleensä ollut Runen tapauksessa (kaikella kunnioituksella) vähän sieltä merenpohjasta, tai ehkä pikemminkin 900-luvulta jKr. Tässä se oli hyvin toimivaa ja realistista.

Otat paljon käytännön asioita huomioon, ja sen huomaa lukuisissa yksityiskohdissa ja hahmojen käyttäytymisessä. Esim. se, kuinka yksi äijä jätettiin vartioon.

Kuvailu oli karmivan onnistunutta, ja näin pimeän aikaan luettuna hevimusiikin soidessa se sai aika paljon lisää tehoa. Tunnelma oli jälleen kerran parasta laatua, varsinkin kun lukija tiesi koko ajan, että jokainen haudanryöstäjä tulee julmasti kuolemaan. Sen kyllä ymmärsi sen kummemmin miettimättä, ja nuo Babelin juttutuokiot Nurgle-vaarin kanssa antoivat kivaa säväystä kokonaisuuteen.

Omaperäisyydestä ei kuitenkaan voi antaa paljoa pisteitä, onhan tarina (itseäni ja muita toistaakseni) kuitenkin hieman kliseinen. Mutta jälleen Rune todisti, että hän on iso vastus kaikille, jotka Tarinamestarin kruunua havittelevat.


PS. Olen muuten näköjään ainut, joka on tehnyt tarinakisan osallistumistyönsä ajoissa valmiiksi. Minulla se oli viimeistelyä vailla valmis jo ennen joululomaa. Toivottavasti laatu piisaa.

Elric oli kiva lopussa....

Luen tarinan kokonaan myöhemmin ja kommentoin tähän samaan viestiin, mutta nyt on vain pakko sanoa... Edward ja Alphonse? Minä kun luulin, että Elric on niiden sukunimi , eikä itsenäinen hahmo . Pitää varoa, tarina kuitenkin vilistelee täynnä homonculuksia, sekä alkemiaa =).

Jesh kirjoitti:Luen tarinan kokonaan myöhemmin ja kommentoin tähän samaan viestiin, mutta nyt on vain pakko sanoa... Edward ja Alphonse? Minä kun luulin, että Elric on niiden sukunimi , eikä itsenäinen hahmo . Pitää varoa, tarina kuitenkin vilistelee täynnä homonculuksia, sekä alkemiaa =).

Kilpikonnani nimi on Hans Johann. Tästä huomaa jaksamiseni nimien keksimiseen.

FMA on muuten mahtava. Tarvitsee lisää jaksoja, lisää jaksoja... 33. jakson paikkeilla se kuitenkin alkoi mennä vähän samaa jankkaamiseksi. En sitten tiedä. Mahtava idea ainakin, ja toisen kauden loppuun toteutus ensiluokkaista.

köhköhmikäofftopic?köh. Jatkakaa.

edit\\

Tapsa kirjoitti:Pitää kyllä kehua dialogia, joka on yleensä ollut Runen tapauksessa (kaikella kunnioituksella) vähän sieltä merenpohjasta, tai ehkä pikemminkin 900-luvulta jKr. Tässä se oli hyvin toimivaa ja realistista.

Muutama ärräpää riittää.

Joo, en jaksa alkamaan valittamaan, kliseistä, sillä minua eivät kliseet häiritse usein ja Runen tasoisissa tarinoissa keskityn mielummin kirjoitukseen.

Kuvailu mahtavaa, täyttä Runea ja mukavasti sai kaiken kakkaisuuden ja kaiken maailman limat mieleen helposti, mutta tarina ei itse säväyttänyt samalla tavalla kuin viime tarinasi. Vaikka kuvailu olikin mahtavaa, niin en pystynyt ''imeytymään'' tarinaan niin hirveän hyvin ja monet hahmot jäivät kylmiksi. Dialogia en ala valittamaan, enkä kehumaan, koska en ikinä ole pitänyt dialogiasi niin tönkkönä.
Tuntuu vain, että tämä tarina olisi toiminut pitempänä tarinana paremmin. Jotkut toimivat lyhyinä, minusta tämä ei toiminut.
Hyvä tarina silti ja plussaa nimistä .

Kyllä FMA on tosiaan mahtava, juoni on vain niin uskomaton. Se kaappasi mukaan yhennentoista jakson kohdalla ja piti otteessaan, ilahdutti, yllähdytti ja surutti koko sarjan loppuun asti. A masterpiece...

Joop, mukava (kelpaakohan tarinan luonteeseen ) pikku pätkä oli, jonka jälleen kerran luin mielelläni. Kuten joku onkin jo maininnut tämän pystyi arvaamaan, mutta tunnelmahan tässä oli tärkeintä ja se oli kohdallaan. Henkilöhahmoista jäi juuri sellainen fiilis, että mikäs tuo oli oikein miehiään. Eli hieman pohjustusta olisin näille kaivannut, mutta eipä näin pienoisessa tarinassa haitannut kauhiasti. Kaaosörvelöiden keskustelu blussaa.

Juu'u, kovin klisheistä oli mutta ei kuitenkaan sillä lailla että se olisi haitannut tarinan tunnelmaa. Kuvailua oli jossain kohdin peräti liikaa , mutta saipahan ainakin oikean fiiliksen. Mutta todellakin, klisheistä oli. Varsinkin ne seinämaalausten kuvailut ym. Toiseksi: ei kannatakkaan yrittää suomentaa noita "grandfathereita" sanantarkkaan, "isoisä" sai aikaan aivan kummallisen vaikutelman tarinan alkuun. Vain yhden yhdyssanavirheen löysin.

Plaah, oma FB-tarinakilpailutarinani ei ole vielä edes alussa. 40k:kin on niin ja näin. Katsotaan mihin ehdin...

Novelli oli kirjoitettu erittäin hyvin. Tuntui että itse olisin tuossa mudassa rypenyt. Oli ensimmäinen novelli, jonka luin ja mieltäni alkoi painaa se, että tässä oli vain pari asiaa, jotka viittasivat että tämä on hammerpohjainen IMO. :/

Erittäin hyvää jälkeä Rune, olet tittelisi ansainnut!