Karl Friesenburgin Kronikat: Taistelu metsässä
Lähetetty: Su 02.01.2005 19:31
”Penteleen haltiat!” Karl mutisi vihaisesti kävellessään ympäri vankilassa johon heidät olivat haltiat tuoneet, samalla kun hänen kaksi kumppaniaan, kaunis Joan Silverhair, ja nyrpeä soturipappi Johann Karlsberg istuskelivat lattialla. ”Emme ole tehneet mitään näille idiooteille, ja nämä yhtäkkiä vangitsevat meidät!” soturi tuhahtaa vihaisesti, ja saa kaljun soturipapin nousemaan ylös. ”Hmm, ei tämä johtuisi mitenkään siitä että sinä tapoit yhden korkeasukuisen haltian, etsiessäsi kirvestä, jota pomosi tarvitsi muuttuakseen demoni-prinssiksi?” Johann kysyi ärtyneenä. ”Johann, älä syytä häntä! Ajattele mitä hänestä tuntuu! Mies johon hän on koko ikänsä on luottanut yllättäen pettää hänet ja satoja muita!” Joan huutaa Johannille, mutta riita keskeytyy kun ovelta kuuluu ääni kuin avainta käännettäisiin ovessa.
Koreaan asuun pukeutunut vaaleahiuksinen haltia astui huoneeseen, mukanaan kaksi haltiaa, joilla oli lohikäärmeprinssien panssari päällään, ja näillä kahdella oli aseet. Karl huomasi toisen lohikäärmeprinsseistä tuijottavan häntä raivoissaan. ”No niin vieraat, ” haltia sanoi, ja sai Karlin sylkäisemään, ” te varmaan ihmettelette miksi olemme tuoneet teidät tänne, mutta tarvitsemme palkkasotureita jotka taistelisivat kirottuja pimeän haltioita vastaan”, haltia lopetti. ”Mitäs me kolme muka voimme niitä vastaan?” Joan kysyi ihmeissään haltialta, samalla kun Karl ja Johann asettuivat seisomaan suojelevasti tämän eteen. ”Hmph, te vain olette osa isompaa roskajoukkoa jonka olemme raahanneet tänne…” toinen lohikäärmeprinsseistä aloitti, ja sai vihaisen mulkaisun johtajalta, keskeyttäen tämän. ”No tarvitsemme joitain hieman enemmän armeijoista tietäviä ihmisiä johtamaan näitä… palkkasotureita”, korea-asuinen haltia taas sanoi.
”Joania ette laita varmaan kuolemaan!” Karl sanoi haltialle, ja jatkoi, ”Yritättekin niin varmistan että kuolet, olin sitten vanki tai en!” tulisella temperamentilla varustettu Karl vastasi haltialle. ”Yrität mitään niin kuolet, tekisin sen erittäin mielelläni!” Karlia raivoisasti tuijottanut haltia vastasi, ja oli vetää aseensa esiin, kun korea-asuinen haltia pysäytti tämän. ”Eldrad, veljesi kuoli hölmön tehtävässä, etsiessään sitä typerää hautaa, tämä mies ei ole sen arvoinen”, haltia sanoi vihaiselle lohikäärmeprinssille, samalla kun Karl tuhahti. ”Samantekevää, te menette nyt näiden palkkasotureiden luo, ja saatte siellä aseenne takaisin. Valmistaudutte taisteluun”, haltia sanoi, ja poistui seuralaistensa kanssa, samalla kun yksinäinen haltia ohjasi nämä palkkasotureiden luo.
”Mikä hiton paikka tämä on?” Johann ihmetteli katsellessaan ympärilleen, katsoen valkoista marmori seinää, ja hienoja koristeita. ”Taitaa olla yksi niistä vanhoista haltioiden linnoituksista, joita on siellä täällä ympäri Keisarikuntaa”, Joan sanoi, ja heitä opastava haltia nyökkäsi.
Haltia opasti heidät ulos rakennuksesta, pihamaalle, jossa oli upea suihkulähde, esittäen haltia-naista joka piteli suurta kotiloa, josta vesi suihkusi. Metsän puut estivät näkymän muualle, ja haltia opasti heidät kauemmas metsän siimekseen, aukiolle, jonne oli leiriytynyt joukko ihmisiä, ja muutama kääpiö. Leiri oli melkoisen hätäisen näköisesti rakennettu, suuret teltat rivissä, ja kääpiöiden omituinen rautavankkuri näiden takana. Näkymä oli melko sekava, sotilaiden hoitaessa aamutoimiaan keskellä leiriä, komentajien huudellessa käskyjään, ja kääpiöiden takoessa aseita pienissä tilapäis-pajoissa.
Eräs toisia parempiin varusteisiin pukeutunut sotilas saapui kolmikon luokse, samalla kun haltia häipyi takaisin haltioiden luo. ”Hyvää päivää, tekö olette se kolmikko jonka ne suippokorvat päättivät lähettää vahtimaan meitä?” yrmeä haukankasvoinen sotilas sanoi, sivellen hopeaista partaansa. ”Ja tekö olette se palkkasoturi joukko johon meidät laitettiin ’vieraiksi’?” Karl sanoi yhtä sarkastisesti sotilaalle. ”Sigmarin nimessä, päät kiinni! Olemme kaikki samassa veneessä, haltiat ottivat meidät pari päivää sitten vangeiksi, paetessamme kaaoksen joukkoja, ja nyt joudumme kohtaamaan armeijan pimeitä haltioita! Sanoppa sitä tuuriksi…”, Johann mutisi. ”Hah! Olette näköjään saaneet kunnolla turpaanne! Lähdetäänkös esittelemään hieman porukoita, olette kuulemma jotenkin osaavia tyyppejä taistelussa?” sotilas kysyi kolmikolta. ”Tuo Karl on, oli Darkbladen oikea käsi, ennen erästä tapaturmaa…” Joan sanoi, lopettaen kun Johann pukkasi tätä kylkeen.
”Mitä tapaturmaa?” sotilas kysyi uteliaana, mutta joutui keskeyttämään kun valtava kirves lensi aivan hänen nenänsä edestä, tömähtäen puuhun, ja kaataen tämän. ”OLAG!” sotilas karjaisi ja kääntyi kirveen lentosuuntaa kohti, jossa muutama lihava, nahkapanssariin itsensä pukenut jätti seisoi, joukon isoin katsellen ympärilleen, kuin piilopaikkaa etsien. Sotilas lähestyi jätti joukkoa, joista muut astuivat kauemmas massiivisesta johtajastaan, jonka musta nahkapanssari oli likainen ihrasta. ”Olag, mitä minä olen sanonut kirveen heittelystä silloin kun minä keskustelen jonkun kanssa?” sotilas kysyi, vaivoin hillityllä äänellä. ”Ööh… silloin nakellaan maalitauluun?” jätti kysyi tyhmä katse naamallaan, jota vielä tyhmensi ennestään murrettu nenä. ”Oikein. JA MAALITAULU EI OLE PUU MINUN NAAMANI EDESSÄ! SENKIN ISO TYPERÄ…” sotilaan loppu-puheesta ei saanut selvää kun tämä karjui suu ammollaan raivoissaan. ”Sori, sori pomo!” jätti sanoi, ja hitaasti hiipi taaksepäin, ja kun oli kolmen metrin päässä sotilaasta, kääntyi ja juoksi karkuun. Sotilas heilutti nyrkkiä juoksevalle jätille, ennen kuin kääntyi takaisin kolmikon luokse, edelleen raivosta puhisten.
”Mihin jäimmekään? Mutta minäpäs olen ollut törkeä! En ole esitellyt itseäni, Daniel Sinbreaker”, sotilas sanoi kumartaen. ”Karl Friesenburg, ja nämä kaksi ovat Johann Karlsberg, ja Joan Silverhair”, Karl esitteli itsensä, ja kaksi muuta, jotka myös kumarsivat, tai Joanin tapauksessa, niiatessa.
”Mutta tarvitsette varmaan aseita, ja muita varusteita? Ne perhanan haltiat ovat sitä mieltä että saamme hankkia omamme, kun kerran maksavat palkankin. Pirun nirppanokat. Mutta joka tapauksessa, käykää kysymässä tuolta kääpiö-sepältä, hän pitää yllä varastoa,”, Daniel sanoi, ja osoitti kohti pientä pajaa, josta kuului kalke, ja suuria vankkureita, jotka olivat hieman kuluneet puusta, sekä myöskin kankaasta, joka esti näkemisen sisälle.
Kolmikko kiitti, ja meni kääpiö-sepän luokse. Pajan luona oli kuuma, ja kun he astuivat sisään, sepän varusteita kantava kääpiö, jonka parta oli sidottu palmikoille, ja tungettu sepän suojuksen alle, katsoi heitä ärtyneenä. ”Vieläkö sieltä tulee joku idiootti joka ei ole vielä saanut varusteitaan? No voihan Grugnin partakarvat, kai minun sitten pitää teille antaa!”, kääpiö jupisi ärtyneenä, ja laittoi vasaransa hetkeksi pois, ja meni vankkureiden sisälle. ”Mitäs te tolvanat ja neiti tarvisette?” kääpiö kysyi epäkohteliaasti ja äänekkäästi vankkureiden sisältä. ”Miekka ja kilpi, kahden käden vasara… ja mitäs sinä tarvitset Joan?” Karl luetteli, ja kysyi Joanilta. ”Tuota, öh, vaikka jousi, ja miekka…” Joan aloitti, ja saman tien kääpiö heitti vankkureista luetellut tavarat, sekä omituisen kevyen rengaspaidan. ”Siinä on tavarat, ja bonuksena neidille rengaspaita. Olen piilotellut tätä täällä jo kauemmin, onhan se tehty Gromlirista, mutta nyt sinä saat sen, sillä ei noin hienon naisen pidä olla suojatta!” kääpiö sanoi, ja hyppäsi ulos vankkureista, lähtien takaisin pajaansa, josta kohta kuului vanha tuttu kalke.
”Jahas, olette saaneet varusteita!” Daniel totesi, saapuessaan paikalle Joanin pukiessa rengaspaitaa päälleen, ja Karlin ja Johanin auttaessa. ”Ne haltianpirulaiset ovat sitä mieltä että meidän pitäisi kiirehtiä, ties minkä hemmetin syyn takia. Ovat kuulemma niitten serkut astuneet metsään heidän ovelan ’strategiansa’ seurauksena. Hah! Arvelisin että joku heidän tarkkailijoistaan on möhlännyt, ja jäänyt kiinni, paljastaen tämän paikan sijainnin. Muuten, mikä täällä käryää?” palkkasoturi komentaja lopetti, nyrpistäen nenäänsä.
Yhtäkkiä pimeys laskeutui leirin ylle. ”Mitä Sigmarin nimessä?” Johann huudahti, ja otti paremman otteen vasarastaan, samalla kun Karl veti miekkansa esiin, ja Joan jousensa. ”Ne pirulaiset ovat täällä! Hälytys, hälytys! Sinä, Joanko se nimi oli, lähde nopeasti suippokorvien luo, ja sano että tarvitsemme apua, kiirehdi!” Daniel sanoi, ja Joan nyökkäsi ja lähti juoksemaan, ja katosi pian metsään, kohti haltioiden leiriä joka sijaitsi vanhan linnoituksen lähellä.
Leiristä alkoi kuulua miekkojen kalske, tummien hahmojen taistellessa toisiaan vastaan, kääpiöiden ja ihmisten sotahuutojen kuuluessa, sekä kivunhuudot, ja jostain kuului myös jonkinlaisten petojen karjuntaa. Karl, Johann ja Daniel juoksivat kohti erästä taistelevaa rykelmää, hyökäten sotilaiden kimpussa olevien haltioiden kimppuun takaapäin. ”Sigmarin nimeen!” Karl ja Johann karjuivat, ja hyökkäsivät haltioiden kimppuun, samalla kun Daniel oli pysähtynyt katsomaan jonnekin sivummalle, kuiskaten hiljaa: ”Voi ei…”.
Karl iski miekkansa erään haltian selkään ennen kuin tämä edes aavisti mitään, lävistäen haltian haarniskan. Haltia kiljaisi kivusta, ja kuoli, samalla kun tämän vieressä ollut haltia kääntyi, lyöden kohti Karlia jonka miekka oli vielä haltian selässä kiinni. Karl onnistui juuri ja juuri torjumaan kilvellään haltian iskun, ja otti miekkansa toisen haltian selästä.
Karl löi takaisin iskun, jonka haltia torjui kilvellään, ja löi takaisin nopean ja mestarillisen iskun, joka olisi luultavasti viiltänyt Karlin rinnan auki, jos Johann ei olisi keskeyttänyt haltian lyöntiä lyömällä valtavalla sotavasarallaan haltian kalloa halki. Verta lensi Karlin päälle, samalla kun hän huomasi Danielin edelleen katsovan muualle. ”Hei Daniel! Mitä hittoa sinä siellä teet!” Karl kysyi, sekuntia ennen kuin valtava kynnekäs käpälä huitaisi Danielia, repien panssaria ja tappaen palkkasoturi johtajan. ”Johann, siellä on hydra!” Karl karjaisi palkkasoturille, kauhun kouraistessa Karlin sydäntä. Tämä loppuisi huonosti… Yhtäkkiä jostain ilmestyi muutama jätti, jotka auttoivat sotilaita hoitelemaan loput haltiat, jotka tämän joukon kimpussa olivat. ”Hei pojat, tuolla on iso mörkö! Hakataan se ja syödään se!” jätti, jonka Karl tunnisti Olagiksi, huusi muille, jotka huusivat kovaan ääneen :”JOO!!”.
Jätit, ja lähimmät sotilaat rynnäköivät hirviötä kohti, tietäen että jos he eivät tappaisi petoa, se tappaisi heidät!
Karl ja Johann johtivat ihmisten joukkoa väliaikaisesti, ollessaan ainoat joilla siitä on ollut aiemminkin kokemusta, samalla kun jätit ryntäsivät tiukan sekavasti. Hirviö kiljui raivosta erään jätin lyödessä sitä valtavalla nuijallaan, ja puraisi jätin käden poikki. Joukko kamppaili petoa vastaan, ja Karl huomasi yhtäkkiä olevansa aivan hydran edessä, erään päistä katsoessa häntä silmiin. Hänellä oli vain yksi mahdollisuus, hänen oli osuttava miekallaan tarkkaan. Hiljaan hän osoitti rukouksen Sigmarille, ja hyökkäsi kohti petoa, tietäen että hänellä olisi vain yksi mahdollisuus. Peto alkoi iskeä päällään kohti Karlia kun tämä karjuen hyökkäsi: ”Sigmarin nimeen, kuole peto!”.
Karl sukelsi pedon puraisun ali, ja iski miekallaan kohti pedon rintaa. Miekka lävisti olennon suomut, repi luuta, ja osui pedon sydämeen. Peto kirkui viimeisen kerran, ja Karl huomasi, että peto kaatuisi hänen päälleen. Hänen viimeinen ajatuksensa ennen iskua oli toive että hänen ystävänsä selviäisivät.
*****************
Karl näki pimeyttä ympärillään, ja ihmetteli mitä oli tapahtunut. Oliko hän kuollut? Ja jos oli, niin miksi helvetissä hänen päällään tuntui olevan valtava paino? Hitaasti Karl alkoi nähdä ympärilleen, ja huomasi olevansa jonkinlaisessa pienessä ojassa, ja yläpuolella… Karl tökkäsi sormellaan yläpuolelleen, ja tunsi kylmän suomuisen ruumiin siinä. Hän oli ilmeisesti kaatunut johonkin ojaan pedon kaatuessa, mennen tajuttomaksi iskun voimasta, mutta selvitessään koska oli tippunut ojaan, ja Sigmarin siunauksella. ”Onko siellä ketään???” Karl karjui, mutta ei saanut vastausta. Hän mietti miten taistelussa oli käynyt, ja mietti miten pääsisi pois täältä. Yhtäkkiä hän kuuli puhetta haltiakielellä. Ne pirulaiset olivat ilmeisesti kuulleet hänet, Karl ajatteli, ja otti miekkansa valmiiksi. Kohta kuului omituista ääntä, ja tuttu huuto. ”Katos, hipit ei oo lähteny, no miepä lähetän teijät, maistakaa nuijaa!” ilmiselvästi Olag huusi, ja kohta kuului rusentuva ääni, ja toinenkin. Kohta kuului huuto: ”Onko siel joku?” jätti huusi, ja Karl kuuli huudon. ”On!” Karl kiljui keuhkojen täydeltä, ja kohta kuului ääntä, kuin jotain olisi nostettu pois edestä, Karlin vasemmalta puolelta avautui aukko, valon häikäistessä Karlin silmiä.
Karl ryömi pois ojasta, ja huomasi että jotenkin hän oli joutunut ojaan, johon oli laitettu kaksi valtavaa kiveä estämään veden meno, ja Olag oli nostanut toisen näistä pois, päästäen Karlin vapaaksi omituisesta vankilastaan. ”Miten taistelussa kävi?” Karl kysyi, noustessaan pystyyn, ja huomasi kysymyksensä turhaksi. Ruumiita oli kaikkialla, pää-asiassa ihmisten ja kääpiöiden, sekä pari jättiä. Mutta haltioita oli vain hieman, ilmeisesti vain se joukko jonka kanssa Karl ja Johann olivat taistelleet, ei ollut täysin yllättynyt, sekä eräs joukko kääpiöitä, joiden ympärillä oli isokin joukko haltioita, olivat ilmeisesti taistelleet viimeiseen asti. ”Mitä tapahtui selviytyjille?” Karl kysyi äimistyneenä, katsellen veristä maisemaa, ja ei löytänyt Johania katseellaan. ”Veivät varmaanki orjiks. Niistähän ne suippokorvat tykkää,”, jätti sanoi, ja jatkoi, ”Tappoivat pari munkin pojista, sekä vei ne tohelot mukanaan orjiks. Hah! Sit ne kyl katuu!”.
Karl katseli maisemaa, ja käveli erään hydran pään luo, ja katsoi tämän hampaita. ”Eipä tässä varmaan mitään järkeä ole mutta…” Karl mutisi, ja repi pedolta muutaman hampaan irti, ja laittoi ne pieneen pussiin, jossa hän säilytti vähiä rahojaan. ”Olag, mitäs sanoisit, jos lähtisimme antamaan parille suippokorvalle turpaan? Mites muuten meidän ’kunnioitetuille liittolaisillemme’ kävi?” Karl kysyi jätiltä. ”Sama ku meillekki, kuolivat, ja orjuutettiin, vaikka ihmettelen, mitä hittoa suippokorvilla voi tehrä orjina. Ja pitäisin sua hulluna sekopäänä, jolla ei järkipäätä paina. Lähretäänkö niitten perään nyt vai heti?” jätti kysyi virnistys kasvoillaan. ”Nyt, ja minä vannon nyt tässä, Sigmar ja sinä todistajinani, että minä kostan näille suippokorville, ja pelastan ystäväni näiden haltioiden kynsistä. Näin vannoo Karl Friesenburg!” Karl karjui taivaille keskellä veristä taistelukenttää, raivoisa ilme naamallaan, joka kuvasti päättäväisyyttä. Aika näyttää selviääkö Karl tästä lupauksestaan, ja aika näyttää katuuko pimeän haltiat syntymäänsä…
Tässäpä uusi jakso Karlin tarinaan. Kommenttia kiitos!
Toka osa
Eka osa
Prologi
Koreaan asuun pukeutunut vaaleahiuksinen haltia astui huoneeseen, mukanaan kaksi haltiaa, joilla oli lohikäärmeprinssien panssari päällään, ja näillä kahdella oli aseet. Karl huomasi toisen lohikäärmeprinsseistä tuijottavan häntä raivoissaan. ”No niin vieraat, ” haltia sanoi, ja sai Karlin sylkäisemään, ” te varmaan ihmettelette miksi olemme tuoneet teidät tänne, mutta tarvitsemme palkkasotureita jotka taistelisivat kirottuja pimeän haltioita vastaan”, haltia lopetti. ”Mitäs me kolme muka voimme niitä vastaan?” Joan kysyi ihmeissään haltialta, samalla kun Karl ja Johann asettuivat seisomaan suojelevasti tämän eteen. ”Hmph, te vain olette osa isompaa roskajoukkoa jonka olemme raahanneet tänne…” toinen lohikäärmeprinsseistä aloitti, ja sai vihaisen mulkaisun johtajalta, keskeyttäen tämän. ”No tarvitsemme joitain hieman enemmän armeijoista tietäviä ihmisiä johtamaan näitä… palkkasotureita”, korea-asuinen haltia taas sanoi.
”Joania ette laita varmaan kuolemaan!” Karl sanoi haltialle, ja jatkoi, ”Yritättekin niin varmistan että kuolet, olin sitten vanki tai en!” tulisella temperamentilla varustettu Karl vastasi haltialle. ”Yrität mitään niin kuolet, tekisin sen erittäin mielelläni!” Karlia raivoisasti tuijottanut haltia vastasi, ja oli vetää aseensa esiin, kun korea-asuinen haltia pysäytti tämän. ”Eldrad, veljesi kuoli hölmön tehtävässä, etsiessään sitä typerää hautaa, tämä mies ei ole sen arvoinen”, haltia sanoi vihaiselle lohikäärmeprinssille, samalla kun Karl tuhahti. ”Samantekevää, te menette nyt näiden palkkasotureiden luo, ja saatte siellä aseenne takaisin. Valmistaudutte taisteluun”, haltia sanoi, ja poistui seuralaistensa kanssa, samalla kun yksinäinen haltia ohjasi nämä palkkasotureiden luo.
”Mikä hiton paikka tämä on?” Johann ihmetteli katsellessaan ympärilleen, katsoen valkoista marmori seinää, ja hienoja koristeita. ”Taitaa olla yksi niistä vanhoista haltioiden linnoituksista, joita on siellä täällä ympäri Keisarikuntaa”, Joan sanoi, ja heitä opastava haltia nyökkäsi.
Haltia opasti heidät ulos rakennuksesta, pihamaalle, jossa oli upea suihkulähde, esittäen haltia-naista joka piteli suurta kotiloa, josta vesi suihkusi. Metsän puut estivät näkymän muualle, ja haltia opasti heidät kauemmas metsän siimekseen, aukiolle, jonne oli leiriytynyt joukko ihmisiä, ja muutama kääpiö. Leiri oli melkoisen hätäisen näköisesti rakennettu, suuret teltat rivissä, ja kääpiöiden omituinen rautavankkuri näiden takana. Näkymä oli melko sekava, sotilaiden hoitaessa aamutoimiaan keskellä leiriä, komentajien huudellessa käskyjään, ja kääpiöiden takoessa aseita pienissä tilapäis-pajoissa.
Eräs toisia parempiin varusteisiin pukeutunut sotilas saapui kolmikon luokse, samalla kun haltia häipyi takaisin haltioiden luo. ”Hyvää päivää, tekö olette se kolmikko jonka ne suippokorvat päättivät lähettää vahtimaan meitä?” yrmeä haukankasvoinen sotilas sanoi, sivellen hopeaista partaansa. ”Ja tekö olette se palkkasoturi joukko johon meidät laitettiin ’vieraiksi’?” Karl sanoi yhtä sarkastisesti sotilaalle. ”Sigmarin nimessä, päät kiinni! Olemme kaikki samassa veneessä, haltiat ottivat meidät pari päivää sitten vangeiksi, paetessamme kaaoksen joukkoja, ja nyt joudumme kohtaamaan armeijan pimeitä haltioita! Sanoppa sitä tuuriksi…”, Johann mutisi. ”Hah! Olette näköjään saaneet kunnolla turpaanne! Lähdetäänkös esittelemään hieman porukoita, olette kuulemma jotenkin osaavia tyyppejä taistelussa?” sotilas kysyi kolmikolta. ”Tuo Karl on, oli Darkbladen oikea käsi, ennen erästä tapaturmaa…” Joan sanoi, lopettaen kun Johann pukkasi tätä kylkeen.
”Mitä tapaturmaa?” sotilas kysyi uteliaana, mutta joutui keskeyttämään kun valtava kirves lensi aivan hänen nenänsä edestä, tömähtäen puuhun, ja kaataen tämän. ”OLAG!” sotilas karjaisi ja kääntyi kirveen lentosuuntaa kohti, jossa muutama lihava, nahkapanssariin itsensä pukenut jätti seisoi, joukon isoin katsellen ympärilleen, kuin piilopaikkaa etsien. Sotilas lähestyi jätti joukkoa, joista muut astuivat kauemmas massiivisesta johtajastaan, jonka musta nahkapanssari oli likainen ihrasta. ”Olag, mitä minä olen sanonut kirveen heittelystä silloin kun minä keskustelen jonkun kanssa?” sotilas kysyi, vaivoin hillityllä äänellä. ”Ööh… silloin nakellaan maalitauluun?” jätti kysyi tyhmä katse naamallaan, jota vielä tyhmensi ennestään murrettu nenä. ”Oikein. JA MAALITAULU EI OLE PUU MINUN NAAMANI EDESSÄ! SENKIN ISO TYPERÄ…” sotilaan loppu-puheesta ei saanut selvää kun tämä karjui suu ammollaan raivoissaan. ”Sori, sori pomo!” jätti sanoi, ja hitaasti hiipi taaksepäin, ja kun oli kolmen metrin päässä sotilaasta, kääntyi ja juoksi karkuun. Sotilas heilutti nyrkkiä juoksevalle jätille, ennen kuin kääntyi takaisin kolmikon luokse, edelleen raivosta puhisten.
”Mihin jäimmekään? Mutta minäpäs olen ollut törkeä! En ole esitellyt itseäni, Daniel Sinbreaker”, sotilas sanoi kumartaen. ”Karl Friesenburg, ja nämä kaksi ovat Johann Karlsberg, ja Joan Silverhair”, Karl esitteli itsensä, ja kaksi muuta, jotka myös kumarsivat, tai Joanin tapauksessa, niiatessa.
”Mutta tarvitsette varmaan aseita, ja muita varusteita? Ne perhanan haltiat ovat sitä mieltä että saamme hankkia omamme, kun kerran maksavat palkankin. Pirun nirppanokat. Mutta joka tapauksessa, käykää kysymässä tuolta kääpiö-sepältä, hän pitää yllä varastoa,”, Daniel sanoi, ja osoitti kohti pientä pajaa, josta kuului kalke, ja suuria vankkureita, jotka olivat hieman kuluneet puusta, sekä myöskin kankaasta, joka esti näkemisen sisälle.
Kolmikko kiitti, ja meni kääpiö-sepän luokse. Pajan luona oli kuuma, ja kun he astuivat sisään, sepän varusteita kantava kääpiö, jonka parta oli sidottu palmikoille, ja tungettu sepän suojuksen alle, katsoi heitä ärtyneenä. ”Vieläkö sieltä tulee joku idiootti joka ei ole vielä saanut varusteitaan? No voihan Grugnin partakarvat, kai minun sitten pitää teille antaa!”, kääpiö jupisi ärtyneenä, ja laittoi vasaransa hetkeksi pois, ja meni vankkureiden sisälle. ”Mitäs te tolvanat ja neiti tarvisette?” kääpiö kysyi epäkohteliaasti ja äänekkäästi vankkureiden sisältä. ”Miekka ja kilpi, kahden käden vasara… ja mitäs sinä tarvitset Joan?” Karl luetteli, ja kysyi Joanilta. ”Tuota, öh, vaikka jousi, ja miekka…” Joan aloitti, ja saman tien kääpiö heitti vankkureista luetellut tavarat, sekä omituisen kevyen rengaspaidan. ”Siinä on tavarat, ja bonuksena neidille rengaspaita. Olen piilotellut tätä täällä jo kauemmin, onhan se tehty Gromlirista, mutta nyt sinä saat sen, sillä ei noin hienon naisen pidä olla suojatta!” kääpiö sanoi, ja hyppäsi ulos vankkureista, lähtien takaisin pajaansa, josta kohta kuului vanha tuttu kalke.
”Jahas, olette saaneet varusteita!” Daniel totesi, saapuessaan paikalle Joanin pukiessa rengaspaitaa päälleen, ja Karlin ja Johanin auttaessa. ”Ne haltianpirulaiset ovat sitä mieltä että meidän pitäisi kiirehtiä, ties minkä hemmetin syyn takia. Ovat kuulemma niitten serkut astuneet metsään heidän ovelan ’strategiansa’ seurauksena. Hah! Arvelisin että joku heidän tarkkailijoistaan on möhlännyt, ja jäänyt kiinni, paljastaen tämän paikan sijainnin. Muuten, mikä täällä käryää?” palkkasoturi komentaja lopetti, nyrpistäen nenäänsä.
Yhtäkkiä pimeys laskeutui leirin ylle. ”Mitä Sigmarin nimessä?” Johann huudahti, ja otti paremman otteen vasarastaan, samalla kun Karl veti miekkansa esiin, ja Joan jousensa. ”Ne pirulaiset ovat täällä! Hälytys, hälytys! Sinä, Joanko se nimi oli, lähde nopeasti suippokorvien luo, ja sano että tarvitsemme apua, kiirehdi!” Daniel sanoi, ja Joan nyökkäsi ja lähti juoksemaan, ja katosi pian metsään, kohti haltioiden leiriä joka sijaitsi vanhan linnoituksen lähellä.
Leiristä alkoi kuulua miekkojen kalske, tummien hahmojen taistellessa toisiaan vastaan, kääpiöiden ja ihmisten sotahuutojen kuuluessa, sekä kivunhuudot, ja jostain kuului myös jonkinlaisten petojen karjuntaa. Karl, Johann ja Daniel juoksivat kohti erästä taistelevaa rykelmää, hyökäten sotilaiden kimpussa olevien haltioiden kimppuun takaapäin. ”Sigmarin nimeen!” Karl ja Johann karjuivat, ja hyökkäsivät haltioiden kimppuun, samalla kun Daniel oli pysähtynyt katsomaan jonnekin sivummalle, kuiskaten hiljaa: ”Voi ei…”.
Karl iski miekkansa erään haltian selkään ennen kuin tämä edes aavisti mitään, lävistäen haltian haarniskan. Haltia kiljaisi kivusta, ja kuoli, samalla kun tämän vieressä ollut haltia kääntyi, lyöden kohti Karlia jonka miekka oli vielä haltian selässä kiinni. Karl onnistui juuri ja juuri torjumaan kilvellään haltian iskun, ja otti miekkansa toisen haltian selästä.
Karl löi takaisin iskun, jonka haltia torjui kilvellään, ja löi takaisin nopean ja mestarillisen iskun, joka olisi luultavasti viiltänyt Karlin rinnan auki, jos Johann ei olisi keskeyttänyt haltian lyöntiä lyömällä valtavalla sotavasarallaan haltian kalloa halki. Verta lensi Karlin päälle, samalla kun hän huomasi Danielin edelleen katsovan muualle. ”Hei Daniel! Mitä hittoa sinä siellä teet!” Karl kysyi, sekuntia ennen kuin valtava kynnekäs käpälä huitaisi Danielia, repien panssaria ja tappaen palkkasoturi johtajan. ”Johann, siellä on hydra!” Karl karjaisi palkkasoturille, kauhun kouraistessa Karlin sydäntä. Tämä loppuisi huonosti… Yhtäkkiä jostain ilmestyi muutama jätti, jotka auttoivat sotilaita hoitelemaan loput haltiat, jotka tämän joukon kimpussa olivat. ”Hei pojat, tuolla on iso mörkö! Hakataan se ja syödään se!” jätti, jonka Karl tunnisti Olagiksi, huusi muille, jotka huusivat kovaan ääneen :”JOO!!”.
Jätit, ja lähimmät sotilaat rynnäköivät hirviötä kohti, tietäen että jos he eivät tappaisi petoa, se tappaisi heidät!
Karl ja Johann johtivat ihmisten joukkoa väliaikaisesti, ollessaan ainoat joilla siitä on ollut aiemminkin kokemusta, samalla kun jätit ryntäsivät tiukan sekavasti. Hirviö kiljui raivosta erään jätin lyödessä sitä valtavalla nuijallaan, ja puraisi jätin käden poikki. Joukko kamppaili petoa vastaan, ja Karl huomasi yhtäkkiä olevansa aivan hydran edessä, erään päistä katsoessa häntä silmiin. Hänellä oli vain yksi mahdollisuus, hänen oli osuttava miekallaan tarkkaan. Hiljaan hän osoitti rukouksen Sigmarille, ja hyökkäsi kohti petoa, tietäen että hänellä olisi vain yksi mahdollisuus. Peto alkoi iskeä päällään kohti Karlia kun tämä karjuen hyökkäsi: ”Sigmarin nimeen, kuole peto!”.
Karl sukelsi pedon puraisun ali, ja iski miekallaan kohti pedon rintaa. Miekka lävisti olennon suomut, repi luuta, ja osui pedon sydämeen. Peto kirkui viimeisen kerran, ja Karl huomasi, että peto kaatuisi hänen päälleen. Hänen viimeinen ajatuksensa ennen iskua oli toive että hänen ystävänsä selviäisivät.
*****************
Karl näki pimeyttä ympärillään, ja ihmetteli mitä oli tapahtunut. Oliko hän kuollut? Ja jos oli, niin miksi helvetissä hänen päällään tuntui olevan valtava paino? Hitaasti Karl alkoi nähdä ympärilleen, ja huomasi olevansa jonkinlaisessa pienessä ojassa, ja yläpuolella… Karl tökkäsi sormellaan yläpuolelleen, ja tunsi kylmän suomuisen ruumiin siinä. Hän oli ilmeisesti kaatunut johonkin ojaan pedon kaatuessa, mennen tajuttomaksi iskun voimasta, mutta selvitessään koska oli tippunut ojaan, ja Sigmarin siunauksella. ”Onko siellä ketään???” Karl karjui, mutta ei saanut vastausta. Hän mietti miten taistelussa oli käynyt, ja mietti miten pääsisi pois täältä. Yhtäkkiä hän kuuli puhetta haltiakielellä. Ne pirulaiset olivat ilmeisesti kuulleet hänet, Karl ajatteli, ja otti miekkansa valmiiksi. Kohta kuului omituista ääntä, ja tuttu huuto. ”Katos, hipit ei oo lähteny, no miepä lähetän teijät, maistakaa nuijaa!” ilmiselvästi Olag huusi, ja kohta kuului rusentuva ääni, ja toinenkin. Kohta kuului huuto: ”Onko siel joku?” jätti huusi, ja Karl kuuli huudon. ”On!” Karl kiljui keuhkojen täydeltä, ja kohta kuului ääntä, kuin jotain olisi nostettu pois edestä, Karlin vasemmalta puolelta avautui aukko, valon häikäistessä Karlin silmiä.
Karl ryömi pois ojasta, ja huomasi että jotenkin hän oli joutunut ojaan, johon oli laitettu kaksi valtavaa kiveä estämään veden meno, ja Olag oli nostanut toisen näistä pois, päästäen Karlin vapaaksi omituisesta vankilastaan. ”Miten taistelussa kävi?” Karl kysyi, noustessaan pystyyn, ja huomasi kysymyksensä turhaksi. Ruumiita oli kaikkialla, pää-asiassa ihmisten ja kääpiöiden, sekä pari jättiä. Mutta haltioita oli vain hieman, ilmeisesti vain se joukko jonka kanssa Karl ja Johann olivat taistelleet, ei ollut täysin yllättynyt, sekä eräs joukko kääpiöitä, joiden ympärillä oli isokin joukko haltioita, olivat ilmeisesti taistelleet viimeiseen asti. ”Mitä tapahtui selviytyjille?” Karl kysyi äimistyneenä, katsellen veristä maisemaa, ja ei löytänyt Johania katseellaan. ”Veivät varmaanki orjiks. Niistähän ne suippokorvat tykkää,”, jätti sanoi, ja jatkoi, ”Tappoivat pari munkin pojista, sekä vei ne tohelot mukanaan orjiks. Hah! Sit ne kyl katuu!”.
Karl katseli maisemaa, ja käveli erään hydran pään luo, ja katsoi tämän hampaita. ”Eipä tässä varmaan mitään järkeä ole mutta…” Karl mutisi, ja repi pedolta muutaman hampaan irti, ja laittoi ne pieneen pussiin, jossa hän säilytti vähiä rahojaan. ”Olag, mitäs sanoisit, jos lähtisimme antamaan parille suippokorvalle turpaan? Mites muuten meidän ’kunnioitetuille liittolaisillemme’ kävi?” Karl kysyi jätiltä. ”Sama ku meillekki, kuolivat, ja orjuutettiin, vaikka ihmettelen, mitä hittoa suippokorvilla voi tehrä orjina. Ja pitäisin sua hulluna sekopäänä, jolla ei järkipäätä paina. Lähretäänkö niitten perään nyt vai heti?” jätti kysyi virnistys kasvoillaan. ”Nyt, ja minä vannon nyt tässä, Sigmar ja sinä todistajinani, että minä kostan näille suippokorville, ja pelastan ystäväni näiden haltioiden kynsistä. Näin vannoo Karl Friesenburg!” Karl karjui taivaille keskellä veristä taistelukenttää, raivoisa ilme naamallaan, joka kuvasti päättäväisyyttä. Aika näyttää selviääkö Karl tästä lupauksestaan, ja aika näyttää katuuko pimeän haltiat syntymäänsä…
Tässäpä uusi jakso Karlin tarinaan. Kommenttia kiitos!
Toka osa
Eka osa
Prologi