Achencainin nimi
Lähetetty: Ma 03.01.2005 21:01
Jahas, aika kirjoittaa jotain Sotuunkin. Pitemmittä puheitta, kehyskertomustarina jonka tekemistä olen kaavaillut jo pitkään:
* * * *
Bertrand oli kuusitoistavuotias, mikä tarkoitti että hän teki jo täyden miehen työt. Hänen kotikylänsä oli sen verran pieni, että kenelläkään ei siellä ollut mahdollisuutta laiskotella. Jokaisen täytyi tehdä osansa töistä, tai mikään ei tullut valmiiksi. Kylä sijaitsi hieman Middenheimin eteläpuolella, keskellä hoitamatonta, villinä rehottavaa sekametsää, ja sen nimi oli kerran ollut eri kuin näinä päivinä. Nykyään sen nimi oli Achencain. Vanhat nimikyltit olivat lahonneet lukukelvottomiksi, ja vanhimmatkaan asukkaat eivät muistaneet, miksi nimi oli muuttunut, tai mikä vanha nimi oli ollut. Se seisoi matalan kukkulan laella, ja sen vierellä seisoi näkötorni, josta saattoi katsoa Middenheimin muureja. Achencainin ihmiset olivat kuitenkin tuijotelleet ja ihailleet Keisarikunnan tärkeintä linnoitusta tarpeekseen jo nuorina, ja nyt se ei jaksanut kiinnostaa ketään.
Näkötornissa asui vanha mies, jonka nimeä kukaan ei tiennyt ja jota siksi kutsuttiin Nimettömäksi. Nimetön oli hyväntahtoinen ja ystävällinen mies, joka kuitenkin oli aika outo, ja sen tähden hän sai olla rauhassa tornissaan. Hän ei ollut kertonut kenellekään, mistä hän oli kotoisin, ja miksi hänellä ei ollut nimeä, eikä ketään oikeastaan kiinnostanutkaan. Useimmat epäilivät, että hän oli tehnyt murhan nuoruudessaan, paennut kauas kotoaan ja aloittanut uuden elämän.
Nimetön kiinnosti Bertrandia. Poika oli nähnyt hänet vain muutaman kerran, eikä ollut ikinä puhunut hänen kanssaan, ja hän tahtoi palavasti kuulla vanhuksen salaisuuden. Niinpä hän oli nyt kävelemässä kohti huteraa vahtitornia, jonka laskeva aurinko värjäsi kullanpunertavaksi. Sen huipulla istuskeli musta hahmo auringonvaloa vasten. Varjot kehystivät metsämaiseman ja kattoivat Achencainin puutalot. Ulkona ei ollut muita.
ACHENCAININ NIMI
Bertrand muodosti kämmenillään torven suunsa eteen ja huikkasi: "Herra...?" Hahmo, joka istui tornin huipulla, käänsi katseensa auringonlaskusta ja vilkaisi poikaa.
"Hyvää iltaa", hän vastasi. "Tule ihmeessä ylös. Auringonlasku näkyy täältä parhaiten."
Bertrand kiipesi tikkaat ylös. Torni oli noin kuuden metrin korkuinen, mutta se tuntui paljon korkeammalta, koska kaiteet olivat matalat ja puu hieman lahonnutta. Rakennelma oli vaarallisen hutera. Nimetön istui reunalla ja roikotti jalkojaan puukaiteen alta. Hän oli laiha mies, jolla oli ohuet harmaat hiukset ja lyhyt parta. Aurinko sai hänen kalpeille kasvoilleen enemmän väriä kuin niillä kuului olla.
"Iltaa", Bertrand sanoi tietämättä miksi hänen pitäisi kutsua Nimetöntä. Tämä ei katsonutkaan poikaan päin. "Kaunis ilta, eikö?"
"Kyllä", Nimetön vastasi. "Kaunein, jota olen nähnyt pitkään aikaan. Yleensä aurinko katoaa näkyvistä tuon mäen taakse ennen kuin se ehtii punertua kunnolla. Tähän vuodenaikaan se kuitenkin näkyy hyvin."
Bertrand nielaisi. "En ole huomannut. Minä, tuota..."
"Niin?"
"Tahtoisin tietää teidän nimenne."
Nimetön nauroi makeasti ja pörrötti Bertrandin tukkaa. "Vai niin. Olisihan minun pitänyt arvata. Aina silloin tällöin joku utelias kyläläinen tulee pyytämään minulta, että kertoisin hänelle elämäntarinani. Ja minä kerron sen, sillä ehdolla, että tuo urhea kysyjä pitää kertomukseni omana tietonaan. En tahdo, että Achencainiin leviää ilkeitä huhuja minusta, ja olen varmistanut sen niin, että ainoat ihmiset jotka tuntevat koko tarinani, ovat niitä joille olen sen kertonut henkilökohtaisesti. Sinä olet vielä aika nuori ymmärtämään joitakin kohtia, mutta jos tosiaan tahdot, kerron kyllä, miksi minulla ei ole nimeä."
Bertrand nyökkäsi innokkaana. Hän piti hyvistä tarinoista, ja kertoi niitä itsekin mielellään.
"Hyvä on", Nimetön sanoi. "Siitä onkin jo monta vuotta, kun joku viimeksi kiipesi ylös vahtitorniini. On mukavaa saada joku juttutoveri, vaikka nautinkin yksinäisyydestä.
Tarinani alkaa pienestä kylästä, joka muistutti hyvin paljon tätä Achencainia. Se oli Suuren metsän länsilaidoilla, kaukana muusta asutuksesta. Sen nimi oli Serenburg. Minä asuin siellä nuoruuteni, aina sinun ikääsi asti. Olin varsin onnellinen; minulla oli iso perhe, ja sain osakseni paljon huomiota ja rakkautta. Mutta olin hieman liian hemmoteltu, ja kaipasin seikkailuja. Elämme maassa, jossa niitä riittää liiaksikin asti, ja kun lähdin etsimään niitä, sain niitä osakseni enemmän kuin olin tahtonut. Karkasin kotoani mukanani ainoastaan isäni puukko ja jonkin verran ruokaa. Lähdin kauas metsän siimekseen ja vaelsin monta päivää itää kohti. En tiennyt, mitä etsin, mutta takaisin kääntymistä en edes harkinnut ennen kuin olisin kohdannut seikkailuja.
Sitten, eräänä hämyisenä kesäiltana, joka oli hyvin paljon tämän illan kaltainen, kuulin jostain ääniä ja näin nuotion kajon. Hiivin sen lähelle ja piilouduin puskiin. Näin edessäni leirin, jonka keskellä paloi suuri nuotio. Nuotion ympärillä istui kolme mitä erikoisinta matkalaista, jotka joivat ja naureskelivat yhdessä. Yksi heistä oli mustiin, arvokkaisiin vaatteisiin pukeutunut ihmismies, joka kantoi kalliita kultakoruja ja kaunista, mitä terävintä miekkaa. Hänen päässään oli leveälierinen hattu, ja hän oli komea kasvoiltaan. Toinen oli uskomattoman kaunis nainen, jolla oli yllään vain harsomainen, sumunharmaa viitta ja jäänsininen hopeakaulakoru. Hänen tukkansa oli musta kuin yö ja hänen ihonsa vaaleaa kuin lumi. Kuulen hänen heleän naurunsa yhä. Kolmas oli ihmisen kokoinen ja kaltainen rotta, jolla oli pitkä, valkea parta ja kunnianarvoisa ryhti kuin kuninkaallisella vanhuksella. Hän nojasi pitkään keppiin ja pureskeli lihanpalaa.
Kuuntelin heidän puhettaan ja ymmärsin pian, että nainen oli itse hempeä Lounaistuuli, kuvankaunis koska hän ei ollut ihminen laisinkaan. Rottavanhus taas kuului Skavenien iljettävään rotuun, ja Alamaailmassa häntä pidettiin suurena ruhtinaana. Hänen nimensä oli Irskiht. Miehen nimeä kukaan ei maininnut, mutta kumpikin kohteli häntä kunnioittavasti, kuin hän olisi ollut arvoltaan korkeampi kuin kumpikaan noista suurista henkilöistä. Tarinainkerääjäksi he häntä nimittivät.
"Onhan olut hyvää tänä iltana", sanoi Irskiht, "ja samaten liha maistuu erinomaiselta. Mutta palanpainikkeeksi tahtoisin vielä kuulla hyvän kertomuksen, sillä sellaista olen tullut tänä yönä Yliseen Maailmaan etsimään."
"Sittenhän on hyvä, että tapasit meidät", Lounaistuuli vastasi ihanalla äänellään. "Sillä kuka muu osaisi kertoa tarinoita paremmin kuin tuulet, jotka näkevät maailman kaikki kolkat, tai itse Tarinainkerääjä, joka tuntee enemmän tarinoita kuin mikään elävä tai kuollut olio?"
"Voin kertoa sinulle tarinan, joka saa silmäsi pullahtamaan juopuneesta päästäsi, Irskiht", totesi Tarinainkerääjä, "mutta en ilmaiseksi. Vastineeksi saat sinä kertoa minulle toisen tarinan. Kertokaamme siis jokainen jokin kertomus, niin saamme yön kulumaan."
"Sopii minulle", Irskiht sanoi kohauttaen kapeita olkapäitään.
"Minulle myös", Lounaistuuli vastasi. "Tiedänkin jo, minkä tarinan saatte kuulla."
"Kuka siis aloittaa?" kysyi Tarinainkerääjä.
"Minä voin ottaa ensimmäisen vuoron", Lounaistuuli sanoi ja alkoi kertoa tarinaansa. "Kauan, kauan sitten maailman lounaisimmalla kolkalla eli haltiaprinssi nimeltä Halden. Hänen linnansa sijaitsi sen mantereen eteläkärjessä, jota Lustrian viidakot nykyään peittävät. Halden oli komea ruhtinas, mutta vaimoa hänellä ei ollut. Hän oli vakaasti päättänyt, ettei alistu vanhempiensa suunnittelemaan avioliittoon, vaan nai sen naisen, jota rakastaa, riippumatta siitä, kuka tämä oli. Mutta Halden ei ollut vielä löytänyt sydämensä naista, eikä hänellä ollut perillistä.
Sitten, eräänä iltana, kun hän käveli yksin linnansa kimaltavilla marmorikäytävillä, hän näki uskomattoman kauniin haltianeidon katoavan sisään helmiäisovesta, ja hän rakastui tuohon neitoon oitis. Hän juoksi tämän perään, mutta kun hän avasi helmiäisoven, sen takana ei ollutkaan ketään, vaan pelkkä tyhjä käytävä, jota Halden ei ollut aiemmin nähnyt. Käytävä päättyi puuoveen, joka oli lukossa, mutta Halden avasi sen loitsulla. Oven takana hän näki mitä ihmeellisimmän maiseman. Valtavat jääkentät levittäytyivät kaukana hänen alapuolellaan, ja ne ulottuivat silmänkantamattomiin. Se oli pahojen henkien valtakunta, joka on maailman etelälaidalla. Haldenin linna sijaitsi aivan tuon valtakunnan rajalla, ja hän oli nähnyt tuon karun ja kylmän maiseman tuhat kertaa aikaisemminkin. Mutta tällä kertaa hän näki hopeisen sillan, joka kaartui maiseman ylle. Se alkoi hänen jalkojensa juuresta ja katosi taivaanrannan taakse. Vain taikuus kannatteli sitä ilmassa. Sen kauneus lumosi Haldenin, ja vaikka hän ymmärsi sillan olevan demonien tekoa, hän alkoi kävellä sitä pitkin.
Sitten hän näki kaukana edellään sen uljaan neidon, johon oli rakastunut. Tyttö kulki siltaa pitkin lumilakeuksien yläpuolella yksin, täysin turvattomana, mutta määrätietoisesti. Halden ihaili neidon rohkeutta ja tahtoi auttaa tätä ja kulkea tämän vierellä. Niinpä hän ryntäsi eteenpäin, tyttöä kohti. Mutta myös neito alkoi juosta, katsomatta taakseen, kuurona Haldenin huudoille. He juoksivat kauas haltialinnoituksesta, pitkälle demonien lumimaahan, eikä sillan toista päätä vieläkään näkynyt. Halden epäili näkevänsä unta, mutta sitä suuremmalla syyllä hän ei pysähtynyt, sillä hän tahtoi nähdä tytön kasvot ennen kuin uni päättyisi.
Viimein silta kaartui alas ja loppui. Se vei salaperäisen neidon ja Haldenin lumikinokseen, mutta sielläkin neito yhä jatkoi eteenpäin kuin riivattu, jonkin näkymättömän päämäärän ajamana. Ja yhä Halden seurasi rakkauttaan, saamatta kiinni tuota hentoa neitoa lumimyrskyn keskeltä.
Sitten demonit hyökkäsivät Haldenin kimppuun, ja niitä oli kolme, ja ne olivat toinen toistaan rumempia ja suurempia. Halden tappoi niistä kaksi pienintä miekallaan, mutta kolmas, jolla oli kymmenen kättä, sata hammasta ja neljä valtavaa nahkasiipeä, iski hänet maahan. Se aikoi syödä hänet suihinsa, mutta Halden lähti pakoon. Paha henki kuitenkin lensi kaksi kertaa nopeammin kuin mikään lintu, ja se nosti Haldenin ilmaan kynsillään. Hän iski kynnet poikki yksi kerrallaan, mutta sitten demonihirviö tarttui häneen kielellään. Se oli niin sitkeä, ettei Haldenin miekka pystynyt leikkaamaan sitä poikki, mutta sen sijaan hän iski rikki hirviön jokaisen hampaan. Se ei voinut syödä häntä ilman hampaitaan, ja niinpä sen täytyi päästää haltiaruhtinas menemään. Halden seurasi neitonsa jälkiä, vaikka kylmyys puri häntä ja lumi tunki hänen sukkiinsa.
Sitten hän viimein näki edessään maahan lyyhistyneen ruumiin. Hän parkaisi ja juoksi sen luo. Se todellakin oli haltianeito, jota Halden oli seurannut, ja hän oli kuollut. Hänen ihonsa oli kylmä ja hänen silmänsä olivat kiinni. Halden itki, sillä hänen sydämensä valittu oli menehtynyt lumierämaahan.
Mutta sitten haltianeito avasi silmänsä, ja niissä leiskui punainen tuli. Ja vasta silloin Halden ymmärsi rakastuneensa Kaaoksen demoniin, mutta ennen kuin hän ehti nousta, luuveitset lävistivät hänet, ja hän kuoli jääautiomaahan."
Tarinainkerääjä ja rottakuningas Irskiht olivat hetken hiljaa. Minä olin järkyttynyt, sillä tarina oli kamalin jota olin ikinä kuullut. Hetken kuluttua Irskiht sanoi: "Se oli virkistävä kertomus, joskaan tuskin totta. Haltiat - ainakaan jalohaltiat - eivät tee mitään noin typerää. Heidän sydämensä ovat liian kylmiä, jotta he lähtisivät Kaaoksen maille etsimään naista, jota eivät edes tunne."
Lounaistuuli tuhahti närkästyneenä. "Kerro siis itse parempi tarina."
"Totisesti kerronkin", Irskiht vastasi ovelalla äänellä sukien partaansa. "Se on tosi tarina, sillä minä itse olen pääosassa. Monta vuotta sitten minäkin olin nuori, vaikka jotkut eivät sitä uskokaan. Ja kun minä olin poikanen, olin typerä haihattelija. Sen sijaan, että olisin harrastanut mutapainia ystävieni kanssa, kuuntelin kylänvanhimman jaarittelua. Hän kertoi minulle mielellään tarinoita maailmasta, joka oli yläpuolellamme, ja minä kuuntelin ja uskoin kaiken - olinhan hölmö. Skavenien ei pitäisi kuunnella vanhusten jorinoita vaan opetella tappelua. Se on meidän alaamme. Minulla oli kyllä toinenkin syy käydä kylänvanhimman luona kuuntelemassa hänen tarinoitaan. Hänellä oli hallussaan suuri aarre, kultaketju johon oli kiinnitetty verenpunainen jalokivi. Se oli valtavan kaunis ja kalleinta, mitä olen ikinä nähnyt, ja samalla kun kuuntelin kylänvanhimman puhetta, tuijotin sitä lumoutuneena. Hän piti sitä kaulassaan aina, jopa nukkuessaan.
Eräänä päivänä kylänvanhin sitten kertoi minulle tarinan, jota en milloinkaan unohda. Hän komensi minut luolansa lattialle istumaan, katsoi minua tarkasti ja sanoi: "Irskiht, poikaseni, tiedät toki, että Alamaailmassa valtaa saavat ainoastaan ne, jotka sitä ottavat väkivoimin. Jos vietät ikäsi kuunnellen tarinoita, sinusta ei ikinä tule mitään. Mutta ne, jotka kuluttavat aikansa mutapainimalla, kasvavat vahvoiksi, ja heistä tulee johtajia jonakin päivänä. Tänään kerron sinulle tarinan kahdesta ihmisprinssistä, jotka asuivat Ylisessä Maailmassa, Bretonnian valtakunnassa.
Heidän nimensä olivat Paul ja Jean, ja he olivat veljeksiä. Paul oli vanhempi ja voimakkaampi, ja Jean oli nuorempi ja älykkäämpi. Heidän isänsä oli kuningas, joka hallitsi koko sitä valtakuntaa, ja he elivät ylellisissä oloissa isänsä linnassa. Kun kuningas tunsi vanhuuden alkavan painaa häntä, hän kutsui molemmat poikansa eteensä.
"Paul ja Jean", hän sanoi, "jonain päivänä minä kuolen, ja toisesta teistä tulee hallitsija. Mutta en tiedä vielä, kumpi teistä olisi sopivampi ottamaan minun paikkani."
"Valitkaa minut", Paul sanoi. "Minusta tulee suuri soturi, ja voitan kaikki Bretonnian viholliset taistelukentällä. Maamme saa kasvaa mittoihin, jotka se sai Gilles Yhdistäjän päivinä, eikä kukaan voi uhmata meitä."
"Valitkaa minut", Jean sanoi. "Minä voin korjata Bretonnialle enemmän kunniaa kuin kukaan taistelija. Minä neuvottelen vihollistemme kanssa niin taitavasti, että heistä tulee liittolaisiamme, ja voin puhua ystävillemme niin viekkaasti, että he liittävät omat ruhtinaskuntansa Bretonniaan. Meidän ei taritse käydä yhtään sotia, kun minä voisin viisaudellani lähettää muut tekemään likaisen työn puolestamme. Meistä tulisi Vanhan Maailman viisain valtakunta, ja Keisarikunnankin tietäjät kadehtisivat minua."
"Minä itse olen suuri soturi", kuningas vastasi pojilleen, "ja olen nähnyt, mitä miekan voima voi saada aikaiseksi. Mieluummin valitsisin Paulin seuraajakseni, mutta en tahdo väheksyä Jeaniakaan. Niinpä järjestän kilpailun, jossa ratkaistaan, kumpi teistä on soveliaampi kuningas."
Seuraavana päivänä järjestettiin suuret turnajaiset, jonne kokoontui väkeä Bretonnian kaikista kolkista. Paul ja Jean ottelivat kumpikin. Paul raivasi muut ritarit tieltään helposti, eikä hänen voimalleen mahtanut kukaan mitään. Hänen peitsensä ja miekkansa ansaitsivat paljon kunniaa tuona päivänä. Mutta Jean syöstiin satulasta alas heti, eikä hän pärjännyt edes aloitteleville Vaeltaville Ritareille.
Seuraavana päivänä pidettiin lukukilpailu, jossa testattiin veljesten tietoa vanhoista, pyhistä teksteistä, ja otettiin myös selvää, kuinka hyvin veljekset tunsivat Bretonnian ja Vanhan Maailman historiaa ja tapoja. Paul osasi hädin tuskin lukea, hänellä oli huono muisti ja kävi ilmi, ettei hän erottanut Tileaa Marienburgista. Sen sijaan Jean oli älykäs ja oppinut, ja hän osasi ulkoa kaikki kirjat, joita hänen tuli opiskella, ja hän jopa arvasi etukäteen kysymykset, joita häneltä kysyttiin.
Seuraavana päivänä veljekset lähetettiin metsästämään khimairaa, kauheaa petoa, joita oli nähty Carcassonnen vuorilla sinä talvena. Paul piti tehtävää helppona, sillä hän tiesi, ettei mikään hirviö pärjäisi hänen taistelutaidoilleen. Jeankin oli itsevarma. Hän oli varma keksivänsä jonkin keinon, jolla voisi surmata khimairan oveluudella. Veljekset eivät saaneet vastaanottaa apua keneltäkään, ja heidän täytyi tuoda khimairan kaikki kolme päätä kuninkaan eteen todisteeksi siitä, että tehtävä oli suoritettu. Paul ja Jean ratsastivat etelään ja erosivat toisistaan Carcassonnen rajoilla. Ennen sitä Jean kuitenkin otti Paulin miekan ja piilotti sen, ja sen tilalle hän laittoi puumiekan jonka oli maalannut harmaaksi. Paul ei huomannut eroa, ja ratsasti tiehensä puumiekan kanssa. Jean taas meni omille teilleen Paulin miekka mukanaan.
Jean oli opetellut viheltämään khimairan kutsuhuudon ja houkutteli sen avulla pedon luoksensa. Hän vieritti suuren kiven jyrkänteen reunalle, sitoi köyden sen ympärille ja laskeutui jyrkänteen alapuolelle. Kun khimaira tuli, hän kiskoi köydestä niin, että kivi putosi pedon niskaan. Se kuoli heti, ja Jean hakkasi sen päät irti Paulin miekalla. Sitten hän palasi kuninkaan hoviin päiden kanssa.
Paul sen sijaan harhaili vuorilla kunnes khimaira tuli häntä vastaan. Hän yritti lävistää sen sydämen miekallaan, mutta puumiekka katkesi heti. Paul taisteli koko päivän khimairan kanssa, kunnes viimein onnistui tappamaan sen lyhyellä puukollaan. Hän oli pahasti haavoittunut, mutta jäi kuitenkin itse henkiin. Hän otti puukkonsa ja leikkasi khimairan vuohenpään irti. Sitten hän irrotti leijonan pään. Mutta käärmeenpää oli niin paksu, ettei sitä voinut leikata irti puukolla, ja Paulin oli jätettävä se vuorille. Niinpä hän oli epäonnistunut tehtävässään ja joutui palaamaan isänsä eteen häviäjänä.
Mutta Paul kertoi, että hänen miekkansa oli katkennut kun hän oli pistänyt khimairaa sillä. Kuninkaan mielestä se oli outoa, sillä khimairan nahka ei ole niin paksua, että miekka katkeaisi siihen. Hän pyysi nähdä miekan kappaleet, ja kun Paul ojensi ne hänelle, hän tunnisti ne heti puuksi. Sitten hän pyysi nähdä Jeanin miekan.
Jean vastasi: "Minulla ei ole miekkaa, se katkesi turnajaisissa."
"Valetta", kuningas tokaisi. "Sinulla on miekka viittasi alla piilossa, näin sen kun kumarsit minulle. Anna se minulle."
Jeanin oli pakko ojentaa miekka kuninkaalle. Kun tämä näki kalvan, hän huudahti: "Tämähän on Paulin miekka!"
Ja niin huijaus paljastui. Kuningas häpesi poikaansa ja sanoi, ettei tällä ollut kunniaa. Jean karkotettiin maasta, ja Paulista tuli kuningas."
Siihen kylänvanhimman tarina päättyi. Hän kuitenkin sanoi minulle vielä: "Ymmärräthän nyt, Irskiht poikaseni, että ne, jotka pitävät itseään älykkäinä, sortuvat omaan nokkeluuteensa. Niinpä sinunkin tulisi kasvaa vahvaksi Skaveniksi, sen sijaan että kuuntelisit joka päivä minun tarinoitani. En kerro niitä sinulle enää yhtäkään, ja tästä lähtien saat kuluttaa aikasi mutapainin parissa niin kuin muut kaltaisesi."
Lähdin ulos kylänvanhimman luolasta, ja mielessäni kieppuivat Bretonnian Ritarit ja kylänvanhimman kaulassa riippuva jalokivi.
Sinä yönä otin veitseni ja hiivin yksin kylänvanhimman luolaan. Hän oli sikeässä unessa. Istuin hänen viereensä ja kuiskasin hänen korvaansa: "Muistatko tarinan, jonka kerroit minulle monta vuotta sitten? Tarinan, jossa viekas nuori prinssi voitti kokonaisen sodan pelkällä viekkaudella, ilman yhtäkään sotilasta? Voima ei aina ole se, joka hallitsee. Oveluus on sittenkin kaikkein tärkeintä. Paul ei olisi milloinkaan tullut yöllä varastamaan aarretta kylänvanhimman kaulasta, vaan hänestä olisi tullut kurja rotta joka olisi kuluttanut koko elämänsä painien mudasssa. Sen sijaan Jeanista tulee vielä jonain päivänä koko Alamaailman arvostetuin rotta!" Sitten minä iskin puukolla kylänvanhinta kaksitoista kertaa, kunnes olin aivan varma että hän oli kuollut, ja sitten leikkasin hänen päänsä irti ja vein hänen kaulakorunsa."
Irskiht vaikeni. Tarina oli lopussa. Se oli ollut vielä kammottavampi kuin ensimmäinen, ja kuulin oman hengitykseni hinkuvan.
"Kiitos, Irskiht, tästä ihanasta ja kauniista tarinasta, joka varmasti opetti meille paljon", Lounaistuuli sanoi halveksuen. Hän näytti siltä, että häntä oksetti.
"Minusta se oli mielenkiintoinen tarina", Tarinainkerääjä sanoi hymyillen, "ja olen kiitollinen siitä, että sain kuulla sen. Olin kuullut ennenkin bretonnialaisen tarinan, mutta en tiennyt, että se on yltänyt Skavenienkin korviin."
"Meillä on viisautta, josta ylämaalaiset eivät tiedä mitään", Irskiht vastasi.
"Niinpä kai..." Lounaistuuli sanoi, edelleen pahoinvoivana.
"Nyt on minun vuoroni", Tarinainkerääjä sanoi, "mutta ennen kuin aloitan, toivon että salakuuntelijammekin tulisi nuotion ääreen, sillä yöstä on tullut kylmä."
Säikähdin tietysti kamalasti, mutta en lähtenyt pakoon vaan astuin nuotion valopiiriin. Tarinainkerääjä iski silmää minulle, ja mietin, oliko hän tiennyt koko ajan, että olin kuunnellut salaa.
"Katsohan tuota!" Lounaistuuli sanoi ihastuneena ja taputti käsiään yhteen. "Ihmislapsi!"
"Niitä en olekaan maistanut aikoihin", Irskiht murahti.
"Älä pelottele häntä, rottien ruhtinas", Tarinainkerääjä torui. "Hän on vieraamme, ja hän ansaitsee saada kuulla minunkin tarinani. Harva kuolevainen on kuullut tarinaa minun suustani, ja ehkä hän jonain päivänä ymmärtää, minkä kunnian hän saa osakseen tänä yönä."
Istuin nuotion ääreen käsiäni lämmittelemään, ja Tarinainkerääjä aloitti kertomuksensa.
"Olipa kerran Nimensyöjä, kauhistuttava hirviö, joka ravitsi itseään varastamalla nimiä. Se oli ihmisen kaltainen, mutta sen iho oli vihreä ja silmät kokonaan mustat, ja se kiersi maailmaa metsästäen kauniita nimiä. Ihmisten, eläinten, kaupunkien tai edes valtakuntien nimet eivät olleet siltä turvassa. Sen nälkä ei koskaan lakannut, vaan se tuli sitä nälkäisemmäksi mitä enemmän se söi. Maailman viisaat järjestivät kokouksen ja ymmärsivät siellä, että jos peto saisi elää, se tuhoaisi maailman kaikki nimet, ja seuraisi sekasorto. Niinpä he lähettivät sankareita surmaamaan hirviötä, mutta Nimensyöjä oli liian mahtava ja pelottava. Se söi urhojen nimet ja muistot, ja he pakenivat epävarmuuden valtaamina.
Sitten viisaat lähettivät suuren haltiaruhtinaan Ulthuanista. Hänellä oli nimi, joka oli periytynyt hänelle sukupolvien takaa. Se oli nimi, joka oli vuoria vanhempi. Tuo haltiaruhtinas hyökkäsi Nimensyöjän kimppuun hohtava miekka kädessään. Hirviön vihreät kasvot eivät pelottaneet häntä, ja hän vannoi henkensä kautta voittavansa Nimensyöjän. Mutta hirviö kaappasi hänen nimensä. "Nimesi on sitkeä", se sanoi, "ja se maistuu pölyiseltä. Mutta siitä ei ole minulle vastusta." Ja kammotus pureskeli nimen terävillä naskalihampaillaan ja nieli sen. Haltiaruhtinas parkaisi, ja hänestä tuntui että hän oli pettänyt esi-isänsä, joilta oli tuon nimen perinyt. Ja hän heittäytyi miekkaansa.
Sitten viisaat lähettivät urhean ihmismiehen Keisarikunnasta. Hänellä oli seitsemän eri nimeä, jotka kaikki olivat kunnianarvoisia. Hän oli varma, että peto ei ehtisi syödä niitä kaikkia, ennen kuin hän hakkaisi sen kuoliaaksi piikkinuijallaan. Hän astui Nimensyöjän eteen, ja se sanoi: "Ensimmäinen nimesi on maukas, ja syön sen oitis." Urho kohotti nuijansa, ja Nimensyöjä jatkoi: "Toinen ja kolmas nimesi ovat vanhoja, mutta ne paranevat vanhetessaan kuin juustot, ja syön ne suurella halulla." Sankari iski Nimensyöjän vasemman jalan poikki, mutta tämä ei välittänyt vaan sanoi: "Neljäs nimesi on pitkä, ja sen äänteet ovat minulle kuin päihdyttävää juomaa, ja niistä tahdon nautiskella." Sitten mies iski vihollisensa oikean jalan poikki. Se karjui: "Viides nimesi maistuu kitkerältä, mutta nielen sen silti." Keisarikuntalainen hakkasi Nimensyöjän kädet irti, ja se sähisi hänelle: "Kuudes nimesi on minulle kuin myrkkyä, niin huonoa makua se osoittaa. Mahdat itsekin hävetä sitä. Mutta syön sen silti." Sitten rohkea sankari aikoi iskeä Nimensyöjän pään poikki, mutta ennen kuin hän ehti, se kuiskasi: "Viimeinen nimesi maistuu sadevedeltä ja ruohon kasteelta, ja kaikilta maailman hyviltä asioilta, ja niiden tuhoamisesta nautin enemmän kuin sinun hulluksi tulemistasi." Silloin sankari tajusi epäonnistuneensa, sillä peto oli ehtinyt syödä hänen jokaisen nimensä, ja hän menetti järkensä ja pakeni.
Sitten viisaat lähettivät yhden omistaan, vanhan tietäjän, joka tunsi Nimensyöjän voiman ja syntyperän, ja hänellä oli nimi, joka oli kuulunut kymmenelle jumalalle. Se oli pitkä kuin joki, ja painava kuin taivas, ja hän oli varma, että Nimensyöjä ei pystyisi syömään sitä. Ja hän marssi hirviön eteen ja sanoi sille: "Minun nimeni on suurempi kuin kaikki sinun syömäsi yhteensä. Se on nimi, joka on kattavampi kuin useimmat kielet, ja jonka keksimiseen ovat jumalista suurimmat käyttäneet monta maailmanaikaa. Sitä sinä et voi syödä, ja minä olen tullut todistamaan, ettet ole voittamaton. Käsken sinua, Nimensyöjä, kumartamaan minua ja lähtemään tästä maailmasta meitä kiusaamasta." Mutta Nimensyöjä vain nauroi, ja se vastasi tietäjälle: "Nimesi on minulle kuin ihana herkkuateria, jota voin ahmia monta päivää, ja joka maistuu niin hyvältä, että kuolevainen ei voisi koskaan saada moista ateriaa. Näen sen edessäni kuin katetun pöydän, joka on täynnään paistettuja kinkkuja ja lintuja, kastikkeita jokaiseen makuun, tulisia ja kieltä hyväileviä, lempeitä mausteita, perunoita ja munakkaita, kulhoja täynnä riisiä, tomaatteja ja herkkuja, joita löytyy vain kaukaisista maista toisista maailmoista. Ja minä saan hotkia ne kaikki omiin suihini." Ja Nimensyöjä hotki koko nimen alusta loppuun, ja lähetti nimettömän, surkean tietäjän matkoihinsa.
Niihin aikoihin oli kaupunki nimeltä Darhengain. Nimensyöjä hyökkäsi sinne, ja söi asukkaiden nimet yksi kerrallaan, ja viimeiseksi se söi itsensä kaupungin nimen. Mutta yhdellä asukkaista oli nopeampi ajatuksenjuoksu kuin Nimensyöjällä, ja hän keksi itselleen uusia nimiä nopeammin kuin Nimensyöjä ehti nielaista niitä. Hirviön vihreät kasvot ja sysimustat silmät, joissa ei ollut valkuaisia lainkaan, kauhistuttivat häntä, ja häntä pelotti, mutta hän ei antanut periksi vaan antoi mielikuvituksensa laukata ja keksi itselleen monta sataa nimeä, jotka kaikki Nimensyöjä ahmi. Koska Nimensyöjän nälkä yltyi sitä mukaa kun se söi, se nääntyi lopulta ja kuoli. Mies, joka oli nimennyt itsensä yhä uudelleen, avasi kuolleen Nimensyöjän vatsan, mutta kaikki nimet olivat sulaneet käyttökelvottomiksi. Vain yksi nimi oli jäljellä, ja se oli miehen kotikaupungin nimi. Sekin oli kuitenkin kulunut ja ruhjoutunut, ja niinpä Darhengainista tuli Achencain. Mies lähti sieltä maailmaa kiertämään, ja myöhemmin hänen lahjoistaan oli suurta hyötyä monille. Hänen muistinsa säilyttää ihmeellisiä asioita. Achencainin kylä puolestaan seisoo edelleen Middenheimin lähellä, ja se on tiettävästi ainut paikka, joka on selvinnyt Nimensyöjän hampaista niihin kerran jouduttuaan."
Tarinainkerääjä katsoi minuun, ja hänen ilmeensä oli vakava. "Ihmislapsi, sinä olet nyt kuullut tarinan Tarinainkerääjän suusta, etkä ole maksanut soveliasta hintaa. Onko sinulla tarinaa, jota voisit minulle kertoa?"
Nielaisin. "Ei, herra", vastasin. "En tunne vielä muita tarinoita kuin ne, jotka olen kuullut tänään. Kotonani minulla on ollut muuta tekemistä kuin kuunnella vanhusten kertomuksia."
"Etkö tunne yhtä ainutta tarinaa?" Irskiht naurahti halveksuen.
"Jokaisella on ainakin yksi tarina kerrottavana", Lounaistuuli sanoi minulle lempeästi. "Oma tarinasi."
"Pojalle ei ole tapahtunut hänen elämänsä aikana mitään tarinan arvoista", Tarinainkerääjä totesi. "Ja hän on kuullut minulta yhden Vanhimmista Tarinoista. Vastineeksi hänen on annettava jotain minulle."
"Minulla on vain vaatteeni, elämäni, muistoni ja nimeni", vastasin.
"Hyvä on", Tarinainkerääjä sanoi ja hymyili. "Nimesi riittää maksuksi, olihan tämä tarina Nimensyöjästä."
Hän laski kätensä pääni päälle, ja tunsin kylmän viiman puhaltavan lävitseni. Sen jälkeen minulla ei ole ollut minkäänlaista muistikuvaa siitä, mikä nimeni oli Serenburgissa asuessani. Olin varma, etteivät vanhempani tunnistaisi minua, kun en tiennyt edes omaa nimeäni, ja niinpä jatkoin matkaani itään, kunnes tulin tänne, Achencainin kylään. Minut otettiin vastaan, ja olen asunut täällä siitä asti, koko pitkän ikäni. Uutta nimeä en ole ottanut, sillä mikään ei olisi tuntunut oikealta. Niinpä olen ollut vain Nimetön. Tarinainkerääjää ja Irskihtiä en ole enää nähnyt milloinkaan, mutta aina kun tuuli puhaltaa lounaasta, suljen silmäni ja muistan hänen kauneutensa..."
Hiljaisuus laskeutui Nimettömän ja Bertrandin välille. Poika nielaisi ja katsoi läntistä taivaanrantaa, jossa kaikki auringonvalo oli jo kaikonnut. Nimetön huokaisi. "Sinun täytyy luvata, ettet kerro tarinaa kenellekään. Jos sen tekisit, minua alettaisiin pitää hulluna, ja minut ajettaisiin kylästä pois."
"Achencainin nimi siis oli ennen..." Bertrand aloitti.
"Darhengain", Nimetön viimeisteli lauseen. "Älä unohda sitä milloinkaan, mutta älä myöskään kerro sitä muille. Kylässä ei asu nykyään ketään muuta, joka tuntisi Achencainin oikean nimen, eikä tulekaan olla."
"En ymmärrä..." Bertrand räpytteli silmiään unisena, yrittäen saada ajatuksensa juoksemaan. "Kuka Tarinainkerääjä oikein oli?"
"En tiedä varmasti", Nimetön vastasi, "mutta minulla on epäilykseni. Epäilen, että Lounaistuuli ja Irskiht kohtelivat häntä niin suurella kunnioituksella siksi, että hän pelasti kerran Vanhan Maailman suurelta vitsaukselta."
Bertrand katsoi Nimetöntä ymmärtämättä, mitä hän tarkoitti, ja sitten hän yhtäkkiä käsitti. Hän hymyili tietäväisesti.
Hetken päästä hän pudisti Nimettömän kättä, laskeutui tikkaat ja meni kotiinsa nukkumaan, hiljaa, jottei herättäisi vanhempiaan. Yöllä hän näki unta Lounaistuulesta ja hänen lempeästä kauneudestaan.
Loppu
* * * *
Bertrand oli kuusitoistavuotias, mikä tarkoitti että hän teki jo täyden miehen työt. Hänen kotikylänsä oli sen verran pieni, että kenelläkään ei siellä ollut mahdollisuutta laiskotella. Jokaisen täytyi tehdä osansa töistä, tai mikään ei tullut valmiiksi. Kylä sijaitsi hieman Middenheimin eteläpuolella, keskellä hoitamatonta, villinä rehottavaa sekametsää, ja sen nimi oli kerran ollut eri kuin näinä päivinä. Nykyään sen nimi oli Achencain. Vanhat nimikyltit olivat lahonneet lukukelvottomiksi, ja vanhimmatkaan asukkaat eivät muistaneet, miksi nimi oli muuttunut, tai mikä vanha nimi oli ollut. Se seisoi matalan kukkulan laella, ja sen vierellä seisoi näkötorni, josta saattoi katsoa Middenheimin muureja. Achencainin ihmiset olivat kuitenkin tuijotelleet ja ihailleet Keisarikunnan tärkeintä linnoitusta tarpeekseen jo nuorina, ja nyt se ei jaksanut kiinnostaa ketään.
Näkötornissa asui vanha mies, jonka nimeä kukaan ei tiennyt ja jota siksi kutsuttiin Nimettömäksi. Nimetön oli hyväntahtoinen ja ystävällinen mies, joka kuitenkin oli aika outo, ja sen tähden hän sai olla rauhassa tornissaan. Hän ei ollut kertonut kenellekään, mistä hän oli kotoisin, ja miksi hänellä ei ollut nimeä, eikä ketään oikeastaan kiinnostanutkaan. Useimmat epäilivät, että hän oli tehnyt murhan nuoruudessaan, paennut kauas kotoaan ja aloittanut uuden elämän.
Nimetön kiinnosti Bertrandia. Poika oli nähnyt hänet vain muutaman kerran, eikä ollut ikinä puhunut hänen kanssaan, ja hän tahtoi palavasti kuulla vanhuksen salaisuuden. Niinpä hän oli nyt kävelemässä kohti huteraa vahtitornia, jonka laskeva aurinko värjäsi kullanpunertavaksi. Sen huipulla istuskeli musta hahmo auringonvaloa vasten. Varjot kehystivät metsämaiseman ja kattoivat Achencainin puutalot. Ulkona ei ollut muita.
ACHENCAININ NIMI
Bertrand muodosti kämmenillään torven suunsa eteen ja huikkasi: "Herra...?" Hahmo, joka istui tornin huipulla, käänsi katseensa auringonlaskusta ja vilkaisi poikaa.
"Hyvää iltaa", hän vastasi. "Tule ihmeessä ylös. Auringonlasku näkyy täältä parhaiten."
Bertrand kiipesi tikkaat ylös. Torni oli noin kuuden metrin korkuinen, mutta se tuntui paljon korkeammalta, koska kaiteet olivat matalat ja puu hieman lahonnutta. Rakennelma oli vaarallisen hutera. Nimetön istui reunalla ja roikotti jalkojaan puukaiteen alta. Hän oli laiha mies, jolla oli ohuet harmaat hiukset ja lyhyt parta. Aurinko sai hänen kalpeille kasvoilleen enemmän väriä kuin niillä kuului olla.
"Iltaa", Bertrand sanoi tietämättä miksi hänen pitäisi kutsua Nimetöntä. Tämä ei katsonutkaan poikaan päin. "Kaunis ilta, eikö?"
"Kyllä", Nimetön vastasi. "Kaunein, jota olen nähnyt pitkään aikaan. Yleensä aurinko katoaa näkyvistä tuon mäen taakse ennen kuin se ehtii punertua kunnolla. Tähän vuodenaikaan se kuitenkin näkyy hyvin."
Bertrand nielaisi. "En ole huomannut. Minä, tuota..."
"Niin?"
"Tahtoisin tietää teidän nimenne."
Nimetön nauroi makeasti ja pörrötti Bertrandin tukkaa. "Vai niin. Olisihan minun pitänyt arvata. Aina silloin tällöin joku utelias kyläläinen tulee pyytämään minulta, että kertoisin hänelle elämäntarinani. Ja minä kerron sen, sillä ehdolla, että tuo urhea kysyjä pitää kertomukseni omana tietonaan. En tahdo, että Achencainiin leviää ilkeitä huhuja minusta, ja olen varmistanut sen niin, että ainoat ihmiset jotka tuntevat koko tarinani, ovat niitä joille olen sen kertonut henkilökohtaisesti. Sinä olet vielä aika nuori ymmärtämään joitakin kohtia, mutta jos tosiaan tahdot, kerron kyllä, miksi minulla ei ole nimeä."
Bertrand nyökkäsi innokkaana. Hän piti hyvistä tarinoista, ja kertoi niitä itsekin mielellään.
"Hyvä on", Nimetön sanoi. "Siitä onkin jo monta vuotta, kun joku viimeksi kiipesi ylös vahtitorniini. On mukavaa saada joku juttutoveri, vaikka nautinkin yksinäisyydestä.
Tarinani alkaa pienestä kylästä, joka muistutti hyvin paljon tätä Achencainia. Se oli Suuren metsän länsilaidoilla, kaukana muusta asutuksesta. Sen nimi oli Serenburg. Minä asuin siellä nuoruuteni, aina sinun ikääsi asti. Olin varsin onnellinen; minulla oli iso perhe, ja sain osakseni paljon huomiota ja rakkautta. Mutta olin hieman liian hemmoteltu, ja kaipasin seikkailuja. Elämme maassa, jossa niitä riittää liiaksikin asti, ja kun lähdin etsimään niitä, sain niitä osakseni enemmän kuin olin tahtonut. Karkasin kotoani mukanani ainoastaan isäni puukko ja jonkin verran ruokaa. Lähdin kauas metsän siimekseen ja vaelsin monta päivää itää kohti. En tiennyt, mitä etsin, mutta takaisin kääntymistä en edes harkinnut ennen kuin olisin kohdannut seikkailuja.
Sitten, eräänä hämyisenä kesäiltana, joka oli hyvin paljon tämän illan kaltainen, kuulin jostain ääniä ja näin nuotion kajon. Hiivin sen lähelle ja piilouduin puskiin. Näin edessäni leirin, jonka keskellä paloi suuri nuotio. Nuotion ympärillä istui kolme mitä erikoisinta matkalaista, jotka joivat ja naureskelivat yhdessä. Yksi heistä oli mustiin, arvokkaisiin vaatteisiin pukeutunut ihmismies, joka kantoi kalliita kultakoruja ja kaunista, mitä terävintä miekkaa. Hänen päässään oli leveälierinen hattu, ja hän oli komea kasvoiltaan. Toinen oli uskomattoman kaunis nainen, jolla oli yllään vain harsomainen, sumunharmaa viitta ja jäänsininen hopeakaulakoru. Hänen tukkansa oli musta kuin yö ja hänen ihonsa vaaleaa kuin lumi. Kuulen hänen heleän naurunsa yhä. Kolmas oli ihmisen kokoinen ja kaltainen rotta, jolla oli pitkä, valkea parta ja kunnianarvoisa ryhti kuin kuninkaallisella vanhuksella. Hän nojasi pitkään keppiin ja pureskeli lihanpalaa.
Kuuntelin heidän puhettaan ja ymmärsin pian, että nainen oli itse hempeä Lounaistuuli, kuvankaunis koska hän ei ollut ihminen laisinkaan. Rottavanhus taas kuului Skavenien iljettävään rotuun, ja Alamaailmassa häntä pidettiin suurena ruhtinaana. Hänen nimensä oli Irskiht. Miehen nimeä kukaan ei maininnut, mutta kumpikin kohteli häntä kunnioittavasti, kuin hän olisi ollut arvoltaan korkeampi kuin kumpikaan noista suurista henkilöistä. Tarinainkerääjäksi he häntä nimittivät.
"Onhan olut hyvää tänä iltana", sanoi Irskiht, "ja samaten liha maistuu erinomaiselta. Mutta palanpainikkeeksi tahtoisin vielä kuulla hyvän kertomuksen, sillä sellaista olen tullut tänä yönä Yliseen Maailmaan etsimään."
"Sittenhän on hyvä, että tapasit meidät", Lounaistuuli vastasi ihanalla äänellään. "Sillä kuka muu osaisi kertoa tarinoita paremmin kuin tuulet, jotka näkevät maailman kaikki kolkat, tai itse Tarinainkerääjä, joka tuntee enemmän tarinoita kuin mikään elävä tai kuollut olio?"
"Voin kertoa sinulle tarinan, joka saa silmäsi pullahtamaan juopuneesta päästäsi, Irskiht", totesi Tarinainkerääjä, "mutta en ilmaiseksi. Vastineeksi saat sinä kertoa minulle toisen tarinan. Kertokaamme siis jokainen jokin kertomus, niin saamme yön kulumaan."
"Sopii minulle", Irskiht sanoi kohauttaen kapeita olkapäitään.
"Minulle myös", Lounaistuuli vastasi. "Tiedänkin jo, minkä tarinan saatte kuulla."
"Kuka siis aloittaa?" kysyi Tarinainkerääjä.
"Minä voin ottaa ensimmäisen vuoron", Lounaistuuli sanoi ja alkoi kertoa tarinaansa. "Kauan, kauan sitten maailman lounaisimmalla kolkalla eli haltiaprinssi nimeltä Halden. Hänen linnansa sijaitsi sen mantereen eteläkärjessä, jota Lustrian viidakot nykyään peittävät. Halden oli komea ruhtinas, mutta vaimoa hänellä ei ollut. Hän oli vakaasti päättänyt, ettei alistu vanhempiensa suunnittelemaan avioliittoon, vaan nai sen naisen, jota rakastaa, riippumatta siitä, kuka tämä oli. Mutta Halden ei ollut vielä löytänyt sydämensä naista, eikä hänellä ollut perillistä.
Sitten, eräänä iltana, kun hän käveli yksin linnansa kimaltavilla marmorikäytävillä, hän näki uskomattoman kauniin haltianeidon katoavan sisään helmiäisovesta, ja hän rakastui tuohon neitoon oitis. Hän juoksi tämän perään, mutta kun hän avasi helmiäisoven, sen takana ei ollutkaan ketään, vaan pelkkä tyhjä käytävä, jota Halden ei ollut aiemmin nähnyt. Käytävä päättyi puuoveen, joka oli lukossa, mutta Halden avasi sen loitsulla. Oven takana hän näki mitä ihmeellisimmän maiseman. Valtavat jääkentät levittäytyivät kaukana hänen alapuolellaan, ja ne ulottuivat silmänkantamattomiin. Se oli pahojen henkien valtakunta, joka on maailman etelälaidalla. Haldenin linna sijaitsi aivan tuon valtakunnan rajalla, ja hän oli nähnyt tuon karun ja kylmän maiseman tuhat kertaa aikaisemminkin. Mutta tällä kertaa hän näki hopeisen sillan, joka kaartui maiseman ylle. Se alkoi hänen jalkojensa juuresta ja katosi taivaanrannan taakse. Vain taikuus kannatteli sitä ilmassa. Sen kauneus lumosi Haldenin, ja vaikka hän ymmärsi sillan olevan demonien tekoa, hän alkoi kävellä sitä pitkin.
Sitten hän näki kaukana edellään sen uljaan neidon, johon oli rakastunut. Tyttö kulki siltaa pitkin lumilakeuksien yläpuolella yksin, täysin turvattomana, mutta määrätietoisesti. Halden ihaili neidon rohkeutta ja tahtoi auttaa tätä ja kulkea tämän vierellä. Niinpä hän ryntäsi eteenpäin, tyttöä kohti. Mutta myös neito alkoi juosta, katsomatta taakseen, kuurona Haldenin huudoille. He juoksivat kauas haltialinnoituksesta, pitkälle demonien lumimaahan, eikä sillan toista päätä vieläkään näkynyt. Halden epäili näkevänsä unta, mutta sitä suuremmalla syyllä hän ei pysähtynyt, sillä hän tahtoi nähdä tytön kasvot ennen kuin uni päättyisi.
Viimein silta kaartui alas ja loppui. Se vei salaperäisen neidon ja Haldenin lumikinokseen, mutta sielläkin neito yhä jatkoi eteenpäin kuin riivattu, jonkin näkymättömän päämäärän ajamana. Ja yhä Halden seurasi rakkauttaan, saamatta kiinni tuota hentoa neitoa lumimyrskyn keskeltä.
Sitten demonit hyökkäsivät Haldenin kimppuun, ja niitä oli kolme, ja ne olivat toinen toistaan rumempia ja suurempia. Halden tappoi niistä kaksi pienintä miekallaan, mutta kolmas, jolla oli kymmenen kättä, sata hammasta ja neljä valtavaa nahkasiipeä, iski hänet maahan. Se aikoi syödä hänet suihinsa, mutta Halden lähti pakoon. Paha henki kuitenkin lensi kaksi kertaa nopeammin kuin mikään lintu, ja se nosti Haldenin ilmaan kynsillään. Hän iski kynnet poikki yksi kerrallaan, mutta sitten demonihirviö tarttui häneen kielellään. Se oli niin sitkeä, ettei Haldenin miekka pystynyt leikkaamaan sitä poikki, mutta sen sijaan hän iski rikki hirviön jokaisen hampaan. Se ei voinut syödä häntä ilman hampaitaan, ja niinpä sen täytyi päästää haltiaruhtinas menemään. Halden seurasi neitonsa jälkiä, vaikka kylmyys puri häntä ja lumi tunki hänen sukkiinsa.
Sitten hän viimein näki edessään maahan lyyhistyneen ruumiin. Hän parkaisi ja juoksi sen luo. Se todellakin oli haltianeito, jota Halden oli seurannut, ja hän oli kuollut. Hänen ihonsa oli kylmä ja hänen silmänsä olivat kiinni. Halden itki, sillä hänen sydämensä valittu oli menehtynyt lumierämaahan.
Mutta sitten haltianeito avasi silmänsä, ja niissä leiskui punainen tuli. Ja vasta silloin Halden ymmärsi rakastuneensa Kaaoksen demoniin, mutta ennen kuin hän ehti nousta, luuveitset lävistivät hänet, ja hän kuoli jääautiomaahan."
Tarinainkerääjä ja rottakuningas Irskiht olivat hetken hiljaa. Minä olin järkyttynyt, sillä tarina oli kamalin jota olin ikinä kuullut. Hetken kuluttua Irskiht sanoi: "Se oli virkistävä kertomus, joskaan tuskin totta. Haltiat - ainakaan jalohaltiat - eivät tee mitään noin typerää. Heidän sydämensä ovat liian kylmiä, jotta he lähtisivät Kaaoksen maille etsimään naista, jota eivät edes tunne."
Lounaistuuli tuhahti närkästyneenä. "Kerro siis itse parempi tarina."
"Totisesti kerronkin", Irskiht vastasi ovelalla äänellä sukien partaansa. "Se on tosi tarina, sillä minä itse olen pääosassa. Monta vuotta sitten minäkin olin nuori, vaikka jotkut eivät sitä uskokaan. Ja kun minä olin poikanen, olin typerä haihattelija. Sen sijaan, että olisin harrastanut mutapainia ystävieni kanssa, kuuntelin kylänvanhimman jaarittelua. Hän kertoi minulle mielellään tarinoita maailmasta, joka oli yläpuolellamme, ja minä kuuntelin ja uskoin kaiken - olinhan hölmö. Skavenien ei pitäisi kuunnella vanhusten jorinoita vaan opetella tappelua. Se on meidän alaamme. Minulla oli kyllä toinenkin syy käydä kylänvanhimman luona kuuntelemassa hänen tarinoitaan. Hänellä oli hallussaan suuri aarre, kultaketju johon oli kiinnitetty verenpunainen jalokivi. Se oli valtavan kaunis ja kalleinta, mitä olen ikinä nähnyt, ja samalla kun kuuntelin kylänvanhimman puhetta, tuijotin sitä lumoutuneena. Hän piti sitä kaulassaan aina, jopa nukkuessaan.
Eräänä päivänä kylänvanhin sitten kertoi minulle tarinan, jota en milloinkaan unohda. Hän komensi minut luolansa lattialle istumaan, katsoi minua tarkasti ja sanoi: "Irskiht, poikaseni, tiedät toki, että Alamaailmassa valtaa saavat ainoastaan ne, jotka sitä ottavat väkivoimin. Jos vietät ikäsi kuunnellen tarinoita, sinusta ei ikinä tule mitään. Mutta ne, jotka kuluttavat aikansa mutapainimalla, kasvavat vahvoiksi, ja heistä tulee johtajia jonakin päivänä. Tänään kerron sinulle tarinan kahdesta ihmisprinssistä, jotka asuivat Ylisessä Maailmassa, Bretonnian valtakunnassa.
Heidän nimensä olivat Paul ja Jean, ja he olivat veljeksiä. Paul oli vanhempi ja voimakkaampi, ja Jean oli nuorempi ja älykkäämpi. Heidän isänsä oli kuningas, joka hallitsi koko sitä valtakuntaa, ja he elivät ylellisissä oloissa isänsä linnassa. Kun kuningas tunsi vanhuuden alkavan painaa häntä, hän kutsui molemmat poikansa eteensä.
"Paul ja Jean", hän sanoi, "jonain päivänä minä kuolen, ja toisesta teistä tulee hallitsija. Mutta en tiedä vielä, kumpi teistä olisi sopivampi ottamaan minun paikkani."
"Valitkaa minut", Paul sanoi. "Minusta tulee suuri soturi, ja voitan kaikki Bretonnian viholliset taistelukentällä. Maamme saa kasvaa mittoihin, jotka se sai Gilles Yhdistäjän päivinä, eikä kukaan voi uhmata meitä."
"Valitkaa minut", Jean sanoi. "Minä voin korjata Bretonnialle enemmän kunniaa kuin kukaan taistelija. Minä neuvottelen vihollistemme kanssa niin taitavasti, että heistä tulee liittolaisiamme, ja voin puhua ystävillemme niin viekkaasti, että he liittävät omat ruhtinaskuntansa Bretonniaan. Meidän ei taritse käydä yhtään sotia, kun minä voisin viisaudellani lähettää muut tekemään likaisen työn puolestamme. Meistä tulisi Vanhan Maailman viisain valtakunta, ja Keisarikunnankin tietäjät kadehtisivat minua."
"Minä itse olen suuri soturi", kuningas vastasi pojilleen, "ja olen nähnyt, mitä miekan voima voi saada aikaiseksi. Mieluummin valitsisin Paulin seuraajakseni, mutta en tahdo väheksyä Jeaniakaan. Niinpä järjestän kilpailun, jossa ratkaistaan, kumpi teistä on soveliaampi kuningas."
Seuraavana päivänä järjestettiin suuret turnajaiset, jonne kokoontui väkeä Bretonnian kaikista kolkista. Paul ja Jean ottelivat kumpikin. Paul raivasi muut ritarit tieltään helposti, eikä hänen voimalleen mahtanut kukaan mitään. Hänen peitsensä ja miekkansa ansaitsivat paljon kunniaa tuona päivänä. Mutta Jean syöstiin satulasta alas heti, eikä hän pärjännyt edes aloitteleville Vaeltaville Ritareille.
Seuraavana päivänä pidettiin lukukilpailu, jossa testattiin veljesten tietoa vanhoista, pyhistä teksteistä, ja otettiin myös selvää, kuinka hyvin veljekset tunsivat Bretonnian ja Vanhan Maailman historiaa ja tapoja. Paul osasi hädin tuskin lukea, hänellä oli huono muisti ja kävi ilmi, ettei hän erottanut Tileaa Marienburgista. Sen sijaan Jean oli älykäs ja oppinut, ja hän osasi ulkoa kaikki kirjat, joita hänen tuli opiskella, ja hän jopa arvasi etukäteen kysymykset, joita häneltä kysyttiin.
Seuraavana päivänä veljekset lähetettiin metsästämään khimairaa, kauheaa petoa, joita oli nähty Carcassonnen vuorilla sinä talvena. Paul piti tehtävää helppona, sillä hän tiesi, ettei mikään hirviö pärjäisi hänen taistelutaidoilleen. Jeankin oli itsevarma. Hän oli varma keksivänsä jonkin keinon, jolla voisi surmata khimairan oveluudella. Veljekset eivät saaneet vastaanottaa apua keneltäkään, ja heidän täytyi tuoda khimairan kaikki kolme päätä kuninkaan eteen todisteeksi siitä, että tehtävä oli suoritettu. Paul ja Jean ratsastivat etelään ja erosivat toisistaan Carcassonnen rajoilla. Ennen sitä Jean kuitenkin otti Paulin miekan ja piilotti sen, ja sen tilalle hän laittoi puumiekan jonka oli maalannut harmaaksi. Paul ei huomannut eroa, ja ratsasti tiehensä puumiekan kanssa. Jean taas meni omille teilleen Paulin miekka mukanaan.
Jean oli opetellut viheltämään khimairan kutsuhuudon ja houkutteli sen avulla pedon luoksensa. Hän vieritti suuren kiven jyrkänteen reunalle, sitoi köyden sen ympärille ja laskeutui jyrkänteen alapuolelle. Kun khimaira tuli, hän kiskoi köydestä niin, että kivi putosi pedon niskaan. Se kuoli heti, ja Jean hakkasi sen päät irti Paulin miekalla. Sitten hän palasi kuninkaan hoviin päiden kanssa.
Paul sen sijaan harhaili vuorilla kunnes khimaira tuli häntä vastaan. Hän yritti lävistää sen sydämen miekallaan, mutta puumiekka katkesi heti. Paul taisteli koko päivän khimairan kanssa, kunnes viimein onnistui tappamaan sen lyhyellä puukollaan. Hän oli pahasti haavoittunut, mutta jäi kuitenkin itse henkiin. Hän otti puukkonsa ja leikkasi khimairan vuohenpään irti. Sitten hän irrotti leijonan pään. Mutta käärmeenpää oli niin paksu, ettei sitä voinut leikata irti puukolla, ja Paulin oli jätettävä se vuorille. Niinpä hän oli epäonnistunut tehtävässään ja joutui palaamaan isänsä eteen häviäjänä.
Mutta Paul kertoi, että hänen miekkansa oli katkennut kun hän oli pistänyt khimairaa sillä. Kuninkaan mielestä se oli outoa, sillä khimairan nahka ei ole niin paksua, että miekka katkeaisi siihen. Hän pyysi nähdä miekan kappaleet, ja kun Paul ojensi ne hänelle, hän tunnisti ne heti puuksi. Sitten hän pyysi nähdä Jeanin miekan.
Jean vastasi: "Minulla ei ole miekkaa, se katkesi turnajaisissa."
"Valetta", kuningas tokaisi. "Sinulla on miekka viittasi alla piilossa, näin sen kun kumarsit minulle. Anna se minulle."
Jeanin oli pakko ojentaa miekka kuninkaalle. Kun tämä näki kalvan, hän huudahti: "Tämähän on Paulin miekka!"
Ja niin huijaus paljastui. Kuningas häpesi poikaansa ja sanoi, ettei tällä ollut kunniaa. Jean karkotettiin maasta, ja Paulista tuli kuningas."
Siihen kylänvanhimman tarina päättyi. Hän kuitenkin sanoi minulle vielä: "Ymmärräthän nyt, Irskiht poikaseni, että ne, jotka pitävät itseään älykkäinä, sortuvat omaan nokkeluuteensa. Niinpä sinunkin tulisi kasvaa vahvaksi Skaveniksi, sen sijaan että kuuntelisit joka päivä minun tarinoitani. En kerro niitä sinulle enää yhtäkään, ja tästä lähtien saat kuluttaa aikasi mutapainin parissa niin kuin muut kaltaisesi."
Lähdin ulos kylänvanhimman luolasta, ja mielessäni kieppuivat Bretonnian Ritarit ja kylänvanhimman kaulassa riippuva jalokivi.
Sinä yönä otin veitseni ja hiivin yksin kylänvanhimman luolaan. Hän oli sikeässä unessa. Istuin hänen viereensä ja kuiskasin hänen korvaansa: "Muistatko tarinan, jonka kerroit minulle monta vuotta sitten? Tarinan, jossa viekas nuori prinssi voitti kokonaisen sodan pelkällä viekkaudella, ilman yhtäkään sotilasta? Voima ei aina ole se, joka hallitsee. Oveluus on sittenkin kaikkein tärkeintä. Paul ei olisi milloinkaan tullut yöllä varastamaan aarretta kylänvanhimman kaulasta, vaan hänestä olisi tullut kurja rotta joka olisi kuluttanut koko elämänsä painien mudasssa. Sen sijaan Jeanista tulee vielä jonain päivänä koko Alamaailman arvostetuin rotta!" Sitten minä iskin puukolla kylänvanhinta kaksitoista kertaa, kunnes olin aivan varma että hän oli kuollut, ja sitten leikkasin hänen päänsä irti ja vein hänen kaulakorunsa."
Irskiht vaikeni. Tarina oli lopussa. Se oli ollut vielä kammottavampi kuin ensimmäinen, ja kuulin oman hengitykseni hinkuvan.
"Kiitos, Irskiht, tästä ihanasta ja kauniista tarinasta, joka varmasti opetti meille paljon", Lounaistuuli sanoi halveksuen. Hän näytti siltä, että häntä oksetti.
"Minusta se oli mielenkiintoinen tarina", Tarinainkerääjä sanoi hymyillen, "ja olen kiitollinen siitä, että sain kuulla sen. Olin kuullut ennenkin bretonnialaisen tarinan, mutta en tiennyt, että se on yltänyt Skavenienkin korviin."
"Meillä on viisautta, josta ylämaalaiset eivät tiedä mitään", Irskiht vastasi.
"Niinpä kai..." Lounaistuuli sanoi, edelleen pahoinvoivana.
"Nyt on minun vuoroni", Tarinainkerääjä sanoi, "mutta ennen kuin aloitan, toivon että salakuuntelijammekin tulisi nuotion ääreen, sillä yöstä on tullut kylmä."
Säikähdin tietysti kamalasti, mutta en lähtenyt pakoon vaan astuin nuotion valopiiriin. Tarinainkerääjä iski silmää minulle, ja mietin, oliko hän tiennyt koko ajan, että olin kuunnellut salaa.
"Katsohan tuota!" Lounaistuuli sanoi ihastuneena ja taputti käsiään yhteen. "Ihmislapsi!"
"Niitä en olekaan maistanut aikoihin", Irskiht murahti.
"Älä pelottele häntä, rottien ruhtinas", Tarinainkerääjä torui. "Hän on vieraamme, ja hän ansaitsee saada kuulla minunkin tarinani. Harva kuolevainen on kuullut tarinaa minun suustani, ja ehkä hän jonain päivänä ymmärtää, minkä kunnian hän saa osakseen tänä yönä."
Istuin nuotion ääreen käsiäni lämmittelemään, ja Tarinainkerääjä aloitti kertomuksensa.
"Olipa kerran Nimensyöjä, kauhistuttava hirviö, joka ravitsi itseään varastamalla nimiä. Se oli ihmisen kaltainen, mutta sen iho oli vihreä ja silmät kokonaan mustat, ja se kiersi maailmaa metsästäen kauniita nimiä. Ihmisten, eläinten, kaupunkien tai edes valtakuntien nimet eivät olleet siltä turvassa. Sen nälkä ei koskaan lakannut, vaan se tuli sitä nälkäisemmäksi mitä enemmän se söi. Maailman viisaat järjestivät kokouksen ja ymmärsivät siellä, että jos peto saisi elää, se tuhoaisi maailman kaikki nimet, ja seuraisi sekasorto. Niinpä he lähettivät sankareita surmaamaan hirviötä, mutta Nimensyöjä oli liian mahtava ja pelottava. Se söi urhojen nimet ja muistot, ja he pakenivat epävarmuuden valtaamina.
Sitten viisaat lähettivät suuren haltiaruhtinaan Ulthuanista. Hänellä oli nimi, joka oli periytynyt hänelle sukupolvien takaa. Se oli nimi, joka oli vuoria vanhempi. Tuo haltiaruhtinas hyökkäsi Nimensyöjän kimppuun hohtava miekka kädessään. Hirviön vihreät kasvot eivät pelottaneet häntä, ja hän vannoi henkensä kautta voittavansa Nimensyöjän. Mutta hirviö kaappasi hänen nimensä. "Nimesi on sitkeä", se sanoi, "ja se maistuu pölyiseltä. Mutta siitä ei ole minulle vastusta." Ja kammotus pureskeli nimen terävillä naskalihampaillaan ja nieli sen. Haltiaruhtinas parkaisi, ja hänestä tuntui että hän oli pettänyt esi-isänsä, joilta oli tuon nimen perinyt. Ja hän heittäytyi miekkaansa.
Sitten viisaat lähettivät urhean ihmismiehen Keisarikunnasta. Hänellä oli seitsemän eri nimeä, jotka kaikki olivat kunnianarvoisia. Hän oli varma, että peto ei ehtisi syödä niitä kaikkia, ennen kuin hän hakkaisi sen kuoliaaksi piikkinuijallaan. Hän astui Nimensyöjän eteen, ja se sanoi: "Ensimmäinen nimesi on maukas, ja syön sen oitis." Urho kohotti nuijansa, ja Nimensyöjä jatkoi: "Toinen ja kolmas nimesi ovat vanhoja, mutta ne paranevat vanhetessaan kuin juustot, ja syön ne suurella halulla." Sankari iski Nimensyöjän vasemman jalan poikki, mutta tämä ei välittänyt vaan sanoi: "Neljäs nimesi on pitkä, ja sen äänteet ovat minulle kuin päihdyttävää juomaa, ja niistä tahdon nautiskella." Sitten mies iski vihollisensa oikean jalan poikki. Se karjui: "Viides nimesi maistuu kitkerältä, mutta nielen sen silti." Keisarikuntalainen hakkasi Nimensyöjän kädet irti, ja se sähisi hänelle: "Kuudes nimesi on minulle kuin myrkkyä, niin huonoa makua se osoittaa. Mahdat itsekin hävetä sitä. Mutta syön sen silti." Sitten rohkea sankari aikoi iskeä Nimensyöjän pään poikki, mutta ennen kuin hän ehti, se kuiskasi: "Viimeinen nimesi maistuu sadevedeltä ja ruohon kasteelta, ja kaikilta maailman hyviltä asioilta, ja niiden tuhoamisesta nautin enemmän kuin sinun hulluksi tulemistasi." Silloin sankari tajusi epäonnistuneensa, sillä peto oli ehtinyt syödä hänen jokaisen nimensä, ja hän menetti järkensä ja pakeni.
Sitten viisaat lähettivät yhden omistaan, vanhan tietäjän, joka tunsi Nimensyöjän voiman ja syntyperän, ja hänellä oli nimi, joka oli kuulunut kymmenelle jumalalle. Se oli pitkä kuin joki, ja painava kuin taivas, ja hän oli varma, että Nimensyöjä ei pystyisi syömään sitä. Ja hän marssi hirviön eteen ja sanoi sille: "Minun nimeni on suurempi kuin kaikki sinun syömäsi yhteensä. Se on nimi, joka on kattavampi kuin useimmat kielet, ja jonka keksimiseen ovat jumalista suurimmat käyttäneet monta maailmanaikaa. Sitä sinä et voi syödä, ja minä olen tullut todistamaan, ettet ole voittamaton. Käsken sinua, Nimensyöjä, kumartamaan minua ja lähtemään tästä maailmasta meitä kiusaamasta." Mutta Nimensyöjä vain nauroi, ja se vastasi tietäjälle: "Nimesi on minulle kuin ihana herkkuateria, jota voin ahmia monta päivää, ja joka maistuu niin hyvältä, että kuolevainen ei voisi koskaan saada moista ateriaa. Näen sen edessäni kuin katetun pöydän, joka on täynnään paistettuja kinkkuja ja lintuja, kastikkeita jokaiseen makuun, tulisia ja kieltä hyväileviä, lempeitä mausteita, perunoita ja munakkaita, kulhoja täynnä riisiä, tomaatteja ja herkkuja, joita löytyy vain kaukaisista maista toisista maailmoista. Ja minä saan hotkia ne kaikki omiin suihini." Ja Nimensyöjä hotki koko nimen alusta loppuun, ja lähetti nimettömän, surkean tietäjän matkoihinsa.
Niihin aikoihin oli kaupunki nimeltä Darhengain. Nimensyöjä hyökkäsi sinne, ja söi asukkaiden nimet yksi kerrallaan, ja viimeiseksi se söi itsensä kaupungin nimen. Mutta yhdellä asukkaista oli nopeampi ajatuksenjuoksu kuin Nimensyöjällä, ja hän keksi itselleen uusia nimiä nopeammin kuin Nimensyöjä ehti nielaista niitä. Hirviön vihreät kasvot ja sysimustat silmät, joissa ei ollut valkuaisia lainkaan, kauhistuttivat häntä, ja häntä pelotti, mutta hän ei antanut periksi vaan antoi mielikuvituksensa laukata ja keksi itselleen monta sataa nimeä, jotka kaikki Nimensyöjä ahmi. Koska Nimensyöjän nälkä yltyi sitä mukaa kun se söi, se nääntyi lopulta ja kuoli. Mies, joka oli nimennyt itsensä yhä uudelleen, avasi kuolleen Nimensyöjän vatsan, mutta kaikki nimet olivat sulaneet käyttökelvottomiksi. Vain yksi nimi oli jäljellä, ja se oli miehen kotikaupungin nimi. Sekin oli kuitenkin kulunut ja ruhjoutunut, ja niinpä Darhengainista tuli Achencain. Mies lähti sieltä maailmaa kiertämään, ja myöhemmin hänen lahjoistaan oli suurta hyötyä monille. Hänen muistinsa säilyttää ihmeellisiä asioita. Achencainin kylä puolestaan seisoo edelleen Middenheimin lähellä, ja se on tiettävästi ainut paikka, joka on selvinnyt Nimensyöjän hampaista niihin kerran jouduttuaan."
Tarinainkerääjä katsoi minuun, ja hänen ilmeensä oli vakava. "Ihmislapsi, sinä olet nyt kuullut tarinan Tarinainkerääjän suusta, etkä ole maksanut soveliasta hintaa. Onko sinulla tarinaa, jota voisit minulle kertoa?"
Nielaisin. "Ei, herra", vastasin. "En tunne vielä muita tarinoita kuin ne, jotka olen kuullut tänään. Kotonani minulla on ollut muuta tekemistä kuin kuunnella vanhusten kertomuksia."
"Etkö tunne yhtä ainutta tarinaa?" Irskiht naurahti halveksuen.
"Jokaisella on ainakin yksi tarina kerrottavana", Lounaistuuli sanoi minulle lempeästi. "Oma tarinasi."
"Pojalle ei ole tapahtunut hänen elämänsä aikana mitään tarinan arvoista", Tarinainkerääjä totesi. "Ja hän on kuullut minulta yhden Vanhimmista Tarinoista. Vastineeksi hänen on annettava jotain minulle."
"Minulla on vain vaatteeni, elämäni, muistoni ja nimeni", vastasin.
"Hyvä on", Tarinainkerääjä sanoi ja hymyili. "Nimesi riittää maksuksi, olihan tämä tarina Nimensyöjästä."
Hän laski kätensä pääni päälle, ja tunsin kylmän viiman puhaltavan lävitseni. Sen jälkeen minulla ei ole ollut minkäänlaista muistikuvaa siitä, mikä nimeni oli Serenburgissa asuessani. Olin varma, etteivät vanhempani tunnistaisi minua, kun en tiennyt edes omaa nimeäni, ja niinpä jatkoin matkaani itään, kunnes tulin tänne, Achencainin kylään. Minut otettiin vastaan, ja olen asunut täällä siitä asti, koko pitkän ikäni. Uutta nimeä en ole ottanut, sillä mikään ei olisi tuntunut oikealta. Niinpä olen ollut vain Nimetön. Tarinainkerääjää ja Irskihtiä en ole enää nähnyt milloinkaan, mutta aina kun tuuli puhaltaa lounaasta, suljen silmäni ja muistan hänen kauneutensa..."
Hiljaisuus laskeutui Nimettömän ja Bertrandin välille. Poika nielaisi ja katsoi läntistä taivaanrantaa, jossa kaikki auringonvalo oli jo kaikonnut. Nimetön huokaisi. "Sinun täytyy luvata, ettet kerro tarinaa kenellekään. Jos sen tekisit, minua alettaisiin pitää hulluna, ja minut ajettaisiin kylästä pois."
"Achencainin nimi siis oli ennen..." Bertrand aloitti.
"Darhengain", Nimetön viimeisteli lauseen. "Älä unohda sitä milloinkaan, mutta älä myöskään kerro sitä muille. Kylässä ei asu nykyään ketään muuta, joka tuntisi Achencainin oikean nimen, eikä tulekaan olla."
"En ymmärrä..." Bertrand räpytteli silmiään unisena, yrittäen saada ajatuksensa juoksemaan. "Kuka Tarinainkerääjä oikein oli?"
"En tiedä varmasti", Nimetön vastasi, "mutta minulla on epäilykseni. Epäilen, että Lounaistuuli ja Irskiht kohtelivat häntä niin suurella kunnioituksella siksi, että hän pelasti kerran Vanhan Maailman suurelta vitsaukselta."
Bertrand katsoi Nimetöntä ymmärtämättä, mitä hän tarkoitti, ja sitten hän yhtäkkiä käsitti. Hän hymyili tietäväisesti.
Hetken päästä hän pudisti Nimettömän kättä, laskeutui tikkaat ja meni kotiinsa nukkumaan, hiljaa, jottei herättäisi vanhempiaan. Yöllä hän näki unta Lounaistuulesta ja hänen lempeästä kauneudestaan.
Loppu
) Brettiksien eteläisin herttuakunta.
. Toivon mukaan piakkoin on.
En tiedä itsekään.