Itä-Osgiliathin puolustajat
Lähetetty: Pe 07.01.2005 01:17
Kirjoittelinpa tässä huvikseni yö myöhäisellä tälläisen tarinan mielikuvitustani täyttämästä. Voisin sanoa ne perinteiset eli tein tämän nopeasti ja on monia kohtia, joihin en ole tyytyväinen, mutta toivon kaikkien jo tietävän tämän. Ja ajankohdan huomioon ottaen olisi suorastaan ihme, jos tekstistä ei löytyisi kirjoitusvirheitä. Nopeasti väsätty tarina, jonka toivon viihdyttävän edes jotakuta. Ja mikäli jotakuta kiinnostaa, niin tarinan kehittelin samaisesta inspiraatiosta, josta tein itselleni LotR armeijan. 
Eradan Kaladanin poika, Osgiliathin puolustajien komentaja, oli palaamassa lähimpien upseeriensa kanssa alarannan tarkastukselta, kun he ensi kertaa kuulivat sen. Taistelun äänet kantautuivat jo kauas ja ne olivatkin ainoa asia mikä paljasti Mordorin hyökkäyksen alkaneen, sillä yön pimeydessä ei nähnnyt kauas. Eradan katsahti kumppaneihinsa nopeasti ja lähti juoksemaan kohti ääniä upseerit perässään. Kun he pääsivät lähellä olleelle kukkulalle he näkivät kuinka kuun valo heijasteli raunioiden keskellä lukuisista panssareista ja aseista, jotka liikkuivat kuin tanssijat tanssiesityksessä. Komentaja huomasi myös maassa makaavat ja liikumattomat heijastukset, jonka jälkeen hän nopeasti arvioi näkemänsä ja kääntyi upseeriensa puoleen.
“Thaorn, mene pohjoiseen ja katso tilanne siellä, jonka jälkeen joko tulet pohjoisten joukkojen kanssa auttamaan tänne, jotta voimme lyödä örkit takaisin tai…” Hän aloitti katsoen Thaornia silmiin, mutta hiljeni yllättäen aivan kuin hukaten ajatuksensa.
“Tai…?” Thaorn kysyi.
“Tai jos tilanne on siellä yhtä epätoivoinen kuin täällä, niin vetäydy jäljellä olevien joukkojen kanssa reservien asemiin.” Eradan sanoi napaten ajatuksen, jonka oli jo hetkeksi hukannut, nopeasti ja lopettaen lauseensa.
Thaorn nyökkäsi ja juoksi kukkulalta alas, ja katosi raunioiden sekaan. Eradan katsoi hetken hänen peräänsä, kunnes kääntyi erään nuoren upseerin puoleen.
“Juokse reservien leiriin ja tee hälytys. Käske viedä sana ja veneet länsirannalle, ja toimita käsky läntiseen leiriin. Käske tekemään täyshälytys ja käske valmistamaan täydellinen itärannan evakuointi, jos sikseen tulee. Ja käske viemään sanan samoojille: Osgiliathiin on hyökätty. Mene!”
Upseeri nyökkäsi ja lähti juoksemaan alas kukkulalta kohti rannassa olevaa reservien leiriä. Eradan katsoi hetken tämän menoa, kunnes veti miekkansa esiin ja rynnisti kukkulalta raunioiden sekaan ja kohti taistelua jäljellä olevien upseeriensa kanssa.
Itäisen Osgiliathin joukot oltiin yllätetty ja he olivat jo alunperin olleet alivoimaisia. Nyt heistä oli jo puolet kaatuneet ja Mordorin armeija vyöryi kaupunkiin, mutta siltikin Gondorin rohkeus ei murtunut, heidän kilpensä yhä torjuivat ja aseensa iskivät. Eradan rynnisti kohti taistelun keskipistettä, missä jäljellä olevat Itä-Osgiliathin puolustajat taistelivat yhdessä ryppäässä. Hän juoksi ja juoksi, vihdoinkin saavuttaen vihollisen. Hänen miekkansa iski kaataen ensimmäisen örkin, sitten laajakaarinen isku kaatoi toisenkin. Hän torjui ja iski vuorotahtiin, mutta hänen synnynnäinen hurjuus päästessään valloilleen oli mahtava. Hän ei välittänyt muutamista pienistä haavoista, joita örkit häneen pystyivät iskemään. Ainoa asia, josta hän välitti oli päästä hänen joukkojensa luokse, ja tällä hetkellä sen tavoitteen ja hänen välissä oli este, joka hänen täytyi raivata tieltään. Isku iskulta hän pääsi lähemmäksi, isku iskulta örkkien lukumäärä väheni.
Pohjoisessa Thaorn oli koonnut siellä vartiossa olleet joukot ja juuri tuolla hetkellä hän kyseisen joukon kanssa syöksyivät kohti kunnian kenttiä. He saapuivat taistelun melskeeseen huomaamatta ja olivat piiloutuneena raunioihin hetken jännittäen jousiaan. Sitten yllättäen Mordorin pedot saivat pimeydestä nuolisateen niskaansa, jonka jälkeen edelleen elossa olevat pedot saivat miekasta, kun Thaorn joukkoineen rynnisti mukaan taisteluun.
Gondorin uljaat miehet vetäytyivät muutaman askeleen kerrassaan kohti länttä samalla kun Mordorin mahti iskeytyi heitä vasten kuin aalto toisensa jälkeen, hajoten siihen paikkaan kuin aallonmurtajaan osuen. Kyseinen aallonmurtaja alkoi jo rakoilemaan monien miesten kaaduttua ja yhä uusia örkkejä ilmaantui raunioiden seasta juosten kohti vihollisiaan raivon ajamana. Eradan jo väsyneenä ja pahoin haavoittuneena johti uljasta vastarintaa, joka näytti päättyvän täydelliseen tuhoon. Edes Osgiliathin kokeneet veteraanit eivät pystyneet pysäyttämään Mustan Maan voimaa, ja mikäli Eradanilla olisi ollut hetki aikaa olisi hän surrut Minas Tirithin ja Gondorin tulevaa kohtaloa. Parhaat olivat jo kuolleet tai tulisivat pian kuolemaan tuolla raunioiden seassa, ja kaupunkia suojelemassa olevat nuoret miehet ja pojat olisivat mahdottoman tehtävän edessa, mutta hekin saisivat mahdollisuuden uljaaseen ja hyvään kuolemaan taistelussa. Mutta hänellä ei ollut aikaa tuolle, sillä kaikki hänen tahdonvoimat ja ruumiinvoimat keskittyivät pitämään miekan liikkeessä joko torjuen tai iskien.
Juuri tuona epätoivon hetkenä Itä-Osgiliathin reservit rynnistivät taisteluun. He täyttivät puolustusrivistön aukot ja uudella tarmolla iskivät vihollista. Mustan Ruhtinaan joukot hellittivät paineen hetkeksi arvioidakseen tilanteen uudestaan, mutta hyökkäsivät pian uudestaan ja taistelu jatkui täydellä voimallaan. Gondorin joukot olivat jo päässeet lähellä rantaa olevalle kukkulalle, mistä näkyi reservien leiri ja Länsi-Osgiliathin leiri. Veneitä vietiin pois itäiseltä rannalta, jotta Mordor ei pääsisi saastuttamaan kaupungin läntistä osaa ja kaupungin puoliskoja yhdistävää siltaakin tuhottiin par’aikaa. Eradan vilkaisi taistelun tiimellyksessä tuota näkyä ja nyökkäsi itsekseen hyväksymisen merkiksi. Se oli oikea päätös, vaikea, mutta oikea siltikin.
“Kuten näette Gondorin miehet, Gondorin parhaat…” Hän aloitti kovalla äänellään, jotta kaikki taistelevat kuulisivat hänet. “Meidän on tarkoitettu puolustaa Itä-Osgiliathia kuolemaamme ja sen me joudumme tekemään. Käskynhaltija Denethorin käskystä me emme saa perääntyä ja sitä emme sen vuoksi tee, vaan taistelemme viimeiseen asti sillä raivolla, joka meille on annettu ja lyömme niin monta vihollista maahan kuin vain voimme…” Hänen huutonsa keskeytyi, kun suuren lentävän pedon kynnet iskeytyivät hänen olkapäänsä lävitse ja nostivat hänet ilmaan. Hän kuuli altaan pakokauhun huutoja, ja hän tiesi mikä ne aiheutti. Hänen kätensä kävivät turtuneiksi ja miekka valahti niistä pudoten maahan. Hän oli nähnyt monesti näitä petoja ja niiden ratsastajia, kun ne olivat tiedustelleet Osgiliathia muutamia viikkoja sitten. Itä-Osgiliathin komentaja pystyi vain vaivoin nostamaan katsettaan, jotta näkisi Nazgulin, joka pian surmaisi hänet.
“Taistelkaa!” Hän huusi alhaalla oleville joukoilleen, jotka taistelivat sekä pakokauhua että Mordorin örkkejä vastaan. Sitten hän näki kuinka suuren hirviön kita iskeytyi hänen rintaansa ja niin Eradan Kaladanin poika menehtyi toteuttaessaan valtiaansa käskyä ja suojellessaan rakasta Gondoriaan. Ja niin myös kuolivat miltei kaikki Itä-Osgiliathin puolustajat ja itse Itä-Osgiliath siirtyi Gondorilta Mordorin haltuun ja niin Sormuksen sodan kohtalon hetket lähestyivät hetki hetkeltä.
Eradan Kaladanin poika, Osgiliathin puolustajien komentaja, oli palaamassa lähimpien upseeriensa kanssa alarannan tarkastukselta, kun he ensi kertaa kuulivat sen. Taistelun äänet kantautuivat jo kauas ja ne olivatkin ainoa asia mikä paljasti Mordorin hyökkäyksen alkaneen, sillä yön pimeydessä ei nähnnyt kauas. Eradan katsahti kumppaneihinsa nopeasti ja lähti juoksemaan kohti ääniä upseerit perässään. Kun he pääsivät lähellä olleelle kukkulalle he näkivät kuinka kuun valo heijasteli raunioiden keskellä lukuisista panssareista ja aseista, jotka liikkuivat kuin tanssijat tanssiesityksessä. Komentaja huomasi myös maassa makaavat ja liikumattomat heijastukset, jonka jälkeen hän nopeasti arvioi näkemänsä ja kääntyi upseeriensa puoleen.
“Thaorn, mene pohjoiseen ja katso tilanne siellä, jonka jälkeen joko tulet pohjoisten joukkojen kanssa auttamaan tänne, jotta voimme lyödä örkit takaisin tai…” Hän aloitti katsoen Thaornia silmiin, mutta hiljeni yllättäen aivan kuin hukaten ajatuksensa.
“Tai…?” Thaorn kysyi.
“Tai jos tilanne on siellä yhtä epätoivoinen kuin täällä, niin vetäydy jäljellä olevien joukkojen kanssa reservien asemiin.” Eradan sanoi napaten ajatuksen, jonka oli jo hetkeksi hukannut, nopeasti ja lopettaen lauseensa.
Thaorn nyökkäsi ja juoksi kukkulalta alas, ja katosi raunioiden sekaan. Eradan katsoi hetken hänen peräänsä, kunnes kääntyi erään nuoren upseerin puoleen.
“Juokse reservien leiriin ja tee hälytys. Käske viedä sana ja veneet länsirannalle, ja toimita käsky läntiseen leiriin. Käske tekemään täyshälytys ja käske valmistamaan täydellinen itärannan evakuointi, jos sikseen tulee. Ja käske viemään sanan samoojille: Osgiliathiin on hyökätty. Mene!”
Upseeri nyökkäsi ja lähti juoksemaan alas kukkulalta kohti rannassa olevaa reservien leiriä. Eradan katsoi hetken tämän menoa, kunnes veti miekkansa esiin ja rynnisti kukkulalta raunioiden sekaan ja kohti taistelua jäljellä olevien upseeriensa kanssa.
Itäisen Osgiliathin joukot oltiin yllätetty ja he olivat jo alunperin olleet alivoimaisia. Nyt heistä oli jo puolet kaatuneet ja Mordorin armeija vyöryi kaupunkiin, mutta siltikin Gondorin rohkeus ei murtunut, heidän kilpensä yhä torjuivat ja aseensa iskivät. Eradan rynnisti kohti taistelun keskipistettä, missä jäljellä olevat Itä-Osgiliathin puolustajat taistelivat yhdessä ryppäässä. Hän juoksi ja juoksi, vihdoinkin saavuttaen vihollisen. Hänen miekkansa iski kaataen ensimmäisen örkin, sitten laajakaarinen isku kaatoi toisenkin. Hän torjui ja iski vuorotahtiin, mutta hänen synnynnäinen hurjuus päästessään valloilleen oli mahtava. Hän ei välittänyt muutamista pienistä haavoista, joita örkit häneen pystyivät iskemään. Ainoa asia, josta hän välitti oli päästä hänen joukkojensa luokse, ja tällä hetkellä sen tavoitteen ja hänen välissä oli este, joka hänen täytyi raivata tieltään. Isku iskulta hän pääsi lähemmäksi, isku iskulta örkkien lukumäärä väheni.
Pohjoisessa Thaorn oli koonnut siellä vartiossa olleet joukot ja juuri tuolla hetkellä hän kyseisen joukon kanssa syöksyivät kohti kunnian kenttiä. He saapuivat taistelun melskeeseen huomaamatta ja olivat piiloutuneena raunioihin hetken jännittäen jousiaan. Sitten yllättäen Mordorin pedot saivat pimeydestä nuolisateen niskaansa, jonka jälkeen edelleen elossa olevat pedot saivat miekasta, kun Thaorn joukkoineen rynnisti mukaan taisteluun.
Gondorin uljaat miehet vetäytyivät muutaman askeleen kerrassaan kohti länttä samalla kun Mordorin mahti iskeytyi heitä vasten kuin aalto toisensa jälkeen, hajoten siihen paikkaan kuin aallonmurtajaan osuen. Kyseinen aallonmurtaja alkoi jo rakoilemaan monien miesten kaaduttua ja yhä uusia örkkejä ilmaantui raunioiden seasta juosten kohti vihollisiaan raivon ajamana. Eradan jo väsyneenä ja pahoin haavoittuneena johti uljasta vastarintaa, joka näytti päättyvän täydelliseen tuhoon. Edes Osgiliathin kokeneet veteraanit eivät pystyneet pysäyttämään Mustan Maan voimaa, ja mikäli Eradanilla olisi ollut hetki aikaa olisi hän surrut Minas Tirithin ja Gondorin tulevaa kohtaloa. Parhaat olivat jo kuolleet tai tulisivat pian kuolemaan tuolla raunioiden seassa, ja kaupunkia suojelemassa olevat nuoret miehet ja pojat olisivat mahdottoman tehtävän edessa, mutta hekin saisivat mahdollisuuden uljaaseen ja hyvään kuolemaan taistelussa. Mutta hänellä ei ollut aikaa tuolle, sillä kaikki hänen tahdonvoimat ja ruumiinvoimat keskittyivät pitämään miekan liikkeessä joko torjuen tai iskien.
Juuri tuona epätoivon hetkenä Itä-Osgiliathin reservit rynnistivät taisteluun. He täyttivät puolustusrivistön aukot ja uudella tarmolla iskivät vihollista. Mustan Ruhtinaan joukot hellittivät paineen hetkeksi arvioidakseen tilanteen uudestaan, mutta hyökkäsivät pian uudestaan ja taistelu jatkui täydellä voimallaan. Gondorin joukot olivat jo päässeet lähellä rantaa olevalle kukkulalle, mistä näkyi reservien leiri ja Länsi-Osgiliathin leiri. Veneitä vietiin pois itäiseltä rannalta, jotta Mordor ei pääsisi saastuttamaan kaupungin läntistä osaa ja kaupungin puoliskoja yhdistävää siltaakin tuhottiin par’aikaa. Eradan vilkaisi taistelun tiimellyksessä tuota näkyä ja nyökkäsi itsekseen hyväksymisen merkiksi. Se oli oikea päätös, vaikea, mutta oikea siltikin.
“Kuten näette Gondorin miehet, Gondorin parhaat…” Hän aloitti kovalla äänellään, jotta kaikki taistelevat kuulisivat hänet. “Meidän on tarkoitettu puolustaa Itä-Osgiliathia kuolemaamme ja sen me joudumme tekemään. Käskynhaltija Denethorin käskystä me emme saa perääntyä ja sitä emme sen vuoksi tee, vaan taistelemme viimeiseen asti sillä raivolla, joka meille on annettu ja lyömme niin monta vihollista maahan kuin vain voimme…” Hänen huutonsa keskeytyi, kun suuren lentävän pedon kynnet iskeytyivät hänen olkapäänsä lävitse ja nostivat hänet ilmaan. Hän kuuli altaan pakokauhun huutoja, ja hän tiesi mikä ne aiheutti. Hänen kätensä kävivät turtuneiksi ja miekka valahti niistä pudoten maahan. Hän oli nähnyt monesti näitä petoja ja niiden ratsastajia, kun ne olivat tiedustelleet Osgiliathia muutamia viikkoja sitten. Itä-Osgiliathin komentaja pystyi vain vaivoin nostamaan katsettaan, jotta näkisi Nazgulin, joka pian surmaisi hänet.
“Taistelkaa!” Hän huusi alhaalla oleville joukoilleen, jotka taistelivat sekä pakokauhua että Mordorin örkkejä vastaan. Sitten hän näki kuinka suuren hirviön kita iskeytyi hänen rintaansa ja niin Eradan Kaladanin poika menehtyi toteuttaessaan valtiaansa käskyä ja suojellessaan rakasta Gondoriaan. Ja niin myös kuolivat miltei kaikki Itä-Osgiliathin puolustajat ja itse Itä-Osgiliath siirtyi Gondorilta Mordorin haltuun ja niin Sormuksen sodan kohtalon hetket lähestyivät hetki hetkeltä.