Kai; prologi

[Merrywinds]

Kaksi lehteä. Kaksi lehteä olivat pois paikoiltaan. Sitä ei kukaan huomaisi. Kaksi lehteä, jotta Kai voisi tähdätä rauhassa. Hänen vierellään oli kyykyssä rauhattomana Kaita katsellen Tash, hänen ystävänsä. Tash ei pitänyt tällaisesta hiippailusta ja ”kengänjälkien nuuhkimisesta”, kuten hän sitä kutsui. Kai taas oli kuin kotonaan. Toisaalta, Tash oli tottunut parin tonnin panssaroinnin tarjoamaan suojaukseen, hänhän olikin kuski. Kai taas oli tiedustelija.

”Joko ne surkimukset tulevat? En enää kohta voi ajaa, jalkani ovat niin puutuneet”, hän marmatti. Kai hymyili vastaan ja totesi: ”Älä huoli, kyllä ne kilometrin juoksulla takaisin vertyvät.” Tash irvisti. Heidän oli ollut pakko jättää Chimeransa pitkän matkan päähän, se kun ei oikein ollut sopivin vehje vuoristossa kiipeilyyn. Kai ruuvasi juuri kiväärinsä linssinsuojusta pois. Tash hypisteli hermostuneena mitalia, jonka hän oli ottanut heidän entiseltä kersantiltaan.

Sitten heidän alapuolellaan olevasta solasta alkoi kuulua marssitahdin kumea jyske. Tash hypähti hermostuneena ilmaan ja sai palkkiokseen äkäisen mulkaisun Kailta. Heidän piilopaikastaan ei ollut varaa pudota, sillä se sijaitsi kielekkeellä parinkymmenen metrin korkeudella solan kivisestä pohjasta. Kai kiinnitti kiikarin huolellisesti ja tarkisti aseensa vielä kerran. Sitten hän otti mukavan asennon ja odotti. Tash rapisteli hänen takanaan kärsimättömänä, ja Kai huomautti hänellä siitä. Tash hiljeni vähäksi aikaa, mutta aloitti kohta uudestaan. Kai päätti jättää sen huomiotta. Tashilla oli nimittäin ainoana heidän ryhmästään kunnon kokemusta pommeista ja niiden käytöstä. Nytkin hän vain odotti Kain merkkiä, ja sitten… Kapumm, kuten hän itse sanoi.

Lopulta marssijono tuli esiin. Riveittäin sotilaita marssi täydellisessä tahdissa. Kai odotti. Lisää sotilaita tuli, ja Kai odotti. Lopulta saapui esiin valtava lava, jota kantoi sata lihaksikasta orjaa. Lavalla oli monta koreapukuista ihmistä, ja heidän keskellään istui kultaan pukeutunut nainen. Kain suu kääntyi pieneen hymyntapaiseen kun hän nosti kiväärin kunnolla olalleen ja painoi kiikarin silmäänsä vasten. Hän odotti, kunnes lava oli melkein heidän alapuolellaan, ja sitten hän siirsi hiusristikkonsa naisen silmien väliin. Hänen sormensa kiristyi liipaisimella, ja hetken ajan hänestä näytti siltä, että nainen katsoi suoraan häntä silmiin. Sitten hän vei liipaisimen hellästi pohjaan, ja ase päästi pienen naksauksen.

Naisen päähän ilmestyi siisti reikä, kuten hänen takanaan olevan ylimyksen olkapäähänkin. Lavalla alkoi hirveä melske. ”Nyt”, Kai sanoi hiljaa, ja sulki silmänsä. Tash painoi kädessään olevaa kytkintä.

Sininen väläys rikkoi muuten pilvisen päivän. Solan pohjalla olevat ihmiset muuttuivat höyryksi sekunneissa, ja solan toinen seinä romahti kokonaan. Jyrinä tuntui kaikuvan takaisin maailman toiselta puolelta.

Kaukana solan toisella puolella yksin miesten joukossa marssiva tyttö kääntyi kauhistuneena katsomaan taakseen ja rupesi huutamaan nopeasti tiukkoja käskyjä, ja hänen ympärillään olevat miehet tottelivat kyselemättä. Tyttö katsoi kyynelsilmin romahtanutta solaa ja puri huolestuneena kynsiään.

Lopulta meteli ja ääni loppuivat. Sitten alkoivat kuulua alhaalla olevien hätääntynet huudot ja haavoittuneiden vaikerrus. Kai avasi silmänsä ja katsoi alas. Entinen tie oli nyt kuin maanvyöryn jäljiltä. Kiviä oli kaikkialla, samoin haavoittuneita. Oli vaikea sanoa, kumpia oli enemmän. Sitten outo tunne iski häneen ja hän katsoi kiväärinsä kiikarilla kauemmas solaan. Siellä seisoi yksinäinen mies, vahingoittumattomana, jotain puhuen ja käsiään heiluttaen. Kai silmät laajenivat, kun hän tajusi, mitä mies teki. Hän kääntyi ympäri ja avasi suunsa. Aurinkoa kirkkaampi tulinen ammus lähti miehen ojennetuista käsistä. Kai huusi ystävälleen: ”Juokse!”, ja tämä lähti empimättä juoksuun. Kun Kai sanoi jotain tuohon äänensävyyn, ei ollut vitsi kyseessä. Ammus taittoi matkan solan halki heidän kielekkeelleen. Kipinävana halkoi ilmaa. Tash kääntyi ympäri. Ammus räjähti.

Tash lensi räjähdyksen voimasta kauas metikköön, suoraan puuta päin. kai lensi suoraan ylöspäin, ja ase kirposi hänen käsistään. Hänen ruumiinsa taittui kaarelle ja hän tunsi kipua selässään. yllättävän rauhallisesti hän ajatteli, joko nyt?

Aika tuntui venyvän. Taivas hänen yläpuolellaan muuttui solan pohjaksi, ja hitaasti hän alkoi syöksyä sitä kohti. Sitten joku sanoi hänelle: ”Ei, ei vielä.” Ja aika palasi tavalliseen uomaansa. Solan pohja tuntui olevan siinä liian nopeasti. Kai näki häntä lähestyvät kivet, ja totesi kuivasti itselleen: ” Se on menoa nyt”.

Pimeys tuli solan mukana.

[Rune]

Bloody hell! Tässä oli jotain hienoa. Kirjoitustyyli on mukavan rauhallinen, ja se sopi juuri täydellisesti tällaiseen sniputarinaan. Hahmot alkoivat kiinostaa kovin vahvasti. Vain Kaista ja Tashista sai jonkinnäköisen kuvan, ja liian moni asia jäi pimeään. Tätä tahdon lukea lisää. Muutaman sana-asun olisin vaihtanut, mutta todella näppärä tarina silti. Odotan tarinakisatarinaasi mielenkiinnollta. Jos et ole kirjoittanut vielä niin tässä on viikko aikaa. Eiköhän siinä jotain saa väkerrettyä.

edit\\ No lähettihän tämä kone tuon viestin. Pitkään sai väkertää, että jotain sai sanotuksi tännekin.

[Merrywinds]

NO VOI petskules!(Ja miljoona muuta kirosanaa kaikilla tunnetuilla ja tuntemattomilla kielillä) Luin tarinakisa-topicin äsken ja huomasin, että se piti palauttaa tänään. *menee kaivamaan dynamiittia kellarista* mutinaa.... jupinaa... Brighter than the Sun... kiroilua...

[Cutter]

Ei, vasta perjantaina, Grond siirsi sen, kun ei pysty tänään. So no worry!

[Rautaharakka]

iha hyvä juttu... ei valittamista