Herrasmies ja upseeri
Lähetetty: La 12.02.2005 19:35
Lupasinpa kirjoittaa tuossa päivänä muutamana tarinan tänne, ja tässä se nyt sitten on. Kynä-ääliöys velvoittaa.
Herrasmies ja upseeri
Oli kuuma ja helteinen loppukesän päivä. Puissa lehdet alkoivat muuttua hiljalleen keltaisiksi, ja linnut valmistautuivat lentämään kohti etelää. Yksinäinen kurkiaura lensi Altdorfin torin ylitse. Suurin osa torin väestä istui ravintoloiden ja kapakoiden terassilla juomassa kylmää olutta, varjojen suojatessa auringonpaisteelta. Syksyn armeija valmistui valtaamaan taistelukentän väsyneen kesän joukoilta, ja ihmiset nauttivat viimeisistä hellepäivistä. Ei ollut ihanteellista väentungosta, jossa varas olisi voinut toimia, mutta pakko on hankkia ruokaa, ja uusi veitsikin pitäisi saada, tuumi Jürgen, varas, palkkatappaja ja vähän minkä tahansa rikollisen asian harrastaja. Hän liikkui nopein ja hiljaisin askelin torilla, ja näki mahdollisen uhrinsa: varakkaan näköinen mies. Ilmeisesti yli neljänkymmenen ikäinen, ehkä neljäkymmentäviisi. Miehellä oli hienot vaatteet, tabardi jossa oli selkään kirjailtuna viinimalja ja linna, ja rinnassa sama kuvio. Miehen vyöllä roikkui pistomiekka, jota oli koristeltu runsailla koristeilla, mutta oli selkeästi käytetty, monissa taisteluissa verta juonut. Varsinainen surmanrauta, Jürgen ajatteli. Pitkät saappaat, ja leveälierinen hattu, jossa oli punainen sulka, muuten vaatteet olivat mustat. Miehen kääntyessä Jürgen kiinnitti huomiota mahtavan kokoisiin mustiin hyvin hoidettuihin viiksiin, ja tavallista tummempaan ihoon. Tilealainen tai Estalialainen, Jürgen ajatteli. Teräksenharmaata ohimoilla. Vaarallinen ilme kasvoilla. Ei, tämä on liian kova hänelle, taidan vain kääntää tuon kauppiaan. Hänen harmikseen ulkomaalainen käveli samalle kojulle kuin hänkin, mutta hän päätti yrittää kuitenkin. Liike möi hedelmiä, ja hän näki miehen ottavan appelsiinin, ja maksavan siitä.
Jürgen syöksähti nopeasti kuin kärppä ja nappasi kauppiaan käsistä kukkaron johon kauppias oli ollut laittamassa rahaa, ja lähti juoksemaan.
Don Diego de la Talavera nautti lämmöstä, joka toi hänen mieleensä kotinsa. Hänellä oli tällaisena päivänä aina ikävä kaunista ja lämmintä kotimaatansa, sen kuumia tasankoja, ja viileitä vuorimetsiä. Näkisipä taas härkätaistelun pitkästä aikaa, hän ajatteli, kun hän näki epäilyttävän miehen, joka oli tarkkaillut häntä aikaisemmin sieppaavan Hansin, hänen suosikkikauppiaansa kukkaron, ja juoksevan karkuun Hansin tuijottaessa hölmistyneenä.
”Caramba, gringo! Estalialaisena herrasmiehenä en voi antaa sinun varastaa silmieni alla! Pysähdy, tai tule pysäytetyksi!” Diego huusi.
”Yritä, runkkari!” Jürgen huusi taaksen vilkaisten.
Diego huokaisi, ja mietti miten törkeitä ihmiset olivatkaan Keisarikunnassa, hänen isiensä mailla Estaliassa tuollaisia ei huudeltu näin heppoisasti, äitinsä Bretonniasta puhumattakaan. Helle sai hänet aina nostalgiseksi, Diego mietti, samalla kun heitti appelsiinilla Jürgeniä takaraivoon lennättäen miehen mutaan naamalleen. Diego käveli varkaan vierelle, potkaisi veitsen hänen kädestään, ja nappasi kukkaron heittäen sen Hansille, joka hymyili, ja heitti kiitoksia huutaen Diegolle pussillisen appelsiineja, Diegon suosikkeja suoraan lämpimästä kotimaastaan. Diego kuori yhden ja söi siivun.
Jürgen kirosi, ja nousi ylös mudasta. Hän vihelsi, ja kujalta käveli muutama hänen varastoverinsa hänen luokseen. Hans, iso mutta vietävän nopea, ja Dieter, pieni ja vähintään yhtä nopea, mikä oli isohko vaatimus lain tällä puolen.
”Tapetaan tuo ulkomaalainen äpärä! Millä oikeudella se tulee pahoinpitelemään meitä kunnon Reiklantilaisia!” Jürgen huusi tovereilleen, vetäen kaksi veistä esille.
”Sillä näyttäisi olevan ihan mukavasti rahaa, sehän voisi vaikka antaa sitä tarvitseville, ei se noin paljoa tarvi.” Hans sanoi ottaen nuijansa, ja heilutellen sitä ilkeästi.
”Niin, Ranaldin nimeen, annas rahasi, tai sulta lähtee henki!” Dieter ilmoitti vetäen lyhyen ja ruosteisen miekkansa esiin tunikansa suojista.
”Ah, Mon dieu! Ikinä en ole sanonut non taisteluhaasteelle, olenhan Estalialainen herrasmies”, Diego sanoi ripustaen appelsiinipussin vyölleen. Sitten hän vetäisi haltiamaisen nopealla liikkeellä pistomiekkansa esille. Hän melkein kuuli, kuinka se kuiskaili jano, jano.
Edelleen uskomattoman nopealla liikkeellä hän harppasi eteenpäin, ja upotti miekkansa yllättyneen Hansin kurkkuun. Samalla hän iski kaksi sormeaan jäykkänä Dieterin kurkkuun, ja samalla potkaisi Jürgeniä nivusiin, ja hänen vajotessaan polvilleen, uudestaan nenään upottaen nenäruston aivoihin saakka tappaen hänet välittömästi. Hän oli tappanut kolme miestä neljässä sekunnissa, paitsi että Dieter korisi yhä maassa. Diego lopetti hänen tuskansa nopealla pistolla, olihan hän sentään Estalialainen herrasmies, ja äitinsäkin puolelta vanhaa ritarisukua, ja mietti tulleensa vanhaksi. Hän pyyhki miekkansa varkaiden vaatteisiin, ja ihasteli lämmintä ilmaa. Kaupunginvartiosto tuli paikalle näinkin myöhäisessä vaiheessa, ja kun se näki Diegon, hidasti vauhtiaan kävelyksi.
Kapteeni tuli läimäisemään Diegoa olalle. ”don Diego de la Talavera! Kapteenini! Yhäkö olet upseeri ja herrasmies?”
Diego läimäisi Kapteeni Adolf von Kreugeria olalle, ja sanoi: ”Herrasmies aina ja ikuisesti, upseeri evp. Hänen Majesteettinsa Karl Franz antoi minulle mukavan eläkkeen, ja huvilan tässä Altdorfin kupeessa. Olen alkanut miekkailunopettajaksi.”
”Se onkin sinulle sopiva ala, olit aina nopein meistä kaikista, eivätkä vuodet ole näemmä hidastaneet sinua.” Kreuger sanoi mudassa makaavia ruumiita.
” Caramba! Surullista kyllä, minun täytyy myöntää, että vuodet ovat alkaneet viemään veronsa minultakin. Noiden surmaamiseenkin meni neljä sekuntia.” Diego sanoi hieman masentuneesti hymyillen.
”Kuka toinen viisiissäkymmenissä oleva mies voi sanoa samaa? Mutta meidän täytyy jatkaa partiota, nähkäämme.” Kreuger sanoi kääntyen vartiokaartilaisten puoleen.
”Sinun pitää tulla käymään luonani, Adolf. Näkemisiin.” Diego sanoi, ja kuori toisen appelsiinin.
Diego jatkoi kävelyään Altdorfin kuumassa kesäpäivässä, ja söi appelsiineja. Hänellä ei ollut tunteja tänään, oli täydellisen vapaata. Hän päätti istua ravintolan terassille nauttimaan lasillisen punaviiniä. Bretonnialaista, hän joi aina Bretonnialaista viiniä, sukunsa kunniaksi. Vai että viisissäkymmenissä? Ja hän oli yli kahdeksankymmenen. Hän ei tiennyt, miksi oli niin nuorekkaan näköinen ja oloinen, mutta hän uskoi, että ne kolmekymmentä vuotta, mitkä hän oli viettänyt Ulthuanilla vaikuttivat asiaan. Hänellä oli ikävä haltiatovereitaan. Varsinkin Finnreithiä, vanhaa ystäväänsä. Viime näkemisestä oli kymmenen vuotta, kun he olivat kummatkin olleet Russlantin armeijassa, taistelemassa örkkejä vastaan. Hän palasi muistoissaan kymmenen vuoden taakse, jolloin kaikki mikä seisoi Russlannin pohjoisen maan ja kymmenen tuhannen örkin välissä olivat he, ja tuhat urheata Russlannin miestä. He olivat taistelleet armottomasti kolme päivää ja kolme yötä, kunnes örkkien oli pakko perääntyä Russlannin jääräpäisten puolustajien luota. Heitä oli ollut taistelukuntoisina enää vajaa sata siihen mennessä, loput olivat kuolleet raakojen örkkien alle, tai hiisien nuoliin. Hän, Kreuger, Grigori ja Finnreith olivat kaataneet yhdessä örkkien hirmuisen päällikön, joka oli ollut jätin kokoinen, ja heiluttanut melkein yhtä isoa kirvestä. Oi niitä aikoja, Diego ajatteli. Hänellä oli ikävä sotaa. Hän oli käynyt sotaa viidentoista vuoden kypsästä iästä saakka, jolloin pohjanmiehet olivat tulleet laivoillaan, ja tappaneet hänen vanhempansa. Hänestä oli tullut silloin Aragonian pienen kaupungin kreivi, mutta hän oli ainut joka oli jäänyt henkiin. Hän oli tietenkin palkannut pienen laivaston, ja kostanut kaupunkinsa tuhon, olihan hän sentään Estalialainen Herrasmies. Silloin hän oli tutustunut Finnreithiinkin, hän oli merihaltia, joka oli kasvanut Marienburgissa, ja oli haltiain mittapuulla raisu ja ihmismäinen. Missähän he kaikki ovat, Diego ajatteli. Grigori? Finnreith? Belennaer? Diego huokaisi väsyneesti, hän oli vanha, ja hän tunsi sen luissaan. Don Diego de la Talavera tyhjensi viinilasinsa, Kumarsi kaikille paikalla oleville asiakkaille, olihan hän sentään Estalialainen herrasmies, ja lähti kävelemään hiljaa yksinäiseen ja kylmään kotiinsa.
Viikko kului, ja toinen tuli, ja kului yhtä leppoisasti kuin edellinen, Helteet jatkuivat yhä, ja koko Altdorf oli nukuksissa. Ihmiset ottivat rennosti, kuumuus lamautti kaikki, ja niillä joilla oli varaa tehdä niin, laiskottelivat niin paljon kuin jaksoivat. Diego oli yhä surumielinen, ja oli alkanut vakavissaan pohtimaan, pitäisikö palata armeijaan. Hän oli kyllä ajatellut, että lähtisi eläkkeelle, ja jättäisi sotimisen nuorempien käsiin, mutta Estalialaisen herrasmiehen veri veti taisteluun vuodattamaan kunniallisesti hurmetta.
Oli kuuma ilta, ja kuumuuden mukana tullut kuivuus oli jo alkanut tappamaan kasveja. Ei mikään ihme, kun ei ollut satanut tai edes kunnolla tuullut kahteen ja puoleen viikkoon. Diego piti tästä säästä paljonkin, mutta keisarikuntalaisia tällainen epänormaali sää alkoi jo inhottamaan, ja kävellessään kadulla hän kuuli terasseilta kirouksia ”epäinhimillisestä” säästä. Sigmarin katedraalista kuului mesuamista muutaman kadunkulman päästä, epäilemättä siellä rukoiltiin, että tämä ”epäinhimillinen” sää loppuisi, ja tulisi sadetta. Pyh, Russlannin aroilla vasta epäinhimillistä olikin, kun pakkanen oli niin kova, että sormet jäätyivät kiinni metalliin, ja raajoja jouduttiin amputoimaan. Hänellä oli ikävä sinne pohjoiseenkin, tuohon Kislevin rajanaapuriin idän vuorilla. Hän kykeni melkein tuntemaan kylmyyden rinnassaan, kun muisteli aikaa jota vietti siellä. Paitsi että hän tunsi oikeasti kylmyyttä rinnassaan. Hän otti esiin yhden kaulakoruistaan, hopeisessa ketjussa roikkuvan valkoisen miekan. Se tuntui koko ajan kylmemmältä, tuo miekka, jonka hän oli saanut aikoinaan opettajaltaan Belennaerilta. Joku valkoisen tornin suojateista kutsui häntä lähellä. Miekkaa käytettiin yleensä vain hengenhädässä, tai todella tärkeässä tapauksessa. Hän kiersi ympyrää, ja testasi missä suunnassa tuntui kylmimmältä. Keisarikuntalaiset katselivat ihmetellen, ja mutisivat keskenään hulluista Estalialaisista. Tavallisesti Diego olisi ehkä sukinut mahtavia viiksiään ja haastanut jonkun heistä kaksintaisteluun, olihan hän sentään Estalialainen herrasmies, mutta nyt hän paljasti pistomiekkansa ja lähti juoksemaan kohti miekan osoittamaa suuntaa.
Hän juoksi ahtailla kaduilla miekan antaman suunnan mukaan, kunnes kuuli taistelun ääniä pimeältä kujalta. Metalli kajahti metallia, ja hän kuuli kirouksia reikspielellä.
”Donnerwetter! Tappakaa se suippokorvainen äpärä!” kuului huuto kujalta.
Diego juoksi kujalle, ja näki varsin epätasaisen taistelun. Yksi siniharmaaseen viittaan ja haltiavaatteisiin pukeutunut haltia piteli loitolla seitsemää keisarikuntalaista miestä. Haltialla oli aseinaan vaaleansinisenä loistavat lyhyet miekat, joita hän käytt taitavasti. Maassa makasi kolme kuollutta Reiklantilaista todisteena tästä. Huppu heilahti pois haltian päästä, ja Diego tunnisti hänet. Finnreith!
Diego ryntäsi ahdasta ja likaista pimeää kujaa pitkin, ja huusi ”Bastardoa! Caramba! Kymmenen yhtä vastaan, Mon dieu! Mitä kunniattomuuta, kääntykää, ja kohdatkaa kuolemanne, saastat! Näytän teille miten Estalialainen herrasmies käyttää miekkaa!”
Kaksi miestä kääntyi hämmästyneenä siitä, että joku kaupungin yleensä valinpitämättömistä asukkaista puuttui heidän asioihinsa. He juoksivat Diegoa vastaan, ja ensimmäinen huitaisi sinänsä ihan taitavan lyönnin tähdäten Diegoa rintaan. Mutta tätä herrasmiestä ei niin helpolla voitettukaan. Diego syöksähti kuin haukka miekan alta, ja lävisti miehen sydämen nopealla ja käsittämättömän tarkalla pistolla. Diego syöksähti nopeasti pystyyn, ja iski lävistämänsä miehen toista hyökkäävä miestä vasten lävistäen hänetkin. Hän potkaisi ruumiit irti miekastaan. Syvältä hänen kurkustaan nousi murinaa, ja hänen kuuma Estalialaisverensä kiehui raivosta. Hän kohotti miekkansa, virnisti saakuli näköisesti, ja huudahti ”En gardé!” edessään seisovalle miehelle.
Heinbrecht katseli kauhuissaan, kun uusi tulokas tappoi kahdella pistolla Kreiterin ja Hartin ja kääntyi sitten häntä kohden. Mies näytti todella helvetin syövereistä kivunneelta, hänellä oli naamallaan verenhimoinen irvistys, ja silmät, joissa paloi tuli ja jano, katselivat häntä mahtavien viiksien yläpuolelta kiiluen. Hän huudahti jotain Bretonniaksia, ja kohotti pistomiekkansa. Heinbrecht iski kirveellään, ja se oli viimeinen asia mitä tuo kurja rikollinen teki elämänsä aikana, hän tunsi kipua vatsassaan, kun miekka puhkaisi häneltä pernan, ja hän kaatui eteenpäin kohti maata ja mustuutta. Hän mietti viimeisinä ajatuksinaan, että miksihän demoni puhui bretonniaa…
Haltia ja herrasmies tappoivat nopeasti loput vihollisensa, ja ryntäsivät sen jälkeen halaamaan toisiaan, ja nauramaan.
”Diego!”
”Finnreith!”
”Tapaamme kymmenen vuoden jälkeen samoissa merkeissä kuin erosimmekin, tappaen.”
”Jotkut asiat eivät muutu, caramba! Ottaen huomioon, että nämä kunniattomat raukat yrittivät tuollaisella innolla tappaa sinut, en usko, että olet täällä pelkästään vanhaa ystävää katsomassa?” Diego kysyi.
”En, liikun valkoisen tornin asiolla… Tarvitsen apuasi, mutta menkäämme jonnekin viihtyisämpään paikkaan keskustelemaan. Tilkka viiniäkään ei olisi pahitteeksi raskaan päivätyön jälkeen.” Finnreith sanoi virnistäen.
”Mennään huvilaani, minulla on vielä muutama pullo haltiaviiniä jäljellä. Niitä mitä Linnéthain lahjoitti minulle, muistatko?” Diego sanoi virnistäen takaisin.
”Erinomaisesti, ystäväni. Menkäämme nauttimaan huvilasi suloista, ja selvitän sinulle samalla asiani…”
Mikä onkaan Finnreithin asia? Miksi hänen kimppuunsä hyökättiin? Mistä tässä kaikessa on kyse? Se selviää ensi jaksossa, pysykää sotussa hyvät lukijat. Lupaan kirjoittaa jatkoa, olenhan sentään suomalainen herrasmies!
Herrasmies ja upseeri
Oli kuuma ja helteinen loppukesän päivä. Puissa lehdet alkoivat muuttua hiljalleen keltaisiksi, ja linnut valmistautuivat lentämään kohti etelää. Yksinäinen kurkiaura lensi Altdorfin torin ylitse. Suurin osa torin väestä istui ravintoloiden ja kapakoiden terassilla juomassa kylmää olutta, varjojen suojatessa auringonpaisteelta. Syksyn armeija valmistui valtaamaan taistelukentän väsyneen kesän joukoilta, ja ihmiset nauttivat viimeisistä hellepäivistä. Ei ollut ihanteellista väentungosta, jossa varas olisi voinut toimia, mutta pakko on hankkia ruokaa, ja uusi veitsikin pitäisi saada, tuumi Jürgen, varas, palkkatappaja ja vähän minkä tahansa rikollisen asian harrastaja. Hän liikkui nopein ja hiljaisin askelin torilla, ja näki mahdollisen uhrinsa: varakkaan näköinen mies. Ilmeisesti yli neljänkymmenen ikäinen, ehkä neljäkymmentäviisi. Miehellä oli hienot vaatteet, tabardi jossa oli selkään kirjailtuna viinimalja ja linna, ja rinnassa sama kuvio. Miehen vyöllä roikkui pistomiekka, jota oli koristeltu runsailla koristeilla, mutta oli selkeästi käytetty, monissa taisteluissa verta juonut. Varsinainen surmanrauta, Jürgen ajatteli. Pitkät saappaat, ja leveälierinen hattu, jossa oli punainen sulka, muuten vaatteet olivat mustat. Miehen kääntyessä Jürgen kiinnitti huomiota mahtavan kokoisiin mustiin hyvin hoidettuihin viiksiin, ja tavallista tummempaan ihoon. Tilealainen tai Estalialainen, Jürgen ajatteli. Teräksenharmaata ohimoilla. Vaarallinen ilme kasvoilla. Ei, tämä on liian kova hänelle, taidan vain kääntää tuon kauppiaan. Hänen harmikseen ulkomaalainen käveli samalle kojulle kuin hänkin, mutta hän päätti yrittää kuitenkin. Liike möi hedelmiä, ja hän näki miehen ottavan appelsiinin, ja maksavan siitä.
Jürgen syöksähti nopeasti kuin kärppä ja nappasi kauppiaan käsistä kukkaron johon kauppias oli ollut laittamassa rahaa, ja lähti juoksemaan.
Don Diego de la Talavera nautti lämmöstä, joka toi hänen mieleensä kotinsa. Hänellä oli tällaisena päivänä aina ikävä kaunista ja lämmintä kotimaatansa, sen kuumia tasankoja, ja viileitä vuorimetsiä. Näkisipä taas härkätaistelun pitkästä aikaa, hän ajatteli, kun hän näki epäilyttävän miehen, joka oli tarkkaillut häntä aikaisemmin sieppaavan Hansin, hänen suosikkikauppiaansa kukkaron, ja juoksevan karkuun Hansin tuijottaessa hölmistyneenä.
”Caramba, gringo! Estalialaisena herrasmiehenä en voi antaa sinun varastaa silmieni alla! Pysähdy, tai tule pysäytetyksi!” Diego huusi.
”Yritä, runkkari!” Jürgen huusi taaksen vilkaisten.
Diego huokaisi, ja mietti miten törkeitä ihmiset olivatkaan Keisarikunnassa, hänen isiensä mailla Estaliassa tuollaisia ei huudeltu näin heppoisasti, äitinsä Bretonniasta puhumattakaan. Helle sai hänet aina nostalgiseksi, Diego mietti, samalla kun heitti appelsiinilla Jürgeniä takaraivoon lennättäen miehen mutaan naamalleen. Diego käveli varkaan vierelle, potkaisi veitsen hänen kädestään, ja nappasi kukkaron heittäen sen Hansille, joka hymyili, ja heitti kiitoksia huutaen Diegolle pussillisen appelsiineja, Diegon suosikkeja suoraan lämpimästä kotimaastaan. Diego kuori yhden ja söi siivun.
Jürgen kirosi, ja nousi ylös mudasta. Hän vihelsi, ja kujalta käveli muutama hänen varastoverinsa hänen luokseen. Hans, iso mutta vietävän nopea, ja Dieter, pieni ja vähintään yhtä nopea, mikä oli isohko vaatimus lain tällä puolen.
”Tapetaan tuo ulkomaalainen äpärä! Millä oikeudella se tulee pahoinpitelemään meitä kunnon Reiklantilaisia!” Jürgen huusi tovereilleen, vetäen kaksi veistä esille.
”Sillä näyttäisi olevan ihan mukavasti rahaa, sehän voisi vaikka antaa sitä tarvitseville, ei se noin paljoa tarvi.” Hans sanoi ottaen nuijansa, ja heilutellen sitä ilkeästi.
”Niin, Ranaldin nimeen, annas rahasi, tai sulta lähtee henki!” Dieter ilmoitti vetäen lyhyen ja ruosteisen miekkansa esiin tunikansa suojista.
”Ah, Mon dieu! Ikinä en ole sanonut non taisteluhaasteelle, olenhan Estalialainen herrasmies”, Diego sanoi ripustaen appelsiinipussin vyölleen. Sitten hän vetäisi haltiamaisen nopealla liikkeellä pistomiekkansa esille. Hän melkein kuuli, kuinka se kuiskaili jano, jano.
Edelleen uskomattoman nopealla liikkeellä hän harppasi eteenpäin, ja upotti miekkansa yllättyneen Hansin kurkkuun. Samalla hän iski kaksi sormeaan jäykkänä Dieterin kurkkuun, ja samalla potkaisi Jürgeniä nivusiin, ja hänen vajotessaan polvilleen, uudestaan nenään upottaen nenäruston aivoihin saakka tappaen hänet välittömästi. Hän oli tappanut kolme miestä neljässä sekunnissa, paitsi että Dieter korisi yhä maassa. Diego lopetti hänen tuskansa nopealla pistolla, olihan hän sentään Estalialainen herrasmies, ja äitinsäkin puolelta vanhaa ritarisukua, ja mietti tulleensa vanhaksi. Hän pyyhki miekkansa varkaiden vaatteisiin, ja ihasteli lämmintä ilmaa. Kaupunginvartiosto tuli paikalle näinkin myöhäisessä vaiheessa, ja kun se näki Diegon, hidasti vauhtiaan kävelyksi.
Kapteeni tuli läimäisemään Diegoa olalle. ”don Diego de la Talavera! Kapteenini! Yhäkö olet upseeri ja herrasmies?”
Diego läimäisi Kapteeni Adolf von Kreugeria olalle, ja sanoi: ”Herrasmies aina ja ikuisesti, upseeri evp. Hänen Majesteettinsa Karl Franz antoi minulle mukavan eläkkeen, ja huvilan tässä Altdorfin kupeessa. Olen alkanut miekkailunopettajaksi.”
”Se onkin sinulle sopiva ala, olit aina nopein meistä kaikista, eivätkä vuodet ole näemmä hidastaneet sinua.” Kreuger sanoi mudassa makaavia ruumiita.
” Caramba! Surullista kyllä, minun täytyy myöntää, että vuodet ovat alkaneet viemään veronsa minultakin. Noiden surmaamiseenkin meni neljä sekuntia.” Diego sanoi hieman masentuneesti hymyillen.
”Kuka toinen viisiissäkymmenissä oleva mies voi sanoa samaa? Mutta meidän täytyy jatkaa partiota, nähkäämme.” Kreuger sanoi kääntyen vartiokaartilaisten puoleen.
”Sinun pitää tulla käymään luonani, Adolf. Näkemisiin.” Diego sanoi, ja kuori toisen appelsiinin.
Diego jatkoi kävelyään Altdorfin kuumassa kesäpäivässä, ja söi appelsiineja. Hänellä ei ollut tunteja tänään, oli täydellisen vapaata. Hän päätti istua ravintolan terassille nauttimaan lasillisen punaviiniä. Bretonnialaista, hän joi aina Bretonnialaista viiniä, sukunsa kunniaksi. Vai että viisissäkymmenissä? Ja hän oli yli kahdeksankymmenen. Hän ei tiennyt, miksi oli niin nuorekkaan näköinen ja oloinen, mutta hän uskoi, että ne kolmekymmentä vuotta, mitkä hän oli viettänyt Ulthuanilla vaikuttivat asiaan. Hänellä oli ikävä haltiatovereitaan. Varsinkin Finnreithiä, vanhaa ystäväänsä. Viime näkemisestä oli kymmenen vuotta, kun he olivat kummatkin olleet Russlantin armeijassa, taistelemassa örkkejä vastaan. Hän palasi muistoissaan kymmenen vuoden taakse, jolloin kaikki mikä seisoi Russlannin pohjoisen maan ja kymmenen tuhannen örkin välissä olivat he, ja tuhat urheata Russlannin miestä. He olivat taistelleet armottomasti kolme päivää ja kolme yötä, kunnes örkkien oli pakko perääntyä Russlannin jääräpäisten puolustajien luota. Heitä oli ollut taistelukuntoisina enää vajaa sata siihen mennessä, loput olivat kuolleet raakojen örkkien alle, tai hiisien nuoliin. Hän, Kreuger, Grigori ja Finnreith olivat kaataneet yhdessä örkkien hirmuisen päällikön, joka oli ollut jätin kokoinen, ja heiluttanut melkein yhtä isoa kirvestä. Oi niitä aikoja, Diego ajatteli. Hänellä oli ikävä sotaa. Hän oli käynyt sotaa viidentoista vuoden kypsästä iästä saakka, jolloin pohjanmiehet olivat tulleet laivoillaan, ja tappaneet hänen vanhempansa. Hänestä oli tullut silloin Aragonian pienen kaupungin kreivi, mutta hän oli ainut joka oli jäänyt henkiin. Hän oli tietenkin palkannut pienen laivaston, ja kostanut kaupunkinsa tuhon, olihan hän sentään Estalialainen Herrasmies. Silloin hän oli tutustunut Finnreithiinkin, hän oli merihaltia, joka oli kasvanut Marienburgissa, ja oli haltiain mittapuulla raisu ja ihmismäinen. Missähän he kaikki ovat, Diego ajatteli. Grigori? Finnreith? Belennaer? Diego huokaisi väsyneesti, hän oli vanha, ja hän tunsi sen luissaan. Don Diego de la Talavera tyhjensi viinilasinsa, Kumarsi kaikille paikalla oleville asiakkaille, olihan hän sentään Estalialainen herrasmies, ja lähti kävelemään hiljaa yksinäiseen ja kylmään kotiinsa.
Viikko kului, ja toinen tuli, ja kului yhtä leppoisasti kuin edellinen, Helteet jatkuivat yhä, ja koko Altdorf oli nukuksissa. Ihmiset ottivat rennosti, kuumuus lamautti kaikki, ja niillä joilla oli varaa tehdä niin, laiskottelivat niin paljon kuin jaksoivat. Diego oli yhä surumielinen, ja oli alkanut vakavissaan pohtimaan, pitäisikö palata armeijaan. Hän oli kyllä ajatellut, että lähtisi eläkkeelle, ja jättäisi sotimisen nuorempien käsiin, mutta Estalialaisen herrasmiehen veri veti taisteluun vuodattamaan kunniallisesti hurmetta.
Oli kuuma ilta, ja kuumuuden mukana tullut kuivuus oli jo alkanut tappamaan kasveja. Ei mikään ihme, kun ei ollut satanut tai edes kunnolla tuullut kahteen ja puoleen viikkoon. Diego piti tästä säästä paljonkin, mutta keisarikuntalaisia tällainen epänormaali sää alkoi jo inhottamaan, ja kävellessään kadulla hän kuuli terasseilta kirouksia ”epäinhimillisestä” säästä. Sigmarin katedraalista kuului mesuamista muutaman kadunkulman päästä, epäilemättä siellä rukoiltiin, että tämä ”epäinhimillinen” sää loppuisi, ja tulisi sadetta. Pyh, Russlannin aroilla vasta epäinhimillistä olikin, kun pakkanen oli niin kova, että sormet jäätyivät kiinni metalliin, ja raajoja jouduttiin amputoimaan. Hänellä oli ikävä sinne pohjoiseenkin, tuohon Kislevin rajanaapuriin idän vuorilla. Hän kykeni melkein tuntemaan kylmyyden rinnassaan, kun muisteli aikaa jota vietti siellä. Paitsi että hän tunsi oikeasti kylmyyttä rinnassaan. Hän otti esiin yhden kaulakoruistaan, hopeisessa ketjussa roikkuvan valkoisen miekan. Se tuntui koko ajan kylmemmältä, tuo miekka, jonka hän oli saanut aikoinaan opettajaltaan Belennaerilta. Joku valkoisen tornin suojateista kutsui häntä lähellä. Miekkaa käytettiin yleensä vain hengenhädässä, tai todella tärkeässä tapauksessa. Hän kiersi ympyrää, ja testasi missä suunnassa tuntui kylmimmältä. Keisarikuntalaiset katselivat ihmetellen, ja mutisivat keskenään hulluista Estalialaisista. Tavallisesti Diego olisi ehkä sukinut mahtavia viiksiään ja haastanut jonkun heistä kaksintaisteluun, olihan hän sentään Estalialainen herrasmies, mutta nyt hän paljasti pistomiekkansa ja lähti juoksemaan kohti miekan osoittamaa suuntaa.
Hän juoksi ahtailla kaduilla miekan antaman suunnan mukaan, kunnes kuuli taistelun ääniä pimeältä kujalta. Metalli kajahti metallia, ja hän kuuli kirouksia reikspielellä.
”Donnerwetter! Tappakaa se suippokorvainen äpärä!” kuului huuto kujalta.
Diego juoksi kujalle, ja näki varsin epätasaisen taistelun. Yksi siniharmaaseen viittaan ja haltiavaatteisiin pukeutunut haltia piteli loitolla seitsemää keisarikuntalaista miestä. Haltialla oli aseinaan vaaleansinisenä loistavat lyhyet miekat, joita hän käytt taitavasti. Maassa makasi kolme kuollutta Reiklantilaista todisteena tästä. Huppu heilahti pois haltian päästä, ja Diego tunnisti hänet. Finnreith!
Diego ryntäsi ahdasta ja likaista pimeää kujaa pitkin, ja huusi ”Bastardoa! Caramba! Kymmenen yhtä vastaan, Mon dieu! Mitä kunniattomuuta, kääntykää, ja kohdatkaa kuolemanne, saastat! Näytän teille miten Estalialainen herrasmies käyttää miekkaa!”
Kaksi miestä kääntyi hämmästyneenä siitä, että joku kaupungin yleensä valinpitämättömistä asukkaista puuttui heidän asioihinsa. He juoksivat Diegoa vastaan, ja ensimmäinen huitaisi sinänsä ihan taitavan lyönnin tähdäten Diegoa rintaan. Mutta tätä herrasmiestä ei niin helpolla voitettukaan. Diego syöksähti kuin haukka miekan alta, ja lävisti miehen sydämen nopealla ja käsittämättömän tarkalla pistolla. Diego syöksähti nopeasti pystyyn, ja iski lävistämänsä miehen toista hyökkäävä miestä vasten lävistäen hänetkin. Hän potkaisi ruumiit irti miekastaan. Syvältä hänen kurkustaan nousi murinaa, ja hänen kuuma Estalialaisverensä kiehui raivosta. Hän kohotti miekkansa, virnisti saakuli näköisesti, ja huudahti ”En gardé!” edessään seisovalle miehelle.
Heinbrecht katseli kauhuissaan, kun uusi tulokas tappoi kahdella pistolla Kreiterin ja Hartin ja kääntyi sitten häntä kohden. Mies näytti todella helvetin syövereistä kivunneelta, hänellä oli naamallaan verenhimoinen irvistys, ja silmät, joissa paloi tuli ja jano, katselivat häntä mahtavien viiksien yläpuolelta kiiluen. Hän huudahti jotain Bretonniaksia, ja kohotti pistomiekkansa. Heinbrecht iski kirveellään, ja se oli viimeinen asia mitä tuo kurja rikollinen teki elämänsä aikana, hän tunsi kipua vatsassaan, kun miekka puhkaisi häneltä pernan, ja hän kaatui eteenpäin kohti maata ja mustuutta. Hän mietti viimeisinä ajatuksinaan, että miksihän demoni puhui bretonniaa…
Haltia ja herrasmies tappoivat nopeasti loput vihollisensa, ja ryntäsivät sen jälkeen halaamaan toisiaan, ja nauramaan.
”Diego!”
”Finnreith!”
”Tapaamme kymmenen vuoden jälkeen samoissa merkeissä kuin erosimmekin, tappaen.”
”Jotkut asiat eivät muutu, caramba! Ottaen huomioon, että nämä kunniattomat raukat yrittivät tuollaisella innolla tappaa sinut, en usko, että olet täällä pelkästään vanhaa ystävää katsomassa?” Diego kysyi.
”En, liikun valkoisen tornin asiolla… Tarvitsen apuasi, mutta menkäämme jonnekin viihtyisämpään paikkaan keskustelemaan. Tilkka viiniäkään ei olisi pahitteeksi raskaan päivätyön jälkeen.” Finnreith sanoi virnistäen.
”Mennään huvilaani, minulla on vielä muutama pullo haltiaviiniä jäljellä. Niitä mitä Linnéthain lahjoitti minulle, muistatko?” Diego sanoi virnistäen takaisin.
”Erinomaisesti, ystäväni. Menkäämme nauttimaan huvilasi suloista, ja selvitän sinulle samalla asiani…”
Mikä onkaan Finnreithin asia? Miksi hänen kimppuunsä hyökättiin? Mistä tässä kaikessa on kyse? Se selviää ensi jaksossa, pysykää sotussa hyvät lukijat. Lupaan kirjoittaa jatkoa, olenhan sentään suomalainen herrasmies!
