Keisarin viha
Lähetetty: Su 20.02.2005 11:42
Älkää nyt järkyttykö kun pitkästä aikaa lähetän tänne jotain. Kirjoittaminen (tai koko Warhammer) ei ole kiinnostanut tippaakaan pitkään aikaan ja tarinakilpailukin meni ohi, mutta hiljattain teki mieli kokeilla onko kirjoitustaito enää tallella ja naputtelin tämän lyhyen tarinantapaisen. Onkohan kenelläkään mitään kommenttia?
-------------------------------------
Keisarin viha
Tukevat palmut painuvat navakassa tuulessa kuin näkymättömän, jättiläismäisen käden painamina. Sade piiskasi puiden oksia aiheuttaen mahtavan rätinän; pisarat olivat nyrkin kokoisia, voimakas tuuli antoi niille hirvittävän nopeuden ja isoimmat lehdet repeytyivät kappaleiksi niiden voimasta. Tiheiden myrskypilvien aiheuttamaa pimeyttä rikkoivat ainoastaan satunnaiset salamaniskut.
Jokainen metsässä asuva eläin oli piiloutunut myrskyltä; onttojen puiden sisään, kivien väliin, johonkin luolaan tai kaivautunut maan sisään. Metsässä liikkui ainoastaan yksi elävä olento.
Metsä oli yli tuhat vuotta vanha, ja vanhimmat, lähes puolen kilometrin korkuuteen ulottuvat puut tukahduttivat tuulen pahimmat voimat maantasolta. Silti siellä liikkuminen oli hankalaa; pois valuva sadevesi muodosti puolen metrin syvyisen joen puiden välissä olevilla poluilla, jotka olivat ainoa liikkumisvaraa tarjoava paikka tiheän aliskasvillisuuden seassa. Siellä kulkeva olento liikkui itsepintaisesti eteenpäin, milloin kahlaten vettä tulvivalla polulla, milloin loikkien ketterästi vedenpinnan yläpuolelle ulottuvien kivien, oksien ja puunrunkojen päällä. Oksienkin vaimentamana tuuli puhalsi pienen hurrikaanin voimalla, ja veden virtaus vastasi matalaa koskea; oli kuin luonnonvoimat tahtoisivat estää olennon kulkua kaikin mahdollisin tavoin. Silti se jatkoi kulkuaan kohti tavoitettaan, hitaasti, varmasti ja väsymättä. Tiukan, vakaan mielensä voimalla.
Keisarillisen kaartin eversti Sternmünd seisoi kädet selkänsä takana ikkunan ääressä, katsellen viidakossa raivoavaa myrskyä. Hänen mieltään vaivasi monta asiaa, eikä päällimmäinen niistä ollut tämä hirvittävä myrsky, joka saattaisi jatkua vielä monta päivää ja oli tuhonnut kaikki yhteydet ulkomaailmaan.
Eversti Sternmünd oli puhdasverinen sotilas aina lakkinsa lipasta saappaidensa kiilteleviin kantapäihin asti. Hän johti miehiä taistelukentillä, koordinoi tykistökeskityksiä ja suunnitteli jopa avaruustaisteluja, alusten välisiä - sitä ei kuka tahansa eversti tehnyt. Mutta uskontoon liittyvissä asioissa hän oli aina luottanut neuvonantajiin; kenttäpappeihin, kappeliherroihin ja inkvisiittoreihin. Keisarin tahdon toteuttaminen oli hänen tehtävänsä; sen tunteminen taas ei. Tällä hetkellä hänen sisällään oli kuitenkin käynnissä vahva mittelö näiden asioiden välillä. Näiden asioiden, jotka olivat olleet hänelle koko aikuisen elämän ajan itsestäänselvyys.
Sternmünd oli määrätty johtamaan tämän alkukantaisen planeetan ainoan sivistynyneen kaupungin puolustusta, ja sen tehtävän hän oli hoitanut tähän asti erittäin hyvin. Hänen päämajanaan toimi jopa tällaisen hirmumyrskyn kestävä valtava palatsi, ja hän oli käytännössä koko planeetan korkein virkamies, joten hänellä ei ollut valittamista.
Tämän epämiellyttävän tilanteen oli aiheuttanut inkvisiittori Fleischburg. Hän oli saapunut paikalle mukanaan viisihenkinen saattueensa, joista kolme oli vakavasti haavoittuneita, mutta se ei ollut mikään ongelma. Eversti oli määrännyt koko lääkintähenkilöstön hoitamaan haavoittuneita tulokkaita, ja ottanut inkvisiittorin vastaan asiaankuuluvalla kunnioituksella. Ikävän tilanteen aiheutti jokin, mikä seurasi muutaman metrin inkvisiittori Fleischburgin perässä, ilmassa leijuen; kammottava, kalpean haalea demoni. Inkvisiittori oli asettunut hänen palatsiinsa asumaan demoneineen, ja ilmoittanut ottavansa planeetan sotilasvoimat komentoonsa.
Pienen tutkimisen jälkeen Sternmündille oli melko selvää, että Fleischburg ryhmineen ei ollut enää keisarikunnan suojeluksessa; heidän aluksensa vauriot oli todennäköisimmin aiheuttanut kaartin lasertykki, ja hänen tietääkseen ainoastaan keisarillinen voimamiekka kykenee leikkaamaan asepalvelijan keramiitista valmistettua rintapanssari suorassa linjassa. Mieluiten Sternmünd olisi potkaissut inkvisiittorin saattueineen ulos myrskyyn, mutta hänen itseluottamuksensa ei riittänyt moiseen tekoon. Koko elämänsä ajan hän oli totellut sotilaallisesti ylempiarvoisiaan, ja inkvisiittorin sanan epäileminen merkitsi kuolemantuomiota - paitsi jos inkvisiittori oli julistettu kirkonkiroukseen, kuten nyt oli melko varmasti tapahtunut - kuinkas muuten heidän alustaan olisi ammuttu kaartin omalla lasertykillä? Mutta jos hän yrittäisi hankkiutua inkvisiittorista eroon, saattaisi hyvin käydä niin että hänen omat vartijansa kääntyisivät häntä vastaan.
Voimakas koputus ovelle keskeytti everstin mietteet.
Edestäpäin alkoi kajastaa valoa. Olennon liikkeet muutuivat varovaisemmiksi, se ei halunnut tulla nähdyksi. Se tarttui puunoksaan, heilautti itsensä ketterästi ylemmäs ja eteni kohti kajoa liikkuen sateen liukastamille puiden oksilla yhtä varmasti kuin maanpinnalla.
Pian olento tuli niin lähelle valonlähdettä että sen ääriviivat erottuivat puiden lomasta. Se oli ihmisen muotoinen, mutta tuntui olevan enemmänkin näköharha kuin oikea hahmo; valo imeytyi sen sysimustaan kokovartalopukuun, tehden sen havaitsemisen erittäin vaikeaksi. Hahmo kyykistyi eräälle paksulle oksalle, käänsi muutaman lehden vartalonsa eteen ylimääräiseksi näkösuojaksi ja paineli naamariinsa kiinnitetyissä kiikareissa olevia säätimiä.
Tumma maailma muuttui olennon silmissä vihreäksi, ja ennen heikosti kajastanut valo loisti punaisena hehkuna. Nyt olento erotti selvästi mistä valo lähti; viidakon reunassa olevan valtavan palatsin ikkunoista. Ikkunan keskellä oli pitkä, sinisenä hehkuva pylväs; jokin, mistä lähti lämpöä. Ihminen. Mahdollinen kohde.
Olento paineli jälleen naamarinsa säätimiä. Sen näkökenttä muuttui kirkkaan violetiksi, ja alkoi tarkentua automaattisesti ikkunassa seisovaan ihmiseen. Olento tunnisti hänet. Eversti Sternmünd. Ensimmäinen neljäsosa tehtävästä suoritettu.
Tarkkailija painoi jälleen naamarinsa säätimiä, ja sen näkökenttä muuttui normaaliksi. Se kääntyi hiukan, ja irrotti selästään kaksi kappaletta. Olento napsautti ne yhteen, ja otti vyöltään vielä putken jonka ruuvasi aseen päälle. Se kääntyi parempaan tähtäysasentoon ja puristi juuri valmistamansa kiikarikiväärin olkapäätään vasten, tähdäten ikkunassa seisovaan hahmoon.
"Sisään", eversti Sternmünd sanoi väsyneellä äänellä. Ovi aukesi ja inkvisiittori Fleischburg asteli sisään. Sternmündin vatsaa kylmäsi ja selkää pitkin kiipeilivät kylmät väreet; niin kävi aina kun hän näki inkvisiittorin ja tiesi demonin olevan paikalla. Hän vilkuili varuillaan ympärilleen; demoni oli useimmiten näkymätön, mutta näkemistä ja välttämistä kannatti aina yrittää. Äkkiä eversti huomasi tilanteen ja napsautti kantapäänsä yhteen ja sormet lippaan.
"Inkvisiittori Fleischburg", hän lausui kireällä äänellä.
"Eversti", inkvisiittori vastasi tervehdykseen väsyneesti. "Meidän täytyy keskustella siitä, miten poistumme tältä planeetalta mahdollisimman pian, mahdollisimman suuren armeijan kanssa."
Everstin suupielet kiristyivät hiukan. Tämä ei tulisi onnistumaan, nyt tämä saisi loppua.
"Pyhä inkvisiittori, minulle on annettu tehtävä suojella tätä planeettaa ja varmistaa sen säilyminen Keisarin suojeluksessa...", aloitti Sternmünd.
"Anteeksi kuinka", kysyi Fleischburg. Hänen äänensä muuttui hiukan varoittavaksi.
"Käsky on tullut erittäin korkealta taholta. Tälle planeetalle ollaan suunnittelemassa uutta siirtokuntaa ja emme voi ottaa riskiä että jokin pieni joukko alieneja tai pettureita valtaisi..."
"Hiljaa!", karjaisi inkvisiittori. Eversti siristi silmiään. 'Petturi' taisi osua arkaan paikkaan. Everstin oli pidäteltävä hymyä.
Sternmünd näki silmäkulmastaan, että ilma alkoi väreillä hänen vierellään. Hän astui nopeasti syrjään ja näki valtavan demonin aineellistuvan alle metrin päähän kasvoistaan. Everstin huulien välistä purkautui lyhyt kauhunhuudahdus ennen kuin hän ehti sulkea niitä. Inkvisiittori hymyili ilottomasti.
"Huomaan että alat eksyä uskostasi.", inkvisiittori sanoi halveksien. "Epäilet sanaani. Minä, pyhä inkvisiittori, olen Keisarin valtuuttama vartija. Tehtäväni on pitää huolta siitä että Keisarin uskolliset palvelijat pysyvät uskollisina, ja huomaan että sinä alat harhailla. Minun on täten ryhdyttävä toimenpiteisiin, joilla -"
Eversti Sternmündin maltti, joka oli taistelukentällä lähes vankkumaton, petti nyt uskonnon edessä. Sternmünd parkaisi jälleen keskeyttäen inkvisiittorin puheen. Hän risti kätensä ja kohotti ne anelevasti kohti inkvisiittoria.
"Anelen anteeksiantoanne, pyhä inkvisiittori. Tarkoituksenani ei ollut kyseenalaistaa -"
Everstin keskeytti räsähdys ja kilinä, kun viiden tuuman paksuinen panssarilasi hajosi kappaleiksi lattialle ja voimakas napsahdus joka kuului kun seinästä irtosi palanen luodin jatkaessa matkaansa. Huoneen täytti tuulen ulvonta ja ikkunasta ryöppyävä sade. Eversti ei kuitenkaan käsittänyt siitä mitään, vaan hän lyyhistyi kuolleena maahan, tuuman paksuinen reikä takaraivossaan ja otsassaan.
Kiikarikiväärin tähtäimen läpi näkyi, kuinka ovi aukeni ja inkvisiittori Fleischburg asteli sisään huoneeseen. Olennon kasvot peittävä naamari taipui hiukan, kun olento virnisti tyytyväisenä. Puolet tehtävästä suoritettu.
Olento tarkkaili rauhassa, kuinka inkvisiittori ja eversti keskustelivat. Se tähtäsi välillä keskelle everstin selkäydintä, välillä inkvisiittorin nenän ja silmän välissä olevaan pehmeään kohtaan. Se punnitsi mielessään erilaisia vaihtoehtoja. Miten toimia, kumpi ensin?
Äkkiä jotain outoa tapahtui. Eversti loikkasi sivuun hänen tähtäimestään ja sen keskelle ilmestyi leijuva, haalea demoni. Olento hämmentyi. Se ei ollut tottunut tekemään nopeita päätöksiä, mutta nyt niin täytyisi tehdä. Eversti ensimmäisenä. Se otti vyöltään panoksen ja työnsi sen aseeseensa. Olento tähtäsi rauhallisesti everstin takaraivoon, laski hieman tähtäintään - tähtäin luultavasti heitti vähän ja luoti lentäisi jonkin verran aiottua ylemmäs - ja veti liipaisimesta.
Panos lensi valtavalla paineella ikkunan, everstin pään ja huoneen takaseinän läpi. Olento latasi nopeasti uuden panoksen aseeseensa, nyt piti olla nopea. Inkvisiittori katseli suu auki ikkunaa, jossa ei ollut enää lasia ja kääntyi katsomaan lattialla makaavaa alaistaan. Olento tähtäsi inkvisiittorin otsaan, mutta demoni ilmestyi keskelle hänen tähtäintään. Salamurhaaja veti liipaisimesta, mutta luoti pysähtyi hahmottoman demonin keskelle, aiheuttamatta sille mitään harmia.
Nopea päätös. Inkvisiittori ei saanut päästä pakoon.
Salamurhaaja otti vyöltään putken, joka oli väriltään sähkönsininen. Siinä oli muutama valkoinen hieroglyfi, jotka muodostivat sanan 'kilvenmurtaja'. Salamurhaaja latasi sen kivääriinsä ja tähtäsi jälleen demoniin.
"Katoa, sinä Keisarimme maailmaa saastuttava kuvatus", salamurhaaja lausui matalalla äänellä ja ampui. Demonin haaleaan, aineettomaan vartaloon ilmestyi väreilevä aukko, ja demoni alkoi huutaa tuulen suhinaakin voimakkaammalla, hirvittävällä äänellä. Huuto muuttui korkeammaksi ja kimeämmäksi kun demonin maanpäällinen vartalo tuhoutui ja se imeytyi warppiin. Lopulta huuto katosi kokonaan.
Salamurhaaja huomasi inkvisiittorin kadonneen näkökentästään. Hän laski kiväärinsä ja painoi nopeasti naamarin säätimiä. Jälleen maailma loisti vihreänä, ja hän näki sinisen hahmon painautuneen seinää vasten. Inkvisiittori oli ehtinyt ulos huoneesta ja kuvitteli olevansa turvassa käytävässä. Salamurhaaja virnisti jälleen - Keisarin vihaa voi paeta aikansa, mutta siltä ei piilouduta.
Salamurhaaja irrotti vyöltään tummanpunaisen putken, jonka kyljessä oli myös hieroglyfejä: 'helvetintuli'. Hän latasi aseensa ja käänsi tähtäimen sinisen hahmon pään kohdalle.
"Hyvästi, langennut inkvisiittori", salamurhaaja lausui hiljaa ja veti jälleen liipaisimesta. Sininen hahmo lyyhistyi kasaan seinän takana. Hänen tehtävänsä oli suoritettu.
----------------------------
-------------------------------------
Keisarin viha
Tukevat palmut painuvat navakassa tuulessa kuin näkymättömän, jättiläismäisen käden painamina. Sade piiskasi puiden oksia aiheuttaen mahtavan rätinän; pisarat olivat nyrkin kokoisia, voimakas tuuli antoi niille hirvittävän nopeuden ja isoimmat lehdet repeytyivät kappaleiksi niiden voimasta. Tiheiden myrskypilvien aiheuttamaa pimeyttä rikkoivat ainoastaan satunnaiset salamaniskut.
Jokainen metsässä asuva eläin oli piiloutunut myrskyltä; onttojen puiden sisään, kivien väliin, johonkin luolaan tai kaivautunut maan sisään. Metsässä liikkui ainoastaan yksi elävä olento.
Metsä oli yli tuhat vuotta vanha, ja vanhimmat, lähes puolen kilometrin korkuuteen ulottuvat puut tukahduttivat tuulen pahimmat voimat maantasolta. Silti siellä liikkuminen oli hankalaa; pois valuva sadevesi muodosti puolen metrin syvyisen joen puiden välissä olevilla poluilla, jotka olivat ainoa liikkumisvaraa tarjoava paikka tiheän aliskasvillisuuden seassa. Siellä kulkeva olento liikkui itsepintaisesti eteenpäin, milloin kahlaten vettä tulvivalla polulla, milloin loikkien ketterästi vedenpinnan yläpuolelle ulottuvien kivien, oksien ja puunrunkojen päällä. Oksienkin vaimentamana tuuli puhalsi pienen hurrikaanin voimalla, ja veden virtaus vastasi matalaa koskea; oli kuin luonnonvoimat tahtoisivat estää olennon kulkua kaikin mahdollisin tavoin. Silti se jatkoi kulkuaan kohti tavoitettaan, hitaasti, varmasti ja väsymättä. Tiukan, vakaan mielensä voimalla.
Keisarillisen kaartin eversti Sternmünd seisoi kädet selkänsä takana ikkunan ääressä, katsellen viidakossa raivoavaa myrskyä. Hänen mieltään vaivasi monta asiaa, eikä päällimmäinen niistä ollut tämä hirvittävä myrsky, joka saattaisi jatkua vielä monta päivää ja oli tuhonnut kaikki yhteydet ulkomaailmaan.
Eversti Sternmünd oli puhdasverinen sotilas aina lakkinsa lipasta saappaidensa kiilteleviin kantapäihin asti. Hän johti miehiä taistelukentillä, koordinoi tykistökeskityksiä ja suunnitteli jopa avaruustaisteluja, alusten välisiä - sitä ei kuka tahansa eversti tehnyt. Mutta uskontoon liittyvissä asioissa hän oli aina luottanut neuvonantajiin; kenttäpappeihin, kappeliherroihin ja inkvisiittoreihin. Keisarin tahdon toteuttaminen oli hänen tehtävänsä; sen tunteminen taas ei. Tällä hetkellä hänen sisällään oli kuitenkin käynnissä vahva mittelö näiden asioiden välillä. Näiden asioiden, jotka olivat olleet hänelle koko aikuisen elämän ajan itsestäänselvyys.
Sternmünd oli määrätty johtamaan tämän alkukantaisen planeetan ainoan sivistynyneen kaupungin puolustusta, ja sen tehtävän hän oli hoitanut tähän asti erittäin hyvin. Hänen päämajanaan toimi jopa tällaisen hirmumyrskyn kestävä valtava palatsi, ja hän oli käytännössä koko planeetan korkein virkamies, joten hänellä ei ollut valittamista.
Tämän epämiellyttävän tilanteen oli aiheuttanut inkvisiittori Fleischburg. Hän oli saapunut paikalle mukanaan viisihenkinen saattueensa, joista kolme oli vakavasti haavoittuneita, mutta se ei ollut mikään ongelma. Eversti oli määrännyt koko lääkintähenkilöstön hoitamaan haavoittuneita tulokkaita, ja ottanut inkvisiittorin vastaan asiaankuuluvalla kunnioituksella. Ikävän tilanteen aiheutti jokin, mikä seurasi muutaman metrin inkvisiittori Fleischburgin perässä, ilmassa leijuen; kammottava, kalpean haalea demoni. Inkvisiittori oli asettunut hänen palatsiinsa asumaan demoneineen, ja ilmoittanut ottavansa planeetan sotilasvoimat komentoonsa.
Pienen tutkimisen jälkeen Sternmündille oli melko selvää, että Fleischburg ryhmineen ei ollut enää keisarikunnan suojeluksessa; heidän aluksensa vauriot oli todennäköisimmin aiheuttanut kaartin lasertykki, ja hänen tietääkseen ainoastaan keisarillinen voimamiekka kykenee leikkaamaan asepalvelijan keramiitista valmistettua rintapanssari suorassa linjassa. Mieluiten Sternmünd olisi potkaissut inkvisiittorin saattueineen ulos myrskyyn, mutta hänen itseluottamuksensa ei riittänyt moiseen tekoon. Koko elämänsä ajan hän oli totellut sotilaallisesti ylempiarvoisiaan, ja inkvisiittorin sanan epäileminen merkitsi kuolemantuomiota - paitsi jos inkvisiittori oli julistettu kirkonkiroukseen, kuten nyt oli melko varmasti tapahtunut - kuinkas muuten heidän alustaan olisi ammuttu kaartin omalla lasertykillä? Mutta jos hän yrittäisi hankkiutua inkvisiittorista eroon, saattaisi hyvin käydä niin että hänen omat vartijansa kääntyisivät häntä vastaan.
Voimakas koputus ovelle keskeytti everstin mietteet.
Edestäpäin alkoi kajastaa valoa. Olennon liikkeet muutuivat varovaisemmiksi, se ei halunnut tulla nähdyksi. Se tarttui puunoksaan, heilautti itsensä ketterästi ylemmäs ja eteni kohti kajoa liikkuen sateen liukastamille puiden oksilla yhtä varmasti kuin maanpinnalla.
Pian olento tuli niin lähelle valonlähdettä että sen ääriviivat erottuivat puiden lomasta. Se oli ihmisen muotoinen, mutta tuntui olevan enemmänkin näköharha kuin oikea hahmo; valo imeytyi sen sysimustaan kokovartalopukuun, tehden sen havaitsemisen erittäin vaikeaksi. Hahmo kyykistyi eräälle paksulle oksalle, käänsi muutaman lehden vartalonsa eteen ylimääräiseksi näkösuojaksi ja paineli naamariinsa kiinnitetyissä kiikareissa olevia säätimiä.
Tumma maailma muuttui olennon silmissä vihreäksi, ja ennen heikosti kajastanut valo loisti punaisena hehkuna. Nyt olento erotti selvästi mistä valo lähti; viidakon reunassa olevan valtavan palatsin ikkunoista. Ikkunan keskellä oli pitkä, sinisenä hehkuva pylväs; jokin, mistä lähti lämpöä. Ihminen. Mahdollinen kohde.
Olento paineli jälleen naamarinsa säätimiä. Sen näkökenttä muuttui kirkkaan violetiksi, ja alkoi tarkentua automaattisesti ikkunassa seisovaan ihmiseen. Olento tunnisti hänet. Eversti Sternmünd. Ensimmäinen neljäsosa tehtävästä suoritettu.
Tarkkailija painoi jälleen naamarinsa säätimiä, ja sen näkökenttä muuttui normaaliksi. Se kääntyi hiukan, ja irrotti selästään kaksi kappaletta. Olento napsautti ne yhteen, ja otti vyöltään vielä putken jonka ruuvasi aseen päälle. Se kääntyi parempaan tähtäysasentoon ja puristi juuri valmistamansa kiikarikiväärin olkapäätään vasten, tähdäten ikkunassa seisovaan hahmoon.
"Sisään", eversti Sternmünd sanoi väsyneellä äänellä. Ovi aukesi ja inkvisiittori Fleischburg asteli sisään. Sternmündin vatsaa kylmäsi ja selkää pitkin kiipeilivät kylmät väreet; niin kävi aina kun hän näki inkvisiittorin ja tiesi demonin olevan paikalla. Hän vilkuili varuillaan ympärilleen; demoni oli useimmiten näkymätön, mutta näkemistä ja välttämistä kannatti aina yrittää. Äkkiä eversti huomasi tilanteen ja napsautti kantapäänsä yhteen ja sormet lippaan.
"Inkvisiittori Fleischburg", hän lausui kireällä äänellä.
"Eversti", inkvisiittori vastasi tervehdykseen väsyneesti. "Meidän täytyy keskustella siitä, miten poistumme tältä planeetalta mahdollisimman pian, mahdollisimman suuren armeijan kanssa."
Everstin suupielet kiristyivät hiukan. Tämä ei tulisi onnistumaan, nyt tämä saisi loppua.
"Pyhä inkvisiittori, minulle on annettu tehtävä suojella tätä planeettaa ja varmistaa sen säilyminen Keisarin suojeluksessa...", aloitti Sternmünd.
"Anteeksi kuinka", kysyi Fleischburg. Hänen äänensä muuttui hiukan varoittavaksi.
"Käsky on tullut erittäin korkealta taholta. Tälle planeetalle ollaan suunnittelemassa uutta siirtokuntaa ja emme voi ottaa riskiä että jokin pieni joukko alieneja tai pettureita valtaisi..."
"Hiljaa!", karjaisi inkvisiittori. Eversti siristi silmiään. 'Petturi' taisi osua arkaan paikkaan. Everstin oli pidäteltävä hymyä.
Sternmünd näki silmäkulmastaan, että ilma alkoi väreillä hänen vierellään. Hän astui nopeasti syrjään ja näki valtavan demonin aineellistuvan alle metrin päähän kasvoistaan. Everstin huulien välistä purkautui lyhyt kauhunhuudahdus ennen kuin hän ehti sulkea niitä. Inkvisiittori hymyili ilottomasti.
"Huomaan että alat eksyä uskostasi.", inkvisiittori sanoi halveksien. "Epäilet sanaani. Minä, pyhä inkvisiittori, olen Keisarin valtuuttama vartija. Tehtäväni on pitää huolta siitä että Keisarin uskolliset palvelijat pysyvät uskollisina, ja huomaan että sinä alat harhailla. Minun on täten ryhdyttävä toimenpiteisiin, joilla -"
Eversti Sternmündin maltti, joka oli taistelukentällä lähes vankkumaton, petti nyt uskonnon edessä. Sternmünd parkaisi jälleen keskeyttäen inkvisiittorin puheen. Hän risti kätensä ja kohotti ne anelevasti kohti inkvisiittoria.
"Anelen anteeksiantoanne, pyhä inkvisiittori. Tarkoituksenani ei ollut kyseenalaistaa -"
Everstin keskeytti räsähdys ja kilinä, kun viiden tuuman paksuinen panssarilasi hajosi kappaleiksi lattialle ja voimakas napsahdus joka kuului kun seinästä irtosi palanen luodin jatkaessa matkaansa. Huoneen täytti tuulen ulvonta ja ikkunasta ryöppyävä sade. Eversti ei kuitenkaan käsittänyt siitä mitään, vaan hän lyyhistyi kuolleena maahan, tuuman paksuinen reikä takaraivossaan ja otsassaan.
Kiikarikiväärin tähtäimen läpi näkyi, kuinka ovi aukeni ja inkvisiittori Fleischburg asteli sisään huoneeseen. Olennon kasvot peittävä naamari taipui hiukan, kun olento virnisti tyytyväisenä. Puolet tehtävästä suoritettu.
Olento tarkkaili rauhassa, kuinka inkvisiittori ja eversti keskustelivat. Se tähtäsi välillä keskelle everstin selkäydintä, välillä inkvisiittorin nenän ja silmän välissä olevaan pehmeään kohtaan. Se punnitsi mielessään erilaisia vaihtoehtoja. Miten toimia, kumpi ensin?
Äkkiä jotain outoa tapahtui. Eversti loikkasi sivuun hänen tähtäimestään ja sen keskelle ilmestyi leijuva, haalea demoni. Olento hämmentyi. Se ei ollut tottunut tekemään nopeita päätöksiä, mutta nyt niin täytyisi tehdä. Eversti ensimmäisenä. Se otti vyöltään panoksen ja työnsi sen aseeseensa. Olento tähtäsi rauhallisesti everstin takaraivoon, laski hieman tähtäintään - tähtäin luultavasti heitti vähän ja luoti lentäisi jonkin verran aiottua ylemmäs - ja veti liipaisimesta.
Panos lensi valtavalla paineella ikkunan, everstin pään ja huoneen takaseinän läpi. Olento latasi nopeasti uuden panoksen aseeseensa, nyt piti olla nopea. Inkvisiittori katseli suu auki ikkunaa, jossa ei ollut enää lasia ja kääntyi katsomaan lattialla makaavaa alaistaan. Olento tähtäsi inkvisiittorin otsaan, mutta demoni ilmestyi keskelle hänen tähtäintään. Salamurhaaja veti liipaisimesta, mutta luoti pysähtyi hahmottoman demonin keskelle, aiheuttamatta sille mitään harmia.
Nopea päätös. Inkvisiittori ei saanut päästä pakoon.
Salamurhaaja otti vyöltään putken, joka oli väriltään sähkönsininen. Siinä oli muutama valkoinen hieroglyfi, jotka muodostivat sanan 'kilvenmurtaja'. Salamurhaaja latasi sen kivääriinsä ja tähtäsi jälleen demoniin.
"Katoa, sinä Keisarimme maailmaa saastuttava kuvatus", salamurhaaja lausui matalalla äänellä ja ampui. Demonin haaleaan, aineettomaan vartaloon ilmestyi väreilevä aukko, ja demoni alkoi huutaa tuulen suhinaakin voimakkaammalla, hirvittävällä äänellä. Huuto muuttui korkeammaksi ja kimeämmäksi kun demonin maanpäällinen vartalo tuhoutui ja se imeytyi warppiin. Lopulta huuto katosi kokonaan.
Salamurhaaja huomasi inkvisiittorin kadonneen näkökentästään. Hän laski kiväärinsä ja painoi nopeasti naamarin säätimiä. Jälleen maailma loisti vihreänä, ja hän näki sinisen hahmon painautuneen seinää vasten. Inkvisiittori oli ehtinyt ulos huoneesta ja kuvitteli olevansa turvassa käytävässä. Salamurhaaja virnisti jälleen - Keisarin vihaa voi paeta aikansa, mutta siltä ei piilouduta.
Salamurhaaja irrotti vyöltään tummanpunaisen putken, jonka kyljessä oli myös hieroglyfejä: 'helvetintuli'. Hän latasi aseensa ja käänsi tähtäimen sinisen hahmon pään kohdalle.
"Hyvästi, langennut inkvisiittori", salamurhaaja lausui hiljaa ja veti jälleen liipaisimesta. Sininen hahmo lyyhistyi kasaan seinän takana. Hänen tehtävänsä oli suoritettu.
----------------------------
