Kai; kuollut?

[Merrywinds]

Prologi: http://forums.sotavasara.net/viewtopic.php?t=36358

Osa 1: http://forums.sotavasara.net/viewtopic.php?t=37433

Kai tunsi kuinka puinen jakkara luisui hänen jalkojensa alta pois, vaikka hän yritti epätoivoisesti jännittää vastaan jaloillaan. Kaksosen kuuma hengitys tuntui vieläkin hänen korvassaan. Kaikki tuntui tapahtuvan niin kovin hitaasti. Hänen jalkansa heilahtivat ylös jakkaran painon ja hänen vastustuksensa ansiosta. Sitten ne heilahtivat takaisin alas ja silmukka kiristyi.

Kokemus oli varsin erikoinen. Vaikka Kaita oli ennenkin kuristettu, varsinkin armeijan lähitaisteluharjoituksissa, hirttäminen tuntui aivan joltain muulta. Varsinkin kun hänet oli paketoitu kuin toukka nahkahihnoilla. Köysi luiskahti ylöspäin, jolloin Kain pää tuli vastaan, eikä se enää mahtunut pienestä lenkistä. Siihen se lenkki kiristyikin. Karkea hamppu raapi hänen kaulaansa, mutta se pieni kipu ei ollut mitään verrattuna siihen tuskaan, mikä aiheutui hänen henkitorvensa rusentumisesta. Silmissä pimeni. Kai yritti huutaa ’äiti!’, mutta suusta ei tullut mitään ulos. Ei ääntä, ei ilmaa, ei mitään. Osittain tämä johtui vieläkin paikoillaan olevasta suukapulasta. Sitten hän putosi alas.

Kai makasi maassa ilman mitään ymmärrystä mistään. Jossain hänen alitajunnassaan piileksivä paholainen totesi, että se oli jo toinen kerta tänään. Sitten hänet nostettiin pystyyn. Hänestä päästettiin irti, kun hänet oli nostettu pystyyn mikä tietysti johti vain siihen että hän kaatui uudelleen maahan naamalleen, mikä taas puolestaan johti haljenneeseen huuleen ja raivoisaan nenäverenvuotoon. Joku kiroili hänen takanaan mitä ihailtavimmin ja nosti hänet takaisin pystyyn. Sitten hänet raahattiin alas lavalta. Vilkuillessaan ympärilleen aivan muissa maailmoissa hän näki sotilaita makaamassa maassa aivan hassuissa asennoissa, värikkään punaisissa kehyksissä. Hän yritti hymyillä, mutta sen sijaan hän oksensi. Tai olisi oksentanut, ellei suukapula olisi ollut tiellä. Sen takia oksennus syöksähti nenään ja melkein tukehdutti hänet. Hän ryki veristä oksennusta kantajansa päälle. Tämä kiroili, tällä kertaa ei kuitenkaan yhtä hyvin kuin edellinen henkilö.

Hänet pudotettiin kovakouraisesti maahan ja suukapula repäistiin irti. Kai yski loputkin vatsahapot ulos, tottakai ison veriklimpin kera. Sen näkeminen sai hänen vatsansa tyhjentämään itsensä taas, tällä kertaa niin väkivaltaisesti, että kipu sai vedet silmiin. Siinä hän sitten makasi, aivan tajuttomuuden partailla, itkien veren ja oksennuksen keskellä. Varsin säälittävä näky. Sitten joku huusi hänen läheltään: ”Löysää silmukkaa, hän kuristuu kohta siihen!” Saman tien lenkki löyseni, mutta Kai ihmetteli, että eikös kuristuminen ollutkin alun perin tarkoituskin. Ikävä kyllä hän ei pystynyt sanoman mitään, suusta tuli vain ölähdys ja kupla.
”Kyllä hän hengissä on, hengittääkin noin iloisesti”, joku nauroi hänen viereltään. Sitten joku heitti hänen päälleen varmaan saavillisen kylmää vettä ja löi pari kertaa lujaa avokämmenellä poskelle.
”Noin, taas hereillä, eikö vain, pikkuinen?” Kai tuijotti suoraan Kaksosen kasvoihin ja räpytteli silmiään. Kaksonen tuhahti halveksivasti ja heitti hänet olalleen. Kai kannettiin kasaan muiden lähes teloitettujen kanssa. Sitten hänet nostettiin istuma-asentoon.

Heidän eteensä marssi sama harmaisiin pukeutunut mies, joka oli istunut Röyhelömiehen kanssa salissa.
”No niin, kuunnelkaa hyvin tarkasti. Tästä eteenpäin olette virallisesti kuolleita. Teitä ei ole enää olemassa. Kukaan ei enää välitä teistä. En edes minä, joka järjestin teidät takaisin silmukasta. Kuka tahansa näistä miehistä saa tappaa teidät mistä tahansa mieleen tulevasta syystä. Ehkä olette liian rumia, tiellä tai ehkä haisette. Teillä ei ole myöskään mitään sanavaltaa mihinkään. Mitä teette, mitä syötte, mitä juotte, mihin kusette, sen kaiken määrään minä. Jos käsken kuolla, niin te juma kuolette! Ja pidätte turpanne kiinni! Kukaan teistä ei päästä ääntäkään tästä hetkestä eteenpäin. Te vain tottelette jos haluatte elää! Ja nyt seuraatte kiltisti näitä miehiä pois täältä!”
Kuin sanojaan tehostaakseen hän potkaisi Kain vieressä makaavaan miestä kasvoihin. Tämä osoitti huomattavaa mielenlujuutta olemalla täysin hiljaa. Sitten heidät raahattiin ulos kentältä.

Eräs sotilas kompastui yhteen mieheen joka ei päässyt pois alta tarpeeksi nopeasti. Hän alkoi potkia raivoissaan miesraukkaa, joka menetti tajuntansa onneksi heti. Silti sotilas potki. Hän lopetti vasta, kun hänen toverinsa huusi hänelle. ”Jätä hänet siihen, kyllä hän kuolee auringonpaisteeseen.” Ensimmäinen sotilas potkaisi vielä kerran ja käveli vankasta puisesta ovesta sisään.

Koko tapahtumien ajan Kaita oli vaivannut jonkinlainen vääryyden tunne, aivan kuin kaikki ei olisi kohdallaan, muu kuin että hänet oli juuri äsken virallisesti tapettu ja nyt häntä raahattiin taas jonnekin naama maata raapien. Sitten hän keksi sen. Näiden sotilaiden univormut olivat aivan tuntemattoman näköisiä. Ne eivät muistuttaneet millään lailla mitään pukua, minkä Kai olisi joskus nähnyt. Ne olivat kirkkaita ja rikkaasti kuvioituja, eivätkä hänelle tuttuja koruttoman vihreitä maastopukuja. Lisäksi heidän puhetapansa oli aivan outoa. Ja kaiken kukkuraksi hänet oli ’hirtetty’, ei ammuttu tai annettu ruisketta. Ja nyt kun hän sitä mietti, niin missään ei näkynyt lamppuja eikä kenelläkään ollut minkäänlaisia pistooleja, vain miekkoja tai veitsiä. Tämä asia vaivasi häntä kovin.

Sitten he jo olivatkin sisällä ja taas mentiin yhdet portaat ylöspäin. Jostain syystä se huvitti Kaita aivan suunnattomasti, mutta leuassa tuntuva kipu ja vierellä kulkevat sotilaat saivat hänen suunsa pysymään kiinni. Onneksi nämä portaat eivät kestäneet kovin kauaa, vaikka kipu saikin hänen vatsansa taas möyrimään epämiellyttävästi. Portaiden jälkeen tuli pitkä käytävä, eikä Kain auttanut muu kuin katsella leukansa jättämää punaista vanaa lattiassa. Itsekseen hän mietti, että milloinkahan hänestä loppuu veri ja huomaakohan joku. Ikävä kyllä jälkimmäinen kävi toteen.

”Mitäs tämä saasta sotkee? Tiedätkös, että me joudumme siivoamaan tuon?” näitä sanoja säesti potku ohimoon, ja Kain silmät pyörähtivät ympäri.

Hän heräsi pimeässä tyrmässä. Ensimmäinen asia mikä tuli mieleen oli jomottava kipu päässä. Toinen oli haju. Se oli niin kaamea, että Kai joutui taistelemaan vatsaansa vastaan. Haju lähti paristakymmenestä pieneen tilaan ahdetusta miehestä ja naisesta, oksennuksesta, verestä, ja kyllä vain, ikävän todellisesta ulosteesta. Silloin Kai tajusi olevansa todella yksin, ensimmäistä kertaa vuosiin ilman Tashia apunaan ja tukenaan. Kai käpertyi niin pieneksi kuin osasi ja vajosi pian lohduttomaan uneen.

Jysäys. Kirkasta valoa. Joku käveli sisään. Kai nosti päätään. Hän oli yhä siinä samassa tyrmässä, mutta siellä ei ollut ketään muuta. Kailla oli samat löyhkäävät ryysyt yllään. Hitaasti hän nosti itsensä seisomaan. Hän yritti tunnistaa tulijan, mutta tämän takaa loistava valo häikäisi liikaa.
”Kuka olet?” Kai kysyi omasta mielestään uhkaavasti. Lopputulos oli kuitenkin surkean uhmakas. Tulija ei vastannut. Kai kysyi uudestaan, nyt hieman varmemmin, mutta tulija ei vieläkään vastannut. Sen sijaan hän tuli aivan Kain eteen ja katsoi häntä suoraan silmiin.

Kain tajunta räjähti. Sekalaiset mielikuvat pyörivät hänen päässään. Tulijasta huokuva silkka puhdas voima oli tyrmäävää. Kai tunsi mielensä repeävän kappaleiksi. Hän yritti epätoivoisesti pitää sitä kasassa, hän tarrasi sen riekaleisiin ja yritti kiskoa ne takaisin paikoilleen. Kaikki tuntui repeävän käsistä. Sitten hän tunsi tulijan painavan hänen riekaleisen mielensä kasaan. Raivoisasti hyppivät kuvat hävisivät.

Kain silmät aukesivat. Hän yllättyi löytäessään itsensä lattialta. Muukalaisen käsi oli lempeästi hänen päänsä päällä, kuin siunaten. Kai tunsi, kuinka hänen olonsa helpottui, kuinka voimaa virtasi häneen. Tulija avasi suunsa ja puhui. Nuku. Sanassa oli niin vastustamaton käsky, että Kain silmät valahtivat kiinni välittömästi.

Kai heräsi kylmissään. Haju tunkeutui hänen sieraimiinsa. Hitaasti hän avasi silmänsä ja vääntäytyi pystyyn. Hän tunsi olonsa kurjaksi, mutta se nyt oli varsin ymmärrettävää. Kurjuutta lisäsi se, että koko hänen vasen puoliskonsa oli puutunut. Pään tykytys oli muuttunut kaameaksi jomotukseksi, joka paheni aina, kun hän yritti liikuttaa suutaan. Hän venytteli ja ravisteli unet pois silmistään. Samassa hän huomasi jotain todella outoa. Hän ei ollut enää sidottu! Ja vielä erikoisempaa oli, että selli oli tyhjä, ja ovi oli auki. Niinpä hän otti tilaisuudesta vaarin ja hiipi ulos vankilastaan.

Heti sellinoven ulkopuolella hänelle kävi selväksi, että tämä ei ollut se sama paikka, jossa hän oli nukahtanut. Täällä oli maalattia, kun edellisessä oli ollut kivilaatoitus. Lisäksi ilma tuoksui erilaiselta. Raikkaammalta… Toisaalta se nyt ei ollut ihme, kun ajattelee sitä törkymäärää mikä edellisessä sellissä oli ollut.

Kai hiipi varpaisillaan eteenpäin ja kääntyessään kulman takaa tuli kasvotusten jonkun kanssa. Tämä oli ilmiselvästi kerjäläinen, mutta hänkin kavahti taaksepäin. Kai meinasi jo hyökätä tämän kimppuun, mutta tajusi tulleensa vastakkain peilin kanssa. Hekotus tuli pintaan pakostakin. Kai katsoi kasvojaan peilistä. Vaaleat hiukset olivat nyt ruskeat. Vaatteet olivat kuivuneen veren ja ties minkä muun peitossa. Ja leuka…

Se oli täysin murskana. Luu paistoi läpi rupisen massan. Kaamea näky. Huulikin oli turvonnut pienen kalan kokoiseksi. Nenä oli vielä suurempi. Toisella poskella oli inhottavan näköinen haava ja ohimossa valtava kuhmu. Kai pudisti päätään surullisena. Tämän jälkeen hän olisi aika ruman näköinen.

Jostain kuului askelia. Naurua. Kai vilkuili hädissään ympärilleen ja ryntäsi pimeään syvennykseen piiloon. Sinne hän kyyristyi ja katsoi avuttomana, kun sotilaat tulivat lähemmäs. Nyt Kai erotti Kaksoset. Mainiota. He kiistelivät jostain. Toinen härnäsi toista.

”Älä yritä. Saat syyttää itseäsi hänen kuolemastaan. Mitäs raahasit häntä pää alaspäin ne kaikki portaat.”
”Älä puhu sontaa. Sinähän häntä potkit.”
”Juu juu, keksi lisää…”
”Omaa syytäsi…”
Ja niin edelleen. Sitten he saapuivat sellin kohdalle ja katsoivat sisään. He katsoivat toisiaan. He katsoivat taakseen ja näkivät Kain.

”Kas kas, pikkuinen, yrititkös pakoon? Sellaisestahan voi vaikka kuolla, tiedätkös? Se ei ole…”
”…Ollenkaan terveellistä. Nyt meidän kyllä täytyy viedä sinut muiden seuraksi. Älä yritä vastustella.” He nappasivat Kaita kainaloista ja raahasivat hänet ulos. Kivun pelko jähmetti Kain ja vei kaikki voimat.

He raahasivat Kain pihalle, jossa olivat kaikki hänen vankilatoverinsakin. Hänet potkittiin muiden joukkoon ja jätettiin sinne. Häneen luotiin sääliviä silmäyksiä.
”No niin saastat, kuunnelkaa.” Harmaamies huusi, ”Nyt te lastaatte näitä tavaroita minne ikinä minä haluan. Ja minä haluan ne tämä pihan vastakkaiseen nurkkaan. Ei vastaväitteitä tai saatte veitsen vatsaanne. Liikettä, saastat!” hän karjui, ja äkkiä kaikki ryntäsivät yhtenä mylläkkänä hakemaan ’tavaroita’.

’Tavarat’ osoittautuivat ruumiiksi, kiviksi, puunpaloiksi, metallitangoiksi, ynnä muuksi romuksi. Joku potkaisi Kaita kipeästi takamuksille. ”No, liikettä!” Kai huokaisi. Tästä tulisi pitkä päivä. Ja jo nyt hiki kirveli sietämättömästi leuan haavassa. Sitten joku tarrasi häntä kovakouraisesti naamasta ja pyöräytti ympäri.

”Mitä, eikö sana kuulu? Töihin siitä!” Sylkeä roiskui viinanhajuisen parran seasta Kain kasvoille. Ote oli suunnattoman kivulias. Kain raajat menivät veteliksi. Ravistelu sai vain tuskan säkenöimään koko kallon alueelle. Sitten ote hellitti. Huohottaen Kai nousi istumaan ja näki Kaksosten seisovan hänen ja sotilaan välissä.

”Älä sinä Rupert koske häneen, jos haluat selvitä hengissä! Me nimittäin…”
”…Teemme sinusta silppua jos edes katsot häntä vihaisesti! Tajusitko, paksukallo?”

Rupert makasi maassa huohottaen ja vatsaansa pidellen. Kaksosia vihaisesti tuijottaen hän nyökkäsi ja laahusti pois. Kaksoset kääntyivät Kaita kohti. Kai istui hiukan huojuen.
”Hän ei taida olla ihan kunnossa veliseni. Huomaatkos, leuasta…”
”…Näkyy luu läpi. Hänet pitäisi viedä tapaamaan Kalmanukkoa.”
Kai ei tajunnut yhtään mitään. Hän hädin tuskin tunsi, kun hänet nostettiin ylös ja raahattiin pois. Kuumuus ja verenhukka kävivät viimein päälle. Maisema sumeni silmissä. Sitten olikin jossain mukavan viileässä. Teltta, joku sanoi hänelle.

”Ukko hei, tässä olisi sinulle…”
”…Potilas, jota me emme haluaisi mielellämme menettää. Voisitko…”
”…Mitenkään nostaa katsettasi niistä homeisista kirjoista ja kuunnella?”
Kai katseli tylsästi ympärilleen. Teltta oli suuri ja hämärä, ja joka nurkassa oli kirjoja. Keskellä telttaa oli pöytä, ja pöydän ääressä istui parrakas mies. Tämän kääntyessä Kai näki tämän olevan riutunut kuin vanha lanka, mutta silmistä loisti voima. Naama oli jotenkin tuttu…

”Vai että toitte te minulle lisää päänvaivaa. Yleensä en tee tällaisia töitä. Eikös se yksi jo riittänyt… No mutta, tämähän onkin se sama naama. Mukava nähdä tuttuja kasvoja.” Mies oli se sama, joka oli hommannut Kain koko tähän kiipeliin. Hän oli se mies, joka oli räjäyttänyt Kain alas mukavasta turvapaikastaan kielekkeeltä, jota suojaavista pensaista vain kaksi lehteä oli pois paikoiltaan. Kai halusi kysyä, kuinka mies oli nähnyt hänet, mutta vain sylkeä valui hänen suustaan.

Mies kumartui Kain puoleen ja katsoi tätä hyvin tarkkaan silmiin. Sitten hän siveli Kain kasvoja, varoen kuitenkin koskemasta tuhoutunutta leukaa. Hän sulki silmänsä ja Kai tunsi, kuinka voima alkoi sykkiä Ukossa. Kai näki sen pyörivän hänen ympärillään epätietoisesti, ennen kuin se syöksyi häneen hurjana pyörteenä. Sitten Kai tunsi, kuinka voima kanavoitiin kohinalla hänen kasvoihinsa. Kasvojen iho kiristyi haavan parantuessa. Huuli paikkasi itsensä.

Kaita napattiin taas harteista ja raahattiin ulos teltasta, ennen kuin hän ehti sanoa mitään, edes kiittää. Miksi hän sai tällaisen kohtelun? Siihen ei kuitenkaan kukaan vastannut, sillä hänet kiskottiin romuläjän eteen. Se oli alkanut haista auringossa. Kaksoset tönäisivät hänet kasaan ja käskivät alkaa kantaa. Kai nosti itsensä ylös ja huokaisi. Tästä tulisi todella pitkä päivä. Eikä hän ollut vieläkään saanut vastausta yhteenkään kysymykseensä. Toisaalta, ei hän ollut mitään kysynytkään.

[Kortelainen]

Ja eikun paranee...

[Aco]

Tämä oli toistaiseksi paras osa. Otitko osaa sotun tarinakisaan?

[Merrywinds]

Otin osaa kisaan, mutta typeryyttäni(tai hätäisyyttäni) kirjoitin jutun päivässä ja postasin sen illalla. Tiedä sitten minkä takia... En odota kerääväni isoja äänimääriä.

[Dalamar]

Tämä oli hyvää kerrontaa, ja odotan innolla jatkoa... muuten, et ole lukenut viime aikoina Raymond e. Feistiä?

[Merrywinds]

Itse asiassa luin Feistiä joskus vuosi sitten... Ei ole tullut luettua sitä kyllä vähään aikaan. Kuinkas niin?

[Dalamar]

Tulee vain niin kovasti mieleen tuosta hirttokohtauksesta.

[Merrywinds]

No joh... Niinpäs muuten onkin aika samanlainen, huomasin just. Taitaa muistuttaa sitä mikälie Serpentwar ekaa osaa, eikös vain. No, yritänpäs pitää sen irti omista jutuistani, niin ei tule Serpenthammer waria...