Südwaldin metsä [taiteilijankisakakka]
Lähetetty: To 24.02.2005 08:21
Tässä tämä saastainen kisatuotos, joka muuten oli ensimmäinen novellini.
Südwaldin metsä
Jotain vihreää?
Suuri kivenlohkare työntyi pölypilven saattelemana pois luolan suulta ja olio astui ulos rähjäisellä vihreällä kädellään silmiään peitellen. Olio oli hiisi, jonka vihreää kehoa peitti sysimusta kaapu. Hiiden ranteissa oli ruosteiset metallikahleet, kenties arvojärjestystä kuvaamassa. Oikeassa kädessään se kantoi sudenluista sauvaa, jonka päähän oli naulattu pieni räkiäinen, joka vinkui tuskissaan kuten mikä tahansa naulalla kiinni lyöty otus. Häntä seurasi kaksi pienempää hiittä, joiden hartioilla mustat kaavut roikkuivat luonnottoman suurina. Heillä ei ollut sauvoja, vaan lohkeilleet ruosteiset miekat, joista roikkui vihertäviä mädäntyneitä nahan paloja. Edessä ollut hiisi ähkäisi kuuluvasti manaten auringon polttavaa kirkkautta. Se oli sokeuttanut ensimmäistä kertaa luolastaan nousseen yöhiiden syvän punaiset silmät. "Se on ihan tavallist, Gorkinki silmät olis menny pimeiks tämmössen jälkee", toinen seuranneista hiisistä ilmoitti, johon toinen korjasi: "Kai sää tarkotit Morkkia?" "Eikun Gorkkia" Toinen väitti. "Morkiapas" Toinen intti takaisin. Hiisi, joka tunnettiin Krabnikina, huokaisi syvään ja alkoi tallustaa eteenpäin erämaassa, nojaten sauvaansa jokaisella askeleella, mikä sai sauvan päässä roikkuneen maahisen ulvomaan kivusta entistä kovemmin. "Kyl toi saasta on silti sen arvonen." Krabnik ajatteli puoliääneen yrittäessään hillitä itseään. Räkiäinen oli suuren shamaani Zorgin sauvaan lyömä. Hän oli kironnut sen suojelemaan sauvan käyttäjää pahuuksilta. Krabnik oli toipunut auringon aiheuttamasta tilapäisestä sokeudesta ja katseli ympärilleen. Tasaisen kivimaan takana näkyi suuria vuoria. Vuoria, joiden takana ja sisällä asuivat vihatuimmat eliöt maanpinnan molemmin puolin, kääpiöt. Viimeisimmän tappionsa jälkeen heitä ei ollut onneksi tavattu.
Horisonttiin ilmaantui jättiläismäinen pölypilvi ja sen keskeltä vyöryi näkyviin valtava vihreä seinä, joka tuntui liikkuvan hiisiä kohti. Seinän lähestyessä Krabnikin korviin kaikui villiä karjuntaa ja kumeaa töminää. Villiörkkijohtaja Zkolstogin johtama armeija saapui villien sotahuutojen saattelemana. Armeijassa oli tuhansia otuksia. Villiörkkejä ja hiisiä, jotka näyttivät kaapuineen viherpilkkuiselta mustalta seinältä. Seinän keskeltä nousi likainen ja repaleinen lippu, joka muistutti hiisiä alhaisesta asemastaan verraten villiörkkeihin. Krabnik, Nig 'Omz ja Nog 'Omz olivat löytäneet vihdoinkin löytäneet tulevaisuutensa. He liittyivät ryhmään, joskaan Zkolstog ei sitä huomannut. Hiisien keskellä Krabnik apureineen yritti tehdä oloaan kotoisaksi, joskin siinä kuvottavassa funguksenkatkussa se ei ollut helppoa. Armeija vaelsi yötäpäivää. Krabnikin korviin oli kantautunut huhu, että heidän tavoitteenaan olisi murskata Keisarikunnan Ostbergin läänin pääkaupunki, Südenheim. Se ei tuntunut vaikuttavan heidän loistavaan mielialaansa. He vaelsivat ja vaelsivat, maisemat pyörivät heidän ympärillään. Ylittäessään Mustia Vuoria, mattona toimi pääosin kivikko, joka viilsi heidän saastaiset jalkansa verille. Vuoriston ylitettyään heille avautuivat alavat maat. Maat, joilla aamukasteinen ruohikko kumpuili pehmeästi kukkuloiksi, saaden Krabnikin haukkomaan henkeään. Hän ei tiennyt, että maailmassa oli mitään niin kaunista.
Zkolstog tallusti tutkimaan armeijaansa, jolloin hänen keskimääräistä hiittä paljon isompi kirveensä heilui villisti ja oli leikata useammilta hiisiltä päitä irti. Maa tärähti, kun hiiteen verraten jättiläismäinen villiörkki astui Krabnikin eteen. Krabnikia pelotti. Hänen päässään pyöri painajainen, jossa Zkolstog huomaisi, että hän on tullut luvatta mukaan ja jättäisi hänet yksin tänne vieraalle maalle vaikka se olisi ollut kuinka kaunis. "Herää!" Zkolstog karjaisi säikäyttäen pienen hiiden pahanpäiväisesti. "Nyt me syötetään ukkeleille nää chopat eikä torkuskella". "Pelkuri olla saa ei tai mää suutun!" Örkki jatkoi vihaiseen sävyyn. Krabnik vastasi peloissaan: "Vaikk' sää olet kuinka pomotusukkeli nii onko sun pakko häätää mut täält'" "Ei oo ny, mut jos viel oot tommonen nyhvääjä ja kieltäydyt kivast asiast nii sit mun on" Zkolstog uhosi, "Sää näytät ihan sienitietäjält, ootko sää tääl uus?". "Oon mää juu." Krabnik vastasi edelleen hyvin peloissaan, mikä ei sinällään ollut ihme. Edessään sentään seisoi itseään monta kertaa suurempi olio, jonka tatuoinnit ja valtava kirves saivat sen vielä monin verroin pelottavammaksi. "Hyvä." Villiörkki jatkoi. Pientä hymyä saattoi nähdä hänen kasvoiltaan. "Meiän vanha sienitietäjä napsi vääränvärisiä sienii ja sit sen pää mössöks poksahti, ku vihulaisen olis pitäny.." Zkolstog naurahti, jolloin pienen hiiden kasvoilla ollut pelokas ilme katosi ja Krabnik alkoi hymyillä leveästi mädäntyneet likaiset hampaat näkyen. Armeija jatkoi vaellustaan.
Herttuan painajainen
Vasta horisontin ylle nousseen auringon ensisäteet heijastuivat terävästi linnan lasisen ikkunan läpi Herttua Delacourin nuoriin ja sileäihoisiin kasvoihin. Tästä häiriintyneenä Herttua nousi jalopuiselta hirven kuvin koristellulta valtaistuimeltaan ja saapasteli ulos valtaistuinsalista kahden raskain haarniskoin ja suurin kiiltävin miekoin varustetun ritarin marssiessa vanavedessään. Hänen avatessaan salin suuren puisen oven, kuului hiljainen narahdus, joka kuitenkin peittyi sanansaattajan huolestuneeseen huutoon. Lähetti ojensi kätensä, joka puristi tiukkaan Ostbergin läänin leimalla sinetöityä pergamenttia. Herttua repäisi sen käteensä avaten sen nopeasti ja huolimattomasti, jolloin sinetin mukana repeytyi pala kellertävää pergamenttia. Se putosi hiljalleen kiviselle lattialle, kuin talven ensimmäiset lumihiutaleet ikään. Herttua luki pergamentin ja hänen kasvoiltaan pystyi näkemään ylivoimaiseksi käyvän pelon. Hän läksi kävelemään raskain askelin kierreportaita ylös linnan torniin, jossa oli hänen tyttäriensä Jeannen ja Keiran huoneet. Hän astui sisään Jeannen huoneeseen, jolloin tytär ryntäsi pitkät vaaleat hiukset liehuen halaamaan isäänsä. Herttuasta oli tullut erityisen tärkeä tyttärilleen hänen vaimonsa kuoltua taistelussa erään nekromantikon manaamana. Tuohon taisteluun isä ei ollut osallistunut, terveyssyihin vedoten. Kaikki kuitenkin tiesivät, että hän ei ollut uskaltautunut. Nyt hänellä oli vakava paikka edessään. Hänen oli pakko lähteä rintamalle. Herttuan kerrottua tyttärilleen huomisesta lähdöstä hän palasi alakertaan ja käski sanansaattajan kuuluttaa kaikki Brioneuxin kylän kynnelle kykenevät nousemaan kukkulalle, jolla Herttua Ludwig Henry III Delacourin linna seisoi jylhästi valvoen lähialueiden silmänkantamattomia lakeuksia. Oli syksy, ja näillä alueilla sateet olivat enemmän kuin yleisiä. Nyt oli harvinainen hetki, jolloin taivas ei piiskannut maata pisaroineen.
Ihmisiä alkoi tulvia valtaistuinsaliin johtajansa istuessa kruunu sysimustilla hiuksillaan valtaistuimellaan arvokkaan näköisenä. Prinsessat istuivat hänen molemmilla puolillaan pienemmillä istuimilla sirot kruunut kutreillaan. Keira oli täysi Jeannen vastakohta. Hänen tummat puolipitkät hiuksensa ikään kuin huokuivat pahuutta, toisin kuin siskonsa, joka oli oikea enkeli. Herttua ryki äänekkäästi, saadakseen puheensa kuuluville puheensorinan yli. Kansa hiljeni. Hän aloitti hieman pelokas ilme kasvoillaan: "Arvoisat kansalaiset. Sain tänään kuulla tiedon, että liittolaistamme vastaan ollaan hyökkäämässä vihreällä voimalla." Kansa kohahti äänekkäästi. "Sopimuksemme mukaisesti lähdemme auttamaan liittolaistamme." Herttua jatkoi toiveita nostattaen, "Minun, minun Johdollani!" Kansa yltyi villeihin suosionosoituksiin.
Herttua istui pöytänsä ääressä hiljaa kiroten. Hän tiesi loppunsa tulleen ja kaikki muutkin tiesivät sen. Hän risti kätensä ja alkoi rukoilla apua järven syvyyksistä. Sen lopetettuaan hän nousi tuoliltaan ja kaivoi kaapistaan haarniskansa esille. Haarniskaa ei ollut käytetty koskaan ennen, mutta silti se ei kiiltänyt ennen kuin mies hönkäisi siitä pölyjä pois. Hän näki haarniskan alla etsimänsä silmukkahaarniskan, nosti sen ja heilautti sen suoraksi nostaen suurehkon pölypilven. Ne hän jätti lattialle sängyn päätyyn ja löntysti pöytänsä ääreen, kaivoi sulkakynän, pergamentin palan ja mustepullon ja ryhtyi kirjoittamaan testamenttiaan. Niin varma hän oli loppunsa tulosta..
Painajaistäyteisen yön jälkeen Herttua havahtui sotatorven jymeisiin törähdyksiin. Hän nousi nopeasti ylös ja otti seinältä peitsen. Silloin hän tunsi, kuinka peitsen taikavoimat muodostivat hänen ympärilleen huomaamattoman suojakilven. Se saattaisi auttaa häntä kestämään ruosteisten sotanuijien kuolettavat iskut. Hän sijasi suuren puisen vuoteensa ja alkoi vetää haarniskaansa ylleen. Nyt Ludwig oli valmis. Testamentti odotti pöytälaatikossa löytämistään, ja kaikki tarpeellinen oli mukana. Hän katsoi huoneeseensa viimeisen kerran. Seiniltä roikkui vanhoja vaakunoita, miekkoja ja kilpiä. Suuri sänky jökötti nurkassa, ja varjosti osaa huoneesta. Pöytä seisoi toisessa nurkassa, odottaen seuraavaa omistajaansa. Lattialla ei ollut mattoa, joka muodosti huoneeseen kolkohkon tunnelman. Alhaalla häntä vastaan tulivat tytöt. Heillä oli syvänsiniset kaavut yllään ja kultaiset maljat käsissään. He olivat lähdössä jatkamaan äitinsä tehtävää: Pahuuden tappamista maailmasta. Linnapihalla odottivat hevoset ja ritarit johtajaansa lähtemään. Valtaisa ulko-ovi narahti ja ulos sateeseen astui kolmen hengen ryhmä. Tytöt kävelivät lumivalkeiden hevostensa luo ja hyppäsivät selkään kaavunhelmat tuulessa lepattaen. Herttua käveli arvokkaasti ritarien kumartaessa armeijansa eteen ja huusi kunniallisesti: "Nous sont prieron, Rukoilkaamme!" Kaikki kumartuivat eteenpäin ja tunsivat ristityissä käsissään, kuinka sade yltyi hetkeksi ukkosen rajun kuminan jälkeen. Herttua nousi ja huusi: "Aikamme on tullut, mennään miehet!
Asemiin pojat!
Zkolstogin armeija oli vaeltanut jo keisarikunnan alueen rajoille ja tähän asti heidän matkansa oli sujunut hyvin, ilman pientä keskinäistä nahinaa suurempia vastoinkäymisiä. Nahistelu oli örkkipiireissä täysin normaalia, vallantavoittelu oli noussut vihernahkojen funguksensyövyttämiin päänuppeihin ja saanut heidät täysin järjiltään. Nyt edessä alkoi siintää harvahko metsä, joka peitti Südenheimin kaupungin tätä reunaa. Yhtäkkiä villiörkit alkoivat rynniä eteen vauhkoutuneina ja villisti karjuen. Krabnik alkoi ihmetellä ääneen outoa reaktiota. "Ne haisto sapuskan", hänelle kerrottiin. "Ne mukamas kuluttaa niin paljon, vaikka eivät osaa mitään", he jatkoivat. "Mäkin haluun tappeloitsemaan" Krabnik möläytti sen suuremmitta mietinnöittä yrittäen kerätä luottamusta ja kunnioitusta. Se nostatti suuren pahennuksen hiisien joukossa, ja jälleen oli syttyä nujakka.
Tällä välin villiörkit olivat jo juosseet vihollisen näköpiiriin. Kuusi varsijousilla varustettua ihmistä pyöri lehtipuiden välissä ja ampuivat aukiolta päälle vyöryviä villiörkkejä. Heidän osumistarkkuutensa oli kuitenkin hyvin heikko, eivätkä osuneetkaan nuolet onnistuneet haavoittamaan voimakkaita örkkejä. Örkkien juoksu aamukasteisella nurmella oli kömpelöä ja verkkaista. Yllättäen heidän likaisiin korviinsa kantautui hirveää kumua ja harmaasta taivaasta laskeutui valtava vihreä käsi örkkien taakse. Käsi otti vauhtia ja tyrkkäsi örkkejä rajusti liikkeelle, jolloin he saavuttivat vihollisen yhdessä hujauksessa. Ihmiset eivät ehtineet reagoida, kun vihreä jyrä vyöryi kuola valuen löyhkäävistä suistaan uhriensa kimppuun. "Hakkeloidaan ne!" Zkolstog karjui villisti ja heilautti ruosteista kirvestään ja katsoi nauraen, kun ihminen kaatui sammalmättäälle pään osuessa lohduttomasti kolahtaen viereiseen kiveen muodostaen syvänpunaisen verilammikon. Muutkin örkit onnistuivat lopettamaan "Se oli Gorkin käpälä" -vouhotuksen ja niittämään jousimiehiä kuin kauraa. Kohta maassa virui kuusi elotonta veristä miestä tammiset varsijouset vierillään.
Örkit palasivat paikoilleen legioonan vihertävään rivistöön ja Zkolstog lönkytteli Krabnikin luo katsoen ohimennen kahden hiiden noppapeliä, jossa näytti olevan panoksena ihmisen pää ja joitain vääntyneitä kolikoita. Sinne päästyään hän kysyi tuima ilme kasvoillaan Krabnikiltä: "Sääkö sen käpälän putotit "Juu. Mää tahroin auttaa teittä, kun muuten ette olis saanu niitä kiinni. ", Krabnik vastasi ja iski silmää. "Ei kai siit onkelmaa ollu?" hän jatkoi. "Ei. Ne olis muuten saanu varmana amputtuu ainaki pari meist, ja sit huonol' onnel' päässy karkuu, jollon myö ei oltas päästy tappelemoimaan." Zkolstog kuittasi. Nyt hänen kieroutuneessa nupissaan pyöri tuon pienen kaapuveikon hyödyllisyys. Hänestä olisi aivan varmasti apua vielä tulevaisuudessa. Zkolstog marssi arvokkaasti luiset korut ja kirves heiluen joukkojensa eteen ja karjaisi saadakseen olennot hiljenemään. "Nyt on semmonen taktikka, että väsätään muodostelmuus kokoon tähän." hän julisti. "Mikä se muodostelmuus on?" kuului kimeä ääni jonkin hiiden suusta. "No, se on semmonen juttu, joka päästää jokaisen tappelemaan nopeammin." Zkolstog vastasi tietämättä itse asiasta enempää ja yrittäen näyttää viisaalta. Hän oli vain sattunut kuulemaan sanan erään ihmisen suusta ja halusi näyttää muille osaamistaan. "Asemiin pojat", hän karjaisi. Alkoi vimmattu vilinä vihernahkain keskuudessa. Kummuille kannettiin lahoista puun paloista hätäiseen kasattuja ballistoja, joissa kasvoi kirkkaan värisiä sieniä. "Ei tonne vaan tonne." Isopomo karjui hiisille ja räkiäisille, jotka hoippuivat valtaisat lahonneet lankut käsissään nurmella. Lopulta kaikki alkoi olla valmista. Zkolstogin taktikkaa seuraten hiidet, jotka osasivat ratsastaa susilla, valmistautuivat tehtäväänsä. Heidän piti toimia syötteinä. Ravata Südbergiin ja johdattaa vihollisen armeija ansaan Südwaldin metsään, jossa heidät ammuttaisiin ja teloitettaisiin. Zkolstog ei epäröinyt suunnitelmansa toimivuutta, vaikka muiden mielestä siihen olisi ollut aihetta.
Ostbergin kreivi Dieter Schwarzburg istui hevosensa selässä armeijan marssiessa kohti etelää ja vihollista. Hänen kasvonsa loistivat voitonvarmoina peilautuen hänen hevosensa haarniskasta. Koko armeija marssi siisteissä rykmenteissä toisin kuin vihollisensa, joiden toiminta oli enemmän kuin sekavaa. Suurmiekkamiehet, ritarit, tykistö, kaikki olivat koulutettuja sotimaan juuri örkkejä vastaan, koska muita vihollisia näillä seuduilla ei juuri ollut. Insinööri Gerhard Bisch ei ollut kuitenkaan niin varma voitosta, viimeksi ongelmaksi olikin juuri koitunut örkkien erilainen asenne. He nauttivat taistelemisesta, Keisarikunnan sotilaille se oli kuin rangaistus. Rangaistus Sigmarin palvonnan ja uhrauksien vähyydestä. Hän oli kuitenkin valmis antamaan kaikkensa, jopa henkensä Sigmarin hyväksi. Dieterin kasvoille nousi pelko. Örkkejä oli kuitenkin aivan kohtuuton määrä, eikä heillä ollut kuin nopeasti reserveistä kasattu armeija. Kaikki riippui Bretonneista, Herttua Delacourista armeijoineen. Heidän tulonsa ratkaisisi kaiken.
Ensiuhrit
Ludwig Henry Delacour III:n johtama armeija alkoi lähestyä Ostbergin lääniä. Matka oli ollut pitkä ja äärimmäisen raskas. Jokainen ritari tunsi sen lihaksissaan. Vuorokausia kestänyt sade oli vaihtunut läkähdyttävään auringonpaisteeseen. Kaikkien haarniskat olivat muuttuneet todellisiksi tulisiksi pätseiksi. Lorenin metsän varjoisuus oli vaihtunut lähes puuttomaan niittyyn, jolla aurinko sai porottaa kaikella voimallaan. Niitylle, jolla kasvaneet kukat olivat kuolleet ja kuivuneet auringon kirkkaasta porotuksesta. Silti hevoset jaksoivat jolkottaa eteenpäin. Kivinen tie leveni huomattavasti, ja sen vierille ilmaantui puisia maataloja, joiden pihoista kuului kukkojen korviariipivää kiekumista, ja lehmien levotonta ammumista. Kesantopeltojen yllä lenteli haikaroita, jotka resuisen variksenpelättimen nähtyään säikähtivät ja lensivät pois. Kaikki vaikutti normaalilta, mutta sitä se ei ollut. Lähiaikoina loputon taisto Hyvän ja Pahan välillä aloittaisi seuraavan, ehkä sen viimeisen erän.
Örkit odottivat vesi kielellä taistelun alkua hoilaten epämääräisiä lauluja, joita heidän Hoilamiehensä sävelsi milloin mistäkin aiheesta. Vihernahat eivät olleet taistelleet vuosikausiin, joten chopan heiluttelu oli lähes välttämätöntä heidän olemattoman mielenterveytensä kannalta. Kukkuloilta, jotka örkit olivat miehittäneet, oli näköyhteys noin kilometrin päässä olevaan Südbergin metsään. Lehdet kahisivat leppoisasti syystuulessa. Lehdet joiden vihreys oli jo alkanut katoamaan muuttaen ne kuiviksi ja kellertäviksi.
Südwaldin metsässä marssia kolisteli eteenpäin sinivalkeisiin univormuihin pukeutunut raskaasti haarniskoitu joukkio, Kreivi Schwarzburgin johtama armeija, hyökäten örkkien kimppuun välttääkseen kaupunkitaiston. He tiesivät sen aiheuttavan heille vastustajaa raskaammat tappiot, joten hyökkäys oli strategisin ratkaisu. Insinööri Bisch oli valmiina lataamaan tykit Spielwitzin veljesten avustuksella. Vasta huolletut, varmasti toimivat tykit, jotka olivat Ostbergin armeijan perusta. He alkoivat lähestyä verenhimoisia vihernahkoja. Bisch risti kätensä ja pyysi Sigmarilta siunausta, joka pelastaisi heidät tiukan paikan tullen. Sitä tarvittaisiin.
Yhtäkkiä Südwaldin alueen valtasi kova pohjoistuuli, tuoden hyytävän kylmää ilmaa kaukaa Kaaoksen mailta. Se ei silti tuntunut haittaavan ketään.
Zkolstog hankasi nenäänsä rupiseen käteensä haistaen ihmisveren. "Nyt ne tulloo, pojat, tappeloitsemaan!", hän huusi ja lähti juoksemaan eteenpäin kirves pään ylle nostettuna valmiina halkaisemaan ensimmäisen vastaantulijan kahtia. Muut örkit ja hiidet, Krabnik mukanaan lähtivät seuraamaan häntä villiintyneinä, kolhiintuneet miekat ojossa. Vihollinen näkyi. Ballistan luona olevat hiidet alkoivat vääntää kivestä tehtyä kampea ladaten jättiläismäisen nuolen ampumavalmiuteen. Viereisen katapultin ammukseksi viriteltiin erästä tottelematonta hiittä, jolle oli hakattu ruostuneilla metallinpaloilla siivet selkään kiinni. "Tulta!" Huusi eräs örkki ballistan luona, jolloin hiidet päästivät narut irti katsoen kuinka ammus lensi päätähuimaavaa vauhtia erästä suurta tammea päin saaden sen pudottamaan valtaosan keltaisista lehdistään. "Hyökätkää" komensi kreivi nähtyään vihollisen rynnäköivän heitä kohti. Ritarit aloittivat villin juoksun puhtaan kiiltävät peitsenä ojossa kohti vastaantulevaa lihamuuria. Örkit juoksivat vastaan tajuamatta tapahtuneesta mitään. He vain halusivat mätkiä chopillaan kaikkea liikkuvaa, joilla ei ollut vihreää ihoa. Keisarikunnan ritarit olivat iskeytymässä örkkeihin, joiden tilannetaju oli lopullisesti kadonnut. Kuului "Jihuu!". "Jahii!" kuului myös. Kaksi hiittä, kahlittuina, valtava piikkipallo käsissään, pyörivät mistään välittämättä kohti ritareita. Fanaattisia hiisiä, joille maistui fungus ja sienet normaalia paremmin, oli laitettu ryhmän johtajien toimesta kiinni palloihin ja tökätty hoippumaan kohti vihollista kuulat villisti ketjuissaan pyörien. Siitä ei saanut selville, yrittikö hiisi viedä kuulaa vai päinvastoin. Ensimmäinen osui ritareihin vyöryen rivistön läpi. Kaksi ritaria sai kuolettavan osuman lyyhistyen tien vaaleanharmaalle kivilaatoitukselle jättäen jälkeensä veriroiskeita kertomaan omaa irvokasta kieltään tapahtuneesta. Toinen onnistui lentämään kuulansa päässä ritarien yli, piikkipallon kolahtaessa ritaria päähän, lävistäen siihen valtaisan kolon, josta valui verta satulan valkealle kankaalle ja sitä kautta maahan. Mies kaatui hetken horjunnan jälkeen kuolleena kivetykselle haarniska tyhjästi kolahtaen. Taistelu oli vaatinut ensiuhrinsa.
Ritarit saavuttivat nuijiaan heiluttavan valtavan örkkiryhmän. Peitset lävistivät useita örkkejä ennen kuin he havahtuivat lyömään takaisin. Zkolstog tajusi hetkensä koittaneen ja alkoi huitoa villisti kirveellään. Edes ritarien raskaat haarniskat eivät pidätelleet tuota jumalten suosimaa, armotonta, sääliä tuntematonta tappajaa. Miehiä putoili päättöminä ja raajattomina hevostensa selästä, hevosten saadessa osansa villiintyneiden örkkien iskuista. Lopulta maassa makasi kuolleita ritareja moninverroin vastustajiinsa verrattuna. Tämä oli silti vasta alkua. Kuului laukaus, Zkolstog kumartui eteenpäin vatsaansa pidellen. Insinööri Bisch oli osunut tarkasti kiväärillään satojen metrien päästä. Krabnik näki tapahtuman ja päätti vastata tuleen. Hän mutisi jotain heilauttaen sauvaansa räkiäisen vinkaistessa tuskissaan. Sauvan peitti kirkas vihreä valo, jonka keskeltä valtava vihreä pää sinkoutui lyöden insinööri Bischiä tämän lyyhistyessä maahan. Isku ei ollut kuitenkaan tappava, vaan Bisch nousi hetken päästä tokkurassa ylös manaten: "Kirotut hiidet, näytetään niille Sigmarin nimissä!" "Tykki, suunta kolme astetta oikealle ja tulta jumalten puolesta!" Korvatlukitsevan räjähdyksen jälkeen mies näki mustan kuulan lentävän ja putoavan suoraan satojen hiisien ryvettyneisiin niskoihin. Kuula pomppasi sieltä vihermustien lentävien otuksien ympäröimänä ja putosi takaisin upoten sammaleisiin. Paniikki kasvoi hiisien keskuudessa Krabnikin urheasta rauhoittelusta huolimatta. Hiidet, nuo pienet ja pelokkaat oliot, joille yhdenkin ruumiin näkeminen oli hirveä painajainen, lähtivät juoksemaan karkuun hätääntyneinä nähdessään kymmenet tykinkuulan litistämät ruumiit.
Kreivin miehet perääntyivät tappionsa hyväksyneinä. "Ei omahyväisiin Bretonneihin voi näemmä luottaa", sadatteli johtaja, joka oli joutunut pakenemaan loukkaantuneena verenhimoisia vihernahkoja häntä koipien välissä. Valtavasta armeijasta oli jäljellä vain murto-osa. Loput retkottivat Südwaldin metsän siimeksessä verissä päin. Kaikki oli heidän osaltaan ohi.
Pahuuden nousu
Örkit palailivat leiriinsä ja alkoivat valmistautua seuraavaan hyökkäykseen, jonka tarkoituksena olisi tuhota Südenheimin kaupunki ja kerätä sieltä jättimäiset sotasaaliit. Zkolstog kasaili joukkojensa rivejä. Yhtäkkiä hänen pottunenänsä alkoi väristä, kuin veren haistaessaan. Hän yltyi villiin juoksuun, muiden örkkien seuratessa perässä. Taivaanrannasta ilmaantui kirjava valli, joka kopisteli hirveä kyytiä heitä vastaan. Zkolstog nosti jälleen kirveensä taisteluvalmiuteen, saaden sen pudottamaan muutamia verenpisaroita ruohikolle.
Herttua Delacour tunsi hetkensä koittaneen. Hän mylvi: "Des Hommes attaquez, hyökätkää!" Miehet ojensivat peitsensä ja valmistautuivat nirhaamaan vihernahkoja. Kaikki örkit ja hiidet juoksivat kohti voitonvarmoina. Ballistan miehistö oli ladannut jälleen nuolen kojeeseen, ja örkin karjaistessa he päästivät nuolen ilmojen teille. Nyt näytti paremmalta, nuoli kiisi kohti erästä ritariryhmää. Siihen osuessaan se listi useita ritareja, kunnes pysähtyi yhtäkkiä, ikään kuin suojakentän pysäyttämänä. Rouva oli pelastanut jälleen ihmishengen.
Bretonnit osuivat örkkiryhmään. Zkolstog yritti lyödä ryhmän johtajaa, herttuaa. Hänen kirveensä lähestyessä herttuaa, kuitenkin herttuan peitsen suojakilpi pysäytti kirveen, saaden Zkolstogin horjahtamaan iskunsa voimasta. Muut örkitkin olivat heikoilla peisten lävistäessä heidän ryvettyneet mahansa. Ritarit juoksivat heidän ylitseen kirjaimellisesti. Taivas repesi, ja sieltä putosi valtava mono potkaisten ritareita ja nousten takaisin ylös. Ritarit säikähtivät ja heidän juoksunsa hidastui. Örkit perääntyivät Krabnikin johdolla Südwaldin metsään, jossa ritarien oli vaikeampi liikkua. Krabnik oli muiden hiisien keskellä heiluen villisti sauvansa kanssa. Samanaikaisesti Jeanne nosti pikarinsa ja huusi jotain kimeällä sopraanollaan. Puut heräsivät ja alkoivat huitoa Krabnikia ja muita hiisiä lehdettömillä oksillaan. Krabnik tiesi, että yhdenkin hiiden kuolema, ja peli olisi heidän osaltaan menetetty. Edellinen taisto oli vaatinut jo niin paljon uhreja, ja nyt jos he lähtisivät käpälämäkeen, ritarit vyöryisivät selkään murskaten heidän heikot luunsa. Hän yritti rauhoitella miehiään. Hänestä oli tullut hiisien selkeä johtohahmo, jota kuunneltiin hädän hetkellä. Hän ei onnistunut. Hiidet aloittivat pakomatkan..
Taivas pimeni. Tuuli yltyi entisestään saaden pakenevat hiidet vetämään kaapunsa jokaisen paljaan kohdan päälle. Jeanne tunsi kylmiä väreitä selkäpiissään, hän tunsi äärimäisen Pahuuden paluun olevan käsillä. Pahuus, joka tappoi hänen äitinsä, oli palannut. Kaukana näkyi nekromantikko Josef Nangele epäkuolleineen joukkoineen liikkuivat lähemmäs. Nangele, tuo tunteeton hirviö oli verhoutunut mustaan viittaan, jossa hohti satoja tähtiä kuvaten hänen tappamiaan ihmisiä. Jeannen pelko alkoi lamauttaa hänen liikkeitään. Isä oli metsässä tappamassa hiisiä, eikä siskosta olisi ollut apua, hänen oli selvittävä itse. Tyttö kuitenkin voitti pelkonsa ja piiskasi hevosensa liikkeelle palellen pohjoistuulessa. Lumivalkea hevonen laukkasi eteenpäin villisti hirnuen. Nangele nosti sauvaansa, jonka päässä ollut suuri vihreä jalokivi välkähti pahojen voimien vaikutuksesta. Hän näki tytön tulevan kohti ja alkoi manata pahoja voimia esiin muuttaakseen tytön epäkuolleeksi olennoksi, jotta hän voisi liittää hänet sitten armeijaan, jossa hänen äitinsä jo tappoi viattomia. Jeanne yritti loitsia Nangelea hengiltä turhaan, tämän vastustuskyky oli kasvanut ylivertaiseksi jatkuvien loitsimisyritysten takia. Nangele vastasi loitsuun karjaisemalla villisti, jolloin hänen sauvassaan olleesta jalokivestä välähti kirkas vihreä valo osuen tytön laihaan yläruumiiseen. Jeanne kirkaisi ja alkoi muuttua harmaaksi. Hänen kauniit vaaleat hiuksensa tummuivat ja viattomat siniset silmät alkoivat muuttua punaisiksi. Nangele huusi: "Oi Rakkaani, tule tänne!" Jeannen sielu erkani ruumiista ja liihotteli äitinsä sielun viereen armeijan rivistöihin. Ruumis nousi ja eteni Nangelen avonaista harmaata kättä kohti. Ruumiin päästyä Nangelen luo nekromantikko polvistui ja suuteli Jeannea kädelle. Rakkaus oli voittanut jälleen. Nangele oli saanut kaltaisensa, sieluttoman matkakumppanin, jonka kanssa taivaltaa. He läksivät kävelemään kohti ikuisuutta luurankojen kolistellessa perässään.
Aurinko palasi näkyviin ensilumen putoillessa hiljaa Südwaldin metsään peittäen sodan lohduttomat jäljet.
Südwaldin metsä
Jotain vihreää?
Suuri kivenlohkare työntyi pölypilven saattelemana pois luolan suulta ja olio astui ulos rähjäisellä vihreällä kädellään silmiään peitellen. Olio oli hiisi, jonka vihreää kehoa peitti sysimusta kaapu. Hiiden ranteissa oli ruosteiset metallikahleet, kenties arvojärjestystä kuvaamassa. Oikeassa kädessään se kantoi sudenluista sauvaa, jonka päähän oli naulattu pieni räkiäinen, joka vinkui tuskissaan kuten mikä tahansa naulalla kiinni lyöty otus. Häntä seurasi kaksi pienempää hiittä, joiden hartioilla mustat kaavut roikkuivat luonnottoman suurina. Heillä ei ollut sauvoja, vaan lohkeilleet ruosteiset miekat, joista roikkui vihertäviä mädäntyneitä nahan paloja. Edessä ollut hiisi ähkäisi kuuluvasti manaten auringon polttavaa kirkkautta. Se oli sokeuttanut ensimmäistä kertaa luolastaan nousseen yöhiiden syvän punaiset silmät. "Se on ihan tavallist, Gorkinki silmät olis menny pimeiks tämmössen jälkee", toinen seuranneista hiisistä ilmoitti, johon toinen korjasi: "Kai sää tarkotit Morkkia?" "Eikun Gorkkia" Toinen väitti. "Morkiapas" Toinen intti takaisin. Hiisi, joka tunnettiin Krabnikina, huokaisi syvään ja alkoi tallustaa eteenpäin erämaassa, nojaten sauvaansa jokaisella askeleella, mikä sai sauvan päässä roikkuneen maahisen ulvomaan kivusta entistä kovemmin. "Kyl toi saasta on silti sen arvonen." Krabnik ajatteli puoliääneen yrittäessään hillitä itseään. Räkiäinen oli suuren shamaani Zorgin sauvaan lyömä. Hän oli kironnut sen suojelemaan sauvan käyttäjää pahuuksilta. Krabnik oli toipunut auringon aiheuttamasta tilapäisestä sokeudesta ja katseli ympärilleen. Tasaisen kivimaan takana näkyi suuria vuoria. Vuoria, joiden takana ja sisällä asuivat vihatuimmat eliöt maanpinnan molemmin puolin, kääpiöt. Viimeisimmän tappionsa jälkeen heitä ei ollut onneksi tavattu.
Horisonttiin ilmaantui jättiläismäinen pölypilvi ja sen keskeltä vyöryi näkyviin valtava vihreä seinä, joka tuntui liikkuvan hiisiä kohti. Seinän lähestyessä Krabnikin korviin kaikui villiä karjuntaa ja kumeaa töminää. Villiörkkijohtaja Zkolstogin johtama armeija saapui villien sotahuutojen saattelemana. Armeijassa oli tuhansia otuksia. Villiörkkejä ja hiisiä, jotka näyttivät kaapuineen viherpilkkuiselta mustalta seinältä. Seinän keskeltä nousi likainen ja repaleinen lippu, joka muistutti hiisiä alhaisesta asemastaan verraten villiörkkeihin. Krabnik, Nig 'Omz ja Nog 'Omz olivat löytäneet vihdoinkin löytäneet tulevaisuutensa. He liittyivät ryhmään, joskaan Zkolstog ei sitä huomannut. Hiisien keskellä Krabnik apureineen yritti tehdä oloaan kotoisaksi, joskin siinä kuvottavassa funguksenkatkussa se ei ollut helppoa. Armeija vaelsi yötäpäivää. Krabnikin korviin oli kantautunut huhu, että heidän tavoitteenaan olisi murskata Keisarikunnan Ostbergin läänin pääkaupunki, Südenheim. Se ei tuntunut vaikuttavan heidän loistavaan mielialaansa. He vaelsivat ja vaelsivat, maisemat pyörivät heidän ympärillään. Ylittäessään Mustia Vuoria, mattona toimi pääosin kivikko, joka viilsi heidän saastaiset jalkansa verille. Vuoriston ylitettyään heille avautuivat alavat maat. Maat, joilla aamukasteinen ruohikko kumpuili pehmeästi kukkuloiksi, saaden Krabnikin haukkomaan henkeään. Hän ei tiennyt, että maailmassa oli mitään niin kaunista.
Zkolstog tallusti tutkimaan armeijaansa, jolloin hänen keskimääräistä hiittä paljon isompi kirveensä heilui villisti ja oli leikata useammilta hiisiltä päitä irti. Maa tärähti, kun hiiteen verraten jättiläismäinen villiörkki astui Krabnikin eteen. Krabnikia pelotti. Hänen päässään pyöri painajainen, jossa Zkolstog huomaisi, että hän on tullut luvatta mukaan ja jättäisi hänet yksin tänne vieraalle maalle vaikka se olisi ollut kuinka kaunis. "Herää!" Zkolstog karjaisi säikäyttäen pienen hiiden pahanpäiväisesti. "Nyt me syötetään ukkeleille nää chopat eikä torkuskella". "Pelkuri olla saa ei tai mää suutun!" Örkki jatkoi vihaiseen sävyyn. Krabnik vastasi peloissaan: "Vaikk' sää olet kuinka pomotusukkeli nii onko sun pakko häätää mut täält'" "Ei oo ny, mut jos viel oot tommonen nyhvääjä ja kieltäydyt kivast asiast nii sit mun on" Zkolstog uhosi, "Sää näytät ihan sienitietäjält, ootko sää tääl uus?". "Oon mää juu." Krabnik vastasi edelleen hyvin peloissaan, mikä ei sinällään ollut ihme. Edessään sentään seisoi itseään monta kertaa suurempi olio, jonka tatuoinnit ja valtava kirves saivat sen vielä monin verroin pelottavammaksi. "Hyvä." Villiörkki jatkoi. Pientä hymyä saattoi nähdä hänen kasvoiltaan. "Meiän vanha sienitietäjä napsi vääränvärisiä sienii ja sit sen pää mössöks poksahti, ku vihulaisen olis pitäny.." Zkolstog naurahti, jolloin pienen hiiden kasvoilla ollut pelokas ilme katosi ja Krabnik alkoi hymyillä leveästi mädäntyneet likaiset hampaat näkyen. Armeija jatkoi vaellustaan.
Herttuan painajainen
Vasta horisontin ylle nousseen auringon ensisäteet heijastuivat terävästi linnan lasisen ikkunan läpi Herttua Delacourin nuoriin ja sileäihoisiin kasvoihin. Tästä häiriintyneenä Herttua nousi jalopuiselta hirven kuvin koristellulta valtaistuimeltaan ja saapasteli ulos valtaistuinsalista kahden raskain haarniskoin ja suurin kiiltävin miekoin varustetun ritarin marssiessa vanavedessään. Hänen avatessaan salin suuren puisen oven, kuului hiljainen narahdus, joka kuitenkin peittyi sanansaattajan huolestuneeseen huutoon. Lähetti ojensi kätensä, joka puristi tiukkaan Ostbergin läänin leimalla sinetöityä pergamenttia. Herttua repäisi sen käteensä avaten sen nopeasti ja huolimattomasti, jolloin sinetin mukana repeytyi pala kellertävää pergamenttia. Se putosi hiljalleen kiviselle lattialle, kuin talven ensimmäiset lumihiutaleet ikään. Herttua luki pergamentin ja hänen kasvoiltaan pystyi näkemään ylivoimaiseksi käyvän pelon. Hän läksi kävelemään raskain askelin kierreportaita ylös linnan torniin, jossa oli hänen tyttäriensä Jeannen ja Keiran huoneet. Hän astui sisään Jeannen huoneeseen, jolloin tytär ryntäsi pitkät vaaleat hiukset liehuen halaamaan isäänsä. Herttuasta oli tullut erityisen tärkeä tyttärilleen hänen vaimonsa kuoltua taistelussa erään nekromantikon manaamana. Tuohon taisteluun isä ei ollut osallistunut, terveyssyihin vedoten. Kaikki kuitenkin tiesivät, että hän ei ollut uskaltautunut. Nyt hänellä oli vakava paikka edessään. Hänen oli pakko lähteä rintamalle. Herttuan kerrottua tyttärilleen huomisesta lähdöstä hän palasi alakertaan ja käski sanansaattajan kuuluttaa kaikki Brioneuxin kylän kynnelle kykenevät nousemaan kukkulalle, jolla Herttua Ludwig Henry III Delacourin linna seisoi jylhästi valvoen lähialueiden silmänkantamattomia lakeuksia. Oli syksy, ja näillä alueilla sateet olivat enemmän kuin yleisiä. Nyt oli harvinainen hetki, jolloin taivas ei piiskannut maata pisaroineen.
Ihmisiä alkoi tulvia valtaistuinsaliin johtajansa istuessa kruunu sysimustilla hiuksillaan valtaistuimellaan arvokkaan näköisenä. Prinsessat istuivat hänen molemmilla puolillaan pienemmillä istuimilla sirot kruunut kutreillaan. Keira oli täysi Jeannen vastakohta. Hänen tummat puolipitkät hiuksensa ikään kuin huokuivat pahuutta, toisin kuin siskonsa, joka oli oikea enkeli. Herttua ryki äänekkäästi, saadakseen puheensa kuuluville puheensorinan yli. Kansa hiljeni. Hän aloitti hieman pelokas ilme kasvoillaan: "Arvoisat kansalaiset. Sain tänään kuulla tiedon, että liittolaistamme vastaan ollaan hyökkäämässä vihreällä voimalla." Kansa kohahti äänekkäästi. "Sopimuksemme mukaisesti lähdemme auttamaan liittolaistamme." Herttua jatkoi toiveita nostattaen, "Minun, minun Johdollani!" Kansa yltyi villeihin suosionosoituksiin.
Herttua istui pöytänsä ääressä hiljaa kiroten. Hän tiesi loppunsa tulleen ja kaikki muutkin tiesivät sen. Hän risti kätensä ja alkoi rukoilla apua järven syvyyksistä. Sen lopetettuaan hän nousi tuoliltaan ja kaivoi kaapistaan haarniskansa esille. Haarniskaa ei ollut käytetty koskaan ennen, mutta silti se ei kiiltänyt ennen kuin mies hönkäisi siitä pölyjä pois. Hän näki haarniskan alla etsimänsä silmukkahaarniskan, nosti sen ja heilautti sen suoraksi nostaen suurehkon pölypilven. Ne hän jätti lattialle sängyn päätyyn ja löntysti pöytänsä ääreen, kaivoi sulkakynän, pergamentin palan ja mustepullon ja ryhtyi kirjoittamaan testamenttiaan. Niin varma hän oli loppunsa tulosta..
Painajaistäyteisen yön jälkeen Herttua havahtui sotatorven jymeisiin törähdyksiin. Hän nousi nopeasti ylös ja otti seinältä peitsen. Silloin hän tunsi, kuinka peitsen taikavoimat muodostivat hänen ympärilleen huomaamattoman suojakilven. Se saattaisi auttaa häntä kestämään ruosteisten sotanuijien kuolettavat iskut. Hän sijasi suuren puisen vuoteensa ja alkoi vetää haarniskaansa ylleen. Nyt Ludwig oli valmis. Testamentti odotti pöytälaatikossa löytämistään, ja kaikki tarpeellinen oli mukana. Hän katsoi huoneeseensa viimeisen kerran. Seiniltä roikkui vanhoja vaakunoita, miekkoja ja kilpiä. Suuri sänky jökötti nurkassa, ja varjosti osaa huoneesta. Pöytä seisoi toisessa nurkassa, odottaen seuraavaa omistajaansa. Lattialla ei ollut mattoa, joka muodosti huoneeseen kolkohkon tunnelman. Alhaalla häntä vastaan tulivat tytöt. Heillä oli syvänsiniset kaavut yllään ja kultaiset maljat käsissään. He olivat lähdössä jatkamaan äitinsä tehtävää: Pahuuden tappamista maailmasta. Linnapihalla odottivat hevoset ja ritarit johtajaansa lähtemään. Valtaisa ulko-ovi narahti ja ulos sateeseen astui kolmen hengen ryhmä. Tytöt kävelivät lumivalkeiden hevostensa luo ja hyppäsivät selkään kaavunhelmat tuulessa lepattaen. Herttua käveli arvokkaasti ritarien kumartaessa armeijansa eteen ja huusi kunniallisesti: "Nous sont prieron, Rukoilkaamme!" Kaikki kumartuivat eteenpäin ja tunsivat ristityissä käsissään, kuinka sade yltyi hetkeksi ukkosen rajun kuminan jälkeen. Herttua nousi ja huusi: "Aikamme on tullut, mennään miehet!
Asemiin pojat!
Zkolstogin armeija oli vaeltanut jo keisarikunnan alueen rajoille ja tähän asti heidän matkansa oli sujunut hyvin, ilman pientä keskinäistä nahinaa suurempia vastoinkäymisiä. Nahistelu oli örkkipiireissä täysin normaalia, vallantavoittelu oli noussut vihernahkojen funguksensyövyttämiin päänuppeihin ja saanut heidät täysin järjiltään. Nyt edessä alkoi siintää harvahko metsä, joka peitti Südenheimin kaupungin tätä reunaa. Yhtäkkiä villiörkit alkoivat rynniä eteen vauhkoutuneina ja villisti karjuen. Krabnik alkoi ihmetellä ääneen outoa reaktiota. "Ne haisto sapuskan", hänelle kerrottiin. "Ne mukamas kuluttaa niin paljon, vaikka eivät osaa mitään", he jatkoivat. "Mäkin haluun tappeloitsemaan" Krabnik möläytti sen suuremmitta mietinnöittä yrittäen kerätä luottamusta ja kunnioitusta. Se nostatti suuren pahennuksen hiisien joukossa, ja jälleen oli syttyä nujakka.
Tällä välin villiörkit olivat jo juosseet vihollisen näköpiiriin. Kuusi varsijousilla varustettua ihmistä pyöri lehtipuiden välissä ja ampuivat aukiolta päälle vyöryviä villiörkkejä. Heidän osumistarkkuutensa oli kuitenkin hyvin heikko, eivätkä osuneetkaan nuolet onnistuneet haavoittamaan voimakkaita örkkejä. Örkkien juoksu aamukasteisella nurmella oli kömpelöä ja verkkaista. Yllättäen heidän likaisiin korviinsa kantautui hirveää kumua ja harmaasta taivaasta laskeutui valtava vihreä käsi örkkien taakse. Käsi otti vauhtia ja tyrkkäsi örkkejä rajusti liikkeelle, jolloin he saavuttivat vihollisen yhdessä hujauksessa. Ihmiset eivät ehtineet reagoida, kun vihreä jyrä vyöryi kuola valuen löyhkäävistä suistaan uhriensa kimppuun. "Hakkeloidaan ne!" Zkolstog karjui villisti ja heilautti ruosteista kirvestään ja katsoi nauraen, kun ihminen kaatui sammalmättäälle pään osuessa lohduttomasti kolahtaen viereiseen kiveen muodostaen syvänpunaisen verilammikon. Muutkin örkit onnistuivat lopettamaan "Se oli Gorkin käpälä" -vouhotuksen ja niittämään jousimiehiä kuin kauraa. Kohta maassa virui kuusi elotonta veristä miestä tammiset varsijouset vierillään.
Örkit palasivat paikoilleen legioonan vihertävään rivistöön ja Zkolstog lönkytteli Krabnikin luo katsoen ohimennen kahden hiiden noppapeliä, jossa näytti olevan panoksena ihmisen pää ja joitain vääntyneitä kolikoita. Sinne päästyään hän kysyi tuima ilme kasvoillaan Krabnikiltä: "Sääkö sen käpälän putotit "Juu. Mää tahroin auttaa teittä, kun muuten ette olis saanu niitä kiinni. ", Krabnik vastasi ja iski silmää. "Ei kai siit onkelmaa ollu?" hän jatkoi. "Ei. Ne olis muuten saanu varmana amputtuu ainaki pari meist, ja sit huonol' onnel' päässy karkuu, jollon myö ei oltas päästy tappelemoimaan." Zkolstog kuittasi. Nyt hänen kieroutuneessa nupissaan pyöri tuon pienen kaapuveikon hyödyllisyys. Hänestä olisi aivan varmasti apua vielä tulevaisuudessa. Zkolstog marssi arvokkaasti luiset korut ja kirves heiluen joukkojensa eteen ja karjaisi saadakseen olennot hiljenemään. "Nyt on semmonen taktikka, että väsätään muodostelmuus kokoon tähän." hän julisti. "Mikä se muodostelmuus on?" kuului kimeä ääni jonkin hiiden suusta. "No, se on semmonen juttu, joka päästää jokaisen tappelemaan nopeammin." Zkolstog vastasi tietämättä itse asiasta enempää ja yrittäen näyttää viisaalta. Hän oli vain sattunut kuulemaan sanan erään ihmisen suusta ja halusi näyttää muille osaamistaan. "Asemiin pojat", hän karjaisi. Alkoi vimmattu vilinä vihernahkain keskuudessa. Kummuille kannettiin lahoista puun paloista hätäiseen kasattuja ballistoja, joissa kasvoi kirkkaan värisiä sieniä. "Ei tonne vaan tonne." Isopomo karjui hiisille ja räkiäisille, jotka hoippuivat valtaisat lahonneet lankut käsissään nurmella. Lopulta kaikki alkoi olla valmista. Zkolstogin taktikkaa seuraten hiidet, jotka osasivat ratsastaa susilla, valmistautuivat tehtäväänsä. Heidän piti toimia syötteinä. Ravata Südbergiin ja johdattaa vihollisen armeija ansaan Südwaldin metsään, jossa heidät ammuttaisiin ja teloitettaisiin. Zkolstog ei epäröinyt suunnitelmansa toimivuutta, vaikka muiden mielestä siihen olisi ollut aihetta.
Ostbergin kreivi Dieter Schwarzburg istui hevosensa selässä armeijan marssiessa kohti etelää ja vihollista. Hänen kasvonsa loistivat voitonvarmoina peilautuen hänen hevosensa haarniskasta. Koko armeija marssi siisteissä rykmenteissä toisin kuin vihollisensa, joiden toiminta oli enemmän kuin sekavaa. Suurmiekkamiehet, ritarit, tykistö, kaikki olivat koulutettuja sotimaan juuri örkkejä vastaan, koska muita vihollisia näillä seuduilla ei juuri ollut. Insinööri Gerhard Bisch ei ollut kuitenkaan niin varma voitosta, viimeksi ongelmaksi olikin juuri koitunut örkkien erilainen asenne. He nauttivat taistelemisesta, Keisarikunnan sotilaille se oli kuin rangaistus. Rangaistus Sigmarin palvonnan ja uhrauksien vähyydestä. Hän oli kuitenkin valmis antamaan kaikkensa, jopa henkensä Sigmarin hyväksi. Dieterin kasvoille nousi pelko. Örkkejä oli kuitenkin aivan kohtuuton määrä, eikä heillä ollut kuin nopeasti reserveistä kasattu armeija. Kaikki riippui Bretonneista, Herttua Delacourista armeijoineen. Heidän tulonsa ratkaisisi kaiken.
Ensiuhrit
Ludwig Henry Delacour III:n johtama armeija alkoi lähestyä Ostbergin lääniä. Matka oli ollut pitkä ja äärimmäisen raskas. Jokainen ritari tunsi sen lihaksissaan. Vuorokausia kestänyt sade oli vaihtunut läkähdyttävään auringonpaisteeseen. Kaikkien haarniskat olivat muuttuneet todellisiksi tulisiksi pätseiksi. Lorenin metsän varjoisuus oli vaihtunut lähes puuttomaan niittyyn, jolla aurinko sai porottaa kaikella voimallaan. Niitylle, jolla kasvaneet kukat olivat kuolleet ja kuivuneet auringon kirkkaasta porotuksesta. Silti hevoset jaksoivat jolkottaa eteenpäin. Kivinen tie leveni huomattavasti, ja sen vierille ilmaantui puisia maataloja, joiden pihoista kuului kukkojen korviariipivää kiekumista, ja lehmien levotonta ammumista. Kesantopeltojen yllä lenteli haikaroita, jotka resuisen variksenpelättimen nähtyään säikähtivät ja lensivät pois. Kaikki vaikutti normaalilta, mutta sitä se ei ollut. Lähiaikoina loputon taisto Hyvän ja Pahan välillä aloittaisi seuraavan, ehkä sen viimeisen erän.
Örkit odottivat vesi kielellä taistelun alkua hoilaten epämääräisiä lauluja, joita heidän Hoilamiehensä sävelsi milloin mistäkin aiheesta. Vihernahat eivät olleet taistelleet vuosikausiin, joten chopan heiluttelu oli lähes välttämätöntä heidän olemattoman mielenterveytensä kannalta. Kukkuloilta, jotka örkit olivat miehittäneet, oli näköyhteys noin kilometrin päässä olevaan Südbergin metsään. Lehdet kahisivat leppoisasti syystuulessa. Lehdet joiden vihreys oli jo alkanut katoamaan muuttaen ne kuiviksi ja kellertäviksi.
Südwaldin metsässä marssia kolisteli eteenpäin sinivalkeisiin univormuihin pukeutunut raskaasti haarniskoitu joukkio, Kreivi Schwarzburgin johtama armeija, hyökäten örkkien kimppuun välttääkseen kaupunkitaiston. He tiesivät sen aiheuttavan heille vastustajaa raskaammat tappiot, joten hyökkäys oli strategisin ratkaisu. Insinööri Bisch oli valmiina lataamaan tykit Spielwitzin veljesten avustuksella. Vasta huolletut, varmasti toimivat tykit, jotka olivat Ostbergin armeijan perusta. He alkoivat lähestyä verenhimoisia vihernahkoja. Bisch risti kätensä ja pyysi Sigmarilta siunausta, joka pelastaisi heidät tiukan paikan tullen. Sitä tarvittaisiin.
Yhtäkkiä Südwaldin alueen valtasi kova pohjoistuuli, tuoden hyytävän kylmää ilmaa kaukaa Kaaoksen mailta. Se ei silti tuntunut haittaavan ketään.
Zkolstog hankasi nenäänsä rupiseen käteensä haistaen ihmisveren. "Nyt ne tulloo, pojat, tappeloitsemaan!", hän huusi ja lähti juoksemaan eteenpäin kirves pään ylle nostettuna valmiina halkaisemaan ensimmäisen vastaantulijan kahtia. Muut örkit ja hiidet, Krabnik mukanaan lähtivät seuraamaan häntä villiintyneinä, kolhiintuneet miekat ojossa. Vihollinen näkyi. Ballistan luona olevat hiidet alkoivat vääntää kivestä tehtyä kampea ladaten jättiläismäisen nuolen ampumavalmiuteen. Viereisen katapultin ammukseksi viriteltiin erästä tottelematonta hiittä, jolle oli hakattu ruostuneilla metallinpaloilla siivet selkään kiinni. "Tulta!" Huusi eräs örkki ballistan luona, jolloin hiidet päästivät narut irti katsoen kuinka ammus lensi päätähuimaavaa vauhtia erästä suurta tammea päin saaden sen pudottamaan valtaosan keltaisista lehdistään. "Hyökätkää" komensi kreivi nähtyään vihollisen rynnäköivän heitä kohti. Ritarit aloittivat villin juoksun puhtaan kiiltävät peitsenä ojossa kohti vastaantulevaa lihamuuria. Örkit juoksivat vastaan tajuamatta tapahtuneesta mitään. He vain halusivat mätkiä chopillaan kaikkea liikkuvaa, joilla ei ollut vihreää ihoa. Keisarikunnan ritarit olivat iskeytymässä örkkeihin, joiden tilannetaju oli lopullisesti kadonnut. Kuului "Jihuu!". "Jahii!" kuului myös. Kaksi hiittä, kahlittuina, valtava piikkipallo käsissään, pyörivät mistään välittämättä kohti ritareita. Fanaattisia hiisiä, joille maistui fungus ja sienet normaalia paremmin, oli laitettu ryhmän johtajien toimesta kiinni palloihin ja tökätty hoippumaan kohti vihollista kuulat villisti ketjuissaan pyörien. Siitä ei saanut selville, yrittikö hiisi viedä kuulaa vai päinvastoin. Ensimmäinen osui ritareihin vyöryen rivistön läpi. Kaksi ritaria sai kuolettavan osuman lyyhistyen tien vaaleanharmaalle kivilaatoitukselle jättäen jälkeensä veriroiskeita kertomaan omaa irvokasta kieltään tapahtuneesta. Toinen onnistui lentämään kuulansa päässä ritarien yli, piikkipallon kolahtaessa ritaria päähän, lävistäen siihen valtaisan kolon, josta valui verta satulan valkealle kankaalle ja sitä kautta maahan. Mies kaatui hetken horjunnan jälkeen kuolleena kivetykselle haarniska tyhjästi kolahtaen. Taistelu oli vaatinut ensiuhrinsa.
Ritarit saavuttivat nuijiaan heiluttavan valtavan örkkiryhmän. Peitset lävistivät useita örkkejä ennen kuin he havahtuivat lyömään takaisin. Zkolstog tajusi hetkensä koittaneen ja alkoi huitoa villisti kirveellään. Edes ritarien raskaat haarniskat eivät pidätelleet tuota jumalten suosimaa, armotonta, sääliä tuntematonta tappajaa. Miehiä putoili päättöminä ja raajattomina hevostensa selästä, hevosten saadessa osansa villiintyneiden örkkien iskuista. Lopulta maassa makasi kuolleita ritareja moninverroin vastustajiinsa verrattuna. Tämä oli silti vasta alkua. Kuului laukaus, Zkolstog kumartui eteenpäin vatsaansa pidellen. Insinööri Bisch oli osunut tarkasti kiväärillään satojen metrien päästä. Krabnik näki tapahtuman ja päätti vastata tuleen. Hän mutisi jotain heilauttaen sauvaansa räkiäisen vinkaistessa tuskissaan. Sauvan peitti kirkas vihreä valo, jonka keskeltä valtava vihreä pää sinkoutui lyöden insinööri Bischiä tämän lyyhistyessä maahan. Isku ei ollut kuitenkaan tappava, vaan Bisch nousi hetken päästä tokkurassa ylös manaten: "Kirotut hiidet, näytetään niille Sigmarin nimissä!" "Tykki, suunta kolme astetta oikealle ja tulta jumalten puolesta!" Korvatlukitsevan räjähdyksen jälkeen mies näki mustan kuulan lentävän ja putoavan suoraan satojen hiisien ryvettyneisiin niskoihin. Kuula pomppasi sieltä vihermustien lentävien otuksien ympäröimänä ja putosi takaisin upoten sammaleisiin. Paniikki kasvoi hiisien keskuudessa Krabnikin urheasta rauhoittelusta huolimatta. Hiidet, nuo pienet ja pelokkaat oliot, joille yhdenkin ruumiin näkeminen oli hirveä painajainen, lähtivät juoksemaan karkuun hätääntyneinä nähdessään kymmenet tykinkuulan litistämät ruumiit.
Kreivin miehet perääntyivät tappionsa hyväksyneinä. "Ei omahyväisiin Bretonneihin voi näemmä luottaa", sadatteli johtaja, joka oli joutunut pakenemaan loukkaantuneena verenhimoisia vihernahkoja häntä koipien välissä. Valtavasta armeijasta oli jäljellä vain murto-osa. Loput retkottivat Südwaldin metsän siimeksessä verissä päin. Kaikki oli heidän osaltaan ohi.
Pahuuden nousu
Örkit palailivat leiriinsä ja alkoivat valmistautua seuraavaan hyökkäykseen, jonka tarkoituksena olisi tuhota Südenheimin kaupunki ja kerätä sieltä jättimäiset sotasaaliit. Zkolstog kasaili joukkojensa rivejä. Yhtäkkiä hänen pottunenänsä alkoi väristä, kuin veren haistaessaan. Hän yltyi villiin juoksuun, muiden örkkien seuratessa perässä. Taivaanrannasta ilmaantui kirjava valli, joka kopisteli hirveä kyytiä heitä vastaan. Zkolstog nosti jälleen kirveensä taisteluvalmiuteen, saaden sen pudottamaan muutamia verenpisaroita ruohikolle.
Herttua Delacour tunsi hetkensä koittaneen. Hän mylvi: "Des Hommes attaquez, hyökätkää!" Miehet ojensivat peitsensä ja valmistautuivat nirhaamaan vihernahkoja. Kaikki örkit ja hiidet juoksivat kohti voitonvarmoina. Ballistan miehistö oli ladannut jälleen nuolen kojeeseen, ja örkin karjaistessa he päästivät nuolen ilmojen teille. Nyt näytti paremmalta, nuoli kiisi kohti erästä ritariryhmää. Siihen osuessaan se listi useita ritareja, kunnes pysähtyi yhtäkkiä, ikään kuin suojakentän pysäyttämänä. Rouva oli pelastanut jälleen ihmishengen.
Bretonnit osuivat örkkiryhmään. Zkolstog yritti lyödä ryhmän johtajaa, herttuaa. Hänen kirveensä lähestyessä herttuaa, kuitenkin herttuan peitsen suojakilpi pysäytti kirveen, saaden Zkolstogin horjahtamaan iskunsa voimasta. Muut örkitkin olivat heikoilla peisten lävistäessä heidän ryvettyneet mahansa. Ritarit juoksivat heidän ylitseen kirjaimellisesti. Taivas repesi, ja sieltä putosi valtava mono potkaisten ritareita ja nousten takaisin ylös. Ritarit säikähtivät ja heidän juoksunsa hidastui. Örkit perääntyivät Krabnikin johdolla Südwaldin metsään, jossa ritarien oli vaikeampi liikkua. Krabnik oli muiden hiisien keskellä heiluen villisti sauvansa kanssa. Samanaikaisesti Jeanne nosti pikarinsa ja huusi jotain kimeällä sopraanollaan. Puut heräsivät ja alkoivat huitoa Krabnikia ja muita hiisiä lehdettömillä oksillaan. Krabnik tiesi, että yhdenkin hiiden kuolema, ja peli olisi heidän osaltaan menetetty. Edellinen taisto oli vaatinut jo niin paljon uhreja, ja nyt jos he lähtisivät käpälämäkeen, ritarit vyöryisivät selkään murskaten heidän heikot luunsa. Hän yritti rauhoitella miehiään. Hänestä oli tullut hiisien selkeä johtohahmo, jota kuunneltiin hädän hetkellä. Hän ei onnistunut. Hiidet aloittivat pakomatkan..
Taivas pimeni. Tuuli yltyi entisestään saaden pakenevat hiidet vetämään kaapunsa jokaisen paljaan kohdan päälle. Jeanne tunsi kylmiä väreitä selkäpiissään, hän tunsi äärimäisen Pahuuden paluun olevan käsillä. Pahuus, joka tappoi hänen äitinsä, oli palannut. Kaukana näkyi nekromantikko Josef Nangele epäkuolleineen joukkoineen liikkuivat lähemmäs. Nangele, tuo tunteeton hirviö oli verhoutunut mustaan viittaan, jossa hohti satoja tähtiä kuvaten hänen tappamiaan ihmisiä. Jeannen pelko alkoi lamauttaa hänen liikkeitään. Isä oli metsässä tappamassa hiisiä, eikä siskosta olisi ollut apua, hänen oli selvittävä itse. Tyttö kuitenkin voitti pelkonsa ja piiskasi hevosensa liikkeelle palellen pohjoistuulessa. Lumivalkea hevonen laukkasi eteenpäin villisti hirnuen. Nangele nosti sauvaansa, jonka päässä ollut suuri vihreä jalokivi välkähti pahojen voimien vaikutuksesta. Hän näki tytön tulevan kohti ja alkoi manata pahoja voimia esiin muuttaakseen tytön epäkuolleeksi olennoksi, jotta hän voisi liittää hänet sitten armeijaan, jossa hänen äitinsä jo tappoi viattomia. Jeanne yritti loitsia Nangelea hengiltä turhaan, tämän vastustuskyky oli kasvanut ylivertaiseksi jatkuvien loitsimisyritysten takia. Nangele vastasi loitsuun karjaisemalla villisti, jolloin hänen sauvassaan olleesta jalokivestä välähti kirkas vihreä valo osuen tytön laihaan yläruumiiseen. Jeanne kirkaisi ja alkoi muuttua harmaaksi. Hänen kauniit vaaleat hiuksensa tummuivat ja viattomat siniset silmät alkoivat muuttua punaisiksi. Nangele huusi: "Oi Rakkaani, tule tänne!" Jeannen sielu erkani ruumiista ja liihotteli äitinsä sielun viereen armeijan rivistöihin. Ruumis nousi ja eteni Nangelen avonaista harmaata kättä kohti. Ruumiin päästyä Nangelen luo nekromantikko polvistui ja suuteli Jeannea kädelle. Rakkaus oli voittanut jälleen. Nangele oli saanut kaltaisensa, sieluttoman matkakumppanin, jonka kanssa taivaltaa. He läksivät kävelemään kohti ikuisuutta luurankojen kolistellessa perässään.
Aurinko palasi näkyviin ensilumen putoillessa hiljaa Südwaldin metsään peittäen sodan lohduttomat jäljet.
Selvennettäköön: Tämä Nekromantikko tulee ja erottaa Jeannen ruumiin ja sielun.
