Tarinakisa: Aurinkoa kirkkaampi.(40k)
Lähetetty: To 24.02.2005 14:41
Aurinkoa kirkkaampi
Tash hypisteli rinnallaan roikkuvaa mitalia. Hän teki niin aina, kun ei ollut jonkin koneen sisällä. Sen tuoma turvallisuudentunne sai hänet rauhoittumaan. Mitalin liljojen keskellä lepäävä pääkallo virnisteli ympäröivälle hiekalle. Sitten hän nykäisi kätensä pois mitalilta, kun muisti, miten oli sen saanut. Vanhan kersantin terävä ääni soi hänen mielessään, käskien ja komentaen, mutta yllättävän rauhoittavana.
”Herää, torvi! Nyt ei ole aikaa unelmointiin!” Tash hätkähti hereille ja kääntyi katsoman taakseen ilmestynyttä Kaita. Koskaan ei tiennyt, milloin hän ilmestyisi. Nytkin he seisoivat ison kiven päällä, ja heidän edessään avautui loputon aavikko. Kovin epämiellyttävä maasto. Kuiva tuuli hulmutti Kain hiuksia. Hän katsoi tarkkaavaisesti aavikkoa.
”Oletko aivan varma, että he ovat siellä?” Tash kysyi.
”Olen, sillä upseerilla, jonka päältä ajoit, oli taskussaan kirje. Se oli komentaja Orcanin henkilökohtainen avunpyyntö. He olivat jumittaneet kiiturinsa hiekkaan eivätkä päässeet pois aavikolta.” Kai vastasi.
”No miten se taas meitä koskettaa?” Tash kysyi, vaikka päätteli jo hullunkiillosta Kain silmissä, että tällä oli jokin todella hyvä syy.
”Katsos, kun se ryhmä oli suunniteltu nopeaksi iskuryhmäksi. Sillä ei ollut raskaita aseita, jotka voisivat vahingoittaa rakasta ajopeliäsi. Ja lisäksi siinä ei ole niitä kirottuja Tuhoajia, ne kun tuppaavat uppoamaan hiekkaan. Eli me menemme, eliminoimme heidät ja otamme kaiken hyödyllisen.”
”Mutta eikös tuokin uppoa niille kirotun dyyneille?” Tash kysyi.
”Uppoaisihan se, mutta muistatkos, kun juttelin eilen hyvin pitkään rakkaan teknikkomme kanssa? Hän katsos asentaa tuolla noin painovoiman kumoajaa Marylandin pohjaan. Se auttaa meitä pysymään pinnalla.” Kai sanoi omahyväisesti. Tash nosti kätensä pystyyn antautumisen merkiksi. Kun Kai oli päättänyt tehdä jotain, hän myös teki sen.
Sitten teknikko huusi jotain Marylandin, heidän Chimeransa luota ja Kai ja Tash juoksivat sinne. Ei se oikeastaan enää näyttänyt Chimeralta. Siinä oli plasmatykki rungossa, fuusiomoottori, ylimääräinen panssarointi ja kaksi lasertykkiä kyljissä. Matkustajatilan puolella oli vielä lisäksi kaksi raskasta konekivääriä. Ja nyt telaketjujen alla oli vielä anti-painovoimamoottori. Varsin epätavallinen näky.
”Rumenee päivä päivältä, vai?” Kysyi heidän öljyinen teknikkonsa. Hän pyyhki likaisia kasvojaan rättiin, jonka oli kaivanut jostain piilostaan. Tash meinasi protestoida, muta päätti sittenkin olla hiljaa. Kai huusi lopulle ryhmälleen lähtömerkin, ja he tulivat juoksujalkaa paikalle. ”Kaikki tietävät paikkansa, ja…” Lause keskeytyi, kun Kain korvanapista kuului jotain. Hänen ilmeensä kiristyi, ja hän sanoi: ”Nyt pistetään vähän vauhtia, he aikovat pelastaa ne höntit sieltä aavikolta!” Kaikki kiirehtivät sisään, ja Kai tönäisi Tashin ohjaajan paikalle. ”No niin, näytä mitä osaat!” Kai kiljaisi.
Äkkiä kaikki epävarmuus hävisi Tashin mielestä. Tämän hän osasi, tässä hän oli hyvä. Hän käänsi fuusiomoottorin käyntiin ja Maryland ampaisi liikkeelle. Se saavutti dyynihiekan laidan, ja näytti suorastaa lentävän dyynien yllä. Tash huusi innoissaan, sillä hän nautti suurista nopeuksista. Tämä oli hänen hetkensä.
Maryland syöksyi dyyniltä toiselle, fuusiomoottori antoi sille luonnottoman nopeuden. Hiekka vain pöllysi sen jäljissä. Ulkona oli tappavan kuuma, mutta Chimeran sisällä oli mukavan viileä. Lopulta, päivä päätteessä he näkivät valtavan kiiturin ääriviivat taivaanrannassa. Tash hidasti melkein kävelyvauhtiin. Jokainen heistä tiesi, että se tarkoitti valmistautumista. Kai irrotti kiikarin kivääristään ja käänsi vivun sarjatuliasentoon. Hän tarkisti virtamiekan ja taskussaan olevan fuusiopommin kunnon. Kääntyessään pois hän huomasi tyytyväisenä, että kaikki muutkin olivat jo valmiita.
”Mennäänpä koputtamaan etuoveen”, hän sanoi hiljaa, ja äkkiä kaikki aseet olivat miehitetty. Tash kiihdytti vauhtia ja moottori hurisi vastaan. Maryland syöksähti matkaan.
Ohjaajan paikaltaan Tash näki, kuinka leirissä alkoi hälinä, ja kaikki riensivät vastaan niitä, joita luulivat pelastajikseen. Pikaisesti pystytetyt muurit häämöttivät edessä. Ne olivat täynnä hurraavia miehiä. Tash näki heidän kasvoiltaan ilon ja helpotuksen, ja hetken ajan hän tunsi syyllisyyttä. Sitten Kai sanoi: ”Törmäys”, ja kaikki syyllisyys ja epäröinti katosi hänen mielestään. Hän tiukensi otettaan ohjausvivusta ja lisäsi nopeutta. Hetken ajan hän näki, kuinka muurilla seisovien miesten kasvoilta näkyi ensin epäröinti, sitten hämmästys ja lopulta kauhu, kun he tajusivat, että tässä eivät tulleetkaan heidän pelastajansa.
Sitten Maryland puski suoraan päin muuria. Se meni suoraan läpi ohuesta betonista ja lennätti miehiä joka suuntaan. Tash tunsi pienet täräykset rungossa, kun hän liiskasi miehiä Marylandin alle. Siten aseet pyörähtivät käyntiin.
Marylandin takaosassa olevat konekiväärit pitivät matalaa sytkytystä sylkiessään kuolemaa niihin miesmassoihin, jonka keskellä he ajoivat. Lasertykit avasivat suuria aukkoja kauhistuneeseen massaan. Kain käyttämä plasmatykki jätti jälkeensä suuria mustia koloja sinne, missä ennen oli ollut ihmisiä. Sitten Tash huomasi jotain.
Maa heidän allaan ei ollutkaan hiekkaa vaan betonia, ja tuo pieni rapina rungossa oli kyllä käsiaseiden tulitusta. Mutta siihen oli sekoittunut jotain muuta… Nuo kovemmat kumaukset olivat…
”Verienkelit!” Tash kiljaisi koneen metelin yli. Ja kuin hänen huutonsa manaamana Marylandin eteen ilmestyi verenpunaiseen haarniskaan sonnustautunut hahmo. Tämä osoitti siunatulla aseellaan suoraan Tashia kohti. Paniikissa hän käänsi Marylandin nokan ympäri ja löi kaasuvivun pohjaan. Heidän takanaan oli lukemattomia Verienkeleitä, kaikki punaisiin pukeutuneina.
”Tästähän tulee verinen leikki”, totesi Kai kuivasti. Tash ei juuri sillä hetkellä osannut oikein arvostaa hänen huumoriaan. Hän ajoi ympyrää, ja Marylandin telaketjut kirskuivat betonilla. Sitten, kun kukaan Verienkeleistä ei liikkunut, hän ajoi keskelle heidän muodostamaansa ympyrää ja pysähtyi. Vieläkään ei kukaan liikkunut. Ainoastaan plasmatykin ja moottorin hiljainen yhteishurina kuului heidän korvissaan. Sitten Kai avasi uhkarohkeasti kattoluukun ja kurkisti ulos. Samantien hän nykäisi päänsä sisään, kun pilvi panoksia iskeytyi luukkuun. Ensimmäistä kertaa Kai näytti hermostuneelta.
”No niin. Vallan mahtavaa. Niitä on satamäärin. Ja seassa on Tuhoajia.” Vihaisena hän iski nyrkkinsä seinään. ”Mistä ne tiesivät, että tulemme? Viestissä mainittiin vain kevyt aavikkopartio!” Hän meuhkasi. Sitten joku huusi ulkopuolelta.
”Kai, joka petti keisarin valon, tule esiin! Sinulla ei ole mahdollisuuksia!” Nämä sanat saivat Kain hymyilemään. ”Ai ei vai?” Hän mutisi itsekseen. Hän antoi hiljaisia käskyjä ystävilleen. Sitten hän huusi avoimesta luukusta, varoen kuitenkin näyttämästä päätään: ”Ja kukas kutsuu?”
”Kapteeni Orcan. Sinun ja ystäviesi on antauduttava nyt, ja loppunne tulee olemaan nopea”, kuului vastaus.
Kai puri kynttään. ”Orcan. Etkös sinä pyytänyt juuri sitä apua?”
Orcan nauroi ulkona. ”Typerä ihminen, en minä apua pyytänyt. Minä vain houkuttelin teidät tänne.”
Kain suu vääntyi hymyyn ja hän nauroi katkeraa naurua. ”Vai että houkuttelit? Nyt minun on kyllä vastentahtoisesti myönnettävä, että voitit. Onnitteluni.”
”Riittää”, Orcan totesi kylmästi.” Tulkaa ulos tai räjäytämme teidät. Minuutti aikaa miettiä.”
Kai kääntyi teknikon, Jaquesin puoleen. ”Siirrä kaikki tehot aseista moottoriin. Aseilla ei kuitenkaan ole mitään väliä, kun on noin monta Enkeliä vastassa.” Jaques teki pari säätöä, ja lasertykit lopettivat hurinansa. Plasmatykin valot sammuivat. Konekiväärien rummut pysähtyivät. Kai puhui nyt Tashille. ”Kun annan merkin, talla pohjaan ja ajat suoraan ulos. Ei mitään väistöliikkeitä.” Tash nyökkäsi jännittyneenä. Kädet puristivat ohjausvipua rystyset valkoisina.
”Älkää yrittäkö paeta, se on turhaa”, huusi Orcan ulkoa. Tash jähmettyi paikoilleen. Oliko hän lukenut heidän ajatuksensa? Hän oli kuullut, että jotkut Enkeleistä pystyivät siihen. Jopa Kai pysähtyi. ”Turhaa, miten niin turhaa? Te ette saisi meitä mitenkään kiinni, ette noilla menopeleillä”, hän huusi uhmakkaasti luukusta. Tash odotti rystyset valkoisina. Orcan piti tauon, aivan kuin olisi miettinyt vastaustaan. Lopulta hän kuitenkin vastasi.
”Sinä olet heittänyt keisarin valon harteiltasi ja ottanut pimeyden sieluusi. Sinulle ei ole paikkaa keisarin valtakunnassa, ja maan päällä olet kuin rutto, kasvain, joka on eristettävä ja puhdistettava. Meidän tehtävämme on puhdistaa sinut mihin hintaan hyvänsä. Me olemme valmiit maksamaan se hinnan. Me tulemme kuolemaan tässä ja nyt, mutta meidän kuolemamme on oleva aurinkoa kirkkaampi puhdistava tuli, joka pyyhkäisee yli tämän maan!”
Tash näki ikkunasta, kuinka Enkelit käänsivät aseensa osoittamaan itseään ja messusivat yhteen ääneen jotain, mikä täytti Tashin hyvänolon tunteella. Hän melkein tunsi sen, hän halusi koskettaa sitä, hän halusi olla osa sitä. Vilkaistessaan Kaita hän näki tämän katsovan lumoutuneena, kuinka yksi toisensa jälkeen Enkelit ampuivat itsensä ja kaatuivat kuolleina maahan. Tash nousi hitaasti ja katsoi ylös luukusta. Kaikki enkelit makasivat kuolleina ringissä heidän ympärillään. Jopa Tuhoajat olivat kuolleet. Sitten Kai huusi hänelle alhaalta.
”Takaisin ja äkkiä! Meidän pitää lähteä nyt!” Tash kiipesi hitaasti alas ja katsoi Kaita. ”Miksi?”
”Heillä on fuusiopommi!” Kain kasvot olivat kalpeat ja hänen siniset silmänsä olivat laajentuneet mahdottoman suuriksi. Tash huomasi kaiken tämän hieman huvittuneena.
”Tiedän.”
Kai näytti siltä, että tukehtuisi kohta.
”No mikset sitten aja?” Hän melkein huusi.
Leirin keskusrakennuksessa yksinäinen kristalli lojui upotettuna valtavan metallisäiliön kylkeen. Sitten se alkoi hitaasti hohtaa, ensin verenpunaisena, sitten valkoisena. Ilmassa kaikui hidas ja juhlallinen messuaminen.
”Et vieläkään ymmärrä, vai mitä? Ihmisten ajattelukyky on rajallinen.” Tash sanoi, ja pisti kätensä taskuun.
”Mitä oikein selität?” Kai kysyi ihmeissään. Ulkona kuiva tuuli tuntui voimistuvan.
Messuaminen voimistui tuulen myötä. Siihen liittyi yksi ainoa tytön ääni, ja sen laulu oli sydäntäsärkevän kaunis. Valo voimistui.
”Voi pikku Kai raukkaa”, Tash ilkkui. ”Eikö nero ymmärrä vieläkään?” Hän kysyi ja veti esiin pistoolin taskustaan.
Laulu voimistui ja valo alkoi sykkiä. Nyt koko valtava kammio sykki valossa. Sen sisällä olevat miehet katsoivat kauhuissaan, sillä heille ei ollut kerrottu, mikä se oli.
”Tash, pistä se pois”, Kai sanoi hiljaa. Tash katsoi hetken aikaa häntä ja osoitti sitten pistoolilla Jaquesia. ”En”. Laukaus oli korviahuumaava ahtaassa vaunussa. Jaquesin pää levisi seinälle. ”Eikä se edes ole fuusiopommi, nero”, Tash ilkkui ja ampui uudestaan. Nyt kaatui nainen, jota Kai oli rakastanut. Viimeinen yritti hypätä Tashin niskaan mutta hänkin sai osuman silmäänsä ja kuoli. Kai osoitti aseellaan Kaita ja viittasi ylös. Kai kiipesi ulos vaunusta, Tash tiiviisti kannoillaan.
Kammiossa olevat miehet huusivat kun heidän silmänsä paloivat valkoisiksi. Nyt valo alkoi pyörteillä, ja laulussa oli ruma sointi, jotenkin ristiriitainen sen kauneuden kanssa.
Tash ja Kai seisoivat keskellä ruumiiden kehää, vaununsa vieressä. Kain poskella valui yksi ainoa kyynel.
”Kerran luotin sinuun. Miksi teit sen?”
Tash hymyili kylmästi. ”He näyttivät minulle asioita, Kai. Niitä ei ole tarkoitettu ihmisten silmille. Rukoilin heitä lopettamaan, mutta he vain jatkoivat. Lopulta minä uskoin heitä. Ja tein niin kuin he käskivät.”
”Mitä sinä hyödyt siitä? Kuolet itsekin minun kanssani! Eikä kukaan muista sinua! Kuolet ilman ystäviä, yksin petturin kanssa! Ja kaikki unohtavat sinut! Edes itse aika ei välitä sinusta!” Kai huusi, nyt avoimesti itkien.
Tash hymyili yhä vain kylmästi. ”Voi typerys. Tunteet ovat ihmisten heikkous. Sinulla ei ole aavistustakaan, mitä minulle luvattiin”, hän sanoi. Siten hänen äänensä muuttui haikeaksi ja kaipaavaksi.
”Pian, pian saan palkkioni. Hetken…” Kai löi pistoolin sivuun ja tarrasi Tashia rinnuksista. Tämä ei ollut huomaavinaankaan. Ase putosi veltosta kädestä.
Ruma sointi voimistui ja hukutti kauniin äänen alleen. Nyt ei enää kukaan liikkunut salissa. Valon keskellä kylpevästä kristallista lähti valkoisia säikeitä, ohuita kuin hämähäkin verkko, mutta silti vahvempia kuin mikään kuolevaisten luomus. Ne tunnustelivat varovasti ympärilleen ja kiemurtelivat ympäriinsä, kunnes löysivät oven. Ne syöksyivät sen läpikäytävään ja kanttiiniin, joka oli aivan lähellä. Siellä makasi yksi mies. Hän katsoi kauhuissaan, kuinka valkoiset säikeet koskettelivat ensin lattiaa, sitten sänkyä, ja lopuksi ne kiertyivät hänen ympärilleen.
Hänen ruumiinsa paloi tuhkaksi ennen kuin hän ehti huutaa. Samassa kanttiinikin leimahti palamaan. Säikeet leikkasivat tiensä seinien läpi.
Kai ravisti Tashia raivoissaan. Hän oli unohtanut kaiken muun paitsi Tashin petoksen. Hän karjui Tashille, mutta ei saanut sanoja suustaan. Tashin pää heilui veltosti ja hän huokaisi.
”…ajan…”
Säikeet repivät tiensä seinien läpi, polttaen kaiken, mikä eteen sattui. Sitten ne yhtäkkiä vetäytyivät takaisin ja valo voimistui lisää.
”…minä olen…”
Maa alkoi täristä. Metallisäiliön kylkeen ilmestyi halkeama. Ulkona Tashin paita repesi ja hän putosi maahan. Silti kumpikaan ei liikahtanut, Kai katsoi kauhistuneen lumoutuneena keskusrakennuksen ikkunoista loistavaa valoa. Tash vain tuijotti taivaalle.
Keskellä valtavaa valoilmiötä, kaiken sen loiston sydämessä oleva kristalli halkesi.
Ja aurinko himmeni sen valon rinnalla. Hetkessä Kain ja Tashin varjot venyivät valtaviin mittoihin. Kain suu avautui äänettömään huutoon, mutta Tash vain hymyili autuaasti.
Keisarin pyhässä kammiossa jokin liikahti. Ardias katsoi ihmeissään, oliko jotain ikivanhoista laitteista hajonnut. Ei, kaikki oli kunnossa. Sitten hän katsoi keisarin kasvoja. Näen näkyjä, hän ajatteli. Mutta hän ei nähnyt näkyjä.
Keisarin kuolleilla kasvoilla valui yksi ainoa kyynel.
Planeetalla, jolla ei ollut nimeä, ei enää ollut myöskään elämää. Kaikki oli sulanut yhdeksi kiiltäväksi massaksi. Entinen aavikko oli muuttunut lasiksi. Ja suuressa lasikentässä oli yksi valtava kuoppa, mistä oli kaikki höyrystynyt pois. Kuopan pohjalla oli lasissa nähtävissä kasvot, joiden silmät olivat palaneet valkoisiksi. Pupillittomat silmät tuijottivat tyhjää taivasta. Ja kädessä oli mitali, jonka keskellä oli liljojen ympäröimä pääkallo. Ilmassa kaikui aineeton huokaus.
…Aurinkoa kirkkaampi…
Ja pääkallo virnisteli.
Aurinkoa kirkkaampi.
Tash hypisteli rinnallaan roikkuvaa mitalia. Hän teki niin aina, kun ei ollut jonkin koneen sisällä. Sen tuoma turvallisuudentunne sai hänet rauhoittumaan. Mitalin liljojen keskellä lepäävä pääkallo virnisteli ympäröivälle hiekalle. Sitten hän nykäisi kätensä pois mitalilta, kun muisti, miten oli sen saanut. Vanhan kersantin terävä ääni soi hänen mielessään, käskien ja komentaen, mutta yllättävän rauhoittavana.
”Herää, torvi! Nyt ei ole aikaa unelmointiin!” Tash hätkähti hereille ja kääntyi katsoman taakseen ilmestynyttä Kaita. Koskaan ei tiennyt, milloin hän ilmestyisi. Nytkin he seisoivat ison kiven päällä, ja heidän edessään avautui loputon aavikko. Kovin epämiellyttävä maasto. Kuiva tuuli hulmutti Kain hiuksia. Hän katsoi tarkkaavaisesti aavikkoa.
”Oletko aivan varma, että he ovat siellä?” Tash kysyi.
”Olen, sillä upseerilla, jonka päältä ajoit, oli taskussaan kirje. Se oli komentaja Orcanin henkilökohtainen avunpyyntö. He olivat jumittaneet kiiturinsa hiekkaan eivätkä päässeet pois aavikolta.” Kai vastasi.
”No miten se taas meitä koskettaa?” Tash kysyi, vaikka päätteli jo hullunkiillosta Kain silmissä, että tällä oli jokin todella hyvä syy.
”Katsos, kun se ryhmä oli suunniteltu nopeaksi iskuryhmäksi. Sillä ei ollut raskaita aseita, jotka voisivat vahingoittaa rakasta ajopeliäsi. Ja lisäksi siinä ei ole niitä kirottuja Tuhoajia, ne kun tuppaavat uppoamaan hiekkaan. Eli me menemme, eliminoimme heidät ja otamme kaiken hyödyllisen.”
”Mutta eikös tuokin uppoa niille kirotun dyyneille?” Tash kysyi.
”Uppoaisihan se, mutta muistatkos, kun juttelin eilen hyvin pitkään rakkaan teknikkomme kanssa? Hän katsos asentaa tuolla noin painovoiman kumoajaa Marylandin pohjaan. Se auttaa meitä pysymään pinnalla.” Kai sanoi omahyväisesti. Tash nosti kätensä pystyyn antautumisen merkiksi. Kun Kai oli päättänyt tehdä jotain, hän myös teki sen.
Sitten teknikko huusi jotain Marylandin, heidän Chimeransa luota ja Kai ja Tash juoksivat sinne. Ei se oikeastaan enää näyttänyt Chimeralta. Siinä oli plasmatykki rungossa, fuusiomoottori, ylimääräinen panssarointi ja kaksi lasertykkiä kyljissä. Matkustajatilan puolella oli vielä lisäksi kaksi raskasta konekivääriä. Ja nyt telaketjujen alla oli vielä anti-painovoimamoottori. Varsin epätavallinen näky.
”Rumenee päivä päivältä, vai?” Kysyi heidän öljyinen teknikkonsa. Hän pyyhki likaisia kasvojaan rättiin, jonka oli kaivanut jostain piilostaan. Tash meinasi protestoida, muta päätti sittenkin olla hiljaa. Kai huusi lopulle ryhmälleen lähtömerkin, ja he tulivat juoksujalkaa paikalle. ”Kaikki tietävät paikkansa, ja…” Lause keskeytyi, kun Kain korvanapista kuului jotain. Hänen ilmeensä kiristyi, ja hän sanoi: ”Nyt pistetään vähän vauhtia, he aikovat pelastaa ne höntit sieltä aavikolta!” Kaikki kiirehtivät sisään, ja Kai tönäisi Tashin ohjaajan paikalle. ”No niin, näytä mitä osaat!” Kai kiljaisi.
Äkkiä kaikki epävarmuus hävisi Tashin mielestä. Tämän hän osasi, tässä hän oli hyvä. Hän käänsi fuusiomoottorin käyntiin ja Maryland ampaisi liikkeelle. Se saavutti dyynihiekan laidan, ja näytti suorastaa lentävän dyynien yllä. Tash huusi innoissaan, sillä hän nautti suurista nopeuksista. Tämä oli hänen hetkensä.
Maryland syöksyi dyyniltä toiselle, fuusiomoottori antoi sille luonnottoman nopeuden. Hiekka vain pöllysi sen jäljissä. Ulkona oli tappavan kuuma, mutta Chimeran sisällä oli mukavan viileä. Lopulta, päivä päätteessä he näkivät valtavan kiiturin ääriviivat taivaanrannassa. Tash hidasti melkein kävelyvauhtiin. Jokainen heistä tiesi, että se tarkoitti valmistautumista. Kai irrotti kiikarin kivääristään ja käänsi vivun sarjatuliasentoon. Hän tarkisti virtamiekan ja taskussaan olevan fuusiopommin kunnon. Kääntyessään pois hän huomasi tyytyväisenä, että kaikki muutkin olivat jo valmiita.
”Mennäänpä koputtamaan etuoveen”, hän sanoi hiljaa, ja äkkiä kaikki aseet olivat miehitetty. Tash kiihdytti vauhtia ja moottori hurisi vastaan. Maryland syöksähti matkaan.
Ohjaajan paikaltaan Tash näki, kuinka leirissä alkoi hälinä, ja kaikki riensivät vastaan niitä, joita luulivat pelastajikseen. Pikaisesti pystytetyt muurit häämöttivät edessä. Ne olivat täynnä hurraavia miehiä. Tash näki heidän kasvoiltaan ilon ja helpotuksen, ja hetken ajan hän tunsi syyllisyyttä. Sitten Kai sanoi: ”Törmäys”, ja kaikki syyllisyys ja epäröinti katosi hänen mielestään. Hän tiukensi otettaan ohjausvivusta ja lisäsi nopeutta. Hetken ajan hän näki, kuinka muurilla seisovien miesten kasvoilta näkyi ensin epäröinti, sitten hämmästys ja lopulta kauhu, kun he tajusivat, että tässä eivät tulleetkaan heidän pelastajansa.
Sitten Maryland puski suoraan päin muuria. Se meni suoraan läpi ohuesta betonista ja lennätti miehiä joka suuntaan. Tash tunsi pienet täräykset rungossa, kun hän liiskasi miehiä Marylandin alle. Siten aseet pyörähtivät käyntiin.
Marylandin takaosassa olevat konekiväärit pitivät matalaa sytkytystä sylkiessään kuolemaa niihin miesmassoihin, jonka keskellä he ajoivat. Lasertykit avasivat suuria aukkoja kauhistuneeseen massaan. Kain käyttämä plasmatykki jätti jälkeensä suuria mustia koloja sinne, missä ennen oli ollut ihmisiä. Sitten Tash huomasi jotain.
Maa heidän allaan ei ollutkaan hiekkaa vaan betonia, ja tuo pieni rapina rungossa oli kyllä käsiaseiden tulitusta. Mutta siihen oli sekoittunut jotain muuta… Nuo kovemmat kumaukset olivat…
”Verienkelit!” Tash kiljaisi koneen metelin yli. Ja kuin hänen huutonsa manaamana Marylandin eteen ilmestyi verenpunaiseen haarniskaan sonnustautunut hahmo. Tämä osoitti siunatulla aseellaan suoraan Tashia kohti. Paniikissa hän käänsi Marylandin nokan ympäri ja löi kaasuvivun pohjaan. Heidän takanaan oli lukemattomia Verienkeleitä, kaikki punaisiin pukeutuneina.
”Tästähän tulee verinen leikki”, totesi Kai kuivasti. Tash ei juuri sillä hetkellä osannut oikein arvostaa hänen huumoriaan. Hän ajoi ympyrää, ja Marylandin telaketjut kirskuivat betonilla. Sitten, kun kukaan Verienkeleistä ei liikkunut, hän ajoi keskelle heidän muodostamaansa ympyrää ja pysähtyi. Vieläkään ei kukaan liikkunut. Ainoastaan plasmatykin ja moottorin hiljainen yhteishurina kuului heidän korvissaan. Sitten Kai avasi uhkarohkeasti kattoluukun ja kurkisti ulos. Samantien hän nykäisi päänsä sisään, kun pilvi panoksia iskeytyi luukkuun. Ensimmäistä kertaa Kai näytti hermostuneelta.
”No niin. Vallan mahtavaa. Niitä on satamäärin. Ja seassa on Tuhoajia.” Vihaisena hän iski nyrkkinsä seinään. ”Mistä ne tiesivät, että tulemme? Viestissä mainittiin vain kevyt aavikkopartio!” Hän meuhkasi. Sitten joku huusi ulkopuolelta.
”Kai, joka petti keisarin valon, tule esiin! Sinulla ei ole mahdollisuuksia!” Nämä sanat saivat Kain hymyilemään. ”Ai ei vai?” Hän mutisi itsekseen. Hän antoi hiljaisia käskyjä ystävilleen. Sitten hän huusi avoimesta luukusta, varoen kuitenkin näyttämästä päätään: ”Ja kukas kutsuu?”
”Kapteeni Orcan. Sinun ja ystäviesi on antauduttava nyt, ja loppunne tulee olemaan nopea”, kuului vastaus.
Kai puri kynttään. ”Orcan. Etkös sinä pyytänyt juuri sitä apua?”
Orcan nauroi ulkona. ”Typerä ihminen, en minä apua pyytänyt. Minä vain houkuttelin teidät tänne.”
Kain suu vääntyi hymyyn ja hän nauroi katkeraa naurua. ”Vai että houkuttelit? Nyt minun on kyllä vastentahtoisesti myönnettävä, että voitit. Onnitteluni.”
”Riittää”, Orcan totesi kylmästi.” Tulkaa ulos tai räjäytämme teidät. Minuutti aikaa miettiä.”
Kai kääntyi teknikon, Jaquesin puoleen. ”Siirrä kaikki tehot aseista moottoriin. Aseilla ei kuitenkaan ole mitään väliä, kun on noin monta Enkeliä vastassa.” Jaques teki pari säätöä, ja lasertykit lopettivat hurinansa. Plasmatykin valot sammuivat. Konekiväärien rummut pysähtyivät. Kai puhui nyt Tashille. ”Kun annan merkin, talla pohjaan ja ajat suoraan ulos. Ei mitään väistöliikkeitä.” Tash nyökkäsi jännittyneenä. Kädet puristivat ohjausvipua rystyset valkoisina.
”Älkää yrittäkö paeta, se on turhaa”, huusi Orcan ulkoa. Tash jähmettyi paikoilleen. Oliko hän lukenut heidän ajatuksensa? Hän oli kuullut, että jotkut Enkeleistä pystyivät siihen. Jopa Kai pysähtyi. ”Turhaa, miten niin turhaa? Te ette saisi meitä mitenkään kiinni, ette noilla menopeleillä”, hän huusi uhmakkaasti luukusta. Tash odotti rystyset valkoisina. Orcan piti tauon, aivan kuin olisi miettinyt vastaustaan. Lopulta hän kuitenkin vastasi.
”Sinä olet heittänyt keisarin valon harteiltasi ja ottanut pimeyden sieluusi. Sinulle ei ole paikkaa keisarin valtakunnassa, ja maan päällä olet kuin rutto, kasvain, joka on eristettävä ja puhdistettava. Meidän tehtävämme on puhdistaa sinut mihin hintaan hyvänsä. Me olemme valmiit maksamaan se hinnan. Me tulemme kuolemaan tässä ja nyt, mutta meidän kuolemamme on oleva aurinkoa kirkkaampi puhdistava tuli, joka pyyhkäisee yli tämän maan!”
Tash näki ikkunasta, kuinka Enkelit käänsivät aseensa osoittamaan itseään ja messusivat yhteen ääneen jotain, mikä täytti Tashin hyvänolon tunteella. Hän melkein tunsi sen, hän halusi koskettaa sitä, hän halusi olla osa sitä. Vilkaistessaan Kaita hän näki tämän katsovan lumoutuneena, kuinka yksi toisensa jälkeen Enkelit ampuivat itsensä ja kaatuivat kuolleina maahan. Tash nousi hitaasti ja katsoi ylös luukusta. Kaikki enkelit makasivat kuolleina ringissä heidän ympärillään. Jopa Tuhoajat olivat kuolleet. Sitten Kai huusi hänelle alhaalta.
”Takaisin ja äkkiä! Meidän pitää lähteä nyt!” Tash kiipesi hitaasti alas ja katsoi Kaita. ”Miksi?”
”Heillä on fuusiopommi!” Kain kasvot olivat kalpeat ja hänen siniset silmänsä olivat laajentuneet mahdottoman suuriksi. Tash huomasi kaiken tämän hieman huvittuneena.
”Tiedän.”
Kai näytti siltä, että tukehtuisi kohta.
”No mikset sitten aja?” Hän melkein huusi.
Leirin keskusrakennuksessa yksinäinen kristalli lojui upotettuna valtavan metallisäiliön kylkeen. Sitten se alkoi hitaasti hohtaa, ensin verenpunaisena, sitten valkoisena. Ilmassa kaikui hidas ja juhlallinen messuaminen.
”Et vieläkään ymmärrä, vai mitä? Ihmisten ajattelukyky on rajallinen.” Tash sanoi, ja pisti kätensä taskuun.
”Mitä oikein selität?” Kai kysyi ihmeissään. Ulkona kuiva tuuli tuntui voimistuvan.
Messuaminen voimistui tuulen myötä. Siihen liittyi yksi ainoa tytön ääni, ja sen laulu oli sydäntäsärkevän kaunis. Valo voimistui.
”Voi pikku Kai raukkaa”, Tash ilkkui. ”Eikö nero ymmärrä vieläkään?” Hän kysyi ja veti esiin pistoolin taskustaan.
Laulu voimistui ja valo alkoi sykkiä. Nyt koko valtava kammio sykki valossa. Sen sisällä olevat miehet katsoivat kauhuissaan, sillä heille ei ollut kerrottu, mikä se oli.
”Tash, pistä se pois”, Kai sanoi hiljaa. Tash katsoi hetken aikaa häntä ja osoitti sitten pistoolilla Jaquesia. ”En”. Laukaus oli korviahuumaava ahtaassa vaunussa. Jaquesin pää levisi seinälle. ”Eikä se edes ole fuusiopommi, nero”, Tash ilkkui ja ampui uudestaan. Nyt kaatui nainen, jota Kai oli rakastanut. Viimeinen yritti hypätä Tashin niskaan mutta hänkin sai osuman silmäänsä ja kuoli. Kai osoitti aseellaan Kaita ja viittasi ylös. Kai kiipesi ulos vaunusta, Tash tiiviisti kannoillaan.
Kammiossa olevat miehet huusivat kun heidän silmänsä paloivat valkoisiksi. Nyt valo alkoi pyörteillä, ja laulussa oli ruma sointi, jotenkin ristiriitainen sen kauneuden kanssa.
Tash ja Kai seisoivat keskellä ruumiiden kehää, vaununsa vieressä. Kain poskella valui yksi ainoa kyynel.
”Kerran luotin sinuun. Miksi teit sen?”
Tash hymyili kylmästi. ”He näyttivät minulle asioita, Kai. Niitä ei ole tarkoitettu ihmisten silmille. Rukoilin heitä lopettamaan, mutta he vain jatkoivat. Lopulta minä uskoin heitä. Ja tein niin kuin he käskivät.”
”Mitä sinä hyödyt siitä? Kuolet itsekin minun kanssani! Eikä kukaan muista sinua! Kuolet ilman ystäviä, yksin petturin kanssa! Ja kaikki unohtavat sinut! Edes itse aika ei välitä sinusta!” Kai huusi, nyt avoimesti itkien.
Tash hymyili yhä vain kylmästi. ”Voi typerys. Tunteet ovat ihmisten heikkous. Sinulla ei ole aavistustakaan, mitä minulle luvattiin”, hän sanoi. Siten hänen äänensä muuttui haikeaksi ja kaipaavaksi.
”Pian, pian saan palkkioni. Hetken…” Kai löi pistoolin sivuun ja tarrasi Tashia rinnuksista. Tämä ei ollut huomaavinaankaan. Ase putosi veltosta kädestä.
Ruma sointi voimistui ja hukutti kauniin äänen alleen. Nyt ei enää kukaan liikkunut salissa. Valon keskellä kylpevästä kristallista lähti valkoisia säikeitä, ohuita kuin hämähäkin verkko, mutta silti vahvempia kuin mikään kuolevaisten luomus. Ne tunnustelivat varovasti ympärilleen ja kiemurtelivat ympäriinsä, kunnes löysivät oven. Ne syöksyivät sen läpikäytävään ja kanttiiniin, joka oli aivan lähellä. Siellä makasi yksi mies. Hän katsoi kauhuissaan, kuinka valkoiset säikeet koskettelivat ensin lattiaa, sitten sänkyä, ja lopuksi ne kiertyivät hänen ympärilleen.
Hänen ruumiinsa paloi tuhkaksi ennen kuin hän ehti huutaa. Samassa kanttiinikin leimahti palamaan. Säikeet leikkasivat tiensä seinien läpi.
Kai ravisti Tashia raivoissaan. Hän oli unohtanut kaiken muun paitsi Tashin petoksen. Hän karjui Tashille, mutta ei saanut sanoja suustaan. Tashin pää heilui veltosti ja hän huokaisi.
”…ajan…”
Säikeet repivät tiensä seinien läpi, polttaen kaiken, mikä eteen sattui. Sitten ne yhtäkkiä vetäytyivät takaisin ja valo voimistui lisää.
”…minä olen…”
Maa alkoi täristä. Metallisäiliön kylkeen ilmestyi halkeama. Ulkona Tashin paita repesi ja hän putosi maahan. Silti kumpikaan ei liikahtanut, Kai katsoi kauhistuneen lumoutuneena keskusrakennuksen ikkunoista loistavaa valoa. Tash vain tuijotti taivaalle.
Keskellä valtavaa valoilmiötä, kaiken sen loiston sydämessä oleva kristalli halkesi.
Ja aurinko himmeni sen valon rinnalla. Hetkessä Kain ja Tashin varjot venyivät valtaviin mittoihin. Kain suu avautui äänettömään huutoon, mutta Tash vain hymyili autuaasti.
Keisarin pyhässä kammiossa jokin liikahti. Ardias katsoi ihmeissään, oliko jotain ikivanhoista laitteista hajonnut. Ei, kaikki oli kunnossa. Sitten hän katsoi keisarin kasvoja. Näen näkyjä, hän ajatteli. Mutta hän ei nähnyt näkyjä.
Keisarin kuolleilla kasvoilla valui yksi ainoa kyynel.
Planeetalla, jolla ei ollut nimeä, ei enää ollut myöskään elämää. Kaikki oli sulanut yhdeksi kiiltäväksi massaksi. Entinen aavikko oli muuttunut lasiksi. Ja suuressa lasikentässä oli yksi valtava kuoppa, mistä oli kaikki höyrystynyt pois. Kuopan pohjalla oli lasissa nähtävissä kasvot, joiden silmät olivat palaneet valkoisiksi. Pupillittomat silmät tuijottivat tyhjää taivasta. Ja kädessä oli mitali, jonka keskellä oli liljojen ympäröimä pääkallo. Ilmassa kaikui aineeton huokaus.
…Aurinkoa kirkkaampi…
Ja pääkallo virnisteli.
Aurinkoa kirkkaampi.