Ylpeyden Loppu (tarinakisan kakka osallistuminen)
Lähetetty: To 24.02.2005 16:33
Koska nyt siihen tarinakisaan osallistuin, niin laitanpa sen tarinan nyt tännekkin. Ei ole meininki kliseistä, ei... Ja ei ole edes ennalta-arvattavaa, ei... ja ei ole sekava ja fluf...taustatarina virheitä täynnä. Hyvä kisa, vaikkei pisteitä tullutkaan. Ens vuonna uudestaan! (ehkä...)
Ylpeyden loppu
Vankkurit rymistelivät Reikwaldin metsässä tietä pitkin, kuski lyöden piiskalla hevosia kuin Kaaoksen Demonit olisivat tämän kintereillä. "Vauhtia, vauhtia!" kuski karjui, ja piiskasi hevosia nopeuttaakseen niitä, saaden ne juoksemaan hullun lailla. Vankkureiden sisällä kreivi Lucius Hemgard katseli vaunun ovissa olevista ikkunoista ohikulkevaa maisemaa, tuhahtaen maiseman yksitoikkoisuudelle. "Typerä metsä, typerät vankkurit…" kreivi mutisi ärtyneenä ja kääntyi katsomaan seuralaistaan, Kultaisen velhokunnan velhoa. Velho oli palmikoinut pitkän hopeisen partansa ja viiksensä myös. Velhon monet amuletit ja onnenkalut kilisivät kun velho kääntyi myös katsomaan kreiviä.
"Muistatko nyt varmasti mitä sinun piti tehdä kun saavumme perille sinne vanhalle rauniolle, jonka mieheni löysivät?", Lucius kysyi velholta, joka nyökkäsi ärtyneenä. "Mutta miksi meidän täytyy matkustaa näin typerästi naamioituneena halki tämän surkean valtakunnan läpi?" velho kysyi, ja sai vihaisen mulkaisun kreiviltä. "Ole hiljaa! Etkö muista että kuski on vain palkattu? Entä jos hän kuulee ja kertoo Inkvisitiolle? Mitäs sitten? Rukoilet armoa, ja väität että sinut riivattiin vai? Ole vain hiljaa!" Hemgard sanoi hiljaa velhon korvaan, ja veti tikarin esiin ja osoitti velhon rintakehään. "Jos puhut liian lujaa, viillän kurkkusi auki! Onko selvä senkin tomppeli?" kreivi puhui hiljaa, ja veti tikarilla velhon lukuisten amulettien joukosta esiin Slaaneshin merkillä varustetun amuletin.
"Jos joku saisi tietää että meillä on tämä, niin eivät minun soturini suostuisi paljoa minua auttamaan, ja sinutkin kyllä etsittäisiin ylempiesi vähemmän armollisiin käsiin,", Lucius kuiskasi tälle, ja päästi amuletin takaisin paikoilleen ja laittoi koristeellisen tikarinsa takaisin tuppeen.
*************
Vaikka kuski ei ollut nähnyt vankkureiden sisälle, tai kuullut keskustelua, eräs toinen näki amuletin metsän varjoista. Sotilas jonka elämän oli kaaos tuhonnut, ja vielä tarkemmin sanoen, Slaanesh… Sotilas vihelsi, ja pian paikalle juoksi hevonen. Hän tarvitsisi Olagin apua saadakseen vankkurit pysäytettyä. Soturi pakotti hevosensa juoksemaan nopeammin kuin vankkurit, kohti pientä leiriä, jonka äärellä istui valtavalla kirveellä aseistautunut jätti.
Sotilas pysäytti ratsunsa jätin eteen, joka katsoi sotilasta, ja hymyili, kaivaen hampaitaan. "Näkykö siel niitten laihojen halatia lahtaajien jälkiä?" jätti kysyi mieheltä, joka hyppäsi alas ratsunsa selästä. "En, mutta jotain hyvin mielenkiintoista kyllä. Saat pian taas käyttää tuota kirvestäsi, lähdemme eräiden vankkureiden perään!" sotilas vastasi jätille, ja penkoi pientä telttaa nuotion vieressä, kunnes löysi etsimänsä, taidokkaasti taotun haltiamiekan. "Pian joku saa maksaa, pian…", sotilas mutisi, kun Olag keräsi loput tavarat nuotiota lukuun ottamatta valtavaan säkkiin jonka tämä heitti olalleen. Jätti katsoi hetken nuotiota, ja sai ilmeisesti nerokkaan päähänpistoksen, ja yritti syödä hiiltä. Jätti popsi hiilen palasen, ja sai huvittuneen katseen sotilaalta. "Mithä shie phomo thuijothat?" jätti kysyi suu täynnä hiiltä. "Ei mitään, ei mitään. Mutta pidetään kiirettä, he luultavasti matkaavat täältä hieman pohjoiseen, eräille raunioille jossa on jo pari päivää ollut paljon sotilaita, se paikka mistä sinä pihistit sen vuohen kun menimme sen ohi,", soturi sanoi jätille, joka näytti nololta, mikä on sangen omituista kolme metriselle tappokoneelle. "No lähdetään nyt kuitenkin, ja Olag, Sigmarin nimeen, ne hiilet eivät ole syötäviä!" soturi melkein huusi lopun kun jätti otti toisen kourallisen hiiliä, ja rouskutti sen tyytyväisenä. "Mutku ne maistuu hyvältä!" jätti mutisi, mutta ei kuitenkaan ottanut enempää, ja niin kaksikko lähti kohti pohjoista, ja raunioita jonne myös vankkurit olivat suuntautuneet.
*************
Vankkurit pysähtyivät lopulta päivien matkan jälkeen raunioille, ja kreivi ja velho astuivat ulos vankkureista, ja kreivin maksettua kuskille, vankkurit häipyivät ryminän saattelemana metsään. "Saavuittehan te viimein herra! Olemme jo odottaneet teitä useamman päivän ajan, ja eilen löysimme jotain mullistavaa! Haudan!" mies puhisi innoissaan, ja siveli viiksiään hymyillen. "Haudan? Mahtaisimmeko me päästä katsomaan tätä, ja voit varmaankin päästää miehet vapaalle, he varmasti haluavat lomaa kaiken tämän työn jälkeen!" Lucius vastasi hymyillen, ja hieroi rintakehäänsä hieman sotilaan lähdettyä päästämään miehiä vapaalle. Eilen siihen oli ilmestynyt Slaaneshin merkki, joka velhon mukaan oli merkki huomiosta, ja hyvä merkki.
Pian sotilas tuli takaisin kahden miehen kanssa. "Minä ja nämä kaksi voimme opastaa teidät sinne hautaan, kunhan pääsemme tämän jälkeen vapaalle,", sotilas sanoi, ja sai kreiviltä vastaukseksi nyökkäyksen. Ja niin kreivi, velho ja kolme kreivin palkkalaista menivät raunioille. "Täällä on portaat jotka vievät sinne haudalle. Haluatteko mennä sinne ensin? Me emme ole paljoa vielä tutkineet tätä, vain vilkaisseet sisään,", sotilaiden johtaja sanoi, johon kreivi taasen nyökkäsi, ja asteli portaita alas, sotilaat ja velho perässään.
*************
Pian viisikon asteltua raunioiden alle hautaan, Olag ja haarniskoitu sotilas saapuivat raunioille. "Perillä, ja niin taitavat olla seurattavammekin," sotilas sanoi jätille, joka näytti hölmistyneeltä. "Mistäs sä senki tiiät? Häh?" Olag kysyi, jolloin soturi osoitti maassa näkyviä vankkurien jälkiä. "Aha, no mitäs ny? Misä ne o?" jätti jatkoi loputonta kysymystulvaansa. "Olag, ole hetki hiljaa, ja käytä päätäsi. Tuolla on rauniot. Sinne kulkee jalanjäljet. Sen seiniin on tehty omituisia koristeita. Arvaa kaksi kertaa minne ne ovat menneet?", sotilas raivosi typerälle jätille, joka hieman loukkaantuneena jätti säkin jossa kaksikon tavarat olivat hevosen luo, ja otti kirveensä esiin. "No, mennääks me mäeskimään ne mokomat ylypistelevät…öh… mitä ne ees o?" Olag kysyi taas hämmentyneenä. "Kaaosta palvovia tunareita. Pidä se kirveesi valmiina, sillä kohta tarvitset sitä. Ja paljon,", sotilas lopetti, ja niin kaksikko lähti kohti rauniota. Jätti ja sotilas kävelivät ympäri rauniota, ilmeisesti jotain vanhaa temppeliä, päätellen korkeista mutta nyt jo raunioituneista pilareista. "Äh, ei tästä mitään tule! Mokoma kivikasa!" sotilas huudahti turhautuneena, ja potkaisi seinässä olevaa kohokuviota. Yhtäkkiä maassa oleva laatta alkoi liikkua, paljastaen portaat joista oli ilmeisesti melko vasta kuljettu, jalanjäljistä päätellen. Jätti katsoi hölmistyneenä portaita, ja totesi vain että: "Tä?".
"Hällä väliä! Valmistaudu, tuolla on joku joka kaipaa miekan suoliinsa! Ja me olemme täällä antamassa sen! Sigmarin nimeen!" sotilas suorastaan huusi, ja niin jätti ja soturi astuivat hautaan. Seinät oli koristeltu groteskeilla kohokuvioilla demoneista, ja irvokkaista juhla menoista. Olag ja sotilas kävelivät pitkin käytävää, kohti kauempana hohtavaa vaaleanpunaista valoa. "Taitaisi olla viisasta suojata kasvonsa…" sotilas mutisi itsekseen, ja asetti kypäräänsä irrotettavan suojuksen naaman suojaksi. Lopulta kaksikko saapui suljettujen ovien luo, joiden takaa vaaleanpunainen valo hohti.
Oviin oli koristeltu Slaaneshin merkit, ja ovien vieressä olevat mustat pilarit alkoivat hohtaa epäpyhää valoa sotilaan koskettaessa miekallaan ovea. Soturi veti nopeasti miekkansa pois, ja valo sammui. "Öh, mitä toski oikkee tapahtu, pomo?" jätti kysyi hölmistyneenä, raapien päätään. "Ei harmainta aavistusta,", soturi mutisi, ja kuunteli, jos vaikka jotain kuuluisi oven takaa.
Sotilas ei saanut puheesta pääasiassa selvää, mutta yksi sana toistui useasti, Slaanesh… Yhtäkkiä ovien toiselta puolelta alkoi kuulua kirkumista, kuin jotakuta olisi kidutettu. "Olag, nopeasti! Murra tuo ovi!" sotilas karjaisi jätille, joka totteli ja humautti valtavalla kirveellään oveen, murtaen sen auki valtavan rusahduksen saattelemana. Jätti ja soturi hyppäsivät ovesta sisään, suoraan kammioon josta kirkuminen oli kuulunut. Vaaleanpunainen valo tuli keskeltä kammiota, korokkeelta jossa nyt seisoi Lucius, pidelleen käsissään jonkinlaista epäpyhää artifaktia josta valo tulvikin. Maassa makasi kolme kuollutta miestä, jokainen revitty kappaleiksi ja levitetty ympäri kammiota.
Velho nauroi katsoessaan juuri kammioon astunutta kaksikkoa. "Tervetuloa hölmöt! Pääsette seuraavaksi uhraukseksi! Adak varek Slaanesh!", velho kirkui, ja tämän olomuoto muuttui, jalat sulautuivat yhteen pitkäksi käärmeen hännäksi, parta kuihtui pois, ja pitkät mustat hiukset kasvoivat tilalle. Velhon sukupuoli muuttui myös naispuoliseksi, paljastaen demonin todellisen olomuodon.
"Niin kauan kuin minä elän, niin yksikään kaaosta palvova typerys joka asettuu tielleni, ei pysäytä minua! Sigmarin nimeen, kuole demoni!" sotilas karjaisi, ja sai jätiltä vastaukseksi myöntävän karjahduksen, ja niin kaksikko hyökkäsi kohti demonia, joka juuri kasvatti itselleen lisää käsiä, jokainen päättyen pitkään demonimaiseen terään. Demoni nauroi kaksikon rynnätessä tätä kohti, lyöden käsillään heti ensimmäisellä iskulla jätin kirveen pois tämän käsistä, hämmentäen tämän. Hirviö jatkoi hyökkäystään, lyöden puolustuskyvyttömän jätin maahan, leikaten syvän haavan terällään tämän rintakehään, lävistäen nahkapanssarin. Sotilas kierähti demonin käsien ali tämän lyödessä Olagia, ja jatkoi liikettään lyömällä miekallaan pedolta yhden käsistä pois, saaden olennon kiljumaan raivosta. "Typerä ihminen! Saat maksaa tuosta hengelläsi ja sielullasi!" demoni kirkui, lyöden käsillään soturia, joka hädin tuskin sai torjuttua iskujen sateen kilvellään, mutta ei huomannut varoa demonin häntää, joka sivaltaen kaatoi sotilaan, ja lennätti tämän miekan epäpyhän alttarin viereen, jonka päällä Lucius seisoi edelleen pitäen hohtavaa artifaktia kädessään.
"Mitenkäs nyt suu pannaan 'Sigmarin' palvoja? Miten aiot tästä selvitä? Aiotko kenties rukoilla että säästäisin henkesi? Rukoile vain! Niin ei tule tapahtumaan, minä surmaan sinut ja ahmin sielusi, ja edes Sigmar ei sinua pelasta!" demoni ilkkui maassa makaavaa soturia. Sotilas katseli ympärilleen epätoivoisena, kun demoni alkoi hitaasti kumartua häntä kohti, suunsa aukaisseena, muuttaen päätään hetki hetkeltä petomaisemmaksi ja suuremmaksi, kuin valtava käärmeen pää. Sotilas huomasi vieressään Olagin kirveen. Hän käsitti että hänellä olisi vain yksi tilaisuus, vain yksi, ja niinpä hän rukoili Sigmarilta apua, kun hän tarttui kirveeseen. Hänen rukoukseensa vastattiin.
Sotilas ei tiennyt mistä voima tuli, täyttäen hänet voimalla nostaa valtava kirves, ja lyödä demonin pää halki yhdellä mahtavalla heilautuksella, tappaen groteskin hirviön.
Sotilas meni jätin luo, ja tarkisti että tämä oli vielä elossa, ja kävi hakemassa miekkansa alttarin edestä, osoittaen samalla kiitosrukouksen Sigmarille.
Ottaen miekkansa, sotilas katsoi alttarilla seisovaa miestä, joka piti edelleen käsissään artifaktia, jonka hohto tosin himmeni hetki hetkeltä. "Kreivi Lucius Hemgard! Täten julistan sinut kaaosta palvovaksi epäpyhäksi kerettiläiseksi, ja vannon surmaavani sinut jotta pahuutesi katoaisi tästä maailmasta!" sotilas haastoi kreivin, ja astui ylös alttarille miekkansa kanssa, osoittaen Luciusta miekallaan. "Kuka uskaltaa?" Lucius sanoi välittömästi yllättyneenä, ja samalla artifaktin hehku sammui, ja kreivi irvisti. "Minä,", sotilas sanoi, ja veti kypäränsä pois päästä, paljastaen mustalla parralla ja viiksillä varustetut arpiset veteraanin kasvot, siniset silmät vihaa tuikkien. "Karl Friesenburg, sotilas joka vihaa kaaosta yli kaiken, ja sinun tuhosi Lucius!" sotilas sanoi, tehden haastavan eleen miekallaan. "Sinä! Fredrick käski minun surmata sinut jos löytäisin sinut! Ja sen minä myös teen, ja opit karvaasti olla sekaantumatta suunnitelmiini!" Lucius huusi Karlille, ja veti esiin miekkansa vyöltään, ja hyökäten kohti Karlia.
"Mitä sinä edes teet täällä, kerettiläinen?" Karl huusi Luciukselle torjuessaan tämän lyönnin. "Etsin Fredrickin puolesta erästä artifaktia, jonka löysinkin!" Lucius vastasi, pistäen miekallaan Karlin tiukan puolustuksen läpi, saaden tämän horjahtamaan. "Nyt kuolet hölmö!" kreivi huusi riemuissaan, ja löi kohti Karlin päätä, tämän vielä toipuessa edellisestä iskusta. Jostakin syystä Lucius ei saanut iskuaan läpi, vaan se pysähtyi ilmassa. "Mitä hittoa?" tuhoon tuomittu kreivi kiljaisi, kun Karl löi miekallaan tämän vatsan läpi, ja potkaisi tämän kumoon. "Ihmettelen itsekin…", Karl mutisi, ja silpaisi kreivin kurkun auki varmuuden vuoksi, ja hyppäsi alas alttarilta. Jätti nousi ylös kauempana, vielä hieman horjuen, ja katsoi ympärilleen, huomaten surmatun demonin, ja tapetun kreivin. "Päätit sit pitää hauskaa iliman mua vai? Olisit sä voinu potkii mut ylös!" Olag marmatti Karlille, joka vain virnisti. "No häivytään täältä, ja onko sinulla vielä hieman nuotio värkkejä? Hyvä, pistetään tämä paikka palamaan."
Ylpeyden loppu
Vankkurit rymistelivät Reikwaldin metsässä tietä pitkin, kuski lyöden piiskalla hevosia kuin Kaaoksen Demonit olisivat tämän kintereillä. "Vauhtia, vauhtia!" kuski karjui, ja piiskasi hevosia nopeuttaakseen niitä, saaden ne juoksemaan hullun lailla. Vankkureiden sisällä kreivi Lucius Hemgard katseli vaunun ovissa olevista ikkunoista ohikulkevaa maisemaa, tuhahtaen maiseman yksitoikkoisuudelle. "Typerä metsä, typerät vankkurit…" kreivi mutisi ärtyneenä ja kääntyi katsomaan seuralaistaan, Kultaisen velhokunnan velhoa. Velho oli palmikoinut pitkän hopeisen partansa ja viiksensä myös. Velhon monet amuletit ja onnenkalut kilisivät kun velho kääntyi myös katsomaan kreiviä.
"Muistatko nyt varmasti mitä sinun piti tehdä kun saavumme perille sinne vanhalle rauniolle, jonka mieheni löysivät?", Lucius kysyi velholta, joka nyökkäsi ärtyneenä. "Mutta miksi meidän täytyy matkustaa näin typerästi naamioituneena halki tämän surkean valtakunnan läpi?" velho kysyi, ja sai vihaisen mulkaisun kreiviltä. "Ole hiljaa! Etkö muista että kuski on vain palkattu? Entä jos hän kuulee ja kertoo Inkvisitiolle? Mitäs sitten? Rukoilet armoa, ja väität että sinut riivattiin vai? Ole vain hiljaa!" Hemgard sanoi hiljaa velhon korvaan, ja veti tikarin esiin ja osoitti velhon rintakehään. "Jos puhut liian lujaa, viillän kurkkusi auki! Onko selvä senkin tomppeli?" kreivi puhui hiljaa, ja veti tikarilla velhon lukuisten amulettien joukosta esiin Slaaneshin merkillä varustetun amuletin.
"Jos joku saisi tietää että meillä on tämä, niin eivät minun soturini suostuisi paljoa minua auttamaan, ja sinutkin kyllä etsittäisiin ylempiesi vähemmän armollisiin käsiin,", Lucius kuiskasi tälle, ja päästi amuletin takaisin paikoilleen ja laittoi koristeellisen tikarinsa takaisin tuppeen.
*************
Vaikka kuski ei ollut nähnyt vankkureiden sisälle, tai kuullut keskustelua, eräs toinen näki amuletin metsän varjoista. Sotilas jonka elämän oli kaaos tuhonnut, ja vielä tarkemmin sanoen, Slaanesh… Sotilas vihelsi, ja pian paikalle juoksi hevonen. Hän tarvitsisi Olagin apua saadakseen vankkurit pysäytettyä. Soturi pakotti hevosensa juoksemaan nopeammin kuin vankkurit, kohti pientä leiriä, jonka äärellä istui valtavalla kirveellä aseistautunut jätti.
Sotilas pysäytti ratsunsa jätin eteen, joka katsoi sotilasta, ja hymyili, kaivaen hampaitaan. "Näkykö siel niitten laihojen halatia lahtaajien jälkiä?" jätti kysyi mieheltä, joka hyppäsi alas ratsunsa selästä. "En, mutta jotain hyvin mielenkiintoista kyllä. Saat pian taas käyttää tuota kirvestäsi, lähdemme eräiden vankkureiden perään!" sotilas vastasi jätille, ja penkoi pientä telttaa nuotion vieressä, kunnes löysi etsimänsä, taidokkaasti taotun haltiamiekan. "Pian joku saa maksaa, pian…", sotilas mutisi, kun Olag keräsi loput tavarat nuotiota lukuun ottamatta valtavaan säkkiin jonka tämä heitti olalleen. Jätti katsoi hetken nuotiota, ja sai ilmeisesti nerokkaan päähänpistoksen, ja yritti syödä hiiltä. Jätti popsi hiilen palasen, ja sai huvittuneen katseen sotilaalta. "Mithä shie phomo thuijothat?" jätti kysyi suu täynnä hiiltä. "Ei mitään, ei mitään. Mutta pidetään kiirettä, he luultavasti matkaavat täältä hieman pohjoiseen, eräille raunioille jossa on jo pari päivää ollut paljon sotilaita, se paikka mistä sinä pihistit sen vuohen kun menimme sen ohi,", soturi sanoi jätille, joka näytti nololta, mikä on sangen omituista kolme metriselle tappokoneelle. "No lähdetään nyt kuitenkin, ja Olag, Sigmarin nimeen, ne hiilet eivät ole syötäviä!" soturi melkein huusi lopun kun jätti otti toisen kourallisen hiiliä, ja rouskutti sen tyytyväisenä. "Mutku ne maistuu hyvältä!" jätti mutisi, mutta ei kuitenkaan ottanut enempää, ja niin kaksikko lähti kohti pohjoista, ja raunioita jonne myös vankkurit olivat suuntautuneet.
*************
Vankkurit pysähtyivät lopulta päivien matkan jälkeen raunioille, ja kreivi ja velho astuivat ulos vankkureista, ja kreivin maksettua kuskille, vankkurit häipyivät ryminän saattelemana metsään. "Saavuittehan te viimein herra! Olemme jo odottaneet teitä useamman päivän ajan, ja eilen löysimme jotain mullistavaa! Haudan!" mies puhisi innoissaan, ja siveli viiksiään hymyillen. "Haudan? Mahtaisimmeko me päästä katsomaan tätä, ja voit varmaankin päästää miehet vapaalle, he varmasti haluavat lomaa kaiken tämän työn jälkeen!" Lucius vastasi hymyillen, ja hieroi rintakehäänsä hieman sotilaan lähdettyä päästämään miehiä vapaalle. Eilen siihen oli ilmestynyt Slaaneshin merkki, joka velhon mukaan oli merkki huomiosta, ja hyvä merkki.
Pian sotilas tuli takaisin kahden miehen kanssa. "Minä ja nämä kaksi voimme opastaa teidät sinne hautaan, kunhan pääsemme tämän jälkeen vapaalle,", sotilas sanoi, ja sai kreiviltä vastaukseksi nyökkäyksen. Ja niin kreivi, velho ja kolme kreivin palkkalaista menivät raunioille. "Täällä on portaat jotka vievät sinne haudalle. Haluatteko mennä sinne ensin? Me emme ole paljoa vielä tutkineet tätä, vain vilkaisseet sisään,", sotilaiden johtaja sanoi, johon kreivi taasen nyökkäsi, ja asteli portaita alas, sotilaat ja velho perässään.
*************
Pian viisikon asteltua raunioiden alle hautaan, Olag ja haarniskoitu sotilas saapuivat raunioille. "Perillä, ja niin taitavat olla seurattavammekin," sotilas sanoi jätille, joka näytti hölmistyneeltä. "Mistäs sä senki tiiät? Häh?" Olag kysyi, jolloin soturi osoitti maassa näkyviä vankkurien jälkiä. "Aha, no mitäs ny? Misä ne o?" jätti jatkoi loputonta kysymystulvaansa. "Olag, ole hetki hiljaa, ja käytä päätäsi. Tuolla on rauniot. Sinne kulkee jalanjäljet. Sen seiniin on tehty omituisia koristeita. Arvaa kaksi kertaa minne ne ovat menneet?", sotilas raivosi typerälle jätille, joka hieman loukkaantuneena jätti säkin jossa kaksikon tavarat olivat hevosen luo, ja otti kirveensä esiin. "No, mennääks me mäeskimään ne mokomat ylypistelevät…öh… mitä ne ees o?" Olag kysyi taas hämmentyneenä. "Kaaosta palvovia tunareita. Pidä se kirveesi valmiina, sillä kohta tarvitset sitä. Ja paljon,", sotilas lopetti, ja niin kaksikko lähti kohti rauniota. Jätti ja sotilas kävelivät ympäri rauniota, ilmeisesti jotain vanhaa temppeliä, päätellen korkeista mutta nyt jo raunioituneista pilareista. "Äh, ei tästä mitään tule! Mokoma kivikasa!" sotilas huudahti turhautuneena, ja potkaisi seinässä olevaa kohokuviota. Yhtäkkiä maassa oleva laatta alkoi liikkua, paljastaen portaat joista oli ilmeisesti melko vasta kuljettu, jalanjäljistä päätellen. Jätti katsoi hölmistyneenä portaita, ja totesi vain että: "Tä?".
"Hällä väliä! Valmistaudu, tuolla on joku joka kaipaa miekan suoliinsa! Ja me olemme täällä antamassa sen! Sigmarin nimeen!" sotilas suorastaan huusi, ja niin jätti ja soturi astuivat hautaan. Seinät oli koristeltu groteskeilla kohokuvioilla demoneista, ja irvokkaista juhla menoista. Olag ja sotilas kävelivät pitkin käytävää, kohti kauempana hohtavaa vaaleanpunaista valoa. "Taitaisi olla viisasta suojata kasvonsa…" sotilas mutisi itsekseen, ja asetti kypäräänsä irrotettavan suojuksen naaman suojaksi. Lopulta kaksikko saapui suljettujen ovien luo, joiden takaa vaaleanpunainen valo hohti.
Oviin oli koristeltu Slaaneshin merkit, ja ovien vieressä olevat mustat pilarit alkoivat hohtaa epäpyhää valoa sotilaan koskettaessa miekallaan ovea. Soturi veti nopeasti miekkansa pois, ja valo sammui. "Öh, mitä toski oikkee tapahtu, pomo?" jätti kysyi hölmistyneenä, raapien päätään. "Ei harmainta aavistusta,", soturi mutisi, ja kuunteli, jos vaikka jotain kuuluisi oven takaa.
Sotilas ei saanut puheesta pääasiassa selvää, mutta yksi sana toistui useasti, Slaanesh… Yhtäkkiä ovien toiselta puolelta alkoi kuulua kirkumista, kuin jotakuta olisi kidutettu. "Olag, nopeasti! Murra tuo ovi!" sotilas karjaisi jätille, joka totteli ja humautti valtavalla kirveellään oveen, murtaen sen auki valtavan rusahduksen saattelemana. Jätti ja soturi hyppäsivät ovesta sisään, suoraan kammioon josta kirkuminen oli kuulunut. Vaaleanpunainen valo tuli keskeltä kammiota, korokkeelta jossa nyt seisoi Lucius, pidelleen käsissään jonkinlaista epäpyhää artifaktia josta valo tulvikin. Maassa makasi kolme kuollutta miestä, jokainen revitty kappaleiksi ja levitetty ympäri kammiota.
Velho nauroi katsoessaan juuri kammioon astunutta kaksikkoa. "Tervetuloa hölmöt! Pääsette seuraavaksi uhraukseksi! Adak varek Slaanesh!", velho kirkui, ja tämän olomuoto muuttui, jalat sulautuivat yhteen pitkäksi käärmeen hännäksi, parta kuihtui pois, ja pitkät mustat hiukset kasvoivat tilalle. Velhon sukupuoli muuttui myös naispuoliseksi, paljastaen demonin todellisen olomuodon.
"Niin kauan kuin minä elän, niin yksikään kaaosta palvova typerys joka asettuu tielleni, ei pysäytä minua! Sigmarin nimeen, kuole demoni!" sotilas karjaisi, ja sai jätiltä vastaukseksi myöntävän karjahduksen, ja niin kaksikko hyökkäsi kohti demonia, joka juuri kasvatti itselleen lisää käsiä, jokainen päättyen pitkään demonimaiseen terään. Demoni nauroi kaksikon rynnätessä tätä kohti, lyöden käsillään heti ensimmäisellä iskulla jätin kirveen pois tämän käsistä, hämmentäen tämän. Hirviö jatkoi hyökkäystään, lyöden puolustuskyvyttömän jätin maahan, leikaten syvän haavan terällään tämän rintakehään, lävistäen nahkapanssarin. Sotilas kierähti demonin käsien ali tämän lyödessä Olagia, ja jatkoi liikettään lyömällä miekallaan pedolta yhden käsistä pois, saaden olennon kiljumaan raivosta. "Typerä ihminen! Saat maksaa tuosta hengelläsi ja sielullasi!" demoni kirkui, lyöden käsillään soturia, joka hädin tuskin sai torjuttua iskujen sateen kilvellään, mutta ei huomannut varoa demonin häntää, joka sivaltaen kaatoi sotilaan, ja lennätti tämän miekan epäpyhän alttarin viereen, jonka päällä Lucius seisoi edelleen pitäen hohtavaa artifaktia kädessään.
"Mitenkäs nyt suu pannaan 'Sigmarin' palvoja? Miten aiot tästä selvitä? Aiotko kenties rukoilla että säästäisin henkesi? Rukoile vain! Niin ei tule tapahtumaan, minä surmaan sinut ja ahmin sielusi, ja edes Sigmar ei sinua pelasta!" demoni ilkkui maassa makaavaa soturia. Sotilas katseli ympärilleen epätoivoisena, kun demoni alkoi hitaasti kumartua häntä kohti, suunsa aukaisseena, muuttaen päätään hetki hetkeltä petomaisemmaksi ja suuremmaksi, kuin valtava käärmeen pää. Sotilas huomasi vieressään Olagin kirveen. Hän käsitti että hänellä olisi vain yksi tilaisuus, vain yksi, ja niinpä hän rukoili Sigmarilta apua, kun hän tarttui kirveeseen. Hänen rukoukseensa vastattiin.
Sotilas ei tiennyt mistä voima tuli, täyttäen hänet voimalla nostaa valtava kirves, ja lyödä demonin pää halki yhdellä mahtavalla heilautuksella, tappaen groteskin hirviön.
Sotilas meni jätin luo, ja tarkisti että tämä oli vielä elossa, ja kävi hakemassa miekkansa alttarin edestä, osoittaen samalla kiitosrukouksen Sigmarille.
Ottaen miekkansa, sotilas katsoi alttarilla seisovaa miestä, joka piti edelleen käsissään artifaktia, jonka hohto tosin himmeni hetki hetkeltä. "Kreivi Lucius Hemgard! Täten julistan sinut kaaosta palvovaksi epäpyhäksi kerettiläiseksi, ja vannon surmaavani sinut jotta pahuutesi katoaisi tästä maailmasta!" sotilas haastoi kreivin, ja astui ylös alttarille miekkansa kanssa, osoittaen Luciusta miekallaan. "Kuka uskaltaa?" Lucius sanoi välittömästi yllättyneenä, ja samalla artifaktin hehku sammui, ja kreivi irvisti. "Minä,", sotilas sanoi, ja veti kypäränsä pois päästä, paljastaen mustalla parralla ja viiksillä varustetut arpiset veteraanin kasvot, siniset silmät vihaa tuikkien. "Karl Friesenburg, sotilas joka vihaa kaaosta yli kaiken, ja sinun tuhosi Lucius!" sotilas sanoi, tehden haastavan eleen miekallaan. "Sinä! Fredrick käski minun surmata sinut jos löytäisin sinut! Ja sen minä myös teen, ja opit karvaasti olla sekaantumatta suunnitelmiini!" Lucius huusi Karlille, ja veti esiin miekkansa vyöltään, ja hyökäten kohti Karlia.
"Mitä sinä edes teet täällä, kerettiläinen?" Karl huusi Luciukselle torjuessaan tämän lyönnin. "Etsin Fredrickin puolesta erästä artifaktia, jonka löysinkin!" Lucius vastasi, pistäen miekallaan Karlin tiukan puolustuksen läpi, saaden tämän horjahtamaan. "Nyt kuolet hölmö!" kreivi huusi riemuissaan, ja löi kohti Karlin päätä, tämän vielä toipuessa edellisestä iskusta. Jostakin syystä Lucius ei saanut iskuaan läpi, vaan se pysähtyi ilmassa. "Mitä hittoa?" tuhoon tuomittu kreivi kiljaisi, kun Karl löi miekallaan tämän vatsan läpi, ja potkaisi tämän kumoon. "Ihmettelen itsekin…", Karl mutisi, ja silpaisi kreivin kurkun auki varmuuden vuoksi, ja hyppäsi alas alttarilta. Jätti nousi ylös kauempana, vielä hieman horjuen, ja katsoi ympärilleen, huomaten surmatun demonin, ja tapetun kreivin. "Päätit sit pitää hauskaa iliman mua vai? Olisit sä voinu potkii mut ylös!" Olag marmatti Karlille, joka vain virnisti. "No häivytään täältä, ja onko sinulla vielä hieman nuotio värkkejä? Hyvä, pistetään tämä paikka palamaan."
