Wilhelmin päiväkirjan viimeiset sivut- fb kisa stoori
Lähetetty: To 24.02.2005 19:08
Kommenttia kiitos
Wilhelmin päiväkirjan viimeiset sivut
11.5.2501
Kun retkikuntamme lähti Aldorffista kuukausi sitten etsimään muinaisia esineitä ja aarteita Keisarikunnan alueelta, emme voineet aavistaakaan mitä löytäisimme. Retkikuntaanhan kuuluivat arkeologi veljekset Boris ja Igor Gredorit Aldorfin museosta, kapteeni Vincent Beregon ja minä Wilhelm Von Dieter. Tietenkin mukanamme on noin 50 apulaista, joista noin yksi kolmasosa on sotilaita.
Tänään yhdentenätoista päivänä viidettä kuukautta retkikuntamme on löytänyt Keisarikunnan eteläpuolella sijaitsevasta metsästä raunion, joka oli kokonaan aluskasvillisuuden peitossa. Rauniossa olevat merkit viittaavat todella muinaiseen asumukseen ja poistettuamme osan aluskasvillisuudesta esiin paljastui melko vaikuttava ja samalla pelottava rakennus. Sen seinät olivat mustaa obsidiania ja siihen oli upotettu timantteja koristeiksi, mutta siinä olevat piikit ja outo arkkitehtuuri vaivasivat minua ja koko muutakin retkikuntaa. Rakennus näytti ikään kuin katselevan meitä.
Retkikunnaltamme meni monia tunteja putsata rakennuksen ulkopuoli aluskasvillisuudesta, mutta kun aurinko oli jo painumassa taivaanrannan taakse me saimme loputkin rakennuksesta putsattua. Gredorin veljekset kuluttivat monta tuntia oven etsintään samalla kun muu retkikunta minun ja Vincentin johdolla poistatimme kasvustoa. Lopulta ovi löytyi rakennuksen itäiseltä puolelta. Se oli ihan tavanomainen kivi ovi, jonka saattoi vetää auki eräänlaisen kahvan avulla. Gredorin veljekset olisivat halunneet rynnätä heti sisälle oven taakse, mutta loput retkikunnasta olivat liian väsyneitä jatkaakseen. Pystytimme leirimme vähänmatkan päähän metsään ja istuessani tässä soihdun valossa ja katsellessani löytämämme rakennuksen siluettia kuunvaloa vasten tunnen oloni jotenkin vaivautuneeksi ja epämukavaksi. Se ei tosin johdu juurista tai kivistä huopani alla vaan jostain muusta.
12.5.2501
Kun heräsin huomasin Vincentin keskustelemassa Gredorin veljeksien kanssa. Uteliaisuuteni takia menin keskusteluun mukaan ja sain tietää, että Gredorin veljekset eivät olleet nukkuneet yhtään viime yönä ja he vaativat Vincentiä herättämään lopun retkikunnan, jotta voisimme painua suoraan tutkimaan rakennusta. Vincent ja minä yritimme hillitä veljeksiä, mutta saimme lopulta nöyrtyä veljesten tahdon edessä ja menimme herättämään työmiehiä. Työmiehet nurisivat aluksi, mutta lopulta saimme käännettyä heidän päänsä lupaamalla hakea olutta läheisestä kylästä. Miehet nousivat vuoteiltaan nopeammin kuin pystyin uskomaan. Voin vaikka vannoa, että yksi mies oli täydessä unessa ennen olut sanaa. Lähetimme kuitenkin lupaustemme mukaisesti yhden työmiehen vankkureilla kylään kulta pussin kanssa juomaa ostamaan. Kun mies oli mennyt menojaan palasimme takaisin muiden luo. Gredorin veljekset olivat jo avanneet rakennuksen muinaisen oven ja olivat lähettäneet muutaman työmiehen alas portaikkoon. Kun miehet olivat palanneet he kertoivat, että alhaalla olisi iso sali, johon kaikki retkikunnan jäsenet mahtuisivat. Otimme mukaamme ruokaa, vettä ja tarvikkeita ja laskeuduimme alas viettäviin portaisiin.
Portaat, joita pitkin laskeuduimme olivat myös samaa mustaa obsidiania ja Boris itseasiassa esitti teorian, että koko rakennus oli veistetty yhdestä suuresta obsidianin lohkareesta. Me muut naureskelimme Boriksen teorialle ja Boris mumisi nolona itsekseen, että hän puhuu usein itsekseen, joka sai meidät hekottamaan entistä kovempaa. Kun lopetimme hekottelemasta huomasimme, että mitä alemmaksi menimme sitä koristeellisemmaksi seinät kävivät. Aluksi seinissä oli ollut vain normaaleja kiveen hakattuja kaiverruskoristeita, mutta nyt seiniä koristivat timantilla, kullalla ja hopealla kaiverretut kuvat, jotka esittivät kaikenlaisia eläimiä. Päästyämme portaat alas astuimme suureen saliin, jonka seinät olivat tavallista kiveä, mutta tukipilarit olivat edelleen obsidiania. Tutkittuamme pääsalin huomasimme, että sali oli itseasiassa neljän tien risteys, joista yksi oli porras käytävä, joita pitkin me olimme juuri tullut alas saliin. Ensimmäinen tunneli, jonka tutkimme näytti päättyvän eräänlaiseen kivioveen ja toinen tunneli päättyi vain muutaman kymmenen metrin jälkeen seinään. Kolmas käytävistä, joka oli vastatusten portaiden kanssa jatkui tosin silmän kantamattomiin. Sytytimme soihdut pääsaliin ja minä, Boris, Igor, Vincent ja viisi työmiestä lähdimme tutkimaan ensimmäistä tunnelia.
Kun pääsimme tunnelin päässä olevan kivioven luo Gredorin veljekset tutkivat oven huolella ansojen varalta ja todettuaan oven vaarattomaksi he työnsivät sen auki. Oven takana olevassa huoneessa näkyi valoa. Se tuli tosin korkealla katossa olevasta luukusta, joten valoa ei päässyt saliin paljoakaan. Eräs työmiehistä astui huoneeseen ja ennen kuin kukaan ehti tehdä mitään mies kaatui kuolleena maahan seinästä lennähtäneen vasaman ansiosta. Gredorin veljekset kehottivat muita palaamaan pääsaliin ja antaa heidän hoitaa ansojen “purun”. Kun Vincent ja minä palasimme pääsaliin istuuduimme työmiesten hääriessä ympärillämme omissa tehtävissään ja aloimme puhua mitä tekisimme kun palaisimme Aldorffiin. Lopulta painuimme levolle salin kivilattialle. En voi kuitenkaan olla lisäämättä, että eilen tuntemani vaivautuneisuuden tunne on vain kasvanut mitä syvemmälle olemme tulleet
13.5.2501
Igor herätti minut ja Vincentin noin kukonlaulun aikaan ja kutsui meidät heti takaisin eilen löytämäämme huoneeseen. Päästyämme kiviovelle näin kuinka Boris tutki huonetta huolellisesti. Gredorin veljekset olivat myös sytyttäneen soihtuja kammioon, joten nyt näin millainen huone oli. Huoneen keskellä oli suuri ruosteinen vipu, joka ulottui aikuista miestä vyötärölle. Huone ei muuten ollut kauhean ihmeellinen. Sen pölyisiä ja kauan sitten lahonneita pöytiä päällysti paksu pöly kerros ja jostain kohdin näki, että Gredorin veljekset olivat yrittäneet puhdistaa sitä huonoin tuloksin. Igor kertoi meille, että ansat oli poistettu ja voisimme mennä kammioon vapain mielin. Muistan vielä niin hyvin miten Vincent katseli aluksi ympärilleen, tuhahti ja käveli vivun luokse. Vincent nojasi vipuun ja sanoi pettyneenä ja hiukan sarkastisesti “Tässäkö kaikki”? Boris oli aikeissa vastata jotakin, mutta ei saanut siihen tilaisuutta kun iso vipu jo vääntyi Vincentin painon voimasta taaksepäin. Yhtäkkiä tuntui kuin koko rakennus olisi ollut luhistumaisillaan ja maa alkoi täristä. Kuulimme pääsalista huutoja ja päättelimme työmiesten olevan, jonkinlaisessa vaarassa. Kaikki huoneessa olijat ryntäsivät pääsaliin vievää tunnelia kohti, mutta yhtäkkiä tärinä lakkasi. Olimme kaikki hyvin huojentuneita kunnes, joku työmiehistä huusi “portaikko takanamme on luhistunut”.
Kun palasimme pääsaliin eräs työmiehistä kertoi, että portaikon puhdistaminen kestäisi monta päivää ja heillä oli muonaa vain pariksi päiväksi. Gredorin veljekset yrittivät miettiä kuumeisesti miten pääsisimme pois täältä, Vincent meni seinää vasten istumaan kädet kasvoihinsa painaen ja minä seisoin hiljaa paikallani miettien. Lopulta päätimme, että portaikon kaivaminen ei tulisi kuuloonkaan, joten viimeiseksi mahdollisuudeksi jäisi viimeinen tunneli. Retkikuntamme lähti liikkeelle edeten varovasti pimeässä tunnelissa. Käytävä, jota pitkin kuljimme olivat täynnä, jonkinlaisia merkkejä ja symboleja, joista osa esitti vampyyrejä, osa demoneja ja muutama ihmisiä ja se oli tarpeeksi leveä, että kolme miestä pystyi kävelemään rinnakkain ja niin korkea, että peikko olisi voinut kävellä kumartumatta.. Edettyämme ikuisuudelta tuntuvan ajan pitkää ja alaspäin viettävää tunnelia pitkin päädyimme taas risteykseen. Nyt tosin näimme mikä meitä odotti, sillä tunneli haarautui kahteen käytävään ja muutaman metrin päässä molemmissa käytävissä oli samanlainen kivinen ovi kuin pääsalin läheisessä käytävässä oleva ovi.
Päätimme, että Gredorin veljekset tutkisivat molemmat ovet ansojen varalta ja muu retkikunta lepäilee vähänmatkan päässä. Olen kadottanut ajantajun kokonaan tässä pimeässä tunnelissa. Minusta tuntuu, että nyt on jo neljästoista päivä, mutta en ole varma. Kun Gredorin veljekset olivat valmiit jakauduimme kahteen ryhmään. Toista ryhmää johtivat minä ja Vincent ja toista Gredorin veljekset. Minun ja Vincentin ryhmä meni vasemman puoleiseen käytävään ja Gredorin veljesten ryhmä meni oikean puoleiseen käytävään. Kun avasimme oman ovemme minun henkeni salpautui edessä aukeavan loiston edessä. Kuulin miten takana tulevat vetivät henkeä keuhkoihinsa kun näkivät mitä huoneessa oli.
Huone oli täynnä kultaisia patsaita, jalokiviä, kultaa, hopeaa, maagisilta näyttäviä aseita ja muuta arvokasta. Arvokkain kaikista oli kuitenkin huoneen keskellä oleva luonnollisen kokoinen kultainen patsas, joka esitti vanhaa ihmiskuningasta. Se oli veistetty kokonaan kullasta ja sen kruunu ja vyö olivat kokonaan timanteilla koristellut. Kuninkaan saappaat ja käsineet oli tehty mustasta onyx timantista ja kuninkaan miekka, jota se piti käsissään oli tehty kokonaan mithrillistä. Monet takanani olevat työmiehet ryntäsivät suoranpäätä huoneeseen, mutteivät ehtineet kauas sillä lattia heidän allaan painui alaspäin. Se ei painunut paljoa, jokusen sentin kaiketi, mutta heti kun se oli tapahtunut kuulin huutoja viereisestä huoneesta. Ryntäsin viereiseen huoneeseen Vincent rinnallani ja edessämme oli todella erikoinen ja kauhistuttava näky. Huone oli muuten koristeeton paitsi sen keskellä oli suuri musta patsas, joka esitti olentoa, mistä en ollut koskaan kuullut. En pysty edes kuvailemaan miltä tuo olento näytti. Se oli liian kammottava kuvailtavaksi. Sillä näytti kuitenkin olevan, jonkinlaiset siivet selässään ja sen kasvot olivat hirveimmät mitä olin koskaan nähnyt. Sen silmät näyttivät hohtava vihreänä ja sen suussa oli julmat raateluhampaat. Se oli kolme kertaa ihmisen pituinen ja levyinen ja sen kädet olivat pitkät kuin aikuinen mies ja siinäkin oli julmat raatelu hampaat. Sen iho näytti koostuvan suomuista, jotka olivat isoja kuin Bretonnian ritareiden käyttämät kilvet.
Melkein samassa kun minä ja Vincent saavuimme tuohon huoneeseen olennon käsistä, jotka osoittivat maahan sen edessä purkautui myrkyn vihreät salamat kiviseen lattiaan. Monet miehet perääntyivät salamoiden iskiessä maahan ja muutaman sydämen lyönnin kuluessa kohta, johon salamat osuivat räjähti ilmaan vihreän savun saattelemana. Hetken aikaa luulimme kaiken olevan ohi, kunnes patsaan jaloissa olevasta kuopasta nousi olento, jonka ulkomuotoa ei voinut nähdä, sillä sen ympärillä oli ainainen savun verho, joka ei häipynyt sen ympäriltä. Oli kuin olento itse olisi savunnut. Yhtäkkiä pelko kouristi sydäntäni ja monet miehistä vieressäni vaipuivat pelosta maahan. Olento hyökkäsi kimppuumme ja sotilaat yrittivät turhaan iskeä sitä miekoillaan, sillä kaikki iskut näyttivät vain menevän sen läpi edes hidastamatta sitä. Olento lennätteli sotilaita ja työmiehiä pitkin seiniä voimakkaiden iskujen saattelemana. Kun olin valmiina juoksemaan pakoon, Boris kohotti vyössään roikkuvan sauvan ja ampui kirkkaan sinisen salaman olentoa kohti. Salama osui olentoon ja hetkeksi savu olennon ympärillä hälveni ja näin mikä se oli. Se oli patsaan elävä kuvajainen. Salama ei tosin näyttänyt vaikuttavan olentoon mitenkään. Salaman osuttua olento löi Boriksen sauvan pois tämän kädestä repien samalla puolet kädestä irti. En jäänyt katselemaan enempää. Nappasin Vincentiä, joka oli laskenut allaan käsi varresta ja lähdimme juoksemaan takaisin pääsaliin. Vastaamme tuli monia työmiehiä ja minä huusin kokoajan vain yhtä asiaa. “pääsaliin, pääsaliin”.
Kun etenimme Vincentin kanssa huomasimme, että käytävään, jota pitkin olimme tulleet aiemmin oli sytytetty soihdut. Kun olimme juosseet puolet käytävästä uskalsin katsoa taakseni. Kauempana tunnelissa tuli monia pakenevia työmiehiä ja sotilaita joidenka takana tunnelin täytti musta savu. Savu läheni meitä nopeasti ja kaikki työmiehet tai sotilaat, jotka joutuivat sumuun kirkaisivat tuskasta ja vaikenivat sitten. Vincent ja minä lähdimme taas juoksemaan ja päästyämme pääsaliin muistimme, että portaat olivat luhistuneet. Katsoimme taaksemme ja näimme, että olento oli saavuttanut, jo kaikki muut retkikunnan jäsenet. Joten pakenimme huoneeseen, jossa Vincent oli nojannut suureen vipuun. Löimme oven kiinni perässämme ja huomasimme suuren salvan, jolla pystyi lukkimaan oven. Löimme salvan kiinni ja peräännyimme nurkkaan vartoamaan mitä tapahtuisi.
Oven alta kajastavan valon eteen tuli tyhjästä varjo. Kuulimme eräänlaista nuuhkimisen ääntä ja sitten voitokkaalta kuulostavan karjaisun. Olento iski oveen kerran, toisen ja kolmannen kerran ja jokaisella kerralla ovi iskeytyi enemmän sisään. Sitten Aurinko nousi ja paistoi kattoluukun läpi suoraan huoneeseen. Oven takaa kuului pettyneeltä kuulostanut karjaisu ja olennon iskut heikkenivät. Päättelimme Vincentin kanssa myöhemmin, että olennon voimat olivat mahtavimmillaan yöllä. Menimme oven luo ja Vincent noukki maasta puunkarahkan ja pisti sen oven alta pidellen siitä samalla kiinni. Karahka tempaistiin Vincentin kädestä melkein heti. Lyyhistyimme seinän viereen ja vaivuimme epätoivoon. Minä kirjoitan paraikaa päiväkirjaani loppuun, sillä en usko siihen enää voivani kirjoittaa. Viimeinen toiveeni on vain, että kukaan ei koskaan tule näihin tunneleihin enää meidän jälkeemme, mutta miten saisin tiedon muille. Äkkiä ratkaisu tuli mieleeni. Minä heitän päiväkirjani ulos kattoluukun kautta ja toivon, että työmies, jonka lähetimme hakemaan olutta tai kuka vain muu vapaa sielu löytäisi kirjani. Kun luette tämän olen varmaan kuolleena samassa kammiossa kuin tämän kirjoitan ja pyydän, että kertoisitte vaimolleni, vanhemmilleni ja lapsilleni, että rakastin heitä suuresti. Heidät löytää Nulnista nimellä Von Dieterit. Varjelkoon Sigmar meitä kaikkia.
Wilhelmin päiväkirjan viimeiset sivut
11.5.2501
Kun retkikuntamme lähti Aldorffista kuukausi sitten etsimään muinaisia esineitä ja aarteita Keisarikunnan alueelta, emme voineet aavistaakaan mitä löytäisimme. Retkikuntaanhan kuuluivat arkeologi veljekset Boris ja Igor Gredorit Aldorfin museosta, kapteeni Vincent Beregon ja minä Wilhelm Von Dieter. Tietenkin mukanamme on noin 50 apulaista, joista noin yksi kolmasosa on sotilaita.
Tänään yhdentenätoista päivänä viidettä kuukautta retkikuntamme on löytänyt Keisarikunnan eteläpuolella sijaitsevasta metsästä raunion, joka oli kokonaan aluskasvillisuuden peitossa. Rauniossa olevat merkit viittaavat todella muinaiseen asumukseen ja poistettuamme osan aluskasvillisuudesta esiin paljastui melko vaikuttava ja samalla pelottava rakennus. Sen seinät olivat mustaa obsidiania ja siihen oli upotettu timantteja koristeiksi, mutta siinä olevat piikit ja outo arkkitehtuuri vaivasivat minua ja koko muutakin retkikuntaa. Rakennus näytti ikään kuin katselevan meitä.
Retkikunnaltamme meni monia tunteja putsata rakennuksen ulkopuoli aluskasvillisuudesta, mutta kun aurinko oli jo painumassa taivaanrannan taakse me saimme loputkin rakennuksesta putsattua. Gredorin veljekset kuluttivat monta tuntia oven etsintään samalla kun muu retkikunta minun ja Vincentin johdolla poistatimme kasvustoa. Lopulta ovi löytyi rakennuksen itäiseltä puolelta. Se oli ihan tavanomainen kivi ovi, jonka saattoi vetää auki eräänlaisen kahvan avulla. Gredorin veljekset olisivat halunneet rynnätä heti sisälle oven taakse, mutta loput retkikunnasta olivat liian väsyneitä jatkaakseen. Pystytimme leirimme vähänmatkan päähän metsään ja istuessani tässä soihdun valossa ja katsellessani löytämämme rakennuksen siluettia kuunvaloa vasten tunnen oloni jotenkin vaivautuneeksi ja epämukavaksi. Se ei tosin johdu juurista tai kivistä huopani alla vaan jostain muusta.
12.5.2501
Kun heräsin huomasin Vincentin keskustelemassa Gredorin veljeksien kanssa. Uteliaisuuteni takia menin keskusteluun mukaan ja sain tietää, että Gredorin veljekset eivät olleet nukkuneet yhtään viime yönä ja he vaativat Vincentiä herättämään lopun retkikunnan, jotta voisimme painua suoraan tutkimaan rakennusta. Vincent ja minä yritimme hillitä veljeksiä, mutta saimme lopulta nöyrtyä veljesten tahdon edessä ja menimme herättämään työmiehiä. Työmiehet nurisivat aluksi, mutta lopulta saimme käännettyä heidän päänsä lupaamalla hakea olutta läheisestä kylästä. Miehet nousivat vuoteiltaan nopeammin kuin pystyin uskomaan. Voin vaikka vannoa, että yksi mies oli täydessä unessa ennen olut sanaa. Lähetimme kuitenkin lupaustemme mukaisesti yhden työmiehen vankkureilla kylään kulta pussin kanssa juomaa ostamaan. Kun mies oli mennyt menojaan palasimme takaisin muiden luo. Gredorin veljekset olivat jo avanneet rakennuksen muinaisen oven ja olivat lähettäneet muutaman työmiehen alas portaikkoon. Kun miehet olivat palanneet he kertoivat, että alhaalla olisi iso sali, johon kaikki retkikunnan jäsenet mahtuisivat. Otimme mukaamme ruokaa, vettä ja tarvikkeita ja laskeuduimme alas viettäviin portaisiin.
Portaat, joita pitkin laskeuduimme olivat myös samaa mustaa obsidiania ja Boris itseasiassa esitti teorian, että koko rakennus oli veistetty yhdestä suuresta obsidianin lohkareesta. Me muut naureskelimme Boriksen teorialle ja Boris mumisi nolona itsekseen, että hän puhuu usein itsekseen, joka sai meidät hekottamaan entistä kovempaa. Kun lopetimme hekottelemasta huomasimme, että mitä alemmaksi menimme sitä koristeellisemmaksi seinät kävivät. Aluksi seinissä oli ollut vain normaaleja kiveen hakattuja kaiverruskoristeita, mutta nyt seiniä koristivat timantilla, kullalla ja hopealla kaiverretut kuvat, jotka esittivät kaikenlaisia eläimiä. Päästyämme portaat alas astuimme suureen saliin, jonka seinät olivat tavallista kiveä, mutta tukipilarit olivat edelleen obsidiania. Tutkittuamme pääsalin huomasimme, että sali oli itseasiassa neljän tien risteys, joista yksi oli porras käytävä, joita pitkin me olimme juuri tullut alas saliin. Ensimmäinen tunneli, jonka tutkimme näytti päättyvän eräänlaiseen kivioveen ja toinen tunneli päättyi vain muutaman kymmenen metrin jälkeen seinään. Kolmas käytävistä, joka oli vastatusten portaiden kanssa jatkui tosin silmän kantamattomiin. Sytytimme soihdut pääsaliin ja minä, Boris, Igor, Vincent ja viisi työmiestä lähdimme tutkimaan ensimmäistä tunnelia.
Kun pääsimme tunnelin päässä olevan kivioven luo Gredorin veljekset tutkivat oven huolella ansojen varalta ja todettuaan oven vaarattomaksi he työnsivät sen auki. Oven takana olevassa huoneessa näkyi valoa. Se tuli tosin korkealla katossa olevasta luukusta, joten valoa ei päässyt saliin paljoakaan. Eräs työmiehistä astui huoneeseen ja ennen kuin kukaan ehti tehdä mitään mies kaatui kuolleena maahan seinästä lennähtäneen vasaman ansiosta. Gredorin veljekset kehottivat muita palaamaan pääsaliin ja antaa heidän hoitaa ansojen “purun”. Kun Vincent ja minä palasimme pääsaliin istuuduimme työmiesten hääriessä ympärillämme omissa tehtävissään ja aloimme puhua mitä tekisimme kun palaisimme Aldorffiin. Lopulta painuimme levolle salin kivilattialle. En voi kuitenkaan olla lisäämättä, että eilen tuntemani vaivautuneisuuden tunne on vain kasvanut mitä syvemmälle olemme tulleet
13.5.2501
Igor herätti minut ja Vincentin noin kukonlaulun aikaan ja kutsui meidät heti takaisin eilen löytämäämme huoneeseen. Päästyämme kiviovelle näin kuinka Boris tutki huonetta huolellisesti. Gredorin veljekset olivat myös sytyttäneen soihtuja kammioon, joten nyt näin millainen huone oli. Huoneen keskellä oli suuri ruosteinen vipu, joka ulottui aikuista miestä vyötärölle. Huone ei muuten ollut kauhean ihmeellinen. Sen pölyisiä ja kauan sitten lahonneita pöytiä päällysti paksu pöly kerros ja jostain kohdin näki, että Gredorin veljekset olivat yrittäneet puhdistaa sitä huonoin tuloksin. Igor kertoi meille, että ansat oli poistettu ja voisimme mennä kammioon vapain mielin. Muistan vielä niin hyvin miten Vincent katseli aluksi ympärilleen, tuhahti ja käveli vivun luokse. Vincent nojasi vipuun ja sanoi pettyneenä ja hiukan sarkastisesti “Tässäkö kaikki”? Boris oli aikeissa vastata jotakin, mutta ei saanut siihen tilaisuutta kun iso vipu jo vääntyi Vincentin painon voimasta taaksepäin. Yhtäkkiä tuntui kuin koko rakennus olisi ollut luhistumaisillaan ja maa alkoi täristä. Kuulimme pääsalista huutoja ja päättelimme työmiesten olevan, jonkinlaisessa vaarassa. Kaikki huoneessa olijat ryntäsivät pääsaliin vievää tunnelia kohti, mutta yhtäkkiä tärinä lakkasi. Olimme kaikki hyvin huojentuneita kunnes, joku työmiehistä huusi “portaikko takanamme on luhistunut”.
Kun palasimme pääsaliin eräs työmiehistä kertoi, että portaikon puhdistaminen kestäisi monta päivää ja heillä oli muonaa vain pariksi päiväksi. Gredorin veljekset yrittivät miettiä kuumeisesti miten pääsisimme pois täältä, Vincent meni seinää vasten istumaan kädet kasvoihinsa painaen ja minä seisoin hiljaa paikallani miettien. Lopulta päätimme, että portaikon kaivaminen ei tulisi kuuloonkaan, joten viimeiseksi mahdollisuudeksi jäisi viimeinen tunneli. Retkikuntamme lähti liikkeelle edeten varovasti pimeässä tunnelissa. Käytävä, jota pitkin kuljimme olivat täynnä, jonkinlaisia merkkejä ja symboleja, joista osa esitti vampyyrejä, osa demoneja ja muutama ihmisiä ja se oli tarpeeksi leveä, että kolme miestä pystyi kävelemään rinnakkain ja niin korkea, että peikko olisi voinut kävellä kumartumatta.. Edettyämme ikuisuudelta tuntuvan ajan pitkää ja alaspäin viettävää tunnelia pitkin päädyimme taas risteykseen. Nyt tosin näimme mikä meitä odotti, sillä tunneli haarautui kahteen käytävään ja muutaman metrin päässä molemmissa käytävissä oli samanlainen kivinen ovi kuin pääsalin läheisessä käytävässä oleva ovi.
Päätimme, että Gredorin veljekset tutkisivat molemmat ovet ansojen varalta ja muu retkikunta lepäilee vähänmatkan päässä. Olen kadottanut ajantajun kokonaan tässä pimeässä tunnelissa. Minusta tuntuu, että nyt on jo neljästoista päivä, mutta en ole varma. Kun Gredorin veljekset olivat valmiit jakauduimme kahteen ryhmään. Toista ryhmää johtivat minä ja Vincent ja toista Gredorin veljekset. Minun ja Vincentin ryhmä meni vasemman puoleiseen käytävään ja Gredorin veljesten ryhmä meni oikean puoleiseen käytävään. Kun avasimme oman ovemme minun henkeni salpautui edessä aukeavan loiston edessä. Kuulin miten takana tulevat vetivät henkeä keuhkoihinsa kun näkivät mitä huoneessa oli.
Huone oli täynnä kultaisia patsaita, jalokiviä, kultaa, hopeaa, maagisilta näyttäviä aseita ja muuta arvokasta. Arvokkain kaikista oli kuitenkin huoneen keskellä oleva luonnollisen kokoinen kultainen patsas, joka esitti vanhaa ihmiskuningasta. Se oli veistetty kokonaan kullasta ja sen kruunu ja vyö olivat kokonaan timanteilla koristellut. Kuninkaan saappaat ja käsineet oli tehty mustasta onyx timantista ja kuninkaan miekka, jota se piti käsissään oli tehty kokonaan mithrillistä. Monet takanani olevat työmiehet ryntäsivät suoranpäätä huoneeseen, mutteivät ehtineet kauas sillä lattia heidän allaan painui alaspäin. Se ei painunut paljoa, jokusen sentin kaiketi, mutta heti kun se oli tapahtunut kuulin huutoja viereisestä huoneesta. Ryntäsin viereiseen huoneeseen Vincent rinnallani ja edessämme oli todella erikoinen ja kauhistuttava näky. Huone oli muuten koristeeton paitsi sen keskellä oli suuri musta patsas, joka esitti olentoa, mistä en ollut koskaan kuullut. En pysty edes kuvailemaan miltä tuo olento näytti. Se oli liian kammottava kuvailtavaksi. Sillä näytti kuitenkin olevan, jonkinlaiset siivet selässään ja sen kasvot olivat hirveimmät mitä olin koskaan nähnyt. Sen silmät näyttivät hohtava vihreänä ja sen suussa oli julmat raateluhampaat. Se oli kolme kertaa ihmisen pituinen ja levyinen ja sen kädet olivat pitkät kuin aikuinen mies ja siinäkin oli julmat raatelu hampaat. Sen iho näytti koostuvan suomuista, jotka olivat isoja kuin Bretonnian ritareiden käyttämät kilvet.
Melkein samassa kun minä ja Vincent saavuimme tuohon huoneeseen olennon käsistä, jotka osoittivat maahan sen edessä purkautui myrkyn vihreät salamat kiviseen lattiaan. Monet miehet perääntyivät salamoiden iskiessä maahan ja muutaman sydämen lyönnin kuluessa kohta, johon salamat osuivat räjähti ilmaan vihreän savun saattelemana. Hetken aikaa luulimme kaiken olevan ohi, kunnes patsaan jaloissa olevasta kuopasta nousi olento, jonka ulkomuotoa ei voinut nähdä, sillä sen ympärillä oli ainainen savun verho, joka ei häipynyt sen ympäriltä. Oli kuin olento itse olisi savunnut. Yhtäkkiä pelko kouristi sydäntäni ja monet miehistä vieressäni vaipuivat pelosta maahan. Olento hyökkäsi kimppuumme ja sotilaat yrittivät turhaan iskeä sitä miekoillaan, sillä kaikki iskut näyttivät vain menevän sen läpi edes hidastamatta sitä. Olento lennätteli sotilaita ja työmiehiä pitkin seiniä voimakkaiden iskujen saattelemana. Kun olin valmiina juoksemaan pakoon, Boris kohotti vyössään roikkuvan sauvan ja ampui kirkkaan sinisen salaman olentoa kohti. Salama osui olentoon ja hetkeksi savu olennon ympärillä hälveni ja näin mikä se oli. Se oli patsaan elävä kuvajainen. Salama ei tosin näyttänyt vaikuttavan olentoon mitenkään. Salaman osuttua olento löi Boriksen sauvan pois tämän kädestä repien samalla puolet kädestä irti. En jäänyt katselemaan enempää. Nappasin Vincentiä, joka oli laskenut allaan käsi varresta ja lähdimme juoksemaan takaisin pääsaliin. Vastaamme tuli monia työmiehiä ja minä huusin kokoajan vain yhtä asiaa. “pääsaliin, pääsaliin”.
Kun etenimme Vincentin kanssa huomasimme, että käytävään, jota pitkin olimme tulleet aiemmin oli sytytetty soihdut. Kun olimme juosseet puolet käytävästä uskalsin katsoa taakseni. Kauempana tunnelissa tuli monia pakenevia työmiehiä ja sotilaita joidenka takana tunnelin täytti musta savu. Savu läheni meitä nopeasti ja kaikki työmiehet tai sotilaat, jotka joutuivat sumuun kirkaisivat tuskasta ja vaikenivat sitten. Vincent ja minä lähdimme taas juoksemaan ja päästyämme pääsaliin muistimme, että portaat olivat luhistuneet. Katsoimme taaksemme ja näimme, että olento oli saavuttanut, jo kaikki muut retkikunnan jäsenet. Joten pakenimme huoneeseen, jossa Vincent oli nojannut suureen vipuun. Löimme oven kiinni perässämme ja huomasimme suuren salvan, jolla pystyi lukkimaan oven. Löimme salvan kiinni ja peräännyimme nurkkaan vartoamaan mitä tapahtuisi.
Oven alta kajastavan valon eteen tuli tyhjästä varjo. Kuulimme eräänlaista nuuhkimisen ääntä ja sitten voitokkaalta kuulostavan karjaisun. Olento iski oveen kerran, toisen ja kolmannen kerran ja jokaisella kerralla ovi iskeytyi enemmän sisään. Sitten Aurinko nousi ja paistoi kattoluukun läpi suoraan huoneeseen. Oven takaa kuului pettyneeltä kuulostanut karjaisu ja olennon iskut heikkenivät. Päättelimme Vincentin kanssa myöhemmin, että olennon voimat olivat mahtavimmillaan yöllä. Menimme oven luo ja Vincent noukki maasta puunkarahkan ja pisti sen oven alta pidellen siitä samalla kiinni. Karahka tempaistiin Vincentin kädestä melkein heti. Lyyhistyimme seinän viereen ja vaivuimme epätoivoon. Minä kirjoitan paraikaa päiväkirjaani loppuun, sillä en usko siihen enää voivani kirjoittaa. Viimeinen toiveeni on vain, että kukaan ei koskaan tule näihin tunneleihin enää meidän jälkeemme, mutta miten saisin tiedon muille. Äkkiä ratkaisu tuli mieleeni. Minä heitän päiväkirjani ulos kattoluukun kautta ja toivon, että työmies, jonka lähetimme hakemaan olutta tai kuka vain muu vapaa sielu löytäisi kirjani. Kun luette tämän olen varmaan kuolleena samassa kammiossa kuin tämän kirjoitan ja pyydän, että kertoisitte vaimolleni, vanhemmilleni ja lapsilleni, että rakastin heitä suuresti. Heidät löytää Nulnista nimellä Von Dieterit. Varjelkoon Sigmar meitä kaikkia.
