Sotavasara.net

Kommenttia kiitos

Ajojahti

Aamuaurinko nousi hitaasti meren tuolta puolen, valaisten Brionnen kaupungin muurit. Kukko kiekui ja vartijat vaihtoivat vuorojaan muureilla. Linnan pihalla oli tallirenki, joka varusti uljaan valkeaa hevosta tulevaa matkaa varten. Iso sivuportti aukeni ja sieltä asteli ulos nuori mies, jolla oli ylpeä olemus, mutta hänen kasvoillaan häilyi varjo. Tuskastunut oli hän ollut siitä asti, kun hän palasi vastikään vierailultaan Quenellesin valtakunnasta. tämän nuoren miehen nimi oli Leonard, Theodoricin poika. Hänen isänsä Theodoric oli Brionnen herttua. Leonard hyppäsi hevosensa Gilesin selkään ja otti kypärän rengin käsistä.
“Leonard!” kuului kova huuto korkealta herttuantornin parvekkeelta. Leonard kohotti katseensa ja näki vaaleapartaisen isänsä tornin parvekkeella. “Leonard” hän puhui pojalleen käskevällä äänellä. “miksi et odottaisi vielä päivää? Etsintäryhmä voi palata koska tahansa!”. Leonard pyöritti vaivalloisesti päätään. “Jokainen hukattu tovi johdattaa Mircallan menettämistä. Minä menen, etkä sinä pysty sitä estämään!”.
“Älä ole typerys Leonard...lähetetään sana naapurikaupunkeihin...he auttavat!”. Mutta Leonard pyöritti jälleen päätään. ”Ei..tein virheen kun en lähtenyt Mircallan perään heti tultuani Quenellesista, kaksi päivää sitten. Tee mitä haluat, isä, mutta minä lähden nyt”. Leonard laittoi kypärän päähänsä ja karautti hevosensa matkaan. Portit aukenivat, jahti oli alkanut.

Tummanpunaisilla lohikäärmevaakunoilla koristeltu, musta vaunu ohitti Aquitainen maanrajan. Vaunuja veti neljä, mustaan panssariin varustettua hevosta. Kuljettajalla oli päällään pitkä, musta kaapu, eivätkä hänen kasvonsa näkyneet hupun alta. Verhottujen vaunujen sisällä istui pitkä ja laiha mies. hänen ihonsa oli sinertävän kalpea, hiuksensa pitkät ja tummat. Mustan viitan alla hänellä oli polviin yltävä takki ja hänen kaulaansa koristi vaalea silkkiröyhelö, jonka viimeisteli punainen jalokivi.
Tämä mies oli vampyyrikreivi Julius Warlamov ja hän kuului verilohikäärmeen muinaiseen kiltaan. Kreivin sylissä nukkui nuori nainen, jonka pää lepäsi kreivin kyljellä. Julius katseli lumoutuneena naisen kauniita kasvoja ja ihasteli eritoten silmiä, jotka lepäsivät suljettuina. Kreivi nosti kätenä tytön pitkien vaaleiden hiusten päältä tämän poskelle ja tunsi lämmön jälleen kylmissä sormissaan.
“mestari..”. Julius havahtui ajatuksistaan .”Mestari, he saavuttavat meitä..Brionnen ritareita”. Julius nyökkäsi. ”miten lähellä olemme Ghalonsin metsää?” kysyi kreivi ajurilta. “Alle päivämatkan päässä, mestari”. “Selvä” vastasi Julius ja kääntyi kauniin Mircallan puoleen, joka yhä nukkui. ”Älä huoli, rakkaani. Olemme pian turvassa linnassani ja kukaan ei silloin häiritse meitä” puhu Julius kuiskaten ja nosti Mircallan pehmustettuun arkkuun, vaunun lattialle. Sitten kreivi keskittyi: “yön lapset, herranne kaipaa teitä...tulkaa ajamaan pois tämä vaiva, joka ei hellitä...”

Leonard ratsasti väsymyksestä ja kovasta tuulesta huolimatta. Hän ei aikoisi hellittää, vaikka vampyyrilla oli alle kahden päivän etumatka. Vaunuja oli helppo seurata, vaikka edellispäivän sää oli tehnyt pahaa jälkeä Brionnen seuduilla. Leonard palautti mieleensä viimepäivien tapahtumat: Hän oli saapunut naapurimaasta Quenellesista, jossa hän oli ollut ritareidensa kanssa apuna petomiesten hyökkäyksiä vastaan. Hän oli ollut poissa ainakin kuukauden ja odotti poispääsyä eritoten sen takia, että hänen ja rakkaan Mircallan oli määrä avioitua Leonardin paluun jälkeen. Mutta sen sijaan, että hän olisi saanut palatessaan vastaansa kauniin Mircallan, oli häntä ollut vastaanottamassa hänen isänsä, joka oli laskeutunut tornistaan synkkänä ja surullisensa: “Vampyyri Julius Warlamov tunkeutui maillemme, tappoi kolme ritaria ja vei Mircalla- neidon”. Leonard ei ollut uskoa korviaan. miten yksi vampyyri voi hyökätä yksin vihollislinnakkeeseen ja ryöstää sieltä tarkasti suojellun naisen, vieläpä tämän tornista?
“Lähetimme kymmenen valtakuntamme ritaria vaunujen perään. Myös paroni Athos Von Guerata lähti mukaan” oli isä selittänyt pojalleen. Mutta laiha oli se lohtu , jonka Leonard sai näistä sanoista. Varsinkin, kun ritareita johti Von Guerta, joka oli ollut yksi Mircallan kilpakosijoista. ”Miten olikaan näin huono onni hänelle osunut?” mietti Leonard ja ratsasti kohti laskevaa aurinkoa.

Yö tuli jälleen , ja Julius tunsi voimiensa virtaavan taas normaalisti. Mircalla istui hänen vieressään pidellen häntä kädestä. Juliuksesta tuntui, kuin hän olisi saanut lisää voimia Mircallan viattomuudesta ja herkkyydestä. Miten noin kaunis ja hauras olento, voikin aiheuttaa tällaisen tunteen olentoon, niin kuin hän? Vampyyriin, jota vihataan ja jahdataan läpi koko elämänsä ja joka elää loputtomassa katkeruudessa? Juliuksen teki mieli iskeä hampaansa Mircallan kaulavaltimoon ja tehdä hänestä kokonaan omansa.
Mircalla kääntyi ja katsoi ruskeilla silmillään juliusta ja hymyili. Kreivi nojautui kohti tyttöä, voitti kiusauksensa ja halasi tätä syvään. “Onko jokin vialla, Julius?” kysyi Mircalla kristallinherkällä äänellään. Julius hellitti Mircallan otteestaan ja katsoi tätä syvälle silmiin. Kyynel valahti kreivin poskelle ja jäätyi. “Minä.” aloitti Julius, mutta kesken hänen lauseensa kuului kova rysähdys ja vaunut pysähtyivät. ”Odota täällä!” sanoi Julius Mircallalle ja astui ulos vaunuista. Hevoset makasivat murskaantuneina valtavan puunrungon alla, joka oli kaadettu niiden päälle. Ajuria ei näkynyt missään. Julius veti miekan huotrastaan. Miekka hohti kylmänä ja valkoisena yön pimeydessä.
Julius kuuli metallin halkaisevan ilman takanaan ja pyörähti sivuun, väistäen valtavan ruosteisen kirveenterän. Kreivi näki vihollisensa selväsi kuunvalossa, vaikka ei pimeys häntä olisi muutenkaan haitannut. Se oli valtava minotauri, jolla oli yksi ammottava silmä ja se kantoi kirvestä kaksinkäsin. Julius syöksyi kohti petoa, yrittäen pistoa tämän korkeaan kaulaan. minotauri sai iskun kuitenkin torjuttua ja huitaisi nyrkillään kohti Juliusta. Vampyyri hyppäsi ketterästi korkealle ilmaan, väistäen iskun ja leikaten minotaurin käden poikki tämän ranteesta. Peto ulvahti tuskissaan ja huitaisi summittaisesti vihollisensa suuntaan, lyöden täysin ohitse tästä . Tämän jälkeen Juliuksen oli helppo survaista miekkansa terä pedon kalloon. Seurasi ulvahdus ja kuolema. Julius laittoi miekkansa takaisin huotraansa ja kääntyi kohti hevosia.
Yhdellä voimallisella sanalla hän lennätti puunrungon sivuun, toisella sanalla hän nosti hevoset jaloilleen. Julius huomasi kuitenkin, että vaunujen etupyörät olivat murskaantuneet pahasti törmäyksessä . tähän hän ei pystyisi vaikuttamaan. Vaunut korjaantuisivat itsestään, mutta se ottaisi aikansa, mitä heillä ei taas ollut. Mutta vielä typerämpää olisi ollut lähteä keskellä yötä Mircallan kanssa kulkemaan kohti Ghalonsin metsää, varsinkin, kun petomiehiä näytti olevan jälleen liikkeellä. Julius astui takaisin vaunuihin, takaisin rakkaan Mircallan luo.

Leonard laskeutui alas Gilesin selästä. Kuu valaisi tannerta niin hyvin, että nuori aatelisritari.näki hänen edessään makaavat ruumiit, ja sanomattakin hän tiesi, että tämä oli paroni Von Gueratan johtaman pelastusryhmä. Heidät oli yllätetty täysin, ja isku oli mitä ilmeisemmin tullut takaapäin ja lennättänyt ritarit ratsujensa selästä. Verta ei juurikaan näkynyt, joten vammat olivat sisäisiä. Leonard pyöritti päätään. Hän oli laskenut sen varaan, että tämä ryhmä oli edes hidastanut mustaa vaunua, mutta jokin olikin ehtinyt iskeä ensin. Yhtäkkiä Leonardin huomio kiinnittyi outoon ääneen, ja hän lähti seuraamaan sitä. Se johdatti poispäin taistelusta, alamaastoon, joka oli kivinen.
Leonard erotti kuunvaloa vasten vaaleanruskean hevosen, jonka kylki oli repäisty auki. Mutta ääni, rohina, jonka Leonard kuuli, tuli hevosen alta. Nuori ritari kurottautui ja näki Von Gueratan hevosen ja kiven väliin kiilautuneena. Paroni oli ehtinyt paljastaa miekkansa, mutta ei ollut ehtinyt käyttää sitä. Rohina kuului paronin hengityksestä, jotka olivat epäilemättä hänen viimeisiään. Paronin kuoleva katse kiinnittyi Leonardiin:
“N...ne tulivat yllättäen..v..valtavia petoja..kuin..tyhjästä..taivaan täydeltä..” Paroni kakoi verta ja rohina muuttui pihinäksi. Leonard kyykistyi kuulakseen paremmin paronin sanat. Paroni tarrasi häntä olkapäästä. “Pelasta hänet! Pelasta Kaunis Mircalla..”. Paronin viimeiset lauseet sekoittuivat viimeisiin, vaikeisiin hengenvetoihin ja hän oli poissa. Leonard sulki von Gueratan silmät, muttei tuntenut muuta kuin jonkinlaista tyytyväisyyttä tämän kuolemasta. Sitten hän palasi hevoselleen , hyppäsi tämän selkään. ja karautti jälleen eteenpäin.

Mircallan ajatukset harhailivat menneessä ajassa. Hän muisti tuon päivän kuin eilisen. Hänen tuleva miehensä oli juuri lähtenyt Quenellesiin, auttamaan Tancred toista taistelussa petomiehiä vastaan. hän itse oli mennyt käymään isänsä haudalla, haikeana Leonardin lähdöstä. Palatessaan hän oli jäänyt ihailemaan Briennen kaunista jokea ja sen virtausta. Samassa hän oli nähnyt tumman hahmon ajautuvan rantakaislikkoon. Mircalla oli heittänyt kaapunsa pois ja kahlannut hahmon luo. Hän oli tarrannut miestä ranteesta ja huomannut ihon olevan kylmä kuin kuolleilla. Vaan tämä mies ei ollut kuollut vaan kakoi vettä vaivalloisesti. Mircalla oli antanut tälle kaapunsa ja taluttanut tämän läheiseen myllyyn, joka kuului hänen suvulleen. Siellä hän oli riisunut mieheltä tämän märät vaatteet ja paksun viitan ja huomannut, että miehen kylkeen oli isketty hopeinen vaarna. Silloin hänessä oli herännyt epäilys ja hän oli koettanut miehen sydäntä ja huomannut, ettei se lyönyt. Sillä hetkellä Mircalla tajusi pelastaneensa kuolemattomuudella kirotun olennon: Vampyyrin. Hän kavahti olentoa ja oli lähtemässä myllystä, kun mies alkoi puhua vaivalloisesti: ”Älä mene..pyydän, jää..”.
“Jotta voisit iskeä hampaasi kurkkuuni ?!” oli Mircalla vastustanut. ”Olisin sen jo tehnyt, jos olisin halunnut..pyydän jää”. Mircallasta tuntui oudolta. Hän oli luullut näitä olentoja hirvittäviksi ja väkivaltaiseksi, mutta tämä oli komean ulkonäkönsä lisäksi myös kohtelias ja rauhallinen. Mielenkiinto heräsi Mircalassa ja hän päätti jäädä. Hän poisti hopeavaarnan vampyyrin kyljestä ja sitoi haavan vaikka vampyyri sitä aluksi vastustikin. Mies esittäytyi Julius Warlamoviksi, Punalohikäärmeen kultin jäseneksi. Mircallan vietti seuraavan kuukauden myllyssä joka päivä vieraillen. Julius viihdytti häntä vuosisatoja vanhoilla tarinoilla ja elämästään, jossa häntä oli ainaisesti vainottu. Mitä enemmän Mircalla Juliusta kuunteli sitä enemmän hän kiintyi tähän ja kaikki muu, Leonard mukaan lukien unohtui. Juliuksen täysin parannuttua päätti Mircalla lähteä tämän mukaan, ja he sopivat tapaamisesta seuraavana iltana Brionnen herttuanlinnan ulkopuolella. Mircallan harmiksi heidät huomattiin ja kolme sotilasta kaatui Juliuksen miekkaan. Ennen kuin tämä huomattiin he olivat jo kaukana.

Vaunujen mustat, metalliset etupyörät vääntyivät naristen takaisin paikoilleen. Julius hymähti hiljaa tyytyväisenä, vaikka ei ollutkaan erityisen riemuissaan. Monia tunteja oli kulunut paikallaan pysymiseen. Julius avasi vaunujen oven:
“Mircalla, minun pitää ottaa vaunujen ohjat, Ajurini on kadonnut ja haluan, että pääsemme nopeasti perille linnaani” Mircalla nyökkäsi. Kreivi sulki oven, ja nousi ajurin paikalle. Hän otti suitset käsiinsä ja piiskasi hevoset vauhtiin. He eivät ehtineet kovinkaan kauas, kun Juliuksen tarkat korvat erottivat kolmannen hevosen ravin.

Leonard näki jo vaunujen perän ja komensi jo ennestään väsyneen hevosensa entistä kovempaan vauhtiin. Kova tuuli iski yhtäkkiä vasten Leonardin kasvoja. Tuo kurja olento oli ilmeisesti kutsunut tuulen hidastamaan häntä. Leonard ei välittänyt vaan laittoi kypäränsä visiirin kiinni, ja irrotti turhat kantamukset hevosensa satulasta, lisäten nopeuttaan.

Julius sitoi ohjakset kiinni pieneen koukkuun, ajurinpaikan vieressä ja nousi pystyyn, kääntyi ja astui vaunujen katolle. Kreivi katsoi nähdäkseen vihollisensa, mutta näki vain hevosen juoksevan pari metriä vaunujen perässä, ilman ratsastajaa. Oliko tuuli kuitenkin pudottanut ritarin? Ajatteli Julius, mutta sai vastauksen, kun jokin iski häntä päähän takaapäin. Kreivi putosi polvilleen, kierähti ja oli kasvotusten vihollisensa kanssa. Hänen edessään seisoi tummanpunaiseen puettu ritari, jonka kylkeä koristi valkoinen vaakuna, mustalla kirveellä. “Luovuta neito minulle, kurja olento!” puhui nuori ritari heittäen kypäränsä pois täydessä vauhdissa olevista vaunuista.
“Enpä usko, ylväs ritari. Hän ei halua palata.” vastasi Julius, vetäen miekkansa hitaasti huotrastaan. Leonardin täytti puhdas raivo. “Oletko upottanut saastaiset hampaasi häneen? OLETKO?!!!!!” ritari iski teränsä sokean vihan vallassa kohti vampyyrin rintaa. Juliuksen terä vastasi. Heidän aseensa vääntelivät puolelta toiselle, kieppuivat ja iskivät yhä uudelleen ja uudelleen toisiaan vasten. Molempien tasapaino oli herkässä, koska tie, jolla vaunu ajoi oli epätasainen. Yhtäkkiä matalalla oleva puun oksa iski Leonardia selkään. Hän kaatui vastustajaansa päin, joka menetti tasapainonsa ja oli pudota vaunuista, mutta sai viime hetkellä iskettyä kämmenensä vaunujen katon kulmassa olevan piikin lävitse, pysyen näin kyydissä. Leonard heitti miekkansa pois ja nosti vampyyriltä pudonneen aseen. Se oli raskas ja kylmä. Ritari lähestyi vihollistaan, joka roikkui vaunujen perässä. “Sinunlaisesi hirviön sopii kuolla oman aseensa kautta!” Leonard kohotti miekan korkealle iskeäkseen vampyyriä . Samassa kuului huuto, joka kiinnitti Leonardin huomion “Leonard! Älä!” Leonard katsoi sivulle, ja huomasi Mircallan pään, joka pisti ulos ikkunasta. Siinä samassa kovaa vauhtia kiitävä vaunu, iski vasemman etupyörän isoon kivenmurikkaan tiensivussa. Vaunu lennähti ympäri, tehden kiepsahduksen ilmassa, ja rysähtäen päin suurta mäntyä.

Julius nousi hoiperrellen pystyyn. Hänen otsassaan oli haava ja kämmenensä vuoti mustaa verta. “Mircalla “ sanoi hän kuiskaten ja juoksi vaununrisojen luo. Hän siirsi puita ja metallia syrjään, muttei huomannut mitään liikettä tai ääntä. Samassa hänen selässään tuntui kovaa kipua ja vihlontaa, terä työntyi ulos hänen rinnastaan, sydämen kohdalta, ja veri pulpahti esiin. “kuole, verenimijä! Pala! Leonard oli iskenyt miekan Juliuksen lävitse, takaapäin, raukkamaisesti, ritarille sopimattomalla tyylillä. Hän nyppäisi miekan irti vampyyristä ja viskasi sen syrjään. Julius kaatui vaununosien sekaan. Leonard kääntyi, hänen kylkeensä pisti, ja poski vuosi verta, mutta hän ei välittänyt kivusta, koska siinä hänen edessään seisoi hänen rakas Mircallansa. Leonard halasi tyttöä, mutta tämä ei vastannut hänen syleilyynsä, vaan nappasi veitsen Leonardin vyöltä ja iski sen miehen selkään. Leonard päästi elämän keuhkoistaan ja kaatui kuolleena maahan. Mircalla meni kuolevan Juliuksen luo, ja asettui tämän viereen, pää rintaa vastan. “ei tämän näin pitänyt mennä” sanoi Julius vaikeasti, mutta Mircalla ei vastannut, ja Julius huomasi, että tytön kylkeen oli uppoutunut puinen terävä vaarna, joka oli peräisin vaunuista. Siinä he makasivat aamuun asti, kunnes auringonsarastus vapautti heidät.

Tämä oli hyvä tarina siinä mielessä, että oli mukavaa kun vamppyyrilla oli kerrankin tunteet. Myös loppu oli loistava. Kerronta ei ollut ihan minun makuuni, mutta makuasioista saa tapella. tämä pisti esiin hyvin tarinoiden joukosta, ja melkein sai ääneni.

Vampyyrifanina nautin suunnattomasti tarinasta, ja se lähestulkoon pääsi pistesijoillenikin. Mutta loppujen lopuksi romantiikka oli hitusen liian imelää, kuvailu vähän liian tökeröä ja idea hieman liian laimea. Hienosta lopusta ja kokonaisuudesta huolimatta ei pisteitä.

Juu, vähän oli idea tönkkö, olisi kaivannut jotain uutta. Mitään erityistä kun ei ilmaantunut. Tarina oli siis aika peruskamaa, ei minusta erottunut pahemmin joukosta. En tiedä onko se hyvä vai huono asia

Hyvä stoori, mutta ne kolme ensimmäistä olivat kuitenkin hiukan parempia. Enkä paljon perusta Bretsuista

Juu, tämä oli ihan hyvä. Alku veti mukaansa ja kokonaisuudessaan juoni oli varsin pätevä. Loppukin oli ihan kohtuullisen hyvä. Kerronta puolestaan tuntui tökkivän ja taistelukuvaukset olivat jotenkin tylsiä. Eli vähän sulavammalla kuvailulla tämä olisi hyvin saattanut päästä pisteille minunkin listoillani. Nyt se kyllä roikkui kolmantena jonkin aikaa, mutta putosi sitten. Hyvä tarina, joka tapauksessa.