40K: IG: Korpraali Felix
Lähetetty: La 26.02.2005 14:49
Ihan mukavasti tämä onnistui mielestäni. Aina on kuitenkin parannettavaa ja pilkkuvirheitäkin oli aika paljon alkuperäisessä tarinassa, mutta päätin kuitenkin korjata ne pois näin jälkikäteen teidän iloksenne.
Kylmä tuuli piiskasi minua. Seisoin vartiossa linnakkeen muurilla. Sää oli tavallista planeetan ilmastoon. Lunta pyrytti, ja maa kumpuili valkoisena ketona edessäni. Tuo maisema jotenkin viestitti omaa karua kauneuttaan. Täysin koskematon ja puhdas lumi peitti kuitenkin rikkinäiset ja raunioituneet rakennukset. Maisema oli hyvin surullinen. Tämä johtui planetaarisen kuvernöörin petturuudesta, joka toi Keisarillisen Kaartin sotimaan tänne. Hiljaisuus tuntui kuitenkin mukavalta, vaihteeksi.
Nimeni on Felix, ja kuulun 168. Teräslegioonan jalkaväkirykmenttiin jossa palvelen korpraalina. Rykmenttini on sijoitettu piirittämään kaupunkia nimeltään Kinar Primaris, joka on samalla planeetan suurin kaupunki populaatioltaan kuin myös teollisuudeltaan. Mikäli kaupunki saataisiin vallattua, planeetta joutuisi hyvin varmasti antautumaan.
Tunsin itseni aina hyvin surulliseksi, tietäen että tuolla raunioiden seassa kylmässä oli siviilejä ilman ruokaa ja suojaa. Jouduin aina lataamaan meidän vanhaa piiritykseen tarkoitettua Basiliski-tykkiä, sen ampuessa kuolemaa kaupunkiin. Olenkin lähiaikoina miettinyt miksei inkvisitio vaikka vain lähettänyt salamurhaajaa vaientamaan kuvernöörin, sen sijaan että kokonaisen miljoonakaupungin täytyisi kärsiä koko planeetan muun siviilipopulaation ohella. Silti, olin sotilas joten minun täytyi totella käskyjäni tai tulla komissaarin teloittamaksi. Kaupungissa käytiin vielä taisteluita emmekä me olleet saaneet jalansijaa kaupungissa. Meillä oli kuitenkin hyvin varustetut ja puolustetut asemat kaupungin laitamilla. Olimme kuitenkin etulyöntiasemassa kun kaupunki ei enää tuottanut muille joukoille planeetalla. Tehdasalue oli poikkeuksellisesti kaupungin keskustassa, joten se tuotti vielä tarvikkeita kaupungin puolustajille.
Vahtivuoroni päättyi. Katsahdin kuitenkin vielä kerran taakseni öiseen kaupunkiin. Sen piirteet alkoivat terävöityä aamuauringon noustessa hiljalleen taivaalle. Kadunkulmaan oli taltattu keisarillinen kotka, ehkä siviileille saattaisi olla toivoa. Hymyn häive käväisi kasvoillani poistuessani alas bunkkeriin.
Kävelin portaat alas ja suuntasin käytävällä vasemmalle kohti punkkaani. Ohitin omat ryhmäläiseni jotka pelasivat korttia pöydän ääressä, kännissä kuten aina ennenkin. Bunkkerin sisustus ei ollut kovin ylellinen. Siellä täällä oli ovia ja naulakoita, ja kaikkea ympäröivät vankat vaaleat betoniseinät. Myös pari pöytää oli asetettu oleskelutilojen tapaisiin paikkoihin tuoleineen. Yksi ryhmäläisistäni nousi vaivalloisesti ylös tuolistaan ja suunnisti muurille vartioimaan. Koko piiritysoperaatio alkoi jo kyllästyttää. Aina meidän ryhmämme joutui ”vartioimaan”, kun muut keräilivät kunnian ylemmältä johdolta, pettureiden yrittäessä aina uudestaan murtaa linjamme.
En jaksanut myöskään kännätä toverieni kanssa enkä taatusti halunnut pelata enää yhtään korttia.
Haluaisin vain päästä pois täältä. Pelkkä odottelu ei taatusti muuttaisi mitään. Haluaisin mieluummin vaikka päästä keräilemään sitä kunniaa muissa ryhmissä kuin mädäntyä täällä.
Astuin sisään punkkaani. Täällä sain olla suhteellisen rauhassa kun muu porukka usein oli oleskelutilassa. Täällä oli myös hiukan lämpimämpää kuin ulkona. Nappasin yöpöydältä kirjani jota olin lueskellut aina välillä. ”Keisarillisen Kaartin alkeiskirja” sisälsi keisarillisen kaartin, enemmän tai vähemmän monimutkaisia taistelutaktiikoita sekä selviytymisvinkkejä ehdoilta sotaveteraaneilta.
Ennen kaikkea sivujen alalaidoissa oli hyvin mielenkiintoisia mietelauseita, kuten esimerkiksi ”anna kuoleman olla kompassisi”, tai ”vain pelkurit kuolevat häpeässä”. Naurahdin jopa muutaman kerran tälle loistavalle selviytymisoppaalle. ”Mistähän ne oikein keksivät tällaista tavaraa?” mietiskelin maatessani sängyllä.
Tämä kirja aina piristi minua täällä tylsyydessä, keskellä ei mitään.
Toisen ryhmän sotilailla oli seinillä ripustettuna kuvia perheistään. Minulla ei ollut vaimoa tai lapsia, kun taas muiden sotilaiden kuvissa hymyili kokonainen iloinen perhe.
Iloisuuden tunne katosi. Masennus hiipi ylleni kuin sadepilvi joka peittää aurinkoisen päivän kurjuudella. Minulla oli vain surkea kirja johon turvautua, kun taas toisilla oikea oli syy elää, syy selvitä takaisin, perhe. Omilla ryhmäläisilläni oli vain viina ja kortit johon turvautua. Omat vanhempani olivat jo kuolleet, eikä minulla ollut sisaruksia.
Minua väsytti. Mieleeni tupsahti mahdollisuus päästä pois täältä. Voisin täyttää siirtoanomuksen johonkin toiseen ryhmään. En kuitenkaan jaksanut miettiä enää asiaa vaan sammutin valon ja vedin peiton ylleni. Ehtisinhän huomennakin täyttää siirtoanomuslomakkeen. Vaivuin uneen.
Heräsin ensimmäisenä joukostamme. Muut korisivat krapulassa viereisissä sängyissä ja yksi oli jo valahtanut lattialle. Puin ylle takkini ja nappasin kypärän, kaasunaamarin, kiikarit sekä las-kiväärin ja painuin ulos tuosta nyt haisevasta paikasta. Suuntasin komentokeskukseen kuljettuani ulos panssariovesta päämajan sisäpihalle. oikealla oli piikkilanka aitaa ja taisteluhautoja joissa oli tykkipattereita siellä täällä. Edessäni oli kanslian ovi, ja vasemmalla oli varastotiloja ja niiden vieressä muita majoituspaikkoja.
Aloitin kävelyni pihan poikki ovelta kansliaa kohti. Kuulin kirkaisun oikealta puoleltani taisteluhautojen suunnalta. Vihollinen hyökkäsi. Heitä oli noin 50 sotilasta jalkaväkeä. Havahduin, kun tajusin, että puolet varuskunnasta nukkui vielä!
Viholliset alkoivat tulvia kaupungin suojasta kohti edessäni olevaa myllättyä maata ja hylättyjä tankkiesteitä. Ketään upseeria ei näkynyt ja olin itse korkea-arvoisin, joten otin komennon. Hyppäsin sisäpihan piikkilanka-aidan yli ja juoksin taisteluhautoihin. ”Miehittäkää konekiväärit ja avatkaa heti tuli tuonne keskelle” huusin kovalla äänellä joukoilleni. Asemat miehitettiin ripeästi, sillä viholliset etenivät koko ajan samalla tulittaen takaisin. Raskaat Bolter-konekiväärit sylkivät nyt vuorostaan lyijyä tasaista tahtia.
Seurasin kiikareilla tilannetta etsien tukijoukkoja ja mahdollisia vaaratekijöitä puolustuslinjalleni. Huomasin että kahden rakennuksen välissä olevien pettureiden takana oli toinen joukko joka vetäytyi oikean puolimaisen rakennuksen taakse. He yrittivät kiertää suojasta iskeä linjan sivustaan, mikä vaikeuttaisi tilannettamme paljon. Tarvitsin lisää miehiä. Asemia miehitti korkeintaan kymmenen miestä, mutta pettureitakin kaatui tasaista tahtia. He vetäytyivät taaksepäin entisen kioskin raunioihin suojaan. Petturien pääryhmän eteneminen oli pysäytetty kahden edessä olevan talon eteen keskitetyllä konekivääritulella.
Kuulin askelia takaani. Ryhmäni oli herännyt. He astelivat ulos talosta ja kävelivät taakseni. Tunnistin heidät viinan löyhkästä. He syljeskelivät maahan kädet taskuissa, lopulta avaten keskustelun: ”Kappas, jätkähän on järjshtäny oeekee priliantin pualustukshen tänne.” Hän jatkoi: ”Harmi vaan etten mä oikeen tykkää tuommosista alempiarvoisista jotka vaan menee, ja ottaa komennon.” Puhuja oli ryhmän kersantti, joten en siis ollut korkea-arvoisin enää. En kuitenkaan välittänyt tässä vaiheessa tuon juopon hourailuista yhtään mitään.
”Sinun, kannattaisi olla vaan hiljaa ja mennä tuonne oikeaan selustaan tiedustelemaan. Tai minä raportoin sinusta sille uudelle komissaarille”, sanoin.
Mies kalpeni aluksi, hän oli korkea-arvoisempi ja fyysisestikin isompi ja hänellä oli myös mukanaan muu juopottelujengi auttamassa. Mies ryntäsi eteenpäin ja huitaisi minua kohti.
Väistin kuitenkin lyönnin ja kuulin, että konekiväärit olivat taas alkaneet tulittaa. Vilkaisin syrjäsilmällä ja näin, että vastustajien selustajoukko oli aloittanut etenemisen tankkiesteiden suojassa. Heillä oli kevyt konetykki mukanaan ja viholliset asettivat puolustusasemansa paikoilleen.
Havahduin, kun korsto mojautti minua naamaan, ja lensin lumiseen pihaan. Pettureiden pääjoukko hivuttautui esiin kioskin takaa, samalla kuin kevyt konetykki ja selustajoukko antoivat suojatulta. Ensimmäinen mies asemistamme kaatui maahan konetykin osumasta päättömänä. Korsto oli juuri samalla nostanut minut rinnuksistani.
Kuului ääni, joka ei ollut konetykki eikä konekivääri, eräänlainen paukahdus kuitenkin. Katsoin kersantin rinnuksiin, siinä oli nyrkinkokoinen savuava reikä, joka alkoi vuotaa verta päälleni. En nähnyt mitään, koska kersantti kaatui päälleni koristen, mutta kuului neljä laukausta lisää. Huomasin että joku oli ampunut juopottelevan ryhmäni. Työnsin pois painavan ruumiin ja näin mustatakkisen pitkän miehen savuava pistooli kädessään. Hän oli uusi komissaarimme. Hän pitää huolen ryhmän moraalista. Pelkuruutta tai rintamakarkuruutta ei hyväksytty, toisin sanoin pelkurit ja rintamakarkurit ammuttiin siihen paikkaan. Komissaarilla on myös valtuudet teloittaa ryhmän johtava upseeri, tai koko ryhmä mikäli minkäänlaista rikettä pyhän keisarin uskoa vastaan on tapahtunut. Komissaari käveli ryhmänsä kanssa ja he vahvistivat puolustusasemat kranaatinheittimillä ja lisämiehillä.
Pian kaikki viholliset olivat kuolleet. Omia miestappioita tuli yllättävän vähän ottaen huomioon vihollisen ylivoiman. Komissaari kääntyi ympäri ja kysyi: ”Sinäkö nämä puolustukset järjestit?” ”Kyllä sir!” vastasin ripeästi ja sotilasmaisesti. Komissaari sanoi: ”Tehokasta ja ripeää toimintaa. Ilman teitä olisimme ehkä kaikki kuolleet. Ylennän sinut kersantiksi, saat uuden ryhmän huomenna komentoosi.” Yllätyin täysin. Olin nyt saanut maistaa sitä toimintaa jota niin kipeästi kaipasin, sain myös tunnustuksen itse komissaarilta. Ehkä minun ei nyt tarvinnutkaan mennä kansliaan hakemaan siirtoanomuslomaketta.
Lopuksi laitan tähän vielä opettajan kommentit tarinastani:
Upea kertomus, joka muistuttaa enemmän perinteistä sotakirjallisuutta kuin sci-fiä, mutta erinomaista.
9
Eli kouluunhan tuli kirjoittaa jonkinasteisen kirja-arvostelun seuraksi kertomus, jonka tuli edustaa sci-fi-, fantasia- tai dekkarikirjallisuutta. Kirjoitin sitten jonkinasteisen sci-fi-tarinan. Tämä on sitten ensimmäinen ”sankarillinen kaartilainen-tarinani” En osaa sanoa jääkö se viimeisekseni. Ihan mukavasti tämä onnistui mielestäni, aina on kuitenkin parannettavaa ja pilkkuvirheitäkin oli aika paljon alkuperäisessä tarinassa, mutta päätin kuitenkin korjata ne pois näin jälkikäteen teidän iloksenne
Kylmä tuuli piiskasi minua. Seisoin vartiossa linnakkeen muurilla. Sää oli tavallista planeetan ilmastoon. Lunta pyrytti, ja maa kumpuili valkoisena ketona edessäni. Tuo maisema jotenkin viestitti omaa karua kauneuttaan. Täysin koskematon ja puhdas lumi peitti kuitenkin rikkinäiset ja raunioituneet rakennukset. Maisema oli hyvin surullinen. Tämä johtui planetaarisen kuvernöörin petturuudesta, joka toi Keisarillisen Kaartin sotimaan tänne. Hiljaisuus tuntui kuitenkin mukavalta, vaihteeksi.
Nimeni on Felix, ja kuulun 168. Teräslegioonan jalkaväkirykmenttiin jossa palvelen korpraalina. Rykmenttini on sijoitettu piirittämään kaupunkia nimeltään Kinar Primaris, joka on samalla planeetan suurin kaupunki populaatioltaan kuin myös teollisuudeltaan. Mikäli kaupunki saataisiin vallattua, planeetta joutuisi hyvin varmasti antautumaan.
Tunsin itseni aina hyvin surulliseksi, tietäen että tuolla raunioiden seassa kylmässä oli siviilejä ilman ruokaa ja suojaa. Jouduin aina lataamaan meidän vanhaa piiritykseen tarkoitettua Basiliski-tykkiä, sen ampuessa kuolemaa kaupunkiin. Olenkin lähiaikoina miettinyt miksei inkvisitio vaikka vain lähettänyt salamurhaajaa vaientamaan kuvernöörin, sen sijaan että kokonaisen miljoonakaupungin täytyisi kärsiä koko planeetan muun siviilipopulaation ohella. Silti, olin sotilas joten minun täytyi totella käskyjäni tai tulla komissaarin teloittamaksi. Kaupungissa käytiin vielä taisteluita emmekä me olleet saaneet jalansijaa kaupungissa. Meillä oli kuitenkin hyvin varustetut ja puolustetut asemat kaupungin laitamilla. Olimme kuitenkin etulyöntiasemassa kun kaupunki ei enää tuottanut muille joukoille planeetalla. Tehdasalue oli poikkeuksellisesti kaupungin keskustassa, joten se tuotti vielä tarvikkeita kaupungin puolustajille.
Vahtivuoroni päättyi. Katsahdin kuitenkin vielä kerran taakseni öiseen kaupunkiin. Sen piirteet alkoivat terävöityä aamuauringon noustessa hiljalleen taivaalle. Kadunkulmaan oli taltattu keisarillinen kotka, ehkä siviileille saattaisi olla toivoa. Hymyn häive käväisi kasvoillani poistuessani alas bunkkeriin.
Kävelin portaat alas ja suuntasin käytävällä vasemmalle kohti punkkaani. Ohitin omat ryhmäläiseni jotka pelasivat korttia pöydän ääressä, kännissä kuten aina ennenkin. Bunkkerin sisustus ei ollut kovin ylellinen. Siellä täällä oli ovia ja naulakoita, ja kaikkea ympäröivät vankat vaaleat betoniseinät. Myös pari pöytää oli asetettu oleskelutilojen tapaisiin paikkoihin tuoleineen. Yksi ryhmäläisistäni nousi vaivalloisesti ylös tuolistaan ja suunnisti muurille vartioimaan. Koko piiritysoperaatio alkoi jo kyllästyttää. Aina meidän ryhmämme joutui ”vartioimaan”, kun muut keräilivät kunnian ylemmältä johdolta, pettureiden yrittäessä aina uudestaan murtaa linjamme.
En jaksanut myöskään kännätä toverieni kanssa enkä taatusti halunnut pelata enää yhtään korttia.
Haluaisin vain päästä pois täältä. Pelkkä odottelu ei taatusti muuttaisi mitään. Haluaisin mieluummin vaikka päästä keräilemään sitä kunniaa muissa ryhmissä kuin mädäntyä täällä.
Astuin sisään punkkaani. Täällä sain olla suhteellisen rauhassa kun muu porukka usein oli oleskelutilassa. Täällä oli myös hiukan lämpimämpää kuin ulkona. Nappasin yöpöydältä kirjani jota olin lueskellut aina välillä. ”Keisarillisen Kaartin alkeiskirja” sisälsi keisarillisen kaartin, enemmän tai vähemmän monimutkaisia taistelutaktiikoita sekä selviytymisvinkkejä ehdoilta sotaveteraaneilta.
Ennen kaikkea sivujen alalaidoissa oli hyvin mielenkiintoisia mietelauseita, kuten esimerkiksi ”anna kuoleman olla kompassisi”, tai ”vain pelkurit kuolevat häpeässä”. Naurahdin jopa muutaman kerran tälle loistavalle selviytymisoppaalle. ”Mistähän ne oikein keksivät tällaista tavaraa?” mietiskelin maatessani sängyllä.
Tämä kirja aina piristi minua täällä tylsyydessä, keskellä ei mitään.
Toisen ryhmän sotilailla oli seinillä ripustettuna kuvia perheistään. Minulla ei ollut vaimoa tai lapsia, kun taas muiden sotilaiden kuvissa hymyili kokonainen iloinen perhe.
Iloisuuden tunne katosi. Masennus hiipi ylleni kuin sadepilvi joka peittää aurinkoisen päivän kurjuudella. Minulla oli vain surkea kirja johon turvautua, kun taas toisilla oikea oli syy elää, syy selvitä takaisin, perhe. Omilla ryhmäläisilläni oli vain viina ja kortit johon turvautua. Omat vanhempani olivat jo kuolleet, eikä minulla ollut sisaruksia.
Minua väsytti. Mieleeni tupsahti mahdollisuus päästä pois täältä. Voisin täyttää siirtoanomuksen johonkin toiseen ryhmään. En kuitenkaan jaksanut miettiä enää asiaa vaan sammutin valon ja vedin peiton ylleni. Ehtisinhän huomennakin täyttää siirtoanomuslomakkeen. Vaivuin uneen.
Heräsin ensimmäisenä joukostamme. Muut korisivat krapulassa viereisissä sängyissä ja yksi oli jo valahtanut lattialle. Puin ylle takkini ja nappasin kypärän, kaasunaamarin, kiikarit sekä las-kiväärin ja painuin ulos tuosta nyt haisevasta paikasta. Suuntasin komentokeskukseen kuljettuani ulos panssariovesta päämajan sisäpihalle. oikealla oli piikkilanka aitaa ja taisteluhautoja joissa oli tykkipattereita siellä täällä. Edessäni oli kanslian ovi, ja vasemmalla oli varastotiloja ja niiden vieressä muita majoituspaikkoja.
Aloitin kävelyni pihan poikki ovelta kansliaa kohti. Kuulin kirkaisun oikealta puoleltani taisteluhautojen suunnalta. Vihollinen hyökkäsi. Heitä oli noin 50 sotilasta jalkaväkeä. Havahduin, kun tajusin, että puolet varuskunnasta nukkui vielä!
Viholliset alkoivat tulvia kaupungin suojasta kohti edessäni olevaa myllättyä maata ja hylättyjä tankkiesteitä. Ketään upseeria ei näkynyt ja olin itse korkea-arvoisin, joten otin komennon. Hyppäsin sisäpihan piikkilanka-aidan yli ja juoksin taisteluhautoihin. ”Miehittäkää konekiväärit ja avatkaa heti tuli tuonne keskelle” huusin kovalla äänellä joukoilleni. Asemat miehitettiin ripeästi, sillä viholliset etenivät koko ajan samalla tulittaen takaisin. Raskaat Bolter-konekiväärit sylkivät nyt vuorostaan lyijyä tasaista tahtia.
Seurasin kiikareilla tilannetta etsien tukijoukkoja ja mahdollisia vaaratekijöitä puolustuslinjalleni. Huomasin että kahden rakennuksen välissä olevien pettureiden takana oli toinen joukko joka vetäytyi oikean puolimaisen rakennuksen taakse. He yrittivät kiertää suojasta iskeä linjan sivustaan, mikä vaikeuttaisi tilannettamme paljon. Tarvitsin lisää miehiä. Asemia miehitti korkeintaan kymmenen miestä, mutta pettureitakin kaatui tasaista tahtia. He vetäytyivät taaksepäin entisen kioskin raunioihin suojaan. Petturien pääryhmän eteneminen oli pysäytetty kahden edessä olevan talon eteen keskitetyllä konekivääritulella.
Kuulin askelia takaani. Ryhmäni oli herännyt. He astelivat ulos talosta ja kävelivät taakseni. Tunnistin heidät viinan löyhkästä. He syljeskelivät maahan kädet taskuissa, lopulta avaten keskustelun: ”Kappas, jätkähän on järjshtäny oeekee priliantin pualustukshen tänne.” Hän jatkoi: ”Harmi vaan etten mä oikeen tykkää tuommosista alempiarvoisista jotka vaan menee, ja ottaa komennon.” Puhuja oli ryhmän kersantti, joten en siis ollut korkea-arvoisin enää. En kuitenkaan välittänyt tässä vaiheessa tuon juopon hourailuista yhtään mitään.
”Sinun, kannattaisi olla vaan hiljaa ja mennä tuonne oikeaan selustaan tiedustelemaan. Tai minä raportoin sinusta sille uudelle komissaarille”, sanoin.
Mies kalpeni aluksi, hän oli korkea-arvoisempi ja fyysisestikin isompi ja hänellä oli myös mukanaan muu juopottelujengi auttamassa. Mies ryntäsi eteenpäin ja huitaisi minua kohti.
Väistin kuitenkin lyönnin ja kuulin, että konekiväärit olivat taas alkaneet tulittaa. Vilkaisin syrjäsilmällä ja näin, että vastustajien selustajoukko oli aloittanut etenemisen tankkiesteiden suojassa. Heillä oli kevyt konetykki mukanaan ja viholliset asettivat puolustusasemansa paikoilleen.
Havahduin, kun korsto mojautti minua naamaan, ja lensin lumiseen pihaan. Pettureiden pääjoukko hivuttautui esiin kioskin takaa, samalla kuin kevyt konetykki ja selustajoukko antoivat suojatulta. Ensimmäinen mies asemistamme kaatui maahan konetykin osumasta päättömänä. Korsto oli juuri samalla nostanut minut rinnuksistani.
Kuului ääni, joka ei ollut konetykki eikä konekivääri, eräänlainen paukahdus kuitenkin. Katsoin kersantin rinnuksiin, siinä oli nyrkinkokoinen savuava reikä, joka alkoi vuotaa verta päälleni. En nähnyt mitään, koska kersantti kaatui päälleni koristen, mutta kuului neljä laukausta lisää. Huomasin että joku oli ampunut juopottelevan ryhmäni. Työnsin pois painavan ruumiin ja näin mustatakkisen pitkän miehen savuava pistooli kädessään. Hän oli uusi komissaarimme. Hän pitää huolen ryhmän moraalista. Pelkuruutta tai rintamakarkuruutta ei hyväksytty, toisin sanoin pelkurit ja rintamakarkurit ammuttiin siihen paikkaan. Komissaarilla on myös valtuudet teloittaa ryhmän johtava upseeri, tai koko ryhmä mikäli minkäänlaista rikettä pyhän keisarin uskoa vastaan on tapahtunut. Komissaari käveli ryhmänsä kanssa ja he vahvistivat puolustusasemat kranaatinheittimillä ja lisämiehillä.
Pian kaikki viholliset olivat kuolleet. Omia miestappioita tuli yllättävän vähän ottaen huomioon vihollisen ylivoiman. Komissaari kääntyi ympäri ja kysyi: ”Sinäkö nämä puolustukset järjestit?” ”Kyllä sir!” vastasin ripeästi ja sotilasmaisesti. Komissaari sanoi: ”Tehokasta ja ripeää toimintaa. Ilman teitä olisimme ehkä kaikki kuolleet. Ylennän sinut kersantiksi, saat uuden ryhmän huomenna komentoosi.” Yllätyin täysin. Olin nyt saanut maistaa sitä toimintaa jota niin kipeästi kaipasin, sain myös tunnustuksen itse komissaarilta. Ehkä minun ei nyt tarvinnutkaan mennä kansliaan hakemaan siirtoanomuslomaketta.
Lopuksi laitan tähän vielä opettajan kommentit tarinastani:
Upea kertomus, joka muistuttaa enemmän perinteistä sotakirjallisuutta kuin sci-fiä, mutta erinomaista.
9
Eli kouluunhan tuli kirjoittaa jonkinasteisen kirja-arvostelun seuraksi kertomus, jonka tuli edustaa sci-fi-, fantasia- tai dekkarikirjallisuutta. Kirjoitin sitten jonkinasteisen sci-fi-tarinan. Tämä on sitten ensimmäinen ”sankarillinen kaartilainen-tarinani” En osaa sanoa jääkö se viimeisekseni. Ihan mukavasti tämä onnistui mielestäni, aina on kuitenkin parannettavaa ja pilkkuvirheitäkin oli aika paljon alkuperäisessä tarinassa, mutta päätin kuitenkin korjata ne pois näin jälkikäteen teidän iloksenne
Tää oli lopuksi aika lyhyt tarinaksi kun oli vaan reilu kolme sivua wordissa. Yritän tehdä hieman pidemmän tarinan ensikerralla. Tuo vain jäi vähän lyhkäiseksi kun piti seuraavana päivänä tuo aina palauttaa, ja olen itse hieman viimetingassa aina näiden äidikielen-juttujen suhteen. Kirjoitin varmaan vielä keskiyöllä että sain palautettua seuraavana päivänä. 
Ja öö vielä lisäks ilmoittaisin että hyvin pitkä jatkuva Call of Dutyn läpipelaaminen inspiroi minua myös hieman