Hormagauntin tarina
Lähetetty: La 26.02.2005 15:44
Tähän sain idean viime yönä kolmen aikaan, ja aamulla aloitin sitten kirjoittamaan. Tämä on tälläinen pikakirjoitus, teksti on tosi lyhyt. Tarina onnistui mielestäni jotenkuten, vähän tönköksi se jäi.
Kommenttia kaipaisin.
Hormagauntin tarina
Nälkä. Se vaivasi meitä. Juoksimme, etsien ruokaa. Jätimme jälkeemme aavikon pölyt, viidakon kasvit, ja kaupungin teräksen. Söimme kaiken. Mutta yhä meillä oli nälkä. Mieli käski suunnata etelään, siellä oli paljon ruokaa. Elävää, lihaista ruokaa.
Päästäksemme ruuan luo, jouduimme kapuamaan korkeaa, elotonta möykkyä pitkin. Useat meistä kuolivat ylityksessä, kylmän ilman puhallukseen, tai kivivyöryihin. Laumamme johtaja lenteli yllämme, tuoden lämpöä ja rohkaisua meidän mieliimme. Vaistomme paeta rauhoittui, kun tunsimme kuinka mieli oli lähellä. Lähellä meitä.
Monet meistä kuolivat, kun ylitimme ison veden. Siellä meidän kimppuumme kävi olentoja, jotka söivät meitä. Isoja, nälkäisiä olentoja. Selvisin vain johtajan avulla. Hän iski kyntensä olentoon, juuri kun se oli aikeissa syödä minut. Kun virta oli ylitetty, häämötti ruoka jo lähellä. Vaistosimme, että se oli pakattu elottoman aineen sisään. Valtaisan, rautaisen linnakkeen sisään. Mieli aisti hyvää geeniä, vaikka se olikin vaikeasti saatavilla. Johtaja lähetti käskyn, ja me juoksimme. Olennot syöksivät tappavaa valoa, rautaa, ja tulta niskaamme. Juoksin eteenpäin kohti ruokaa. Yhtäkkiä tunsin kuinka vaistoni kehotti minua piiloutumaan. Tunne valtasi mieleni, ja muutamaan muunkin läheltäni. Käyttäen teräviä veitsiäni apuna, juoksin kohti suojaisaa, vihreää paikkaa. Silloin kolme isoa huomasi meidät. Ne ottivat yhteyden mieliimme, ja kehottivat meitä rauhoittumaan. Tunsimme taas olevamme yhtä, ja nälkä muistui mieliimme. Muutimme juoksumme suuntaa, takaisin kohti ruokaa. Muut meistä olivat jo saavuttaneet linnakkeen, nyt he etsivät heikkoa kohtaa päästäkseen sisään. Johtajamme takoi yhden ison avustuksella elotonta muuria, yrittäen löytää sisäänkäynnin. Muurille ilmestyi viisi ruokaa, metalliin pukeutuneena. Ne heittivät jotain lämpöä hohkavaa johtajaa päin. Samassa lämpö vapautui, ja johtaja huusi surkeasti. Aine poltti sen kuoreen ammottavan reiän, ja johtaja kaatui. Se ei enää elänyt. Ei metsästänyt, eikä syönyt. Se oli kuollut.
Vaistot ottivat vallan. Me hajosimme, kukin omaan suuntaansa. Muutama iso yritti pitää laumaa kurissa, mutta se ei auttanut. Johtaja oli kuollut. Minä ryntäsin kauas pois. Juoksin, koska ääni sisälläni niin sanoi. Juoksin vihreässä katveessa, syömäkelvottomien aineiden pöllytessä jalkojeni alla. Pakokauhuni kasvoi, ja juoksin nyt kovempaa kuin koskaan aiemmin. En enää tuntenut mieltä, en haistanut meitä. Olin yksin. Se pelotti minua…
Juoksuni oli jatkunut jo monen pimeyden, ja valon verran. Yhä vihreys jatkui. Horisontissa häämötti muutama eloton kivi möykky, jonka yli me olimme kavunneet matkalla ruualle. Me. Sana tuntui vieraalta. Nälkä. Se oli liiankin tuttu. Yhteys mieleen oli heikko, koko laumamme oli hajotettu. Samassa näin pienen, puusta tehdyn tilan jonka sisällä vaistosin lämpöä ja liikettä. Ruokaa.
Lähestyin tilaa. Kuulin kuinka jokin narahti. Paikasta astui esiin pieni, haarniskoimaton ruoka. Sillä oli pitkät, vaaleat kuidut, jotka roikkuivat sen päästä. Ajattelematta sen enempää, nousin kahdelle jalalle, ja hyppäsin. Iskin veitseni ruuan rintaan. Se kiljahti, ja kaatui sitten maahan, elinnesteiden pulputessa pintaan. Samasta tilasta, josta ruoka oli tullut kuului kiljuntaa. Näin sen sisällä toisen olennon, isomman, jonka ruumiin yläosassa oli kaksi kumpua. Se huusi outoa, kimeää valitustaan. Valmistauduin uuteen loikkaan.
Nälkä helpotti. Sain syödä, ja mieleni asettui paikoilleen. Mutta vieläkään en tiennyt, missä muut olivat. Lähdin uudestaan eteenpäin, ja vihreä maisema jatkui yhä. Juoksin, kunnes kuulin läheltä ääniä. Suuntasin niitä kohti. Samassa jostain sinkoutui suhahtavan äänen saattelemana valoa, joka leikkasi minuun ison haavan. Taipaleeni loppui siihen. Pääsisin mielen luo taas.
”Max hei, tule katsomaan!”, kivääriä käsissään pitävä, nuori mies huusi.
”Mitä nyt Jack?”, kuului kummastunut ääni tämän takaa.
Ensimmäinen miehistä osoitti äsken ampumaansa olentoa, joka makasi veren peitossa keksellä metsää. Se oli ison koiran kokoinen, ja sillä oli kaksi ruumiista ulkonevaa terää, jotka olivat molemmat tuoreen veren peitossa.
”Se on Hormagauntti, varmaan jotain rippeitä siitä viime hyökkäyksestä”
Kommenttia kaipaisin.
Hormagauntin tarina
Nälkä. Se vaivasi meitä. Juoksimme, etsien ruokaa. Jätimme jälkeemme aavikon pölyt, viidakon kasvit, ja kaupungin teräksen. Söimme kaiken. Mutta yhä meillä oli nälkä. Mieli käski suunnata etelään, siellä oli paljon ruokaa. Elävää, lihaista ruokaa.
Päästäksemme ruuan luo, jouduimme kapuamaan korkeaa, elotonta möykkyä pitkin. Useat meistä kuolivat ylityksessä, kylmän ilman puhallukseen, tai kivivyöryihin. Laumamme johtaja lenteli yllämme, tuoden lämpöä ja rohkaisua meidän mieliimme. Vaistomme paeta rauhoittui, kun tunsimme kuinka mieli oli lähellä. Lähellä meitä.
Monet meistä kuolivat, kun ylitimme ison veden. Siellä meidän kimppuumme kävi olentoja, jotka söivät meitä. Isoja, nälkäisiä olentoja. Selvisin vain johtajan avulla. Hän iski kyntensä olentoon, juuri kun se oli aikeissa syödä minut. Kun virta oli ylitetty, häämötti ruoka jo lähellä. Vaistosimme, että se oli pakattu elottoman aineen sisään. Valtaisan, rautaisen linnakkeen sisään. Mieli aisti hyvää geeniä, vaikka se olikin vaikeasti saatavilla. Johtaja lähetti käskyn, ja me juoksimme. Olennot syöksivät tappavaa valoa, rautaa, ja tulta niskaamme. Juoksin eteenpäin kohti ruokaa. Yhtäkkiä tunsin kuinka vaistoni kehotti minua piiloutumaan. Tunne valtasi mieleni, ja muutamaan muunkin läheltäni. Käyttäen teräviä veitsiäni apuna, juoksin kohti suojaisaa, vihreää paikkaa. Silloin kolme isoa huomasi meidät. Ne ottivat yhteyden mieliimme, ja kehottivat meitä rauhoittumaan. Tunsimme taas olevamme yhtä, ja nälkä muistui mieliimme. Muutimme juoksumme suuntaa, takaisin kohti ruokaa. Muut meistä olivat jo saavuttaneet linnakkeen, nyt he etsivät heikkoa kohtaa päästäkseen sisään. Johtajamme takoi yhden ison avustuksella elotonta muuria, yrittäen löytää sisäänkäynnin. Muurille ilmestyi viisi ruokaa, metalliin pukeutuneena. Ne heittivät jotain lämpöä hohkavaa johtajaa päin. Samassa lämpö vapautui, ja johtaja huusi surkeasti. Aine poltti sen kuoreen ammottavan reiän, ja johtaja kaatui. Se ei enää elänyt. Ei metsästänyt, eikä syönyt. Se oli kuollut.
Vaistot ottivat vallan. Me hajosimme, kukin omaan suuntaansa. Muutama iso yritti pitää laumaa kurissa, mutta se ei auttanut. Johtaja oli kuollut. Minä ryntäsin kauas pois. Juoksin, koska ääni sisälläni niin sanoi. Juoksin vihreässä katveessa, syömäkelvottomien aineiden pöllytessä jalkojeni alla. Pakokauhuni kasvoi, ja juoksin nyt kovempaa kuin koskaan aiemmin. En enää tuntenut mieltä, en haistanut meitä. Olin yksin. Se pelotti minua…
Juoksuni oli jatkunut jo monen pimeyden, ja valon verran. Yhä vihreys jatkui. Horisontissa häämötti muutama eloton kivi möykky, jonka yli me olimme kavunneet matkalla ruualle. Me. Sana tuntui vieraalta. Nälkä. Se oli liiankin tuttu. Yhteys mieleen oli heikko, koko laumamme oli hajotettu. Samassa näin pienen, puusta tehdyn tilan jonka sisällä vaistosin lämpöä ja liikettä. Ruokaa.
Lähestyin tilaa. Kuulin kuinka jokin narahti. Paikasta astui esiin pieni, haarniskoimaton ruoka. Sillä oli pitkät, vaaleat kuidut, jotka roikkuivat sen päästä. Ajattelematta sen enempää, nousin kahdelle jalalle, ja hyppäsin. Iskin veitseni ruuan rintaan. Se kiljahti, ja kaatui sitten maahan, elinnesteiden pulputessa pintaan. Samasta tilasta, josta ruoka oli tullut kuului kiljuntaa. Näin sen sisällä toisen olennon, isomman, jonka ruumiin yläosassa oli kaksi kumpua. Se huusi outoa, kimeää valitustaan. Valmistauduin uuteen loikkaan.
Nälkä helpotti. Sain syödä, ja mieleni asettui paikoilleen. Mutta vieläkään en tiennyt, missä muut olivat. Lähdin uudestaan eteenpäin, ja vihreä maisema jatkui yhä. Juoksin, kunnes kuulin läheltä ääniä. Suuntasin niitä kohti. Samassa jostain sinkoutui suhahtavan äänen saattelemana valoa, joka leikkasi minuun ison haavan. Taipaleeni loppui siihen. Pääsisin mielen luo taas.
”Max hei, tule katsomaan!”, kivääriä käsissään pitävä, nuori mies huusi.
”Mitä nyt Jack?”, kuului kummastunut ääni tämän takaa.
Ensimmäinen miehistä osoitti äsken ampumaansa olentoa, joka makasi veren peitossa keksellä metsää. Se oli ison koiran kokoinen, ja sillä oli kaksi ruumiista ulkonevaa terää, jotka olivat molemmat tuoreen veren peitossa.
”Se on Hormagauntti, varmaan jotain rippeitä siitä viime hyökkäyksestä”
jos tähän nyt jotain pitäis lisätä niin se että tyranideista on annettu sellainen kuva etteivät ne ajattelisi mitään muuta kuin vain ruokaa, mutta tuossa tyranidilla oli ihan tunteetkin... no, se nyt ei haittaa ollenkaan!