40k- kisatarina: Kaksipäinen kotka
Lähetetty: Su 27.02.2005 11:31
Hän oli niitä, jotka menevät keisarillisessa opetustilassa aina eturiviin, vaikka opettaja ei sitä kehoittaisikaan, mutta silti ei opi koulussa mitään. Hän oli niitä joiden selkään nousi kylmä hiki jo opettajan negatiivisesta vihjeestä, vaikka tiesi sen olevan leikinlaskua. Hän meni aina suoraan asuntolaan, eikä jäänyt kahviloihin eikä juottoloihin betonihirviöiden katutasoissa, vaikka olisi ollut rahaakin. Hän ei jaksanut tehdä koulutehtäviä kuin myöhään illalla tai aamulla, vaikka ei koskaan saanut mitään muutakaan aikaan.
Niinpä Jacques oli orjamaisesti totellut koulun procuratoria, kun tämä käski luokan välittömästi siirtyä ulos koulusta, heitä oli väläytelty mahdollisesta väestönsuojaharjoituksesta lähiaikoina, ja niinpä Jacques vain odotti välinpitämättömästi mitä tulisi käymään. Läheiselle suuryrityksen konttorin katolle oli laskeutunut majasteettinen kuljetusalus. Kymmenien metrien kokoinen kaksipäinen kotka, joka oli kulunut avaruudessa, näkyi helposti. Sotilaat ohjasivat heidät sisään rakennukseen ja alukseen. Jacquesin mieleen välähti, että imperiumin kansalaisena hänellä oli velvollisuus palvella myös sodassa, mutta edelleen hän piti tilannetta vain harjoituksena.
Kolmisenkymmentä ihmistä ahdettiin hauta-arkun muotoiseen tilaan ja Jacquesin mieleen välähti ajatus elävätä hautaamisesta, tai joukkokrematoroinnista.
"Keisarilliset alamaiset, lähdemme viidentoista minuutin kuluessa kriisinhallintatehtäviin, palvelusaika tuntematon."
Tyrmistynyt hiljaisuus valtasi hämärän kammion. Sitä seurasi epätietoiset kysymykset määränpään sijainnista ja työstä siellä. Kiivaaksi muuttunut keskustelu loppui leikaten, kun alus nousi ilmaan ja kohti tuntematonta palveluspaikkaa.
Hengitys oli hetki hetkeltä tukalampaa ja huone kuumeni ja muuttui aina vain hiostavammaksi. Jännitys oli jumittanut hänen niskansa ja Jacquesin mieleen putkahti kauhutarinoita kuljetusaluksiinsa hitaasti tukehtuneista sotilaista. Hän naksautti niskaansa molemmin puolin.
"Kymmenen minuuttia laskeutumiseen."
Alus tärähteli ilmakehässä, ainakin niin Jacques toivoi. Hänen päässään huone tuntui pyörivän tukahduttavan ilman johdosta, monta kertaa hän kaatui jotakuta kohti, mutta tila oli niin ahdas ettei siinä voinut edes lysähtää maahan. Aika tuntui pidentyvän pidentymistään. Hän tunsi ihollaan kylmän, kuin kuumeisen hien.
"Kolmekymmentä sekuntia laskeutumiseen."
Helpotuksen aalto kävi joukon läpi lähes käsin kosketeltavasti, mutta samalla jännittynyt odotus siitä, mitä laskeutumisrampin takaa ilmestyisi. Punainen valo alkoi välkkyä, tukehduttavan ilman kanssa saaden aikaan manalamaisen kuoleman tunteen.
"5, 4, 3, 2, 1"
Koneet ulisivat korviahuumaavasti, metalliset kaiut kulkivat läpi aluksen kunnes tuli hetken hiljaisuus, sitten paineovet rampin takan avautuivat ja ramppi laskeutui pihisten alas, raikas yöilma tulvi viimein sisään.
Kumea tykistötuli jyskyi kaikkialla ja kiertoradalta tuleva pommitus löi aika-ajoin sysipimeän taivaan hetkeksi valkoiseksi päästämättä mitään ääntä.
"ULOSULOSULOSULOS!" Karjui ruma arpinaamainen komissaari osoittaen pistoolillaan kohti joukkoa. Ruuman edessä he näkivät suuren epätodellisen varjon yötaivasta vasten, se oli sentineli joka osoitti heitä liekinheittimellä. Komissaari kirosi heitä ja suomi joukkoon vauhtia ruoskallaan, Jacquesista tuntui hetken kuin olisi ollut paimennettavassa karjalaumassa.
"RIVIIN JÄRJESTY!!" Ärjyi jokin upseeri, komissaari piti ruoskallaan huolen hänen tahtonsa toteutumisesta.
"Jako yhdeksään!"
Luku lähti kiertämään, huumaava tunne kuoleman läsnäolosta täytti Jacquesin mielen, upseeri antoi komentoja ja kaikki sujui jonkin tarkan suunnitelman mukaan. Sitä seurasi alistus aliupseerien alaisuuteen. Kaikki käyttäytyivät kuin he olisivat olleet rangaistusvankeja.
"Säännöt ovat selkeät, älä kysy mitään, älä mieti mitään, älä epäröi, vaan tee niin kuin käsketään, älä mitään muuta!" Ärisi upseeri ennen kuin joukko paimennettiin ryhmiinsä.
Kimera jyrisi kuoppaista maantietä hidasta vauhtia eteenpäin, valaisten valonheittimellään milloin perässä sinnittelevää nostoväkeä silmiin ja milloin ympäröivää aukeutta.
"Ja pitäkää mielessänne, että niskassanne on koko ajan tahoja jotka eivät vain saa, vaan haluavat ampua teidät pienimmästäkin rikkeestä!" Ulisi joku toope megafoniin kimeran luukusta. Hetkeksi Jacques säikähti ajatustaan ja pyyhki sen pois. Täällä ei varmasti olisi varaa kritisoida johtoa edes ajatuksissaan. Hänen ihollaan oli paksu nihkeä kerros hikeä, enemmän järkytyksistä tullutta kylmää hikeä kuin juoksemisesta.
Komentovaunut johtivat surkean näköisen osaston omakotitalokylään, se oli juuri vallattu ja sen asukkaat oli pakotettu lapsia myöten ulos tihkusateeseen jonoon, heidän ilmeensä olivat kauheaa katseltavaa. Rosseau, heidän esimiehensä, komensi hänelle annetut tulevat sotilaat luokseen.
"Pääsette rumiin hommiin, ottakaa tuosta kimerasta kaasunaamarit!" Ilmoitti hän osoittaen modifioitua tavarankuljetusvaunua. Rosseau ei ollut kovin vanha, ehkä kaksikymmentäneljä vuotta ja hänen äänessään kuulsi jännittynyt epävarmuus, ehkäpä hän johti ensimmäistä kertaa elämässään.
"Nämäkö?" "Mistä" "Täh?" Kuului järjettömän juoksuttamisen ja pelon lamauttamasta nuorisojoukosta, jonka Rosseau kirosi toivoen heille jotakin todella kamalaa rientäen tankin luo ja jakoi kaasunaamarit jokaiselle. Jacques tunsi nenässään jonkin pistävän hajun ennen kuin laittoi maskin päähänsä. Hän huomasi kääntyessään junavaunua muistututtavan kopperon keskellä taloja, sen reunolla oli useita suuria säiliöitä. Heidän lähetyessään sitä, hän huomasi sen olevan taisteluvaunulla vedettävä. Muuta hän ei huomannut koska maski alkoi sumuuntua. Onnettomat asukkaat olivat pitkässä rivissä, useimmat vain yövaatteissaan tai täysin alasti. Jonon pää loppui tuohon vaunuun. Riviä vartioivat sotilaat alkoivat sulloa ensimmäisiä asukkaita vaunuun ja sulkivat oven. Alkoi pahaenteinen pihinä ja vaunusta kuului jyskytystä, kesti viisi minuuttia ja Rosseau komensi "hakea ne ulos"
Jacques ja muut ryntäsivät vaunulle tietämättä mitä tekevät tai mitä pitäisi tehdä, eräs jota hän ei tuntenut, tarttui oveen ja kääntyi kysyvästi Rosseaun puoleen joka viittasi avaamaan oven. Kasa oveen nojaavia ruumiita kaatui sinisen kaasupilven saattelemana, nyt vasta Jacques tajusi, että nämä kaikki aioittaisiin muitta mutkitta kaasuttaa!
"Mitä te apinat kuhnaatte! Vauhtia vai haluatteko sinne ilman maskia?" Karjui upseeri jonka Jacques näki ensimmäistä kertaa. Tärisevin ja voimattomin käsin ruumiita alettiin kantaa pois vaunusta. Kaikkien ihon oli tulipunainen, silmät olivat pullahtaneet ulos ja kaikki verisuonet olivat revenneet. Ruumiiden ulos kanto aiheutti hysteerisen reaktion tuomituissa, mutta nämä olivat tiukasti kahlittu ketjuun eivätkä päässeet enää mihinkään.
"Viekää ne sisään taloihin!" Huusi samainen upseeri. Hänen takanaan valmisteltiin liekinheittimiä käyttökuntoon.
Hän raahasi ruumista kuin unessa, tämä ylitti kaiken mitä hän oli elämässään kokenut, vielä neljä tuntia sitten hän oli toivonut, että historian opettaja olisi kaasutettu. Nyt hän kantoi kaasutettua miestä takaisin omaan kotitaloonsa poltettavaksi.
Jacques oli aina ollut kaikesta huolimatta hyvin empaattinen ihminen, hän saattoi nähdä tapettavat ihmiset vaunussa, pakokauhun kun he tajusivat heitä kaasutettavan, epätoivoiset yritykset päästä pois metallisäiliöstä, tuntea kuinka verisuonet laajenevat kaasun vaikutuksesta ja lopulta repeävät tuskaisasti rutisten. Nähdä kuinka kaikki ympärillä kuolevat ennen kuin itseltä viimein katkeaa elämän ohut lanka.
Olohuoneessa oli suuri sohva, paksu matto, radio ja akvaario missä edelleen uiskenteli kauniita, värikkäitä kaloja. Pöydällä oli pienen lapsen väripiirrustus ja joitain leluja. Tuossa jonossa oli muutama aivan pieni lapsi, iski hänen tajuntaansa. Hän tajusi samalla vasta nyt, että hän ei kantanut vainajaa yksin. Jaloista sitä kantoi eräs toinen samalla tavoin saapunut. Se oli Rodriquez, heidän luokkansa hikipinko, tai entisen luokan, tuskin kukaan heistä palaisi. Yksi katse kertoi riittävästi, sitä ei voinut selittää, eikä kaasunaamarit voineet sitä samentaa. Kun he tulivat ulos oli jo toinen erä sisällä. Liekinheitinmiehet alkoivat polttaa taloa, apokalyptinen näky, puolialastomien kuolemaantuomittujen jono kaasukammioon palavan talon valossa. Liekkien valossa välkkyi hopeinen kotkastandaari. Yö jatkoi pimentymistään ja tässä kuussa se kestäisi kauan. Tämä oli hetkiä, jolloin yritti uskoa olevansa painajaisunessa, mutta kuin putoaa tajutessaan sen olevan todellisuutta.
Ulkona hän näki erään entisen luokkalaisensa, Fransisco Delemotten. Jacques tiesi hänet kovin ylpeäksi ja epävakaaksi henkilöksi. Esittäväksi joka aina näytteli muuta kuin mitä oli.
"Hei, Delemotte! Delemotte!"
"Hä?" Hän äräsi yrittäen purkaa kiukkuaan lapsellisesti keneen tahansa.
"Eikö sulla ollut sukulaisia täällä?" Kysyi Jacques muistellessaan erästä taannoista keskustelua, samassa hän tajusi mitä olikaan kysynyt.
Delemotte katsoi häntä niinkuin uhkaava myrsky.
"Kuule jätkä, mä tapan sut heti kun mä saan tilaisuuden."
Jacquesilla piti sitä ensin vitsinä, mutta nopeasti tajusi sen olevan täyttä totta, kun hän otti huomioon olosuhteet, jos hän puhuisi, Delemotte kuolisi.
"Tämä on ihan sairasta..." Kuiskasi järkyttyneen näköinen Lucas osaston laahautuessa pois kylästä, hänkin oli Jacquesin luokkatoveri. Lucasin katse oli kuin hysteerisellä eläimellä. Rosseau johti jälleen ryhmää ja kantoi palavaa soihtua. Samanlaista valkeaa loistetta näkyi heidän edessään ja takanaan. Niiden ympärillä oli vain pimeyttä. Lukuunottamatta takana palavaa kylää sekä kaukana peltojen takana palavia samanlaisia kyliä. Onneksi nyt heitä ei juoksutettu! Ajatteli Jacques. Välillä kiertoradalta iskeytyi jokin ammus väläyttäen horisontin tai koko taivaan hetkeksi valkoiseksi kumean jysäyksen saattelemana valaisten ympäröivän tienoon, kaivostornit, harvat kaalipellot ja siellä täällä näkyvät pienet omakotitalot.
Jacques ihmetteli, miten kaikkialla oli varakkaita omakotitaloja, mutta kerrallaan muutaman kymmenen talon kylässä ja usean tyhjän kilometrin välein. Hän piti huolen siitä, että Delemotte oli hänen näköpiirissään tai edessä.
"Albert... Rodriquez... Lucas... Delemotte, Jacques... Mercedes, Didier... Ajax... Danglars, tulkaa tänne!" Luetteli alikersantti Rosseau luetellen ryhmänsä jäsenet huohahtellen välillä rasituksesta ja pinnistellessään heidän nimiään muististaan.
"Teidän on elintärkeää tietää, että täällä on käynyt läpi ruton henki... Ruton joka iskee joko sieluun tai ruumiiseen... Taistelemme pyhää sotaa... Keisarin sotaa... Ja ihmiskunnan... Tämä on yksi hirveimmistä taistelukentistä mihin kukaan voi joutua... Vihollinen ei tajua olevansa tuomittu... Ei tiedä... On syytön pahuuteensa... Täällä tarvitaan voimakasta johtoa tai olemme tuomitut... Tai jos meillä on voimakas johto meillä on toivoa... Jos niskuroitte, ajatte ruton työtä eikä teitä epäröidä tappaa... Onko selvä?"
Heidän kesken vallitsi kylmä hiljaisuus. Rutto, pohti Jacques, sehän tarttuu! Ja hehän siirtelivät satoja kaasutettuja ruumiita paljain käsin! Vaistomaisesti Jacques pyyhki kätensä housuihinsa, mutta hän tiesi, että se lika ei olisi pestävissä, oliko heidän tehtävä vain kuolla? Marssivatko hekin kaasukammioon? Jacquesin silmiin osui myös Delemotte, joka näytti tajunneen jotakin aivan hirveätä, sitten tämä vilkaisi Jacquesia, joka yritti esittää katsovansa jotain muuta.
Valtava pommi kiertoradalta väläytti muutamaksi sekunniksi koko valtavan aukean näyttäen marssivan osaston hetkeksi. Kaikkien päiden yllä standaarin nokassa valvoi kaksipäinen kotka. Kotka joka oikeuttaa kaiken.
Heidän rinnallaan vyöryvästä komentokimerasta kuului ääniä, metalliovien kolinaa ja määräyksiä, ilmeisesti sotilaita hyppäsi ulos vaunusta.
"JOUKKUEENJOHTAJAT KOMENTOVAUNUUN!" Se kuului ikäänkuin kimeran päältä, ilmeisesti joku huusi sen kattoluukusta. Rosseau riensi kimeraan joka ei missään vaiheessa ollut pysähtynyt eikä tullut pysähtymään. Hetken päästä vaunun takaovi sulkeutui kolahtaen.
Jostain kuului mökkälää, ja Jacques näki muutaman tumman hahmon vilahtavan tien penkkaa ja pimeyteen.
Kolme suhahtavaa räjähdyspanosta lensi kaaressa karkureita kohti, he kuulivat valokaarien päästä kahden tytön tuskankiljaisun, ennen kuin luodit heidän sisällään räjähtivät repien heidät kappaleiksi.
"Osasto jatkakoon!" Karjui komissaari jonka kimeran valonheitin ilmaisi. Hänellä oli silmillään yönäkölasit. "Me kaikki näemme teidät, mutta te ette näe meitä!" Hän ärjyi pitäen pultteriaan koholla.
"Mahtavaa..." mutisi Järkyttynyt Lucas.
Joukkueenjohtajat jalkautuivat liikkuvasta kimerasta ryhmiensä luokse. Hetkeä sen jälkeen määrättiin osasto pysähtymään. Eräät vanhemmat kaartilaiset alkoivat purkaa tavaroita samasta kimerasta, josta oltiin aiemmin päivällä otettu kaasunaamarit. Pimeässä kukaan nuorista ei tiennyt mitä he tekivät.
"Jonoonjärjesty!" Huudettiin kimeran katolta.
Hetken päästä Jacques näki laseraseen välähdyksen joka hiljensi koko supattelevan jonon. Uusi teloitusko? Pimeässä ei saanut selvää. Samasta paikkaa löi sininen laserin juova halki pimeyden, siitä hän huomasi, että aukealle oli laskeutunut sumu. Kesti kai puolituntia, ennen kuin hän käsitti mitä tapahtui.
"Tässä on jyvä, tässä pidät vasenta kättä, tuo kohta tulee rintaa vasten ja oikea käsi lepää tässä, tukki nojaa olkapäähän." Selitti vanhempi kaartilainen jo tottuneesti laserkiväärillä ampumisesta. "Juuri noin juuri noin... Näetkö tuon soihdun? Hyvä, ammu siihen." Jacques otti palavan soihdun jyvälle, se oli noin kahdenkymmenen metrin päässä...
"Heh... Tuo oli... No jatka harjoittelua..." Sanoi sotilas pidätellen naurua. "Tässä varalaserkanisteri, ladata voit joko pistämällä johonkin latauspisteeseen tai hätätapauksessa pidät hetken nuotiossa." "Nuotiossa?" "Kyllä, nuotiossa, mutta vain hätätapauksessa... Äläkä ammu mitään pimeässä ellet ole taistelutilanteessa... SEURAAVA!"
Jacques siirtyi joukkoon jota vartioi useita komissaareja, hän näki laserin välähdyksessä Delemotten ilkeän katseen ja toivoi ettei aseita olisi jaettu. Hän tutki tarkemmin asetta, ensimmäistä kertaa eläessään. Ase oli karkeatekoinen, sekä se oli yltäpäältä kuivuneen veren peitossa. Ei tarvinnut paljonkaan mielikuvitusta miksi. Hän istuutui monen muun lailla kuraisaan maahan varomatta enää hyviä vaatteitaan, hänen pohkeensa tuntuivat halkeavan, eikä kestäisi enää kauan kun marssi tuntemattomaan taas alkaisi. Hän havahtui siihen kun tumma hahmo lähestyi häntä, Jacques luuli häntä ensin Delemotteksi, mutta se olikin Rodriquez.
"Onko sulla röökiä?" Kysyi noustessaan Jacques väsyneellä äänellä.
"Ethänsä polta."
"Nyt poltan."
Jacques yski hirveästi vedettyään savua keuhkoihinsa, hänen kasvojensa väri muuttui taas, mutta sillä ei ollut enää väliä. Hän katsoi maahan iskettyä standaaria jonka päässä oli hopeinen kaksipäinen kotka. Hän kyykistyi, puhalsi savut ja katsoi metallista kotkaa. Hän käännähti katsomaan missä Delemotte oli, hän heilutteli asettaan teennäisen rennosti erään tytön edessä, se oli varmasti Mercedes.
"Mitä tuo merkitsee sulle?" Kysyi Rodriquez osoittaen tupakallaan standaaria.
"Emmätiiä."
"Ei taida merkata sitä mitä ennen."
Jacques tirskahti tavalla, joka on ominaista sellaiselle joka ei jaksa nauraa.
"Pssst!" Tuli eräs vanhempi kaartilainen keskeyttämään heidän keskustelun.
"Tuolla kaupataan pirtua!" Kuiskasi hän sihahtaen ennenkuin poistui tiiviiseen rykelmään pimeydessä.
Alkoholiset aineet olivat selkeästi erittäin kalliita, sen Jacques ja muut alokkaat saivat selville. Viinaa oli onnistunut hankkimaan jostain Locke niminen kaartilainen, hän oli pitkänhuiskea ja luiseva, hänen olemuksessaan oli jotain samaa kuin käärmeessä. "Ja jos kommarit saa tietää täst, se on henki pois, ettäs tiiätte!" Murisi eräs köriläs nostoväelle. Delemotte alkoi lipevänä nilviäisenä heti hieromaan kauppaa ylimääräisiin vesileileihin varastoidusta väkiviinasta. Jacques ihmetteli kuinka riippuvainen tuo siitä oikein oli, mutta myöhemmin tajusi Delemotten jo siinä vaiheessa katsoneen tulevaisuuteen missä se olisi varmasti käynyt arvokkaasta kauppatavarasta. Jacques ei tarkalleen tiennyt mistä he sopivat, mutta joistain taisteluvälineistä he puhuivat.
Marssi jatkui ainaisessa pimeydessä, useiden tuntien jälkeen Rosseaun ryhmä komennettiin eliminoimaan pieni konekivääripesäke eräässä saarekkeessa, he saivatkin yllätettyä piilottelevan poteron, mutta pimeyden ja nuorten saamattomuuden vuoksi ehdittiin konekivääri onnettomien toimesta kääntää heitä kohti. Siinä kaatui suuri osa heidän ryhmästä ennen kuin Rosseau ehti heittää sirpalekranaatin poteroon, Delemotte ja Danglars saivat ammuttua kiväärin käyttäjät kun he lyhyeksi hetkeksi suojautuivat sirpaleilta. Myöskin Jacques huomasi jääneensä henkiin mutta ampui jokaisen laukauksensa ohi. Koska heitä painostava komissaari oli myös kuollut luoteihin, ryöstivät nämä kolme vesileilejä, kypärät sekä kranaatteja, ennenkuin Rosseau komensi aseella uhaten räjäyttää poteron, konekiväärin käyttäjineen. Hetken aikaa Jacques näki Delemotten uhmaavan komentoa poterossa, muistaen hänen tehtailemansa mustanpörssinkaupan. Delemotte aikoi varmasti yrittää trokarin virkaa.
"Vänrikki Spinoza! Tehtävä suoritettu!" Huusi alikersantti Rosseau pimeyteen, missä odotti esimiehensä olevan.
"Hienoa, tuliko tappioita?" Kuului välinpitämättömän hilpeä huikkaus hänen edestään.
"Komissaari Teofilos, sekä kuusi täydennysmiestä."
"Ikävää, Teofilos oli hyvä mies..." Täydennysmies ilmeisesti oli täysin arvoton. "Liitytte kersantti Jean-Advan Cen alaisuuteen." Hän ilmoitti hetken mietittyään.
Jacques sai pian huomata, että viinatrokari Loche kuului Jean-Advan taisteluryhmään, Delemotte alkoi heti häikäilemättömän kaupankäynnin ja jopa Rodriquez yritti tarjota kömpelösti jotakin. Jacquesilla ei ollut mitään, Delemotte sai ostettua viinan lisäksi tovereita, samoin Rodriquez oli ansainnut kannuksensa, mutta Jacques oli yksinäinen täydennysmies keskellä epäinhimillistä sotaa ja vieläpä huono täydennysmies.
Kaupan käydessä marssi jatkui, se muuttui puuduttavaksi etenemiseksi vailla lepotaukoja. Lopulta tuli ruokatauko, kolmannesta kimerasta jaettiin pieni annos ruokaa ja puhdistettua vettä ja kaikki saivat istuutua. Jacques istuutui hieman kauemmas muista ja alkoi syödä pahanmakuista kaalikeittoa. Jean-Advan tuli hakemaan kaksi sotilasta kesken ruokailun, mikä herätti kummeksuntaa. Jacques vaihtoi muutamia katseita, mutta ei saanut minkäänlaista vastausta.
Jacquesin syödessä soppaa, yrittäen olla maistamatta sitä nielaisemalla nopeasti, alkoi sotilasjoukko supista pahaenteisesti. Noita kahta poishaettua kuulusteltiin kovaäänisesti kimerassa, sanoista ei saanut selvää, mutta tuollainen mökkälä merkitsi karaistuneemmalle sotilaalle vain yhtä asiaa. Niin kutsuttua kenttäoikeutta.
Teloitus tapahtui nopeasti ilman minkäänlaisia seremonioita tai juhlallisuuksia. Sotilaat ajettiin ulos kimeran takaluukusta ja komissaari ampui kummankin päähän onteloluodin painaen aseen ensin kiinni niskaa. Luoti olisi itsessään tappanut jopa örkin päähän osuessaan, mutta kun luoti oli tunkeutunut pään sisään, panos sen sisällä räjähti jättäen vain aukon hartioiden väliin.
Muun joukon katsellessa hetken teloitettuja ennen kuin jatkoivat syömistä, oli Delemotte jo saanut häikäilemättömään mieleensä kolkon ajatuksen, ja kääntyi supattamaan jotakin vieressä istuvan kaartilaisen korvaan. Karski sotilas söi kuunnellessa Delemotten sepustuksia, mutta keskeytti syöntinsä kuin leikaten ja katsoi syövää Jacquesia.
"Petturi..." Hän sihisi.
Ulkopuolisen on lähes mahdoton ymmärtää, kuinka hektinen taistelu lähietäisyydellä on. Liikkuminen on pakokauhuista ja kuolemanpelon kyllästämää. Vain pitkä koulutus voi antaa selviytymisen mahdollisuuden luotien sinkoillessa joka puolelta. Tulitaistelussa on jotain alkuvoimaista, pelottavaa.
Sentineli löi liekinheittimellä puolustuspesäkkeeseen, josta pakeni palavia onnettomia, siitä se rymisi kirskuen pimeydessä kohti toista pesäkettä josta sinkosi laserkanuunan roiskaisuja ja automaattitykin konetulta.
Epätoivoisesti Jacques yritti osua edes siihen suuntaan heidän takaa-ajamaansa pakolaisryhmää. Ne eivät olleet edes sotilaita, vaan perheellisiä ja lapsia joita ajettiin kuin eläimiä. Hänen pieni sydämmensä oli täynnä kuoleman pelkoa ja kauhua julmista teoista joita he tekivät. Kohta kaikki onnettomat olivat ajettu kuoliaaksi lasertulessa, ja ryhmä kokoontui keräämään vaivihkaa saalista sillä välin kun he lopettivat kituvia ja kasasivat niitä sentinelin poltettaviksi.
Eräs kaartilainen lähestyi pahaa aavistamatonta Jacquesia Delemotte kannoillaan.
"Etsitkö saalista?"
"... Joo?"
"Näin me tehdään vasikoille!" Hän kirosi, Jacques ehti tajuta sokaisevan välähdyksen ennen kuin energialataus poltti hänen päänsä ja siirsi hänet ajasta ikuisuuteen.
Taistelun päätyttyä, komennettiin Rodriquez kantamaan hopeista kaksipäistä kotkaa, ennen kuin marssi taas jatkui, hän näki helpottuneen hymyn Delemotten kieroilla kasvoilla. Tämä asteli ylimielisesti hänen viereensä.
"Mitä tämä merkitsee sulle?" Kysyi syvän uskonnollinen Rodriquez Delemottelta osoittaen tulipalojen kajossa punaisena välkkyvää kotkaa.
_________________
Mitäs mieltä olette?? Ranskalaiset nimet eivät oikein nyt enää tunnu niin hyviltä kuin kirjoittaessa, olisi pitänyt olla venäläiset tai suomalaiset, tai jopa amerikkalaiset. Tai oikeastaan norjalaiset (yms?) nimet olisivat ehkä sopineet tähän!
Aikamuoto, tai mitä onkaan, "suunta josta kirjoitetaan" olisi voinut olla paremmin suunniteltu, se tuntuu minusta nyt erittäin tönköltä, samoin kuin tarinan kuljetus, itse juonesta en muuttaisi nyt kuin ehkä alun, siihen olisi voinut keksiä jotain, ja äkkisiirron tunteita en osannut kuvata niin kuin olisin halunnut, mutta siihen ei ehkä sivurajoitus olisi riittänyt...
Entä joukkopaine ja muut tunteet? Miten ne välittyi?
Niinpä Jacques oli orjamaisesti totellut koulun procuratoria, kun tämä käski luokan välittömästi siirtyä ulos koulusta, heitä oli väläytelty mahdollisesta väestönsuojaharjoituksesta lähiaikoina, ja niinpä Jacques vain odotti välinpitämättömästi mitä tulisi käymään. Läheiselle suuryrityksen konttorin katolle oli laskeutunut majasteettinen kuljetusalus. Kymmenien metrien kokoinen kaksipäinen kotka, joka oli kulunut avaruudessa, näkyi helposti. Sotilaat ohjasivat heidät sisään rakennukseen ja alukseen. Jacquesin mieleen välähti, että imperiumin kansalaisena hänellä oli velvollisuus palvella myös sodassa, mutta edelleen hän piti tilannetta vain harjoituksena.
Kolmisenkymmentä ihmistä ahdettiin hauta-arkun muotoiseen tilaan ja Jacquesin mieleen välähti ajatus elävätä hautaamisesta, tai joukkokrematoroinnista.
"Keisarilliset alamaiset, lähdemme viidentoista minuutin kuluessa kriisinhallintatehtäviin, palvelusaika tuntematon."
Tyrmistynyt hiljaisuus valtasi hämärän kammion. Sitä seurasi epätietoiset kysymykset määränpään sijainnista ja työstä siellä. Kiivaaksi muuttunut keskustelu loppui leikaten, kun alus nousi ilmaan ja kohti tuntematonta palveluspaikkaa.
Hengitys oli hetki hetkeltä tukalampaa ja huone kuumeni ja muuttui aina vain hiostavammaksi. Jännitys oli jumittanut hänen niskansa ja Jacquesin mieleen putkahti kauhutarinoita kuljetusaluksiinsa hitaasti tukehtuneista sotilaista. Hän naksautti niskaansa molemmin puolin.
"Kymmenen minuuttia laskeutumiseen."
Alus tärähteli ilmakehässä, ainakin niin Jacques toivoi. Hänen päässään huone tuntui pyörivän tukahduttavan ilman johdosta, monta kertaa hän kaatui jotakuta kohti, mutta tila oli niin ahdas ettei siinä voinut edes lysähtää maahan. Aika tuntui pidentyvän pidentymistään. Hän tunsi ihollaan kylmän, kuin kuumeisen hien.
"Kolmekymmentä sekuntia laskeutumiseen."
Helpotuksen aalto kävi joukon läpi lähes käsin kosketeltavasti, mutta samalla jännittynyt odotus siitä, mitä laskeutumisrampin takaa ilmestyisi. Punainen valo alkoi välkkyä, tukehduttavan ilman kanssa saaden aikaan manalamaisen kuoleman tunteen.
"5, 4, 3, 2, 1"
Koneet ulisivat korviahuumaavasti, metalliset kaiut kulkivat läpi aluksen kunnes tuli hetken hiljaisuus, sitten paineovet rampin takan avautuivat ja ramppi laskeutui pihisten alas, raikas yöilma tulvi viimein sisään.
Kumea tykistötuli jyskyi kaikkialla ja kiertoradalta tuleva pommitus löi aika-ajoin sysipimeän taivaan hetkeksi valkoiseksi päästämättä mitään ääntä.
"ULOSULOSULOSULOS!" Karjui ruma arpinaamainen komissaari osoittaen pistoolillaan kohti joukkoa. Ruuman edessä he näkivät suuren epätodellisen varjon yötaivasta vasten, se oli sentineli joka osoitti heitä liekinheittimellä. Komissaari kirosi heitä ja suomi joukkoon vauhtia ruoskallaan, Jacquesista tuntui hetken kuin olisi ollut paimennettavassa karjalaumassa.
"RIVIIN JÄRJESTY!!" Ärjyi jokin upseeri, komissaari piti ruoskallaan huolen hänen tahtonsa toteutumisesta.
"Jako yhdeksään!"
Luku lähti kiertämään, huumaava tunne kuoleman läsnäolosta täytti Jacquesin mielen, upseeri antoi komentoja ja kaikki sujui jonkin tarkan suunnitelman mukaan. Sitä seurasi alistus aliupseerien alaisuuteen. Kaikki käyttäytyivät kuin he olisivat olleet rangaistusvankeja.
"Säännöt ovat selkeät, älä kysy mitään, älä mieti mitään, älä epäröi, vaan tee niin kuin käsketään, älä mitään muuta!" Ärisi upseeri ennen kuin joukko paimennettiin ryhmiinsä.
Kimera jyrisi kuoppaista maantietä hidasta vauhtia eteenpäin, valaisten valonheittimellään milloin perässä sinnittelevää nostoväkeä silmiin ja milloin ympäröivää aukeutta.
"Ja pitäkää mielessänne, että niskassanne on koko ajan tahoja jotka eivät vain saa, vaan haluavat ampua teidät pienimmästäkin rikkeestä!" Ulisi joku toope megafoniin kimeran luukusta. Hetkeksi Jacques säikähti ajatustaan ja pyyhki sen pois. Täällä ei varmasti olisi varaa kritisoida johtoa edes ajatuksissaan. Hänen ihollaan oli paksu nihkeä kerros hikeä, enemmän järkytyksistä tullutta kylmää hikeä kuin juoksemisesta.
Komentovaunut johtivat surkean näköisen osaston omakotitalokylään, se oli juuri vallattu ja sen asukkaat oli pakotettu lapsia myöten ulos tihkusateeseen jonoon, heidän ilmeensä olivat kauheaa katseltavaa. Rosseau, heidän esimiehensä, komensi hänelle annetut tulevat sotilaat luokseen.
"Pääsette rumiin hommiin, ottakaa tuosta kimerasta kaasunaamarit!" Ilmoitti hän osoittaen modifioitua tavarankuljetusvaunua. Rosseau ei ollut kovin vanha, ehkä kaksikymmentäneljä vuotta ja hänen äänessään kuulsi jännittynyt epävarmuus, ehkäpä hän johti ensimmäistä kertaa elämässään.
"Nämäkö?" "Mistä" "Täh?" Kuului järjettömän juoksuttamisen ja pelon lamauttamasta nuorisojoukosta, jonka Rosseau kirosi toivoen heille jotakin todella kamalaa rientäen tankin luo ja jakoi kaasunaamarit jokaiselle. Jacques tunsi nenässään jonkin pistävän hajun ennen kuin laittoi maskin päähänsä. Hän huomasi kääntyessään junavaunua muistututtavan kopperon keskellä taloja, sen reunolla oli useita suuria säiliöitä. Heidän lähetyessään sitä, hän huomasi sen olevan taisteluvaunulla vedettävä. Muuta hän ei huomannut koska maski alkoi sumuuntua. Onnettomat asukkaat olivat pitkässä rivissä, useimmat vain yövaatteissaan tai täysin alasti. Jonon pää loppui tuohon vaunuun. Riviä vartioivat sotilaat alkoivat sulloa ensimmäisiä asukkaita vaunuun ja sulkivat oven. Alkoi pahaenteinen pihinä ja vaunusta kuului jyskytystä, kesti viisi minuuttia ja Rosseau komensi "hakea ne ulos"
Jacques ja muut ryntäsivät vaunulle tietämättä mitä tekevät tai mitä pitäisi tehdä, eräs jota hän ei tuntenut, tarttui oveen ja kääntyi kysyvästi Rosseaun puoleen joka viittasi avaamaan oven. Kasa oveen nojaavia ruumiita kaatui sinisen kaasupilven saattelemana, nyt vasta Jacques tajusi, että nämä kaikki aioittaisiin muitta mutkitta kaasuttaa!
"Mitä te apinat kuhnaatte! Vauhtia vai haluatteko sinne ilman maskia?" Karjui upseeri jonka Jacques näki ensimmäistä kertaa. Tärisevin ja voimattomin käsin ruumiita alettiin kantaa pois vaunusta. Kaikkien ihon oli tulipunainen, silmät olivat pullahtaneet ulos ja kaikki verisuonet olivat revenneet. Ruumiiden ulos kanto aiheutti hysteerisen reaktion tuomituissa, mutta nämä olivat tiukasti kahlittu ketjuun eivätkä päässeet enää mihinkään.
"Viekää ne sisään taloihin!" Huusi samainen upseeri. Hänen takanaan valmisteltiin liekinheittimiä käyttökuntoon.
Hän raahasi ruumista kuin unessa, tämä ylitti kaiken mitä hän oli elämässään kokenut, vielä neljä tuntia sitten hän oli toivonut, että historian opettaja olisi kaasutettu. Nyt hän kantoi kaasutettua miestä takaisin omaan kotitaloonsa poltettavaksi.
Jacques oli aina ollut kaikesta huolimatta hyvin empaattinen ihminen, hän saattoi nähdä tapettavat ihmiset vaunussa, pakokauhun kun he tajusivat heitä kaasutettavan, epätoivoiset yritykset päästä pois metallisäiliöstä, tuntea kuinka verisuonet laajenevat kaasun vaikutuksesta ja lopulta repeävät tuskaisasti rutisten. Nähdä kuinka kaikki ympärillä kuolevat ennen kuin itseltä viimein katkeaa elämän ohut lanka.
Olohuoneessa oli suuri sohva, paksu matto, radio ja akvaario missä edelleen uiskenteli kauniita, värikkäitä kaloja. Pöydällä oli pienen lapsen väripiirrustus ja joitain leluja. Tuossa jonossa oli muutama aivan pieni lapsi, iski hänen tajuntaansa. Hän tajusi samalla vasta nyt, että hän ei kantanut vainajaa yksin. Jaloista sitä kantoi eräs toinen samalla tavoin saapunut. Se oli Rodriquez, heidän luokkansa hikipinko, tai entisen luokan, tuskin kukaan heistä palaisi. Yksi katse kertoi riittävästi, sitä ei voinut selittää, eikä kaasunaamarit voineet sitä samentaa. Kun he tulivat ulos oli jo toinen erä sisällä. Liekinheitinmiehet alkoivat polttaa taloa, apokalyptinen näky, puolialastomien kuolemaantuomittujen jono kaasukammioon palavan talon valossa. Liekkien valossa välkkyi hopeinen kotkastandaari. Yö jatkoi pimentymistään ja tässä kuussa se kestäisi kauan. Tämä oli hetkiä, jolloin yritti uskoa olevansa painajaisunessa, mutta kuin putoaa tajutessaan sen olevan todellisuutta.
Ulkona hän näki erään entisen luokkalaisensa, Fransisco Delemotten. Jacques tiesi hänet kovin ylpeäksi ja epävakaaksi henkilöksi. Esittäväksi joka aina näytteli muuta kuin mitä oli.
"Hei, Delemotte! Delemotte!"
"Hä?" Hän äräsi yrittäen purkaa kiukkuaan lapsellisesti keneen tahansa.
"Eikö sulla ollut sukulaisia täällä?" Kysyi Jacques muistellessaan erästä taannoista keskustelua, samassa hän tajusi mitä olikaan kysynyt.
Delemotte katsoi häntä niinkuin uhkaava myrsky.
"Kuule jätkä, mä tapan sut heti kun mä saan tilaisuuden."
Jacquesilla piti sitä ensin vitsinä, mutta nopeasti tajusi sen olevan täyttä totta, kun hän otti huomioon olosuhteet, jos hän puhuisi, Delemotte kuolisi.
"Tämä on ihan sairasta..." Kuiskasi järkyttyneen näköinen Lucas osaston laahautuessa pois kylästä, hänkin oli Jacquesin luokkatoveri. Lucasin katse oli kuin hysteerisellä eläimellä. Rosseau johti jälleen ryhmää ja kantoi palavaa soihtua. Samanlaista valkeaa loistetta näkyi heidän edessään ja takanaan. Niiden ympärillä oli vain pimeyttä. Lukuunottamatta takana palavaa kylää sekä kaukana peltojen takana palavia samanlaisia kyliä. Onneksi nyt heitä ei juoksutettu! Ajatteli Jacques. Välillä kiertoradalta iskeytyi jokin ammus väläyttäen horisontin tai koko taivaan hetkeksi valkoiseksi kumean jysäyksen saattelemana valaisten ympäröivän tienoon, kaivostornit, harvat kaalipellot ja siellä täällä näkyvät pienet omakotitalot.
Jacques ihmetteli, miten kaikkialla oli varakkaita omakotitaloja, mutta kerrallaan muutaman kymmenen talon kylässä ja usean tyhjän kilometrin välein. Hän piti huolen siitä, että Delemotte oli hänen näköpiirissään tai edessä.
"Albert... Rodriquez... Lucas... Delemotte, Jacques... Mercedes, Didier... Ajax... Danglars, tulkaa tänne!" Luetteli alikersantti Rosseau luetellen ryhmänsä jäsenet huohahtellen välillä rasituksesta ja pinnistellessään heidän nimiään muististaan.
"Teidän on elintärkeää tietää, että täällä on käynyt läpi ruton henki... Ruton joka iskee joko sieluun tai ruumiiseen... Taistelemme pyhää sotaa... Keisarin sotaa... Ja ihmiskunnan... Tämä on yksi hirveimmistä taistelukentistä mihin kukaan voi joutua... Vihollinen ei tajua olevansa tuomittu... Ei tiedä... On syytön pahuuteensa... Täällä tarvitaan voimakasta johtoa tai olemme tuomitut... Tai jos meillä on voimakas johto meillä on toivoa... Jos niskuroitte, ajatte ruton työtä eikä teitä epäröidä tappaa... Onko selvä?"
Heidän kesken vallitsi kylmä hiljaisuus. Rutto, pohti Jacques, sehän tarttuu! Ja hehän siirtelivät satoja kaasutettuja ruumiita paljain käsin! Vaistomaisesti Jacques pyyhki kätensä housuihinsa, mutta hän tiesi, että se lika ei olisi pestävissä, oliko heidän tehtävä vain kuolla? Marssivatko hekin kaasukammioon? Jacquesin silmiin osui myös Delemotte, joka näytti tajunneen jotakin aivan hirveätä, sitten tämä vilkaisi Jacquesia, joka yritti esittää katsovansa jotain muuta.
Valtava pommi kiertoradalta väläytti muutamaksi sekunniksi koko valtavan aukean näyttäen marssivan osaston hetkeksi. Kaikkien päiden yllä standaarin nokassa valvoi kaksipäinen kotka. Kotka joka oikeuttaa kaiken.
Heidän rinnallaan vyöryvästä komentokimerasta kuului ääniä, metalliovien kolinaa ja määräyksiä, ilmeisesti sotilaita hyppäsi ulos vaunusta.
"JOUKKUEENJOHTAJAT KOMENTOVAUNUUN!" Se kuului ikäänkuin kimeran päältä, ilmeisesti joku huusi sen kattoluukusta. Rosseau riensi kimeraan joka ei missään vaiheessa ollut pysähtynyt eikä tullut pysähtymään. Hetken päästä vaunun takaovi sulkeutui kolahtaen.
Jostain kuului mökkälää, ja Jacques näki muutaman tumman hahmon vilahtavan tien penkkaa ja pimeyteen.
Kolme suhahtavaa räjähdyspanosta lensi kaaressa karkureita kohti, he kuulivat valokaarien päästä kahden tytön tuskankiljaisun, ennen kuin luodit heidän sisällään räjähtivät repien heidät kappaleiksi.
"Osasto jatkakoon!" Karjui komissaari jonka kimeran valonheitin ilmaisi. Hänellä oli silmillään yönäkölasit. "Me kaikki näemme teidät, mutta te ette näe meitä!" Hän ärjyi pitäen pultteriaan koholla.
"Mahtavaa..." mutisi Järkyttynyt Lucas.
Joukkueenjohtajat jalkautuivat liikkuvasta kimerasta ryhmiensä luokse. Hetkeä sen jälkeen määrättiin osasto pysähtymään. Eräät vanhemmat kaartilaiset alkoivat purkaa tavaroita samasta kimerasta, josta oltiin aiemmin päivällä otettu kaasunaamarit. Pimeässä kukaan nuorista ei tiennyt mitä he tekivät.
"Jonoonjärjesty!" Huudettiin kimeran katolta.
Hetken päästä Jacques näki laseraseen välähdyksen joka hiljensi koko supattelevan jonon. Uusi teloitusko? Pimeässä ei saanut selvää. Samasta paikkaa löi sininen laserin juova halki pimeyden, siitä hän huomasi, että aukealle oli laskeutunut sumu. Kesti kai puolituntia, ennen kuin hän käsitti mitä tapahtui.
"Tässä on jyvä, tässä pidät vasenta kättä, tuo kohta tulee rintaa vasten ja oikea käsi lepää tässä, tukki nojaa olkapäähän." Selitti vanhempi kaartilainen jo tottuneesti laserkiväärillä ampumisesta. "Juuri noin juuri noin... Näetkö tuon soihdun? Hyvä, ammu siihen." Jacques otti palavan soihdun jyvälle, se oli noin kahdenkymmenen metrin päässä...
"Heh... Tuo oli... No jatka harjoittelua..." Sanoi sotilas pidätellen naurua. "Tässä varalaserkanisteri, ladata voit joko pistämällä johonkin latauspisteeseen tai hätätapauksessa pidät hetken nuotiossa." "Nuotiossa?" "Kyllä, nuotiossa, mutta vain hätätapauksessa... Äläkä ammu mitään pimeässä ellet ole taistelutilanteessa... SEURAAVA!"
Jacques siirtyi joukkoon jota vartioi useita komissaareja, hän näki laserin välähdyksessä Delemotten ilkeän katseen ja toivoi ettei aseita olisi jaettu. Hän tutki tarkemmin asetta, ensimmäistä kertaa eläessään. Ase oli karkeatekoinen, sekä se oli yltäpäältä kuivuneen veren peitossa. Ei tarvinnut paljonkaan mielikuvitusta miksi. Hän istuutui monen muun lailla kuraisaan maahan varomatta enää hyviä vaatteitaan, hänen pohkeensa tuntuivat halkeavan, eikä kestäisi enää kauan kun marssi tuntemattomaan taas alkaisi. Hän havahtui siihen kun tumma hahmo lähestyi häntä, Jacques luuli häntä ensin Delemotteksi, mutta se olikin Rodriquez.
"Onko sulla röökiä?" Kysyi noustessaan Jacques väsyneellä äänellä.
"Ethänsä polta."
"Nyt poltan."
Jacques yski hirveästi vedettyään savua keuhkoihinsa, hänen kasvojensa väri muuttui taas, mutta sillä ei ollut enää väliä. Hän katsoi maahan iskettyä standaaria jonka päässä oli hopeinen kaksipäinen kotka. Hän kyykistyi, puhalsi savut ja katsoi metallista kotkaa. Hän käännähti katsomaan missä Delemotte oli, hän heilutteli asettaan teennäisen rennosti erään tytön edessä, se oli varmasti Mercedes.
"Mitä tuo merkitsee sulle?" Kysyi Rodriquez osoittaen tupakallaan standaaria.
"Emmätiiä."
"Ei taida merkata sitä mitä ennen."
Jacques tirskahti tavalla, joka on ominaista sellaiselle joka ei jaksa nauraa.
"Pssst!" Tuli eräs vanhempi kaartilainen keskeyttämään heidän keskustelun.
"Tuolla kaupataan pirtua!" Kuiskasi hän sihahtaen ennenkuin poistui tiiviiseen rykelmään pimeydessä.
Alkoholiset aineet olivat selkeästi erittäin kalliita, sen Jacques ja muut alokkaat saivat selville. Viinaa oli onnistunut hankkimaan jostain Locke niminen kaartilainen, hän oli pitkänhuiskea ja luiseva, hänen olemuksessaan oli jotain samaa kuin käärmeessä. "Ja jos kommarit saa tietää täst, se on henki pois, ettäs tiiätte!" Murisi eräs köriläs nostoväelle. Delemotte alkoi lipevänä nilviäisenä heti hieromaan kauppaa ylimääräisiin vesileileihin varastoidusta väkiviinasta. Jacques ihmetteli kuinka riippuvainen tuo siitä oikein oli, mutta myöhemmin tajusi Delemotten jo siinä vaiheessa katsoneen tulevaisuuteen missä se olisi varmasti käynyt arvokkaasta kauppatavarasta. Jacques ei tarkalleen tiennyt mistä he sopivat, mutta joistain taisteluvälineistä he puhuivat.
Marssi jatkui ainaisessa pimeydessä, useiden tuntien jälkeen Rosseaun ryhmä komennettiin eliminoimaan pieni konekivääripesäke eräässä saarekkeessa, he saivatkin yllätettyä piilottelevan poteron, mutta pimeyden ja nuorten saamattomuuden vuoksi ehdittiin konekivääri onnettomien toimesta kääntää heitä kohti. Siinä kaatui suuri osa heidän ryhmästä ennen kuin Rosseau ehti heittää sirpalekranaatin poteroon, Delemotte ja Danglars saivat ammuttua kiväärin käyttäjät kun he lyhyeksi hetkeksi suojautuivat sirpaleilta. Myöskin Jacques huomasi jääneensä henkiin mutta ampui jokaisen laukauksensa ohi. Koska heitä painostava komissaari oli myös kuollut luoteihin, ryöstivät nämä kolme vesileilejä, kypärät sekä kranaatteja, ennenkuin Rosseau komensi aseella uhaten räjäyttää poteron, konekiväärin käyttäjineen. Hetken aikaa Jacques näki Delemotten uhmaavan komentoa poterossa, muistaen hänen tehtailemansa mustanpörssinkaupan. Delemotte aikoi varmasti yrittää trokarin virkaa.
"Vänrikki Spinoza! Tehtävä suoritettu!" Huusi alikersantti Rosseau pimeyteen, missä odotti esimiehensä olevan.
"Hienoa, tuliko tappioita?" Kuului välinpitämättömän hilpeä huikkaus hänen edestään.
"Komissaari Teofilos, sekä kuusi täydennysmiestä."
"Ikävää, Teofilos oli hyvä mies..." Täydennysmies ilmeisesti oli täysin arvoton. "Liitytte kersantti Jean-Advan Cen alaisuuteen." Hän ilmoitti hetken mietittyään.
Jacques sai pian huomata, että viinatrokari Loche kuului Jean-Advan taisteluryhmään, Delemotte alkoi heti häikäilemättömän kaupankäynnin ja jopa Rodriquez yritti tarjota kömpelösti jotakin. Jacquesilla ei ollut mitään, Delemotte sai ostettua viinan lisäksi tovereita, samoin Rodriquez oli ansainnut kannuksensa, mutta Jacques oli yksinäinen täydennysmies keskellä epäinhimillistä sotaa ja vieläpä huono täydennysmies.
Kaupan käydessä marssi jatkui, se muuttui puuduttavaksi etenemiseksi vailla lepotaukoja. Lopulta tuli ruokatauko, kolmannesta kimerasta jaettiin pieni annos ruokaa ja puhdistettua vettä ja kaikki saivat istuutua. Jacques istuutui hieman kauemmas muista ja alkoi syödä pahanmakuista kaalikeittoa. Jean-Advan tuli hakemaan kaksi sotilasta kesken ruokailun, mikä herätti kummeksuntaa. Jacques vaihtoi muutamia katseita, mutta ei saanut minkäänlaista vastausta.
Jacquesin syödessä soppaa, yrittäen olla maistamatta sitä nielaisemalla nopeasti, alkoi sotilasjoukko supista pahaenteisesti. Noita kahta poishaettua kuulusteltiin kovaäänisesti kimerassa, sanoista ei saanut selvää, mutta tuollainen mökkälä merkitsi karaistuneemmalle sotilaalle vain yhtä asiaa. Niin kutsuttua kenttäoikeutta.
Teloitus tapahtui nopeasti ilman minkäänlaisia seremonioita tai juhlallisuuksia. Sotilaat ajettiin ulos kimeran takaluukusta ja komissaari ampui kummankin päähän onteloluodin painaen aseen ensin kiinni niskaa. Luoti olisi itsessään tappanut jopa örkin päähän osuessaan, mutta kun luoti oli tunkeutunut pään sisään, panos sen sisällä räjähti jättäen vain aukon hartioiden väliin.
Muun joukon katsellessa hetken teloitettuja ennen kuin jatkoivat syömistä, oli Delemotte jo saanut häikäilemättömään mieleensä kolkon ajatuksen, ja kääntyi supattamaan jotakin vieressä istuvan kaartilaisen korvaan. Karski sotilas söi kuunnellessa Delemotten sepustuksia, mutta keskeytti syöntinsä kuin leikaten ja katsoi syövää Jacquesia.
"Petturi..." Hän sihisi.
Ulkopuolisen on lähes mahdoton ymmärtää, kuinka hektinen taistelu lähietäisyydellä on. Liikkuminen on pakokauhuista ja kuolemanpelon kyllästämää. Vain pitkä koulutus voi antaa selviytymisen mahdollisuuden luotien sinkoillessa joka puolelta. Tulitaistelussa on jotain alkuvoimaista, pelottavaa.
Sentineli löi liekinheittimellä puolustuspesäkkeeseen, josta pakeni palavia onnettomia, siitä se rymisi kirskuen pimeydessä kohti toista pesäkettä josta sinkosi laserkanuunan roiskaisuja ja automaattitykin konetulta.
Epätoivoisesti Jacques yritti osua edes siihen suuntaan heidän takaa-ajamaansa pakolaisryhmää. Ne eivät olleet edes sotilaita, vaan perheellisiä ja lapsia joita ajettiin kuin eläimiä. Hänen pieni sydämmensä oli täynnä kuoleman pelkoa ja kauhua julmista teoista joita he tekivät. Kohta kaikki onnettomat olivat ajettu kuoliaaksi lasertulessa, ja ryhmä kokoontui keräämään vaivihkaa saalista sillä välin kun he lopettivat kituvia ja kasasivat niitä sentinelin poltettaviksi.
Eräs kaartilainen lähestyi pahaa aavistamatonta Jacquesia Delemotte kannoillaan.
"Etsitkö saalista?"
"... Joo?"
"Näin me tehdään vasikoille!" Hän kirosi, Jacques ehti tajuta sokaisevan välähdyksen ennen kuin energialataus poltti hänen päänsä ja siirsi hänet ajasta ikuisuuteen.
Taistelun päätyttyä, komennettiin Rodriquez kantamaan hopeista kaksipäistä kotkaa, ennen kuin marssi taas jatkui, hän näki helpottuneen hymyn Delemotten kieroilla kasvoilla. Tämä asteli ylimielisesti hänen viereensä.
"Mitä tämä merkitsee sulle?" Kysyi syvän uskonnollinen Rodriquez Delemottelta osoittaen tulipalojen kajossa punaisena välkkyvää kotkaa.
_________________
Mitäs mieltä olette?? Ranskalaiset nimet eivät oikein nyt enää tunnu niin hyviltä kuin kirjoittaessa, olisi pitänyt olla venäläiset tai suomalaiset, tai jopa amerikkalaiset. Tai oikeastaan norjalaiset (yms?) nimet olisivat ehkä sopineet tähän!
Aikamuoto, tai mitä onkaan, "suunta josta kirjoitetaan" olisi voinut olla paremmin suunniteltu, se tuntuu minusta nyt erittäin tönköltä, samoin kuin tarinan kuljetus, itse juonesta en muuttaisi nyt kuin ehkä alun, siihen olisi voinut keksiä jotain, ja äkkisiirron tunteita en osannut kuvata niin kuin olisin halunnut, mutta siihen ei ehkä sivurajoitus olisi riittänyt...
Entä joukkopaine ja muut tunteet? Miten ne välittyi?