Sotavasara.net

Esipuhe:


Tämä tarina kertoo Pimentohaltiasta ja hänen seikkailustaan, johon hän joutuu vain pienen uteliaisuuden takia, mutta epäonnekseen hän on vetänyt ainoat ystävänsä mukaan, eikä pysty heitä siitä poistamaan.
Tämän tarinan kirjoittaminen alkoi Warhammer tarinoiden pohjalta ja omaksi innostukseni Fantasiaan, päätin kirjoittaa jotain omasta Pimentohaltiastani, kun rotuakin kerään.
Tarina kehkeytyi pienen pätkän Naldorin sotaretkestä Lustriaan ja huomasin olevani innostunut kirjoittamaan siitä tyypistä.
Kehitin tarinaani monta hahmoa sillä halusin monenlaisia luonteita ja henkilöitä jotka kaikki ovat erilaisia, mutta silti parhaita ystäviä.
Aluksi tarinan kirjoittamisen ystävän inspiroivana, sillä hän oli myös aloittanut oman fantasia tarinansa, joka innosti minua myös tekemään omani, vaikka warhammer miniatyyri pelin pohjalta.
Tarina ei pohjaudu päättömään Mättöön ja armeijoiden suureen massa mittelöön, jossa 100 000 ukkoa kuolee taistelussa, taisteluja silti kirjaan on laitettu, mutta päättömän Mättö tarinan saa etsimällä, jos sellaista haluaa lukea, mutta tästä kirjasta sitä ei löydy.
Tarinasta löytyy silti seikkailua, mysteereitä, kauhua ja jännitystä.


Polku epäpyhyyteen…


Luku1: Salaisuuksia…


Naldor Pimeän ratsastajien komppanian johtaja, joka oli palannut retkeltään Lustriasta tukikohtaansa. Naldor oli pitkä ja tummatukkainen, hänellä oli myös huomiota herättävät liilat silmät. Haltia oli myös pitkä ja pukeutui melkein aina mustan liilaan kaapuun ja viittaan. Haltia oli koko pitkän haltiaelämänsä aikana palvonut hartaasti verenjumalaa Khainea ja oli harrasuskovainen.
Khaine oli Pimentohaltioiden verenjumala, jolle uhrattiin hänen lepyttämisekseen säännöllisesti uhreja jotka joutuivat vuotamaan verta hänen kunniakseen.
Naldor uhrasi pienen liskonpoikasen heti kotiin tultuaan Khainelle, viiltäen tämän kurkun auki ja antaen sen valua kultaiseen maljaan ja sen jälkeen lausuen rukouksen: ”Oi Khaine, oi Khaine. Suojele minua tämäkin päivä ja hyväksy tämä mitätön uhrilahjani sinulle ja suojaa minua…
Rukouksen jälkeen veri vaihtoi väriä ja alkoi pyöriä rauhallisesti lasissa. Naldor otti maljasta veripisaran sormen päähänsä ja tiputti sen miekkansa terään ja miekan terän päähän tuli vähän lisää mustaa väriä. Miekka oli päästään musta ja loput miekan terästä oli kuin hopeatähden haarake.

Tukikohta ei ollut itse asiassa edes tukikohta. Se oli pieni kaupunki johon oli pystytetty sotilaille telttoja ja vuokrattu pieniä taloja. Sotilaat viettelivät hetkellisiä vapaapäiviään baareissa ryypiskellen ja nauttien elämästään.
Kaupunki oli pieni ja leveäkatuinen, niin että tungosta ei juuri syntynyt koskaan.
Kaupungissa oli yksi suuri Khainen temppeli joka oli koristeltu kaikilla mahdollisilla koristeilla, kuten kullalla hopealla, ja tietenkin kovilla metalleilla. Temppeli oli suojattu monin taioin jopa itse Morathin avustuksella, mutta myös vanhoilla Skaven taioilla. Skavenit oli pakotettu päivien kidutuksella suojaamaan heidän jumalansa temppeli saastakiven avulla, joka sai kumminkin yliannostuksen takia Skavenit kuolemaan kammottavilla tavoilla, joka oli Pimentohaltioistakin jo hieman liikaa.

Kadulla oli päiväsaikaan (kun aurinko oli paksun pilvimassan alla) vilkasta ja kauppa kävi kaupungintoreilla ja kaikki haltiat näyttivät hyvin kiireisiltä, eivätkä edes ihmetelleet nähdessään Naldorin ylpeänä seisovan kaupungin Khainen temppelin edustalla pitkä viitta hulmuten päivätuulen mukana.
Naldoria harmitti, että kukaan ei tiennyt vielä hänen korkeasta arvostaan, eikä siksi juurikaan arvostanut häntä. Hän katseli kuinka nuoret rakastuneet haltiat kävelevän käsi kädessä kaupungilla ja kuhertelivat onnellisina, kun sota oli loppunut. Naldor muisteli omaa nuoruuttaan joka oli ollut aivan toisenlaisen. Naldor oli elänyt kotona suurimman osan elämästään ja sen jälkeen passitettu armeijaan, puolustamaan haltioiden kunniaa.
Naldor käveli kadulta hienoon Khainen temppeliin, jossa ei juuri näyttänyt olevan muita haltioita. Naldor käveli temppelin käytävää pitkin punaisella matolla, seinillä oli arvokkaista maalauksia ja hienoja ovia oli pystytetty seinille. Haltia käveli sisään suuresta tammi ovesta suureen saliin, jossa oli monta mattoa lattialla ja koppi synninpäästölle. Salin päässä oli suuri Khaine jumalan temppeli, joka oli valmistettu kullasta. Punaisien rituaali mattojen päällä oli muutama haltia palvomassa Khainea ja anomassa armoa. Haltia suuntasi itsensä synninpäästö koppiin.
Ovi kolahti kalseasti toisella puolella koppia kiinni.
”Kerro syntisi nuori haltia.” Sanoi ylipappi tylsistyneellä äänellä.
Naldor kertoi taistelusta Lustriassa, jonka ylipappi kuunteli kiinnostuneena ja lupasi, että Khaine punnitsee asioita ja päättää kyllä tuomiosi epäonnistumisesta. Naldor häipyi temppelistä peläten tuomiotaan, sillä hän tiesi, että Khaine rankaisee…

Naldor ei ollut kertonut Morathille monen viikonkaan jälkeen, että hänen lohikäärmeensä oli kuollut taistelussa. Naldor päätti että kertoisi vihdoin lohikäärmeen kuolemasta, mutta häntä pelotti kertoa siitä hänelle tietäen mikä voisi seurata sellaisesta rikkeestä. Naldor käveli suuren kivihallin ovelle, jonne hän oli nähnyt Morathin juuri äsken menevän. Rakennus oli kuin suuret kokoussalit, jossa oli ikkunat aina peitetty vaaleanpunaisilla verhoilla, myöskään sinne ei mennyt koskaan muita kuin Noitahaltioita. Hetken katseltuaan suurta kivisalia hän yritti avata ovea, mutta se oli lukossa. Naldor yritti katsoa ikkunasta mitä oli tekeillä, mutta ne olivat peitetty vaaleanpunaisilla verhoilla ja kiviseinät olivat liian paksut, että niistä olisi voinut kuulla, mitä suuressa salissa tehtiin.

Naldor palasi omaan taloonsa, joka oli pieni ja kodikas, siellä oli 3huonetta.
Yksihuone oli kodikas makuuhuone jossa oli sänky, pieni lipasto ja Khainen alttari.
Toinen huone oli normaali käymällä jossa ei ollut mitään erikoista.
Olohuone oli tilava, jossa oli myös ruokailutarvikkeet, pieni pöytä ja muutama tuoli ja nurkassa oli pieni työpöytä, jossa oli kasa levällään olevia papereita, mustepullo ja sulka Yön Pegasoksen siivestä.
Yön Pegasokset olivat harvinaisia lentäviä mustia hevosia, jotka olivat hyvin voimakkaita ja niillä oli iso sarvipäässä, joka sisälsi voimakasta taikaa. Niiden taika voimia käytettiin lääkkeinä ja joskus jopa taikasauvojen valmistuksessa. Kukaan kuolevainen ei koskaan saanut vahingoittaa sellaista olentoa, sillä ne olivat harvinaisia ja niitä oli hankala kesyttää saati pyydystää.

Haltia mietti pitäisikö hänen kertoa tästä herralleen Malekithille, mutta päätti olla kertomatta mitään vielä, sillä hän halusi tietää enemmän, ennekuin rupeaisi kertomaan päättömiä uhkauksia hänen äidistään.
Halliin meni joka viikko monia Noitahaltioita, mutta kukaan ei koskaan kertonut mitä tapahtui salissa.
Naldor pysyi syrjässä, eikä välittänyt mitä salissa tapahtui, mutta parin viikon jälkeen Naldorilla uteliaisuus otti voiton ja päätti tehdä asialle jotain…

Naldor suunnitteli mysteerin selvittämiseen suunnitelman, mutta pelkäsi suunnattomasti Morathin vihaa ja hänen kasvojensa lumoavaa voimaa, jota ei yksikään kuolevainen mies voinut vastustaa.

Naldor kokosi huoneeseensa ystävänsä Margain, Sagan Nagain.
Margai joka oli hiljainen salamurhaaja, joka ei koskaan puhunut paljoa, hän oli myös synkkä ja salaperäinen ja usein vihaisenoloinen.
Saga joka oli normaali rykmentinjohtaja joka käytteli miekkaa taitavimmin koko nelikosta, hän oli naistenmies (useinkaan häntä ei silti onnistanut), hän oli myös aina iloinen, mutta tosipaikan tullen siltikin hilpeällä päällä.
Nagai oli ainut nainen nelikosta, joka käytteli aseenaan varsijousta ja lyhyttä miekkaa. Nagain arvo armeijassa oli rivisotilas varsijousirykmentissä, ja hän oli aina haarniska päällä ja hiukset peitettyinä, mutta välillä hänet oli nähty ilman kypärää ja niin oli huomattu, että hänen hiuksensa olivat kuin yöntähdet ja kuunhopea (kuten kauniilla haltianaisilla yleensäkin, joita oli harvassa).
Naldor kertoi asiasta ystävilleen: ” Margai, Saga ja Nagai olen seurannut Noitahaltioiden kokoontumista kivisaliin…” Niin kertoi Naldor ystävilleen asian ja päätti selvittää mitä oikein tapahtui.
Naldor meni heti seuraavana iltana salin ikkunalle, kun sali oli tyhjä ja kaduilla oli hiljaista. Haltia rikkoi ikkunan oikean alakulman pienellä terävällä kivellä ja repäisi pienen palan verhoa pois niin, että hän saattoi nähdä ja kuulla mitä salissa tapahtui. Naldor ja hänen ystävänsä kerääntyivät Naldorin huoneeseen, jonka seinät olivat mustat ja keskellä oli vain yksi pöytä jossa oli 8 tuolia ja he istuutuivat tuoliin keskustelemaan mitä pitäisi tehdä:
” Naldor meidän ei ole onnistunut saada mitään tietoa Noitahaltioilta.” Sanoi Margai vakavana, mutta huolestuneella äänellä, ajatellen miksi edes vaivautui auttamaan ystäväänsä näin hullussa ideassa.
”Niin, enkä minä ole saanut yhtäkään iskettyä…naiset ovat niin pidättyväisiä.” Sanoi Saga tympeänä, mutta sen sanottuaan Nagai mulkaisi vihaisesti Sagahin ja Saga näytti kutistuvan hyvin pieneksi kun hän kohtasi Nagain ärtyneen katseen.
”Niin Naldor oletko sinä saanut mitään selville?” kysyi Nagai uteliaana tovin päästä.
”En mutta rikoin ikkunan ja hommasin meille myös kolon mistä voimme nähdä mitä tapahtuu…” Sanoi Naldor ja kertoi tovereilleen mitä piti tehdä ja sitten he kaikki hajaantuivat ja menivät kukin minnekin menojaan.

Illalla seuraavana yönä he kerääntyivät ikkunan viereen kuuntelemaan ja katselemaan. Naldor näki kaaoksen Slaaneshkultin merkkejä joka puolella ja kymmeniä puolialastomia Noitahaltioita hurraamassa Morathia, mutta pian he lopettivat ja Morathi meni lavalle ja alkoi puhua: ”Huomenna minä ratsastan Kaaoksen maille ja kerään suurimman villi-ihmisarmeijan mitä on koskaan nähnyt ja sen jälkeen kokoonnumme vuoden päästä Pimeän vuoren juurelle ja siellä on minua vastassa tuhatpäinen Noitahaltia armeijani!” Sen jälkeen kaikkia alkoivat hurrata. Yksi vartija katsoi kokoajan huolestuneena ympärilleen ja huomasi pian Naldorin ja hänen ystävänsä ikkunalla.
”Vakoojia! Napatkaa ne!” Huusi hyvin haarniskoitunut haltia.
Naldor katsoi nopeasti ystäviään silmiin ja oli lähdössä, mutta siinä samassa tusina Noitahaltioita ryntäsi ulos ja raahasi Naldorin ystävineen Morathin eteen. Ystävykset huomasivat että Noitahaltiat olivat lähes yhtä vahvoja kuin hekin olivat.

”Naldor ja hänen ystävänsä, mitä tekisimme heille?” Sanoi Morathi ivallisesti, kun heidät oli tuotu sidottuina, penkkiin kiinni hyvin lujasti.
”Uhrataan, uhrataan, uhrataan ne Slaaneshille!” huusivat Noitahaltiat yhteen ääneen ottaen pienet tikarinsa esille ja heiluttaen niitä päänsä yläpuolella.
”Vaietkaa! Minulla on heille parempaa käyttöä.” Sanoi Morathi taas häijysti katsoen heitä lumoavilla silmillään, joihin Saga näytti lamaantuneen täysin.
Saga ei tiennyt mikä häneen meni, mutta hän ei pystynyt irrottamaan katsettaan Morathin kasvoista tai hänen kauniista ruumistaan, joka oli peitetty vain mustalla kaavulla, joka juuri ja juuri riitti peittämään hänen alaruumiinsa.
Morathi otti taskustaan käyrän vaaleanpunaisen tikarin ja viiltäen kaikille vuorotellen ranteeseen syvän Slaaneshkultin merkin ja sanoi: ”Nyt ette voi koskaan harkita paljastavanne meitä, sillä paljastutte siinä aina mukana.” Ja näytti kädessään olevan merkin kaikille neljälle.

Nagai menetti tuolloin puhekykynsä ja ainoa ääni mitä hän viiltohaavan jälkeen ääntä päästi, oli haltialaulu, jota oli kaikkien mielestä kaunista kuunnella. Nagai osasi laulaa vanhoja haltian taru lauluja Pimentohaltioiden rohkeudesta ja uljaudesta taisteluista Ulthuanissa Saastahaltioita (Jalohaltioita) vastaan, jotka onnistuivat riistämään heiltä heidän kotinsa.

Naldor ja hänen ystävilleen annettiin vapaavalinta valita mikä tahansa olio ratsuksi, jos vain Morathilla oli sellainen hallussaan. Kukaan heistä ei valinnut yhtään ratsua aluksi ja siitä Morahti suuttui ja aloitti heidän käännyttämisensä Slaaneshin kultin jäseniksi. Heille kerrottiin, että kultin jäsenillä oli vain nautintoja, eikä koskaan huolia ja jos he auttaisivat heitä, niin joskus he saisivat kaiken mitä haluaisivat.
Joka viikko heidän ranteeseensa viillettiin Slaanesh kultin merkki ja sen jälkeen Morathi puhui heille aina kahden kesken vuorotellen…

Nagai meni ensin huoneeseen ja istuutui pienen pimeän, ikkunattomaan kivihuoneeseen, ainoaan vapaaseen tuoliin jossa ei ollut mitään muita huonekaluja kuin ne kaksi tuolia joissa Morathi ja Nagai istuivat.
”Niin Nagai voin tarjota sinulle kaiken, sanotaan vaikka ikuinen nuoruus ja kauneuttakin hiukan lisää jos autat minua, nimittäin meillä ei ole paljoa aikaa, sillä vanhassa maailmassa on menossa jonkinlainen myrsky, tai siksi he sitä nimittävät. Itse en vielä tiedä mikä se oikeastaan on, mutta mitä sanot kultaseni.” Sanoi Morathi ivallisella äänellä tietäen, että hänen lumoava äänensä ei tepsisi naisiin.
Nagai ajatteli lumoutuneena kaikkea mitä Morathi sanoi pitkän tovin, tikarissa oli Khainen merkki ja muita Khaine riimuja, jotka hohtivat enemmän ja enemmän Morathin läheisyydessä.
”Aiotko tosiaan tappaa minut? Tuskinpa vaan, nimittäin eikö oma henkesi ole kalliimpi kuin minun?” Sanoi Morathi odottavasti.
Nagai mietti hetken ja laski tikarin pois surullisena, ajatellen mitä kauheaa hänen ystävilleen tehtäisiin tai hänen rakastetulleen, jonka Morathi saisi selvilleen Slaaneshin kyvyillä paljastaa salaisuudet.
”Ha hah haa! Tiesin, että tulet järkiisi.” Sanoi Morathi nauraen hyvillään.
”No mene nyt ja käske joku ystävistäsi tänne…Ainiin sinä et osakkaan puhua, no käytä elekieltä kultaseni.” Sanoi Morathi häijyhymy huulillaan. Nagai poistui hiljaa ja nopeasti huoneesta, mutta ovella hän kääntyi ja teki murhaavan katseen Morathiin ja Morathista tuntui siinä samassa kuin joku olisi lävistänyt hänen vuosien mittaan mustuneen sydämensä tikarilla ja Nagai näytti huomanneen sen ja hymyili huomatessaan Morathin tuskan.

Margai saapui hetken kuluttua huoneeseen, johon oli pistetty vartioiksi kaksi Noitahaltiaa.
Margai ei välittänyt heistä vaan juoksi saman huoneen poikki Morathia kohti, jossa Nagai oli ollut. Magrai napautti valtimoaan ja sieltä tuli esiin pieni terä, jolla hän viilsi Morathia poskeen ja siinä samassa hänen selkäänsä lensi pieni terä, joka tainnutti hänet salaman nopeasti tainnuttavalla myrkyllä. Noitahaltiat juoksivat tainnuttuineen salamurhaajan luokse ja raahasivat hänet hänen pieneen kotiinsa, joka oli sopivasti hyvin lähellä.
”Hitto! Hän pilasi kauniit kasvoni.” Sanoin Morathi, mutta tiesi mielessään että se häviäisi kun hän kylpisi Khaine jumalan veressä yhtä nopeasti kuin tulikin. Morathi myös tiesi, että Nagai tai Margai ei koskaan kääntyisi palvomaan Slaaneshia, sillä he olivat todella vahvoja, eivätkä kääntyisi palvelemaan Slaaneshia ennen kymmenen vuoden käännytysprosessia.

Saga saapui huoneeseen rauhallisena ja hilpeänä vilkuillen hilpeänä Noitahaltioita, joilla oli vain rintojen suojana pienet metallit lätyskät, jotka olivat kiinni luultavasti ohuilla naruilla. Saga oli epävarma oliko Noitahaltioilla alushousuja, sillä huone oli pimeä, mutta toivoi että vartijoilla ei olisi alushousuja. ”No niin, oletko valmis uuteen uskoon, joka on toiselta nimeltään nautinnon kultti?” Sanoin Morathi itse asiassa yllättävän mukavalla äänellä.
”Jos otat nuo vaatteet pois, niin suostun.” Sanoi Sagai hyvillään välittämättä ollenkaan mihin lahkoon kuuluisi, mutta pian hän kokosi itsensä ja nappasi kaapunsa alta tikarin, jonka laittoi Morathin kaulalle, niin että sen kylmä terä kosketti Morathin kaulaa.
”No sovitaanko, että saat nuo kaksi vartijaa keskustelun jälkeen jos pistät sanasi oikein?” Sanoi Morathi loukkaantuneella äänellä osoittaen vartija naisia, jotka näyttivät hyvin halukkailta.
”No katsotaan.” Sanoi Saga malttamattomana odottaen, että keskustelu päättyisi.
Keskustelu sujui joutuisasti ja Saga suostui vaihtamaan uskontoaan Slaanesh kulttiin ja Morathi piti pikaseremonian Sagalle ja käski vartijoiden seurata häntä hyvin sisustettuun huoneeseen, jossa oli yksi iso viininpunainen sänky…
Morathi piirsi kädellään Slaaneshin merkin rintaansa ja katsoi halveksien ovea mihin oli Saga mennyt.

Naldor saapui hetken päästä myös huoneeseen, mutta hänellä oli mukanaan yksi Pimeän ratsastaja varsijousella mukanaan. Naldor ja Pimeän ratsastaja kävelivät pöydän eteen. Pimeän ratsastaja katosi vakavana Morathia iskien miekkansa lattiaan ruvetakseen nojaamaan sitä vasten.
Morathi kohotti kätensä ratsastajaa kohti ja hänen sormenpäistään lensi 5 mustaa myrkkykäärmettä, jotka lensivät suoraan Pimeän ratsastajan suuhun. Pimeän ratsastaja juoksi huutaen tuskissaan ulos huoneesta tuntien kuinka taikakäärmeet myrkyttivät hänen elimistöään ja repivät hänen ruumiinsa kappaleiksi.
”En pidä kuokkavieraista.” Tokaisi Morathi hymyillen lempeästi.
”No Naldor, miten on sinun laitasi?” Kysyi Morathi painottaen Naldorin nimeä.
”En koskaan lopeta palvelemasta Veren jumalaamme!” huudahti Naldor ylpeästi, yrittäen välttää Morathin katsetta.
”Selvä se.” Sanoi Morathi ja viittoili sisään 5 Noita haltiaa jotka vangitsivat Naldorin taidokkaasti ja tainnuttivat hänet, myrkky veitsillään.
”Hyvin toimittu! Valmistelkaa hänet seremoniaa varten.” Sanoi Morathi kiero ilme kasvoillaan.

Naldor heräsi jostakin rituaali huoneesta, jossa oli paljon Noita haltioita ja Slaaneshin merkkejä. Sali oli iso ja siellä oli monia satoja kynttilöitä, jotka olivat hajustettu jollakin oudolla hajusteella. Sali oli myös lähes Ikkunaton ja pimeä. Kaikilla salissa oli rituaali puvut ja yhden henkilön hän tunnisti lasten aikojen opettajakseen, joka oli opettanut hänelle elämän iloja. Naldor huomasi olevansa sidottuna isolla pöydällä ja Noidattaria oli hänen ympärillään heiluttelemassa suitsukkeita. Noidattaret olivat Noitahaltioiden johtajia, jotka antoivat heille käskyt, aina kun tarvetta oli.
Haltian paita oli riisuttu ja heitetty salin tuolille. Haltia katsoi vangittuna kauhusta kankeana kun häntä kohti tuotiin suuri Slaaneshin merkin poltto rauta, jota kantoi kaksi kaapuun pukeutunutta miestä.
Morathi saapui haltian vierelle iso kääre kädessä ja rituaaliin sovitettuasu.
”Minä Noitahaltioiden kuningatar, velhotar ja hallitsija! Kuulkaa kaaoksen voimat pyyntömme!” Huusi Morathi kovalla ja kirkkaalla äänellä joka raikui salin läpi heilauttaen kättään sulavasti eteenpäin.

Naldorin viereen tuotiin polttorauta ja Morathi ja kaikki muut Noitahaltiat alkoivat toistaa joitakin tunnistamattomia sanoja.
”Nagta den hem! Sakna det na murna. Vinsha alakta Slaanesh!” Huusivat kaikki salissa olevat yhteen ääneen katsoen kaikki kattoon johon oli piirretty Slaaneshin merkki.
Monet piirsivät kädellään rintaansa nopeasti Slaaneshin omituisen merkin.
Naldor katsoi kauhuissaan polttorautaa kun se nostettiin Naldorin yläpuolelle.
Polttorauta iskeytyi haltian rintaan ja haltia huusi kivusta hullun lailla ja merkki Naldorin mahassa alkoi hehkua punaisena.
Haltia toivoi kuolevansa, sillä hän tiesi, että kuolema vapauttaisi hänet tuskasta ja pelosta, mutta hän tunsi silti kuinka liha kypsyy hänen rinnassaan. Liha sirisi hänen rinnassaan.
Haltia katseli kattoon, jossa oli pieni ikkuna. Haltia katsoi yön tähtiä, mutta pian hän huomasi tähden lennon joka hävisi pian ikkunan edestä. Haltia kuuli viimeisinä sanoinaan: ”Etsi minulle se taivaankappale.” Huppupukuiselta naiselta, jolla oli lähes yhtä lumoavat kasvot kuin Morathilla, ennen kuin menetti tajuntansa kivun turtumana.

Kaikki salissa hokivat haltian tajunnan menettämisen jälkeen yhteiskielellä sanoja, jotka kuuluivat vain rituaaliin: ” Voi kipu, tuo autuas kipu, ota tämä vääräuskoinen luoksemme, oi kipu, oi valtava kipu.”

Salin ovet pamahtivat auki ja ovesta käveli sisään suuri demoni prinssi ja kahden demonittaren kanssa. Demoni oli vaalean punainen ja rinnastaan vaalean keltainen. Demoni oli melkein kolme kertaa suurempi kuin yksikään haltia. Kädessä se piri suurta ruoskaa ja toisessa kädessä kirjaa, josta kasvoi lonkeroita. Demonilla oli myös suuret siivet, jotka olivat kuin lepakon siivet. Siivet avautuivat uhkaavasti ja peittivät salista ison osan. Kaikki salissa rupesivat peloissaan katselemaan Suurta Demonia.
Huppupukuinen nainen huomasi Demoni prinssin ja yritti päästä ulos salista kenenkään huomaamatta peläten jäävänsä kiinni. Hän yritti päästä liikkumattoman väki massa läpi ulko-ovelle, mutta juuri kun hän oli pääsemässä ovelle Demoni huomasi huppupukuisen naisen Slaaneshien suomilla kyvyillä huomata salaisuuksien salaamista ja Demoni prinssi asti hänessä suuren salaisuuden.
Demoni ryntäsi huppupukuista naista kohti ja nappasi tämän survoen hänet seinää vasten. Nainen kaatui maahan ja huppu tipahti syrjään ja hupun alta paljastui kaunis ja nuori nainen.
”Pyhä papitar Katherina se siinä.” Sanoi Demoni prinssi hymyillen uhkaavasti.
Nainen perääntyi nurkkaan päin pelosta suunniltaan ja yritti lausua rukouksia jumalalleen. Naisen poskelle vierähtivät pelon kyynelet.
Demoni nappasi papittaren käteensä ja puraisi papitarta kaulasta ja sen jälkeen hän heitti kituvana papittaren seinällä olevasta terävästä koristeesta läpi.
Papitar kuoli hitaasti ja tuskallisesti, roikkuen seinällä katsoen Slaanesh kultin jäsenien mielihyvää hänen kärsimyksistään.

Demoni Prinssi kääntyi kohti Morathia ja kysyi murisevalla äänellään: ”No miksi manasitte minut...?”

Luku2: ”Missä minä olen!”


Naldor heräsi kylmältä kivilattialta, hän katseli ympärilleen hämillään ja mietti missä oli. Hänen rintaansa poltteli, mutta hän ei nähnyt pimeässä mikä siinä oli, eikä muistanut miksi häntä poltteli.
Naldor käveli pimeässä luolassa yksin soihdun ja aseidensa kera. Luola oli hyvin suuri ja hiljainen. Siinä oli karheat seinät, ja kivi oli väriltään tummanharmaata.
Hän kysyi itsekseen itseltään: ”Missä minä olen?”
Naldor käveli soihtu kädessä eteenpäin suurta luolaa, johon mahtuisi asumaan vaikka kokonainen kansa, ajatellen miten pääsisi pois tästä kaameasta paikasta. Hän tarttui miekan kahvaan kiinni, mutta ei tiennyt miksi.
Hän pälyili ympäriinsä ja tuki loputtoman suuruista luolaa. Hän löysi suljettuja kammioita joita suojasi mahtava taika. Hän oli aina pystynyt aistimaan taian, niin kuin monet muut taikurit, mutta hän itse taas ei osannut edes silmänkääntö temppuja, toisin kuin Saga, joka oli niissä mestari.
Hän naurahti itsekseen muistellen kuinka Saga oli pelleillyt hänen alttarinsa pyhillä tavaroilla kadottaen ne näppärästi ja kuinka hän oli aina pelästynyt suunniltaan ja ruvennut tivaamaan Sagalta niitä tavaroita joita hän aina piilotteli.
Hän vetäisi miekan huotrastaan ja tökkäsi sillä kammion seinää... Miekka meni seinän läpi kuin ilman.
Hän kokeili töytäistä seinää, muta osuessaan seinään hän tunsi kuinka voimakas taika räjähti heittäen hänet ainakin parikymmentä jalkaa taaksepäin suoraan isoa kiveä päin tuntien kuinka pari kylkiluuta katkesi poikki.
”Minun tuuriani jälleen, Ähh.” hän ajatteli pitäen kättään vastallaan tuntien kuinka kylkiluiden katkeilevan pienimpiin osiin.

Naldor istuutui maahan. Hän asti, että joku katsoi häneen ja hän kattoon ja näki siellä ystävänsä Margain, Sagan, Nagain revittyinä palasiksi ja kiinnitettynä kattoon jättimäisestä kolmihaaraisesta keihäästä.
Haltia katsoi kauhuissaan näkemäänsä ja nousi ylös. Hän juoksi toivoen, että kauhu loppuisi.
Naldor iskeytyi pian luolan seinämää päin saaden nenänsä vuotamaan verta. Hän kaatui maahan vaipuen itsesääliin ja itkien pimeydessä peläten tulevaa.
”Mitä minä olen tehnyt ansaitakseni tämän!? Mitä!?” Huusi Naldor raivoissaan itkien ja katsoen kattoon, kuinka hänen ystävänsä riippuivat katosta.
Hän vetäisi suuren keihään irtikatosta ja irrotti ystävänsä keihäästä. Hän löysi pian kivettömän alustan jossa oli leveä, mutta ei kovin syvä. Hän laittoi heidät kaikki vierekkäin kuoppaan ja suuteli jokaista otsalle. Hän keräsi kauan kiviä haudatakseen ystävänsä, mutta joka kiven nosto toi kyyneleet hänen silmiinsä.
Hän rukoili Khainea pitkän tovin pyytäen armoa ystävilleen Sagalle, Margaille ja Nagaille, mutta kun hän mainitsi rukouksen lopussa nimen Khaine. Hän kaatui kivusta maahan tuntien, kuinka hänen vatsansa paloi vimmatusti.
”AAH” huusi Naldor tuskissaan miettien: ”Mitä tämä on?”
Hän nousi maasta ylös ja juoksi niin lujaa kuin pääsi, mutta kompastui kiveen ja kaatui maahan repien jalkansa haavoille.
”Mistä tämä johtuu?” kysyi Naldor itsekseen pimeydessä.
Hän ajatteli, että tämä liittyi jotenkin rituaaliin ja kultin jäseniin. Hän kirosi kaikki Slaaneshin palvojat ikuiseen kadotukseen.

Hän ei enää jaksanut liikkua kaiken jälkeen. Hänestä tuntui siltä kuin kaikki olisi loppu ja mikään ei enää pelastaisi häntä täältä. Hän ajatteli pian Morathia ja hänen suunnatonta lumous voimaansa vihaisena ja kostonhimoisena (niin kuin pimento haltiat yleensä).
Hän ryhdistäytyi ja hän kääntyi ympäri pyyhkäisten samalla kyyneleet pois silmiltään, vetäen toisella kädellään miekan huotrastaan. Ääni oli voimakkaan pelottava ja kilahtava, niin kuin aina, kun joku vetäisi miekan tiukasta huotrasta. Noustessaan ylös ja näki joitain olioita hupullisissa kaavuissa. He nappasivat kiinni Naldorin käsistä ja jaloista lujalla otteella napaten hänen miekkansa. He painoivat hänet maata vasten. Maan koloista tuli esiin piikikkäät köynnökset, jotka sitoivat hänet maahan
Hän yritti rimpuilla ja karjua, mutta turhaan. Oliot vetäisivät hänen haarniskansa pois hänen päältään ja repivät paitaan reiän sydämen kohdalle.
”Päästäkää minut tai saatte tuntea Khainen. AAHH!” Huusi Naldor tuskasta repäisten samalla käden irti köynnöksistä, huitaisten kädellään oliota kohti laskien samalla olioiden määrän tuloksella kolme. Hän ei ollut varma koska oli hyvin pimeää. Olio väisti nopeasti ja kaikki alkoivat nauraa toivottomalle yritykselle. Yksi heistä heilautti kättä ja maasta tuli viisi köynnöstä Naldorin käden ympärille.
Maahan lentäneen soihdun valolla hän onnistui näkemään yhden olion kasvot. Kasvot olivat kuin satoja tuhansia vuosia mädäntyneet haltian kasvot, suussa oli kaksi kiiltävää saastakiven turmelemaa hammasta ja kieli oli musta ja kaksihaarainen, niin kuin käärmeellä, mutta jotenkin olio näytti tutulta.
Oliot eivät aluksi sanoneet mitään, mutta yksi heistä puhui Naldorille: ”Hei Naldor. Pitkästä aikaa.”
Naldor tunnisti äänen. Se kuului Sagalle.
”Kivien alta oli hankala kaivautua ylös, mutta onneksi herramme löysi meidät ja auttoi meidät ylös” Sanoi kuollut Saga hymyillen Naldorille.
”Ei! Te olitte kuolleet, minä hautasin teidät. Miksi teette tämän minulle?” Huusi Naldor huomaten samalla että kaksi muuta olivat Nagai ja Margai.
”Sinun takiasi me kuolimme” Sanoi Margai.
”Sinun välittämättömyytesi takia, me kuolimme” Sanoi Saga.
”Sinun tarpeesi menivät meidän edellemme” Tokaisi Nagai heiluttaen mädäntynyttä kieltään Naldorin naaman edessä.
”Ei! Te valehtelette” Huusi Naldor rimpuillen.

Naldor katsoi kun sinimustasta savusta muodostui tikarit ystäviensä käsiin, kun he pitivät käsiään päänsä yläpuolella. Aseet olivat koristeltu hienoilla riimuilla, jotka hohtivat pimeydessä tummaa valoaan, joka ei tuonut toivoa pimeydessä vaan poisti toivon kokonaan.
”Slaanesh!” sanoivat oliot kovaan ja yhteen äänen.
Naldor menetti viimein toivonsa ja toivoi, että hän kuolisi pian. Hän sulki silmänsä, ja odotti ja odotti.
”Miksi he eivät lopeta minua?” huusi Naldor pitäen silmänsä tiukasti kiinni, mutta pian hän avasi taas silmänsä ja huomasi olevansa omassa huoneessaan huohottamassa hikisenä sängyssään.