Silmien edessä
Lähetetty: Ti 01.03.2005 17:04
Tälläista tuli kirjoiteltua, melko alkeellinen tarina, mutta onnistui omasta mielestäni.
Silmien edessä
Pommitus oli ollut rajuin moneen kuukauteen. Kranaatteja satoi yötä päivää, ja vihollinen yritti silloin tällöin läpimurtoa. Raunioituneen, raiskatun ja paljon piilopaikkoja tarjoavan kaupungin keskellä rynnäköinti ei kuitenkaan ollut helppoa, ja sen me tiesimme. Ne yrittivät tuhota meidät ja me tiesimme, että ne vielä onnistuisivat. Mutta milloin - siihen me kykenimme vaikuttamaan.
Nousin polvilleni mudan täyttämästä kraatterista, johon olin suojautunut kuullessani viheltävän, kuolemaa enteilevän kranaatin äänen. Ammus oli kuitenkin osunut miltei sadan metrin päähän, jossa jälki oli ollut suorastaan sanoinkuvaamatonta. koko kenttäsairaala oli lentänyt taivaan tuuliin, ja haavoittuneet joilla olisi saattanut vielä olla toivoa olivat räjähtäneet silpuksi ympäri leiriä. Ne olivat tehneet taktisen ratkaisun, sillä ilman sairaalaa olisi joukkojen palauttaminen kentälle ja uusien loukkaantuneiden hoitaminen huomattavasti vaikeampaa. Puolustuksemme murtuisi kohta.
Nostin laserkiväärini maasta ja juoksin nopeasti rykmentin komentajan luokse nimenhuutoon. Pommitusten jälkeen oli eloonjääneiden ilmoittauduttava, jolloin nähtäisiin suoraan keitä täytyisi etsiä tai ketkä olivat jo räjähtäneet paloiksi ympäri asemiamme. Komentaja Erikson oli aina yhtä hyvällä tuulella, ja tarkistuksen jälkeen kuulin hänen sanovan katkeralla, mutta samalla huvittuneella äänellä: ”Meitä ette saa noin helpolla, te paskiaiset…” Hän oli hetki sitten huutanut nimeä Anderson ja minä olin nostanut käteni ja huutanut ”Paikalla!”. Eivät ne minuakaan saa –vielä.
”Hälytys!!!! Joka mies taisteluvarusteisiin!!!” karjui kersantti Karlson ja kiskaisi minut alas sängystä, mikäli sitä kovaa puulaveria pystyisi sängyksi kutsumaan, ja ryntäsi ulos ovesta ketjumiekkansa kanssa. Kaikki toimivat samoin ja nappasivat aseensa telineestä, joka oli kiinnitetty romahtamispisteessä olevan parakin seinään. Ulkoa kuului rätinää ja voimakkaita räjähdyksiä, ja kumarruin vaistomaisesti juostessani eteenpäin lähimmän raunion sisään. Koko ryhmäni oli sisällä Harrisonia lukuun ottamatta. Hän oli jäänyt sortuvan kerrostalon alle viikko sitten, kun Ne olivat hyökänneet todella kovaa.
”Tilanne on seuraava” karjui Karlson jakaessaan ammuksia ”Vihollinen on tulossa tähän asti suurimmalla voimalla. Niitä on noin tuhat, ehkä enemmänkin. Toverimme ovat jo miehittäneet raskaat aseet ja kadut on tukittu lähes kokonaan. Kierrämme Vihollisen sivustaan ja estämme sen pakenemisen, kun omat joukkomme sumputtavat ne keskustaan. Jos jollakin on jotain sanottavaa, sanokoon sen nyt!”
Kersantin kiihtynyt sävy ei jättänyt mitään arvailujen varaan. Tästä taistelusta ei moni selviäisi hengissä, elleivät kauan odotetut, Space marinien Blood Angels chapteriin kuuluvat, vahvistukset saapuisi ajoissa.
15 Minuutin kuluttua Chimeiramme oli jo kuljettanut meidät sopivaan asemaan. Vihollisen tulitus oli kiihtynyt entisestään ja Ne olivat jo miltei kaupungissa. Puristin asettani ja juoksin muun ryhmäni kanssa erään mustuneen talonraunion sisään. asetuimme kyyryyn seiniä vasten ja odotimme. Odotimme kauan. Mutta noin tunnin kuluttua odotus tuotti tulosta. Kuulimme matalaa jyrinää. Se tuli pääkadun suunnalta. Otimme esiin kranaattimme, latasimme aseemme ja asetimme raskaat boltterit ikkunoiden lähelle, jotta ne olisivat nopeasti valmiit suolaaman ksenot. Olimme vasta nyt saaneet tietää, että Ne olivatkin ksenoja. Tietoa vihollisesta ei haluttu levittää sotilaiden keskuudessa, sillä ksenot joita vastaan taistelimme olivat eldareita, vakoilun ja sissisodan mestareita.
Juoksimme mustuneen talon sisään ja huomasimme että se oli miltei romahtanut. Ampumasektori oli kuitenkin loistava, joten päätimme jäädä. Latasimme aseemme, otimme kranaattimme esiin ja asetimme raskaat boltterit valmiuteen ikkunoille. Sitten vain odotimme. Odotimme. Ja noin puolen tunnin kuluttua odotus palkittiin. Kuulimme viuhuvan äänen, emmekä oikein tienneet mikä se on. Sekunnin murto-osassa se kuitenkin paljastui; kun raketti osui keskelle sen talon seinää jossa piileskelimme. Räjähdys rikkoi tärykalvoni, enkä kuullut talon teräksisten tukipalkkien vääntymisestä tapahtuvaa ääntä. laastia putosi päällemme, ja juoksimme pakokauhun vallassa ulos. kersantti ei olut yhtä nopea, kuin me muut jotka ehdimme ajoissa pois. Koko talo luhistui hänen päälleen, peittäen korttelin tomupilveen. Pöly särki silmiäni ja hakeuduin parhaan ystäväni Karlin luokse. Hänen kätensä oli murtunut. En kuullut mitä hän sanoi, mutta eleet puhuivat puolestaan: Hän oli kuolemaisillaan. Nostin hänet olalleni ja lähdin juoksemaan kohti tovereidemme asemia. heilutin kättäni ja huusin että omia ollaan. Sotilaat näyttivät omituisen suurilta.
Kun olin kymmenen metrin päässä tajusin, että kaikki oli päin persettä. Ne eivät olleet omia, vaan hiekkasäkkien takana seisoi kokonainen lauma örkkejä. Ne olivat peittäneet kehonsa maastokuvioinnilla, ja ne heiluttivat iloisesti karjuen omien sotilaidemme päitä, jotka ne olivat leikanneet irti suurilla kirveillään. ”Tämä ei voi olla totta!” ajattelin, ja heittäydyin maahan juuri ennen kuin örkit avasivat tulen. Karl putosi mahan, ja hänen päähänsä osui luoti, jättäen mieliini ikuisen muiston parhaasta ystävästäni. Hän kuoli aivan silmieni edessä, enkä voinut asialle mitään. Tumma valtioveri pulppusi hänen ohimostaan ja hänen elottomat silmänsä tuijottivat tyhjyyteen. Juoksin pakoon. Juoksin korttelin läpi, ja väistelin tulitusta. Olin hukannut aseenikin, enkä voinut vastata tuleen. Lopulta huomasin omia joukkojamme. Komentaja erikson johti vetäytymistä ylivoimaisen vihollisen edessä. Liityin joukkoon ja minulle ojennettiin ase. Se oli pelkkä pistooli, mutta parempi sekin kuin ei mitään. juoksimme minkä kerkisimme, sillä kaikki miehistönkuljetusvaunut olivat tuhoutuneet. Örkit tulittivat raivoisasti ja suurin osa meistä kaatui.
Parin tunnin kuluttua örkit olivat jo vallanneet kaupungin. Meitä oli jäljellä enää muutama tuhat örkkien miljoonaa vastaan. Komentaja Erikson valoi uskoa miehiin. ”Vahvistukset saapuvat hetkellä millä hyvänsä! Viimeisiä asemia ei jätetä!!” Kysyin häneltä asiaa, jonka kaikki muutkin olivat havainneet.
”Komentaja, eivätkös tiedustelijat sanoneet, että vastassa olisi eldareita?! No miksi helvetissä täällä on miljoonittain örkkejä!?” huusin hänelle, sillä tulitus oli korviahuumaavaa. kuuloni oli palautunut hieman.
”Eiköhän se ole ilmeistä!” hän huusi takaisin ja osoitti örkkien kantamaa valtaisaa pylvästä. Se oli koristeltu symboleilla, roskalla - ja parillakymmenellä eldarin kypärällä.
”Örkit olivat laskeutuneet yöllä eldareiden linjoihin ja teurastaneet ne kaikki ja nyt ne paskiaiset ovat meidän kimpussamme!” jatkoi komentaja.
Tuijotin näkyä tuupertuneena, sillä yksi päistä oli menettänyt kypäränsä. Kypärän takaa paljastui kauneimmat kasvot joita olin koskaan nähnyt. Olin transsissa. En välittänyt mistään muusta, paitsi tapetun eldarin mantelinmuotoisista, tyhjistä silmistä.
Sisälleni kohosi raivo. Vieressäni oli vapaa raskas boltteri, sillä edellisen ampujan aivot olivat roiskuneet pitkin tannerta. Hyppäsin raskaan, kuolemaa tuottavan laitteen luo ja puristin liipaisinta. Maailma tuntui hidastuvan ympärilläni. Kuoleman enkelin kärjestä nousi joka laukauksella mahtava lieska. örkit kaatuilivat suurien luotien läpäistessä niiden kehot. Ne lähestyivät. Toverini alkoivat juosta pakoon. Minä tulitin ja tulitin. Örkkejä kaatui. Niitä oli paljon. ne olivat jo aivan lähellä. Yksi oli jo iskemässä minua. en välittänyt. juuri kun kirves oli osumassa minuun, jokin tönäisi örkin maahan. Se oli raskaaseen, verenpunaiseen panssariin puettu sotilas jolla oli hyppyreppu. se iskeytyi suoraan örkin rintakehään ja rusensi sen jokaisen luun. Niitä tuli toinenkin. ja kolmas. Niitä tuli kolmekymmentä, ja ne kaikki silpoivat örkkejä. Yritin tukea niitä ampumalla, mutta ammukseni loppuivat. Läheinen örkki huomasi sen, kohotti pistoolinsa ja ampui. tunsin tulisen sykäyksen rinnassani. Kaaduin.
En tiennyt kauanko makasin henkihieverissäni maassa. Noin puolen tunnin, ehkä vähemmänkin ajan kuluttua eräs punaiseen haarniskoitu sotilas käveli luokseni ja kumartui katselemaan minua. katsoin sitä sen punaisessa kypärässä oleviin silmiin. Aloin vaipua pimeyteen. Se huusi jotakin. paikalle juoksi toinen. Se kumartui puoleeni ja yritti elvyttää minua. Se oli myöhäistä. Vaivuin pimeyteen. Mutta siinä se oli. Se oli Punainen, verenpunainen enkeli silmieni edessä.
Ja sen olkapäässä luki Blood angels.
Kommenttia kiitos.
Silmien edessä
Pommitus oli ollut rajuin moneen kuukauteen. Kranaatteja satoi yötä päivää, ja vihollinen yritti silloin tällöin läpimurtoa. Raunioituneen, raiskatun ja paljon piilopaikkoja tarjoavan kaupungin keskellä rynnäköinti ei kuitenkaan ollut helppoa, ja sen me tiesimme. Ne yrittivät tuhota meidät ja me tiesimme, että ne vielä onnistuisivat. Mutta milloin - siihen me kykenimme vaikuttamaan.
Nousin polvilleni mudan täyttämästä kraatterista, johon olin suojautunut kuullessani viheltävän, kuolemaa enteilevän kranaatin äänen. Ammus oli kuitenkin osunut miltei sadan metrin päähän, jossa jälki oli ollut suorastaan sanoinkuvaamatonta. koko kenttäsairaala oli lentänyt taivaan tuuliin, ja haavoittuneet joilla olisi saattanut vielä olla toivoa olivat räjähtäneet silpuksi ympäri leiriä. Ne olivat tehneet taktisen ratkaisun, sillä ilman sairaalaa olisi joukkojen palauttaminen kentälle ja uusien loukkaantuneiden hoitaminen huomattavasti vaikeampaa. Puolustuksemme murtuisi kohta.
Nostin laserkiväärini maasta ja juoksin nopeasti rykmentin komentajan luokse nimenhuutoon. Pommitusten jälkeen oli eloonjääneiden ilmoittauduttava, jolloin nähtäisiin suoraan keitä täytyisi etsiä tai ketkä olivat jo räjähtäneet paloiksi ympäri asemiamme. Komentaja Erikson oli aina yhtä hyvällä tuulella, ja tarkistuksen jälkeen kuulin hänen sanovan katkeralla, mutta samalla huvittuneella äänellä: ”Meitä ette saa noin helpolla, te paskiaiset…” Hän oli hetki sitten huutanut nimeä Anderson ja minä olin nostanut käteni ja huutanut ”Paikalla!”. Eivät ne minuakaan saa –vielä.
”Hälytys!!!! Joka mies taisteluvarusteisiin!!!” karjui kersantti Karlson ja kiskaisi minut alas sängystä, mikäli sitä kovaa puulaveria pystyisi sängyksi kutsumaan, ja ryntäsi ulos ovesta ketjumiekkansa kanssa. Kaikki toimivat samoin ja nappasivat aseensa telineestä, joka oli kiinnitetty romahtamispisteessä olevan parakin seinään. Ulkoa kuului rätinää ja voimakkaita räjähdyksiä, ja kumarruin vaistomaisesti juostessani eteenpäin lähimmän raunion sisään. Koko ryhmäni oli sisällä Harrisonia lukuun ottamatta. Hän oli jäänyt sortuvan kerrostalon alle viikko sitten, kun Ne olivat hyökänneet todella kovaa.
”Tilanne on seuraava” karjui Karlson jakaessaan ammuksia ”Vihollinen on tulossa tähän asti suurimmalla voimalla. Niitä on noin tuhat, ehkä enemmänkin. Toverimme ovat jo miehittäneet raskaat aseet ja kadut on tukittu lähes kokonaan. Kierrämme Vihollisen sivustaan ja estämme sen pakenemisen, kun omat joukkomme sumputtavat ne keskustaan. Jos jollakin on jotain sanottavaa, sanokoon sen nyt!”
Kersantin kiihtynyt sävy ei jättänyt mitään arvailujen varaan. Tästä taistelusta ei moni selviäisi hengissä, elleivät kauan odotetut, Space marinien Blood Angels chapteriin kuuluvat, vahvistukset saapuisi ajoissa.
15 Minuutin kuluttua Chimeiramme oli jo kuljettanut meidät sopivaan asemaan. Vihollisen tulitus oli kiihtynyt entisestään ja Ne olivat jo miltei kaupungissa. Puristin asettani ja juoksin muun ryhmäni kanssa erään mustuneen talonraunion sisään. asetuimme kyyryyn seiniä vasten ja odotimme. Odotimme kauan. Mutta noin tunnin kuluttua odotus tuotti tulosta. Kuulimme matalaa jyrinää. Se tuli pääkadun suunnalta. Otimme esiin kranaattimme, latasimme aseemme ja asetimme raskaat boltterit ikkunoiden lähelle, jotta ne olisivat nopeasti valmiit suolaaman ksenot. Olimme vasta nyt saaneet tietää, että Ne olivatkin ksenoja. Tietoa vihollisesta ei haluttu levittää sotilaiden keskuudessa, sillä ksenot joita vastaan taistelimme olivat eldareita, vakoilun ja sissisodan mestareita.
Juoksimme mustuneen talon sisään ja huomasimme että se oli miltei romahtanut. Ampumasektori oli kuitenkin loistava, joten päätimme jäädä. Latasimme aseemme, otimme kranaattimme esiin ja asetimme raskaat boltterit valmiuteen ikkunoille. Sitten vain odotimme. Odotimme. Ja noin puolen tunnin kuluttua odotus palkittiin. Kuulimme viuhuvan äänen, emmekä oikein tienneet mikä se on. Sekunnin murto-osassa se kuitenkin paljastui; kun raketti osui keskelle sen talon seinää jossa piileskelimme. Räjähdys rikkoi tärykalvoni, enkä kuullut talon teräksisten tukipalkkien vääntymisestä tapahtuvaa ääntä. laastia putosi päällemme, ja juoksimme pakokauhun vallassa ulos. kersantti ei olut yhtä nopea, kuin me muut jotka ehdimme ajoissa pois. Koko talo luhistui hänen päälleen, peittäen korttelin tomupilveen. Pöly särki silmiäni ja hakeuduin parhaan ystäväni Karlin luokse. Hänen kätensä oli murtunut. En kuullut mitä hän sanoi, mutta eleet puhuivat puolestaan: Hän oli kuolemaisillaan. Nostin hänet olalleni ja lähdin juoksemaan kohti tovereidemme asemia. heilutin kättäni ja huusin että omia ollaan. Sotilaat näyttivät omituisen suurilta.
Kun olin kymmenen metrin päässä tajusin, että kaikki oli päin persettä. Ne eivät olleet omia, vaan hiekkasäkkien takana seisoi kokonainen lauma örkkejä. Ne olivat peittäneet kehonsa maastokuvioinnilla, ja ne heiluttivat iloisesti karjuen omien sotilaidemme päitä, jotka ne olivat leikanneet irti suurilla kirveillään. ”Tämä ei voi olla totta!” ajattelin, ja heittäydyin maahan juuri ennen kuin örkit avasivat tulen. Karl putosi mahan, ja hänen päähänsä osui luoti, jättäen mieliini ikuisen muiston parhaasta ystävästäni. Hän kuoli aivan silmieni edessä, enkä voinut asialle mitään. Tumma valtioveri pulppusi hänen ohimostaan ja hänen elottomat silmänsä tuijottivat tyhjyyteen. Juoksin pakoon. Juoksin korttelin läpi, ja väistelin tulitusta. Olin hukannut aseenikin, enkä voinut vastata tuleen. Lopulta huomasin omia joukkojamme. Komentaja erikson johti vetäytymistä ylivoimaisen vihollisen edessä. Liityin joukkoon ja minulle ojennettiin ase. Se oli pelkkä pistooli, mutta parempi sekin kuin ei mitään. juoksimme minkä kerkisimme, sillä kaikki miehistönkuljetusvaunut olivat tuhoutuneet. Örkit tulittivat raivoisasti ja suurin osa meistä kaatui.
Parin tunnin kuluttua örkit olivat jo vallanneet kaupungin. Meitä oli jäljellä enää muutama tuhat örkkien miljoonaa vastaan. Komentaja Erikson valoi uskoa miehiin. ”Vahvistukset saapuvat hetkellä millä hyvänsä! Viimeisiä asemia ei jätetä!!” Kysyin häneltä asiaa, jonka kaikki muutkin olivat havainneet.
”Komentaja, eivätkös tiedustelijat sanoneet, että vastassa olisi eldareita?! No miksi helvetissä täällä on miljoonittain örkkejä!?” huusin hänelle, sillä tulitus oli korviahuumaavaa. kuuloni oli palautunut hieman.
”Eiköhän se ole ilmeistä!” hän huusi takaisin ja osoitti örkkien kantamaa valtaisaa pylvästä. Se oli koristeltu symboleilla, roskalla - ja parillakymmenellä eldarin kypärällä.
”Örkit olivat laskeutuneet yöllä eldareiden linjoihin ja teurastaneet ne kaikki ja nyt ne paskiaiset ovat meidän kimpussamme!” jatkoi komentaja.
Tuijotin näkyä tuupertuneena, sillä yksi päistä oli menettänyt kypäränsä. Kypärän takaa paljastui kauneimmat kasvot joita olin koskaan nähnyt. Olin transsissa. En välittänyt mistään muusta, paitsi tapetun eldarin mantelinmuotoisista, tyhjistä silmistä.
Sisälleni kohosi raivo. Vieressäni oli vapaa raskas boltteri, sillä edellisen ampujan aivot olivat roiskuneet pitkin tannerta. Hyppäsin raskaan, kuolemaa tuottavan laitteen luo ja puristin liipaisinta. Maailma tuntui hidastuvan ympärilläni. Kuoleman enkelin kärjestä nousi joka laukauksella mahtava lieska. örkit kaatuilivat suurien luotien läpäistessä niiden kehot. Ne lähestyivät. Toverini alkoivat juosta pakoon. Minä tulitin ja tulitin. Örkkejä kaatui. Niitä oli paljon. ne olivat jo aivan lähellä. Yksi oli jo iskemässä minua. en välittänyt. juuri kun kirves oli osumassa minuun, jokin tönäisi örkin maahan. Se oli raskaaseen, verenpunaiseen panssariin puettu sotilas jolla oli hyppyreppu. se iskeytyi suoraan örkin rintakehään ja rusensi sen jokaisen luun. Niitä tuli toinenkin. ja kolmas. Niitä tuli kolmekymmentä, ja ne kaikki silpoivat örkkejä. Yritin tukea niitä ampumalla, mutta ammukseni loppuivat. Läheinen örkki huomasi sen, kohotti pistoolinsa ja ampui. tunsin tulisen sykäyksen rinnassani. Kaaduin.
En tiennyt kauanko makasin henkihieverissäni maassa. Noin puolen tunnin, ehkä vähemmänkin ajan kuluttua eräs punaiseen haarniskoitu sotilas käveli luokseni ja kumartui katselemaan minua. katsoin sitä sen punaisessa kypärässä oleviin silmiin. Aloin vaipua pimeyteen. Se huusi jotakin. paikalle juoksi toinen. Se kumartui puoleeni ja yritti elvyttää minua. Se oli myöhäistä. Vaivuin pimeyteen. Mutta siinä se oli. Se oli Punainen, verenpunainen enkeli silmieni edessä.
Ja sen olkapäässä luki Blood angels.
Kommenttia kiitos.
. Ja sanaa chapteri käytetään sen verran yleisesti että sekin olisi ollut ika turhaa. kiitos palautteesta.