Herrasmies ja vampyyri: Prologi
Lähetetty: Pe 04.03.2005 14:20
Herrasmies ja vampyyri
Oli synkkä ja myrskyinen yö. Metsän yllä hohti omituinen, saastainen vihreä hohde. Sen lähde oli metsän reunalla sijaitseva kaupunki, tai nyt rauniokaupunki. Äsken se oli ollut Keisarikunnan suurin ja kaunein kaupunki, syntinen ja upea, täynnä kuhisevaa elämää, naurua, kyyneleitä, rikollisia, huoria, aatelisia. Mutta jumalten tuomio oli laskeutunut turmeltuneen kaupungin päälle, ja komeetta oli tullut ja murskannut kaupungin. Elämä oli palanut tulessa, ja vain rauniot olivat jääneet jäljellä kerran niin ylväästä ja kauniista kaupungista.
Hengissä selvinneillä oli vain verta ja tuhkaa, ja sotivia ryövärijoukkoja ilmaantui kaupunkiin ryöväämään uutta vihreää kallisarvoista kiveä. Eräs metsässä juokseva hahmo ei välittänyt siitä ollenkaan, hän olisi antanut kaiken sen arvottoman paskan pois, jos vain olisi saanut kauniin kaupunkinsa takaisin, talonsa, ystävänsä, rakastajattarensa ja ikuiset juhlansa, jotka olivat olleet hänen kartanossaan yötä päivää käynnissä, Keisarikunnan suurimmat runoilijat ja filosofit olivat keskustelleet siellä yömyöhään, taitavat maalarit olivat maalanneet hänen kattonsa alla, suuret muusikot näppäilleet luuttuaan. Mitään siitä ei ollut jäljellä. Vain tuhkaa, joka lensi ilmassa yksinäisen juoksijan ympärillä.
Kuunvalo läpäisi hetkeksi juoksijan kasvot. Punaiset silmät kiilsivät verestä, jota olento itki. Torahampailla varustettu suu irvisti kuin kauhean tuskan vallassa. Olennon kasvoilla oli niin hirveä surun ja menetyksen ilme, että tuskinpa fanaattisinkaan sigmarilainen olisi voinut olla säälimättä tätä yön lasta. Kauhea valitus purkautui olennon suusta, ja se kiljui yhä uudestaan samaa nimeä.
”Mordheim!” Olento huusi langeten polvilleen, veristen kyynelten valuessa poskia pitkin.
”Miksi!” Vampyyri huusi, katsoen taivaita. ”Kirotut paskiaiset, minä rakastin sitä kaupunkia enemmän kuin mitään muuta!”
Vampyyri ulvoi yöhön uudestaan, huuto kiiri läpi metsän, eläimet ja petomiehet värisivät kauhusta ja piiloutuivat koloihinsa ja luoliinsa, he tiesivät että metsässä liikkui jokin, jolla ei ollut enää mitään menetettävänä.
Päivisin vampyyri nukkui, ja öisin se juoksi hulluna surusta ja vihasta itsekään tietämättä minne. Lopulta hän päätyi syvälle pohjoiseen vuorille, missä pakkanen puri syvään jopa keskellä kesää, ja missä ihmisten oli vaikeaa edes käydä, saati sitten asua. Veren puutteesta heikkona olento kompuroi lopulta yön loppuessa erääseen luolaan, eikä enää ensi yönä noussut. Hän oli vajonnut katatoniseen uneen, surun ja verenhukan takia.
Laulu kiiri kartanossa, juomingit olivat käynnissä, ja humaltuneet miehet ja naiset tanssivat ja nauroivat, viisaat miehet kiistelivät viisaista asioista, runoilijat lausuivat runoja ja juhlien isäntä, Kasper von Raben käveli hymyillen vieraitten joukossa, nauraen ja jutellen ihmisten kanssa, kädessään lasi, joka oli täynnä punaista nestettä. Ihmiset luulivat sitä punaviiniksi, mutta tietenkin se oli verta.
Vuodet menivät, ja vaihtuivat vuosikymmeniksi. Yhä Kasper nukkui luolassaan, välillä heräten, ja toivoen että hänellä olisi ollut tarpeeksi voimaa raahautua aurinkoon, ja lopettaa olemassaolonsa.
Juhlat olivat täällä joka yö, ja Kasper nautti suunnattomasti ihmisten läheisyydestä. Hän oli kuten monet muut vampyyrit, ei unelmoinut maailman valloituksesta ja ihmisten tappamisesta, halusi vain olla kuten joskus, ja nauttia kuolevaisten seurasta, runoudesta, väittelyistä ja puhtaasta elämänilosta, mikä hänen vieraistaan pursusi, ja tietenkin rakkaudesta.
Hän säpsähti horteestaan. Hänen mielensä luki kilometrien päästä muiden vampyyrien mieliä, ja huomasi nukkuneensa jo kaksi vuosisataa melkein putkeen. Aurinko nousi ulkona, ja hän näki valon hiipivän luolan suulla, vain kymmenen metrin päässä.
Olisipa voimaa. Muutama askel.
Mutta hän vaipui jälleen levottomaan uneen. Yksinäinen verikyynel valui hänen silmäluomensa alta, ja hän irvisti unilleen.
Hän hymyili juhlijoiden yli naiselle. Nainen oli pukeutunut mustaan avokaulaiseen mekkoon, ja oli kalpea kuin kuutamo. Nainen hymyili takaisin, ja he kävelivät toistensa luokse. Sitten he suutelivat, kumpikin puri toisen kieltä, ja he joivat hiukan toistensa verta. Juhlijat viheltelivät isäntäpariskunnalle, ja trubaduurit aloittivat romanttisen bretonnialaisen balladin. Miehet ja naiset tanssivat hitaasti kartanon lattialla, ja heidän keskellään kaksi mustaan ja valkeaan pukeutunutta vampyyria. Ja niin oli monta kaunista vuotta.
Sata vuotta lisää kului, ja Kasper uneksi menneistä öistä. Unet eivät muuttuneet ikinä, hän oli uppoutunut muistoihinsa. Hän heräsi jälleen hetkeksi, ja hänen ajatuksensa löysivät pappikulkueen alla olevassa laaksossa. Sigmarin pappeja, jumalan joka oli tuhonnut häneltä kaiken. Jos Kasper olisi päässyt ylös, hän olisi mennyt laaksoon polttavaan aurinkoon, ja tappanut muutaman heistä, ennen kuin aurinko olisi tehnyt hänestä tuhkaa. Sigmar oli tehnyt hänestä kuin yhden niistä vampyyreista. Kuolleen olennon. Taas hän vajosi uneen.
Katherine oli Russlantilainen vampyyri, ja hän ja Kasper olivat eläneet yhdessä Mordheimissa kaksi vuosisataa, rakastaen ja nauraen, juhlia isännöiden. Mutta komeetta oli tullut. Kartano ja Katherine olivat muuttuneet tuhkaksi, vieraat palaneet tai paenneet. Ja Kasper oli paennut hulluna surusta ja menetyksestä. Hän näki Katherinen edessään, niin kauniina, kuin hän ei olisikaan lakannut olemasta vuosisatoja sitten.
”Nouse, Kasper” hänen musta kuningattarensa sanoi.
”Miksi? Haluan tulla sinun luoksesi” Kasper mutisi unissaan.
”Emme me tämän takia eläneet kahtasataa vuotta keskenämme. Nouse, jatka elämääsi.”
”Maailmalla ei ole minulle mitään. Mordheim on rauniokasa, ja sinä olet kuollut lopullisesti” Kasper sanoi. Suu vääntyi unessa surulliseen irveeseen.
”Sinä elät ikuisesti. Pääset siitä yli. Nouse nyt, en halua, että vietät tuhansia vuosia täällä luolassa, jäässä ja kylmässä” Katherinen unihahmo sanoi, kättään ojentaen.
”Sinä ja Mordheim olitte minun maailmani!” Kasper huusi tarttuessaan Katherinen käteen.
”Löydät uuden, jos vain etsit, rakkaani” Katherine sanoi ja kiskaisi.
Kasper heräsi säpsähtäen, ja huomasi olevansa seisaallaan. Ulkona paistoi kuunvalo. Oli kulunut satoja vuosia. Hän ei tiennyt enää, montako, eikä välittänytkään. Hänellä oli hirveä nälkä, piti saada verta. Hän aisti ihmisen alapuolellaan laaksossa. Sigmarin pappi. Vaikka hän vihasi heidän jumalaansa, ei hän halunnut juoda kenestäkään, joka ei ansainnut sitä. Se oli niiden hommaa, jotka olivat pahoja.
Hän juoksi yli-inhimillisen nopeasti alas laaksoon kalliorinnettä pitkin, korkealta luolastaan. Muutaman tunnin päästä hän istui lähellä Sigmarin pappia, ja luki tämän ajatuksia. Kuoripoikiin sekaantumista, lahjuksia, irstasta elämää, epärehellistä veronkeruuta…
Hän tönäisi ajatuksillaan Sigmarin pappia, joka heräsi säpsähtäen. Hänen edessään kaatuneella puunrungolla oli kyykistyneenä outo mies. Mustiin, vanhoihin vaatteisiin pukeutunut. Eikö tuo ollut jäätä, mikä noin kiilteli miehen vaatteissa? Kuuraa kulmakarvoissa ja hiuksissa? Punaiset silmät? Ja sitten pappi näki julmasti kaareutuvat pedonhampaat ja kirkaisi. Mies syöksähti kissamaisen nopeaa kiinni hänen kurkkuunsa, ja puri sen auki. Veri pulppusi punaisenaan miesten päälle, ja kirkuna vaihtui korinaksi. Papin silmät sammuivat, ja vampyyri joi pitkiä ahnaita kulauksia.
Kasper aukaisi silmänsä, ja pyyhki suupieliään. Ensimmäinen veri satoihin vuosiin. Uskomatonta, miten suloiselta se maistuikaan. Aurinko nousisi pian. Hän voisi jäädä istumaan aukiolle, papin ruumiin viereen. Hän voisi muuttua hitaasti tuhkaksi, voisi päästä rauhaan. Kuvat Mordheimin kauniista taloista täyttivät hänen mielensä. Kauniit juhlat muistuivat hänen mieleensä. Ja sitten hän muisti Katherinen unessaan. Hän veti syvään henkeä, vaikkei sillä enää mitään tehnytkään. Punaiset silmät katselivat metsään, ja korvat kuuntelivat yön ääniä. Sudet ulvoivat yössä. Ne olivat saalistamassa. Ensimmäistä kertaa pitkään, pitkään aikaa Kasper von Raben hymyili. Katherine oli ollut oikeassa, Maailmalla oli jotain yhä tarjottavana hänelle. Hän hyräili hiljalleen, ja otti muutaman valssiaskeleen. Ja sitten pari lisää. Hyräillen hän tanssahteli kohti keisarikunnan lämpimiä maita, pois kylmästä. Ehkä jossain olisi hänelle Mordheimin veroinen kaupunki, jossa musiikki soisi, ihmiset nauraisivat, ja viini ja veri virtaisivat yhdessä?
Oli synkkä ja myrskyinen yö. Metsän yllä hohti omituinen, saastainen vihreä hohde. Sen lähde oli metsän reunalla sijaitseva kaupunki, tai nyt rauniokaupunki. Äsken se oli ollut Keisarikunnan suurin ja kaunein kaupunki, syntinen ja upea, täynnä kuhisevaa elämää, naurua, kyyneleitä, rikollisia, huoria, aatelisia. Mutta jumalten tuomio oli laskeutunut turmeltuneen kaupungin päälle, ja komeetta oli tullut ja murskannut kaupungin. Elämä oli palanut tulessa, ja vain rauniot olivat jääneet jäljellä kerran niin ylväästä ja kauniista kaupungista.
Hengissä selvinneillä oli vain verta ja tuhkaa, ja sotivia ryövärijoukkoja ilmaantui kaupunkiin ryöväämään uutta vihreää kallisarvoista kiveä. Eräs metsässä juokseva hahmo ei välittänyt siitä ollenkaan, hän olisi antanut kaiken sen arvottoman paskan pois, jos vain olisi saanut kauniin kaupunkinsa takaisin, talonsa, ystävänsä, rakastajattarensa ja ikuiset juhlansa, jotka olivat olleet hänen kartanossaan yötä päivää käynnissä, Keisarikunnan suurimmat runoilijat ja filosofit olivat keskustelleet siellä yömyöhään, taitavat maalarit olivat maalanneet hänen kattonsa alla, suuret muusikot näppäilleet luuttuaan. Mitään siitä ei ollut jäljellä. Vain tuhkaa, joka lensi ilmassa yksinäisen juoksijan ympärillä.
Kuunvalo läpäisi hetkeksi juoksijan kasvot. Punaiset silmät kiilsivät verestä, jota olento itki. Torahampailla varustettu suu irvisti kuin kauhean tuskan vallassa. Olennon kasvoilla oli niin hirveä surun ja menetyksen ilme, että tuskinpa fanaattisinkaan sigmarilainen olisi voinut olla säälimättä tätä yön lasta. Kauhea valitus purkautui olennon suusta, ja se kiljui yhä uudestaan samaa nimeä.
”Mordheim!” Olento huusi langeten polvilleen, veristen kyynelten valuessa poskia pitkin.
”Miksi!” Vampyyri huusi, katsoen taivaita. ”Kirotut paskiaiset, minä rakastin sitä kaupunkia enemmän kuin mitään muuta!”
Vampyyri ulvoi yöhön uudestaan, huuto kiiri läpi metsän, eläimet ja petomiehet värisivät kauhusta ja piiloutuivat koloihinsa ja luoliinsa, he tiesivät että metsässä liikkui jokin, jolla ei ollut enää mitään menetettävänä.
Päivisin vampyyri nukkui, ja öisin se juoksi hulluna surusta ja vihasta itsekään tietämättä minne. Lopulta hän päätyi syvälle pohjoiseen vuorille, missä pakkanen puri syvään jopa keskellä kesää, ja missä ihmisten oli vaikeaa edes käydä, saati sitten asua. Veren puutteesta heikkona olento kompuroi lopulta yön loppuessa erääseen luolaan, eikä enää ensi yönä noussut. Hän oli vajonnut katatoniseen uneen, surun ja verenhukan takia.
Laulu kiiri kartanossa, juomingit olivat käynnissä, ja humaltuneet miehet ja naiset tanssivat ja nauroivat, viisaat miehet kiistelivät viisaista asioista, runoilijat lausuivat runoja ja juhlien isäntä, Kasper von Raben käveli hymyillen vieraitten joukossa, nauraen ja jutellen ihmisten kanssa, kädessään lasi, joka oli täynnä punaista nestettä. Ihmiset luulivat sitä punaviiniksi, mutta tietenkin se oli verta.
Vuodet menivät, ja vaihtuivat vuosikymmeniksi. Yhä Kasper nukkui luolassaan, välillä heräten, ja toivoen että hänellä olisi ollut tarpeeksi voimaa raahautua aurinkoon, ja lopettaa olemassaolonsa.
Juhlat olivat täällä joka yö, ja Kasper nautti suunnattomasti ihmisten läheisyydestä. Hän oli kuten monet muut vampyyrit, ei unelmoinut maailman valloituksesta ja ihmisten tappamisesta, halusi vain olla kuten joskus, ja nauttia kuolevaisten seurasta, runoudesta, väittelyistä ja puhtaasta elämänilosta, mikä hänen vieraistaan pursusi, ja tietenkin rakkaudesta.
Hän säpsähti horteestaan. Hänen mielensä luki kilometrien päästä muiden vampyyrien mieliä, ja huomasi nukkuneensa jo kaksi vuosisataa melkein putkeen. Aurinko nousi ulkona, ja hän näki valon hiipivän luolan suulla, vain kymmenen metrin päässä.
Olisipa voimaa. Muutama askel.
Mutta hän vaipui jälleen levottomaan uneen. Yksinäinen verikyynel valui hänen silmäluomensa alta, ja hän irvisti unilleen.
Hän hymyili juhlijoiden yli naiselle. Nainen oli pukeutunut mustaan avokaulaiseen mekkoon, ja oli kalpea kuin kuutamo. Nainen hymyili takaisin, ja he kävelivät toistensa luokse. Sitten he suutelivat, kumpikin puri toisen kieltä, ja he joivat hiukan toistensa verta. Juhlijat viheltelivät isäntäpariskunnalle, ja trubaduurit aloittivat romanttisen bretonnialaisen balladin. Miehet ja naiset tanssivat hitaasti kartanon lattialla, ja heidän keskellään kaksi mustaan ja valkeaan pukeutunutta vampyyria. Ja niin oli monta kaunista vuotta.
Sata vuotta lisää kului, ja Kasper uneksi menneistä öistä. Unet eivät muuttuneet ikinä, hän oli uppoutunut muistoihinsa. Hän heräsi jälleen hetkeksi, ja hänen ajatuksensa löysivät pappikulkueen alla olevassa laaksossa. Sigmarin pappeja, jumalan joka oli tuhonnut häneltä kaiken. Jos Kasper olisi päässyt ylös, hän olisi mennyt laaksoon polttavaan aurinkoon, ja tappanut muutaman heistä, ennen kuin aurinko olisi tehnyt hänestä tuhkaa. Sigmar oli tehnyt hänestä kuin yhden niistä vampyyreista. Kuolleen olennon. Taas hän vajosi uneen.
Katherine oli Russlantilainen vampyyri, ja hän ja Kasper olivat eläneet yhdessä Mordheimissa kaksi vuosisataa, rakastaen ja nauraen, juhlia isännöiden. Mutta komeetta oli tullut. Kartano ja Katherine olivat muuttuneet tuhkaksi, vieraat palaneet tai paenneet. Ja Kasper oli paennut hulluna surusta ja menetyksestä. Hän näki Katherinen edessään, niin kauniina, kuin hän ei olisikaan lakannut olemasta vuosisatoja sitten.
”Nouse, Kasper” hänen musta kuningattarensa sanoi.
”Miksi? Haluan tulla sinun luoksesi” Kasper mutisi unissaan.
”Emme me tämän takia eläneet kahtasataa vuotta keskenämme. Nouse, jatka elämääsi.”
”Maailmalla ei ole minulle mitään. Mordheim on rauniokasa, ja sinä olet kuollut lopullisesti” Kasper sanoi. Suu vääntyi unessa surulliseen irveeseen.
”Sinä elät ikuisesti. Pääset siitä yli. Nouse nyt, en halua, että vietät tuhansia vuosia täällä luolassa, jäässä ja kylmässä” Katherinen unihahmo sanoi, kättään ojentaen.
”Sinä ja Mordheim olitte minun maailmani!” Kasper huusi tarttuessaan Katherinen käteen.
”Löydät uuden, jos vain etsit, rakkaani” Katherine sanoi ja kiskaisi.
Kasper heräsi säpsähtäen, ja huomasi olevansa seisaallaan. Ulkona paistoi kuunvalo. Oli kulunut satoja vuosia. Hän ei tiennyt enää, montako, eikä välittänytkään. Hänellä oli hirveä nälkä, piti saada verta. Hän aisti ihmisen alapuolellaan laaksossa. Sigmarin pappi. Vaikka hän vihasi heidän jumalaansa, ei hän halunnut juoda kenestäkään, joka ei ansainnut sitä. Se oli niiden hommaa, jotka olivat pahoja.
Hän juoksi yli-inhimillisen nopeasti alas laaksoon kalliorinnettä pitkin, korkealta luolastaan. Muutaman tunnin päästä hän istui lähellä Sigmarin pappia, ja luki tämän ajatuksia. Kuoripoikiin sekaantumista, lahjuksia, irstasta elämää, epärehellistä veronkeruuta…
Hän tönäisi ajatuksillaan Sigmarin pappia, joka heräsi säpsähtäen. Hänen edessään kaatuneella puunrungolla oli kyykistyneenä outo mies. Mustiin, vanhoihin vaatteisiin pukeutunut. Eikö tuo ollut jäätä, mikä noin kiilteli miehen vaatteissa? Kuuraa kulmakarvoissa ja hiuksissa? Punaiset silmät? Ja sitten pappi näki julmasti kaareutuvat pedonhampaat ja kirkaisi. Mies syöksähti kissamaisen nopeaa kiinni hänen kurkkuunsa, ja puri sen auki. Veri pulppusi punaisenaan miesten päälle, ja kirkuna vaihtui korinaksi. Papin silmät sammuivat, ja vampyyri joi pitkiä ahnaita kulauksia.
Kasper aukaisi silmänsä, ja pyyhki suupieliään. Ensimmäinen veri satoihin vuosiin. Uskomatonta, miten suloiselta se maistuikaan. Aurinko nousisi pian. Hän voisi jäädä istumaan aukiolle, papin ruumiin viereen. Hän voisi muuttua hitaasti tuhkaksi, voisi päästä rauhaan. Kuvat Mordheimin kauniista taloista täyttivät hänen mielensä. Kauniit juhlat muistuivat hänen mieleensä. Ja sitten hän muisti Katherinen unessaan. Hän veti syvään henkeä, vaikkei sillä enää mitään tehnytkään. Punaiset silmät katselivat metsään, ja korvat kuuntelivat yön ääniä. Sudet ulvoivat yössä. Ne olivat saalistamassa. Ensimmäistä kertaa pitkään, pitkään aikaa Kasper von Raben hymyili. Katherine oli ollut oikeassa, Maailmalla oli jotain yhä tarjottavana hänelle. Hän hyräili hiljalleen, ja otti muutaman valssiaskeleen. Ja sitten pari lisää. Hyräillen hän tanssahteli kohti keisarikunnan lämpimiä maita, pois kylmästä. Ehkä jossain olisi hänelle Mordheimin veroinen kaupunki, jossa musiikki soisi, ihmiset nauraisivat, ja viini ja veri virtaisivat yhdessä?
