Konrad ja Reinhard: Kappale IV Pimeä Liitto
Lähetetty: Pe 04.03.2005 15:12
Linkki edellisiin osiin.
________
Kappale V
Pimeä liitto
Täysikuut paistoivat taivaalta täydessä komeudessaan, vain hiukan pilvien huntuamana.
Niiden kelmeä valo oli ainoa tienviitta pimeydessä, mikä tällä hetkellä peitti keisarikuntaa.
Ja Altdorfia.
Pimeät kadut, varjoisat kujat, tällä hetkellä tappavimmillaan. Yö toi mukanaan pelkoa, se toi mukanaan levottomuutta ja se toi pimeyttä.
Tänä yönä se toi maailmaan hirviön.
Otus asteli nopeasti eteenpäin kahdella raajalla, hiljaa kuin tuuli, hiljaa kuin rotta. Sen käynti oli suorastaan tappavan hiljaista, ja pirullisen nopeaa. Moni oli jo joutunut sen uhriksi yöllä, monen veri koristi sairaalloisesti sen tappavia kouria.
Olento oli löytänyt kirjan, mustan kirjan tarkkaan sanoen. Sen vastasyntynyt älykkyys oli tuntenut siinä voimaa, valtavaa pahuuden synkkää voimaa. Mutta otus oli tullut myös röyhkeäksi lohikäärmeen veren ansiosta, ja päättänyt että esine olisi hänen omaisuuttaan ja että se kuuluisi hänelle enemmän kuin kenellekään muulle.
Ihminen oli kantanut sitä, mutta ei kantanut enää. Yhdellä liikkeellä hän oli tappanut miehen ja ottanut kirjan parempaan talteen. Ihmisistä se ei ymmärtänyt kuitenkaan tarpeeksi paljon, ja jos olisi niin se olisi tietänyt että miehen tappaminen ei toisi muuta kuin vaikeuksia.
Se oli päässyt suurelle kiviselle kadulle, otus haisteli ympäriinsä ja haistoi jotain. Lähestyviä ihmisiä. Haju oli outo, se haisi osaksi metalliselta. Otus kuuli ääniä oikealta puoleltaan, mutta se ei ymmärtänyt ihmisten puhetta. Otus päätti paeta suuntaan mistä olikin tullut, alue näyttänyt siellä tyhjältä ja autiolta. Täällä taas, keskellä asutusta, ei ollut kaikista turvallisinta olla.
Äänettömästi rotta lähti liikkeelle kohti slummialuetta.
Parisenkymmentä miestä tummanpuhuvissa asuissaan oli samassa suunnassa mihin rotankuvatus oli menossa, etsimässä juuri edellä mainittua.
Kukaan ei kuitenkaan tiennyt mitä he joutuisivat kohtaamaan. Peikon? Jätin? Kysymyksiä oli enemmän kuin vastauksia, sillä kukaan ei ollut nähnyt muuta kuin valtavat veriset jalanjäljet jotka johtivat kohti keskikaupunkia.
Mustat viitat hulmuten kultin jäsenet liikkuivat läpi hiljaisen kaupungin, itse asiassa oli hieman outoa kun aina elävä kaupunki tuntui autiommalta ja hiljaisemmalta kuin koskaan. Ainoastaan kultin jäsenet liikkuivat kaupungissa kuin hiljainen kuolema, vainoamassa jengejä jotka eivät vieläkään olleet tunnustaneet heitä Altdorfin alamaailman herroiksi varoitteluista ja veriteoista huolimatta.
Täydessä hiljaisuudessa heinäsirkkojen siritystä lukuun ottamatta, ryhmä eteni, miekat ja veitset aseinaan nämä valmistautuivat kohtaamaan mitä tahansa. He alkoivat saapua jo hiukan paremmalle seudulle, tosin ei vieläkään millekään parhaalle asuinalueelle.
”Werner, taisin löytää jotain”, sanoi yksi mies ryhmänjohtajalle, kyyristyneenä mukulakivikadulle pikimusta viitta laahaten maassa.
”Anna kun minä katson”, Werner kuiskasi hiljaa ja meni miehen luokse.
Mies nousi pystyyn ja antoi johtajan katsoa mitä hän oli löytänyt. Ruumis. Valtavat viiltojäljet vatsassa ja rintakehässä, luultavasti vain yhden iskun aiheuttama. Silmät olivat täynnä ylenpalttista kauhua ja suu oli henkeä haukkovassa asennossa.
Werner nyrpisti hiukan nenäänsä inhosta.
”Tuo on varmaan sen saman otuksen työtä”, mies sanoi synkillä kasvoillaan, ”Saman joka tappoi Gerritin.”
Ennen kuin hän ehti kunnolla sanoa lausettaan loppuun, karmaiseva ja pelästynyt ääni halkaisi hiljaisuuden kuin kirves kaulan. Werner puristi aseitaan lujasti ja käännähti ympäri kohtaamaan vihollisensa.
Hänen katseensa lankesi suurimpaan ja pelottavimpaan rottaa mitä hän oli koskaan nähnyt. Se oli ainakin viisi metriä pitkä ja sen turkki oli mustanruskea. Sen pahuutta hehkuvat silmät kiiluivat punaisena ja tappavanterävät kynnet kruunasi vastavuodatettu veri.
”Voi kaaoksen voimat”, Werner sanoi nielaisten, ja otus oli jo heidän kimpussaan.
Se hyppäsi aivan Wernerin viereen, tappaen ja silpoen kaiken lähellään. Ruumita lenteli laajoissa kaarissa ympäriinsä, ruumiinosista puhumattakaan. Werner keräsi kaiken rohkeutensa ja pisti miekallaan otusta kylkeen.
Otus karjaisi kun miekka valutti tämän verta. Se pyyhkäisi Wernerin yhdellä liikkellä tieltään, paiskaten tämän läheisen talon seinään.
”Mitä pirua?”, Konrad ihmetteli kun karmaiseva ääni riipi ilmassa.
Hän katsahti veljensä silmiin, ja he molemmat nyökkäsivät. He juoksivat kohti äänen alkuperää, perässään viisi Veronkiertäjää. He juoksivat kujalta kadulle, ja miettivät minne seuraavaksi. Edessä kuului taistelun ääniä. Konrad viittasi päällään eteenpäin ja he juoksivat aseet paljastettuina katua eteenpäin. Jo kohta he erottivat pimeydestä; valtava hahmo paiskasi miehen seinään, sen ympärillä oli noin kymmenen ruumista.
Yksi Kuolemankultin jäsen juoksi kauhuissaan heitä kohti. Ludwig sivalsi tätä ohimennen, ja tömähdys kuului heidän takaansa.
Otus oli tappanut yli kymmenen Kuoleman Kultin jäsentä, luultavasti sen öinen taival oli vaatinut enemmänkin ihmishenkiä.
”Kirja on minun”, otus puhui sähisevän karhealla äänellä.
”Me tarvitsemme sen kirjan, et tiedäkään mitä tapahtuu jos tuo joutuu vääriin käsiin”, Konrad sanoi, vaikka olikin yleensä vähäsanainen.
”Ei! Kirja antaa minulle voimaa, ja kukaan ei saa sitä minulta!”, otus sähisi ja hyppäsi ketterästi katolle, kadoten yön mustaan syliin.
”Perhana”, Konrad sanoi laittoi miekkansa takaisin huotraan.
Juuri silloin edestä päin kadulta alkoi kuulua panssareiden kalinaa ja huudahduksia.
”Teidän olisi luultavasti parasta häipyä”, Konrad sanoi.
”Olen samaa mieltä veliseni, jää nyt hyvästi”, Ludwig sanoi ja viittoi miehiään lähtemään.
”Etsin sinut vielä käsiini”
”Älä huolehdi, löydän sinut ensin”, Ludiwig huudahti taakseen, kun hän katosi joukkonsa kanssa kujille.
Juuri silloin vartiostoryhmä saapui paikalle, he huohottivat ja aseissa oli tuoretta verta.
”Anna minun arvata”, Konrad sanoi. ”Mustiin kaapuihin pukeutuneita hulluja?”
”Ei herrani”, vartioston päällikkö, mustaviiksinen mies sanoi huohottaen. ”Skaveneita!”
”Mitä täällä oikein tapahtuu?”, Konrad kysäisi lähinnä itsekseen.
Vartioryhmä katsoi hetken ympärilleen, mustiin pukeutuneita, kuolleita Kuolemankultin jäseniä oli siellä täällä.
”Mitä heille kävi?”, vartioston komentaja kysäisi.
”Rottahirviö, jolla on Kirja”, Konrad sanoi varsin tyynesti.
”Musta kirja?”, kuului tuttu ääni Konradin takaa.
Konrad käännähti, ja näki yllätyksekseen tutut kasvot, hymy kohosi hänen huulilleen.
”Walter Brinlok”, Konrad sanoi hymyillen. ”Tiesin että tapaamme vielä.”
”Mutta tilanne on todella huono, Musta kirja on löydettävä tai seuraukset ovat katastrofaaliset!”
”Odotas”, Konrad sanoi Walterille, ja kääntyi vartioitten puoleen.
”Mikä on nimenne?”, Konrad kysyi vartioston johtajalta.
”Valter, mutta kaverit sanovat Valtiksi”, Valt sanoi.
”Valt, mene vartiotuvalle, ja herätä kaikki vartijat. Käske laittamaan partioita ympäri kaupunkia, varsinkin slummialueelle ja viemäreiden lähettyville. Tutkikaa myös kaikki autiot talot slummikorttelista. Ymmärrätkö? Muuten Altdorfissa on pian ilmisota käynnissä”, Konrad sanoi vakavasti.
”Ymmärrän, teen mitä pystyn”, Valt sanoi ja poistui vartijoineen paikalta.
”Nyt saat Konrad selittää mitä täällä oikein tapahtuu”, Walter sanoi, nojaten sotavasaraansa.
”Pääsin mustakaapuisten jäljille, veljeni avulla, joka kertoi heidän olevan Kuolemankultti. Hyökkäsimme heidän majapaikkaansa slummialueella, mutta emme aivan saaneet kirjaa itsellemme. Joku pelottavan iso rotankuvatus sai kirjan itselleen eikä suostu luopumaan siitä. Kaiken kukkuraksi skaveneita on nähty kaupungin pinnalla. Ilmeisesti vielä Kuolemankultin ja kaupungin jengien välillä on menossa alamaailman sota, sillä Kuolemankultti haluaa alamaailman jostain syystä itselleen, eivätkä jengit suostuneet liittymään heihin. Eli tilanne on menossa todella oudoksi”, Konrad sanoi ja veti henkeä pitkän puheenvuoron jälkeen.
”Altdorf on muuttumassa taistelutantereeksi”, soturipappi sanoi ja pyöritti päätään.
”Se on totta, en usko että mikään voi sitä estää. Jostain syystä kaikki haluavat sen kirotun kirjan”, Konrad sanoi ja hänen silmistään paistoi selvä ärtymys.
”Voimme kuitenkin vähentää sen seurauksia, meidän on toimittava ripeästi”, soturipappi sanoi.
Konrad mietti vain lyhyen hetken.
”Haetaan Reinhard”
Otus kulki Altdorfin katoilla, varkaiden valtatiellä, nopeasti ja melkein äänettömästi. Kaupunki oli herännyt eloon, soihtuja siellä täällä, huudahduksia ja pienten kahakoitten ääniä. Otus oli erään tornin huipulla, katselemassa kaupungin tapahtumia. Olento aisti ilmassa jotain, mutta se oli vain lepakko. Joka tosin hetkeä myöhemmin törmäsi häntä päin valtavalla voimalla ja tiputti hänet alas.
Rottaolento putosi talon katon läpi, suoraan makuuhuoneeseen, jonka kaksi asukkia olivat nyt aivan muualla kuin unten mailla.
Otus irvisti ja hyppäsi takaisin punatiiliselle katolle, jossa olikin yksi ihminen, kalpea sellainen. Terävät kulmahampaat tekivät hänestä vielä oudomman näköisen. Tummansininen viitta hulmusi tämän hartioilla ja julmannäköinen kirves kiilteli tämän käsissä.
”Olet vampyyri eikö totta?”, olento kysyi möreähköllä äänellään.
”Ikielävä olisi parempi termi, mutta kyllä, on minua siksikin kutsuttu. Anna kirja niin et joudu kohtaamaan Kuolemankehän vihaa”, vampyyri sanoi.
”Ahaa, olette joku seura tai vastaava. Olet varmasti tekemisissä niiden mustakaapuisten kanssa”, olento sanoi. Se oli ehkä iso ja vahva, mutta sillä oli myös osa lohikäärmeen älystä.
”Kyllä, mutta he kuuluvat Kuolemankulttiin. He ovat vain käskyläisiä, ihmisiä jotka me niin helposti saimme puolellemme. Kuolemankehä, on taas paljon voimakkaampi seura kuin mitä uskotkaan”, vampyyri sanoi.
Otus kyyristyi, ikään kuin istui, mutta ei ajatellut kuitenkaan syventyvänsä vaaralliseen keskusteluun niin huolettomasti.
”Vampyyriseura?”, olento kysyi.
”Kyllä, ja minä olen sen johtaja, kreivi Lucarda, Kuka sinä olet?”
”Skritti, olen ikään kuin rottajätti, mutta paljon voimakkaampi ja älykkäämpi”, Skritti sanoi.
”Haluaisitko kenties liittyä seuraamme?”, Lucarda sanoi.
”Haluat vain kirjan, en ole typerä”
”Ei, haluan säästää henkesi. Tiedän että olet eräänlainen mutantti, saatat luultavasti kuolla jo tänä yönä. Tarjoan sinulle ikuista elämää, ja voimaa joka veripisarasta jonka vuodatat”, Lucarda sanoi.
”Ei koskaan”, Skritti sanoi ja hyppäsi vampyyrin kimppuun. Vampyyri väisti helposti jättiläisrotan hyökkäyksen ja survaisi samalla miekkansa tämän kylkeen. Tuskan karjaisun saattelemana, Skritti löi avokämmenellä vampyyrin suoraan sitä tornia päin missä jättirotta oli juuri ollut.
Vampyyri kuitenkin nousi pystyyn, ja aloitti hurjan vastarinnan. He taistelivat toisiaan vastaan raivokkaasti, kuunvaloa vasten. Iskuja vaihdettiin, mutta kumpikin oli yhtä väkevä taistelussa. Lucarda oli ketterämpi, mutta Skritti oli huomattavasti voimakkaampi. Lucarda väisteli helposti suurimman on rotan iskuista, mutta joka kerta kun rotta osui, se tuntui luissa ja ytimissä asti. Vampyyri osui paljon useammin, mutta Skritissä olikin peikon verta, ja osa haavoista umpeutui hetkessä.
”Taistelet hyvin, kalpeanaama”, Skritti sanoi huohottaen, ja sylkäisi vihreänhohtoista mustaa verta punaiselle katolle.
”Samaa voisin sanoa sinusta, rotankuvatus”, Vampyyri sanoi, vuotaen verta. Hän tarvitsisi verta, muuten hän kuolisi pian.
Lucarda hyökkäsi ja pyöri miekkaansa heilutellen rotan ympärillä. Joka kerta vampyyrin pyörähtäessä nilkkojensa avulla, hän vuodatti verta. Skritti huitoi turhaan vampyyriä, se oli liian nopea. Melkein pyörtymäisillään oleva rotta, kuitenkin iski viimeisillä voimillaan alakautta iskun. Hän osui vampyyriin, ja kynsien lävistäessä epäkuolleen olennon, se lensi alas Altdorfin kadulle, mätkähtäen mukulakiville.
Skritti pyörtyi, valui hitaasti loivaa kattoa alas, jättäen mustan verivanan jälkeensä. Hän tippui rakennuksen takana olevalle saastaiselle kujalle, se ei eronnut yhtään mistään muusta Altdorfin kujasta.
Mutta kujalla olikin jo Malakar, paikallisen Tzeentchin kultin ylipappi. Hän oli salaa seurannut vampyyrin ja jättiläisrotan eeppistä kamppailua. Malakar otti kirjan mukaansa, ja suuntasi satama-alueelle. Tämä teko tietenkin satuttaisi kovasti tulevaa liittoa vampyyreiden kanssa, mutta se ei koskaan saisi tullakaan ilmi.
Konrad ja Walter kulkivat nopeasti kohti Aatelisten taikuuden yliopistoa. He eivät kuitenkaan ehtineet pitkälle, kun Ludwig hyppäsi heidän eteensä aivan arvaamatta.
”Teidän kannattaisi mennä äkkiä satamaan, siellä on todella epäilyttävää porukkaa ja arabialainen laiva”, Ludwig sanoi.
”Kiitos tiedoista, ota miehesi ja odota komentoani, saatan tarvita teitä”, Konrad sanoi.
”Selvä pyy”, Ludiwig sanoi, ja hävisi taas kujille nopeasti kuin tuulenhenkäys.
He juoksivat kaikilla voimillaan kohti satamaa. Konradilla rintapanssarinsa ja Walterilla rengaspanssarinsa päällä. Askeleet painuivat mukulakivikadulle koko ajan raskaammin. He lopulta saapuivat satamaan, mutta todistivat vain laivan lähtevän satamasta, muutaman Veronkiertäjän seisoessa muutaman ruumiin keskellä.
Konrad juoksi paikalle ja näki veljensä haikeat kasvot.
”Olen pahoillani, emme ehtineet estää heitä. Näin että heillä oli kirja, eräs taikuri toi sen heille”, Ludwig sanoi.
”Mistä tiedät että hän oli taikuri”, Konrad kysyi.
”Hänellä oli sauva, kaikenlisäksi arvelen hänen olevan jonkinlainen kaaoksen kätyri”, Ludwig sanoi, pyyhkien samalla miekastaan veret yhden arabialaisen vaatteisiin.
”Koska?”, Konrad kysyi johdattelevasti.
”Ei kenelläkään muulla järkevällä velholla ole sellaista kirjaa hallussaan, edes vahingossa. Eivät velhot liiku tähän aikaan yöstä”, Ludwig sanoi.
Konrad nyökkäsi ja huokaisi.
”Olemme jälleen lähtöpisteessä”, Konrad totesi.
”Emme aivan”, Ludwig sanoi, ja osoitti miekallaan erästä henkiin jäänyttä arabialaista.
”Hyvä”, Konrad sanoi. ”Ehkä olemme vähän matkaa heitä jäljessä”
”Muista veliseni, mitä ennemmin annat heidän juosta ohi, sitä enemmän sinulla on aikaa ottaa heitä kiinni”, Ludwig sanoi ja iski silmää.
Kalpeanaamainen vampyyri, mustaturkkinen rottamies ja mustakaapuinen ihminen istuivat samassa pöydässä. He odottelivat poissaolevaa neuvottelijaa. He olivat Tzeentchin kultin omistamassa tavernassa, Satojen tavernojen kadulla. Lucarda omisti myös yhden tavernan samaiselta kadulta.
”Mikä häntä oikein nyt viivyttää?”, vampyyri nimeltä Lucarda hämmästeli.
”Arvelen että tämä on ansa-ansa”, rottamies nimeltä Riivez arveli ja hapuili miekkansa kahvaa vyöltään..
”En usko”, Martos Berck niminen ihminen sanoi. ”Hän ei hyötyisi mitään meidän murhastamme. Sitä paitsi, tällä kulttipahasella ei olisi mitään mahdollisuutta voittaa meitä kolmea”
Riivez rauhoittui hiukan ja laski kätensä pois miekan kahvalta. Rottamieheltä puuttui toinen silmä, sen tilalla oli vain muutama ruosteinen tikki. Vihreää hohkava panssari oli hänen yllään ja Sarvipäisen Rotan tunnuksella varustettu amuletti kaulassa, se huokui jonkinlaista pimeää voimaa.
Kellarinovi aukesi ja teräväpiirteinen mies asteli sisään. Malakar otti sinisen hupun pois päästään, hän oli kalju, ja päälakea koristi Tzeentchin merkki.
”Malakar, olet myöhässä. Miksi?”, Lucarda kysyi.
”Minulla oli vähän asioita kaupungilla. Yritin saada kirjaa käsiini, mutta epäonnistuin.”, Malakar sanoi kuulostaen pettyneeltä.
”Ilmeisesti sen kirja-kirjan takia ollaan täällä eiks totta?”, Riivez Rutontuoja kysyi.
Malakar istui alas ja katsoi kaikkia tarkasti silmiin.
”Ehdotan rauhaa, ja liittoutumaa välillämme. Valtaisimme Altdorfin yhteisvoimin, saisimme tästä oivan tukikohdan ja Keisarikunta varmasti saisi pahan takaiskun.”
”Onko sinulla suunnitelmaa?”, Lucarda kysyi kulmiaan kohottaen.
”Hyökkäämme juuri keisarin syntymäpäivillä, tapamme keisarin ja vangitsemme asukkaat muurien sisälle. Tapamme vartijat, ja teemme muista ihmisistä orjiamme”, Malakar sanoi varsin hillitysti. ”Sen jälkeen, haravoimme Altdorfin vaikka talo talolta, mutta me löydämme sen kirjan, jonka avulla voimme todellakin tehdä Altdorfista pimeyden linnakkeen.”
Hetken hiljaisuus vallitsi pöydässä.
”Kuulostaa hyvältä. Minä suostun”, Lucarda vastasi hymyillen häijysti.
”Minäkin”, Martos sanoi mestarinsa jälkeen.
”Kuulostaa liiankin hyvältä, entä jos neuvottelisimme hieman lisää…”, Riivez sanoi epäilevästi ja hänen katalissa silmissään oli outo katse.
Ja neuvottelut jatkuivat…
_________________
Ja kommenttia vaan tulemaan...
________
Kappale V
Pimeä liitto
Täysikuut paistoivat taivaalta täydessä komeudessaan, vain hiukan pilvien huntuamana.
Niiden kelmeä valo oli ainoa tienviitta pimeydessä, mikä tällä hetkellä peitti keisarikuntaa.
Ja Altdorfia.
Pimeät kadut, varjoisat kujat, tällä hetkellä tappavimmillaan. Yö toi mukanaan pelkoa, se toi mukanaan levottomuutta ja se toi pimeyttä.
Tänä yönä se toi maailmaan hirviön.
Otus asteli nopeasti eteenpäin kahdella raajalla, hiljaa kuin tuuli, hiljaa kuin rotta. Sen käynti oli suorastaan tappavan hiljaista, ja pirullisen nopeaa. Moni oli jo joutunut sen uhriksi yöllä, monen veri koristi sairaalloisesti sen tappavia kouria.
Olento oli löytänyt kirjan, mustan kirjan tarkkaan sanoen. Sen vastasyntynyt älykkyys oli tuntenut siinä voimaa, valtavaa pahuuden synkkää voimaa. Mutta otus oli tullut myös röyhkeäksi lohikäärmeen veren ansiosta, ja päättänyt että esine olisi hänen omaisuuttaan ja että se kuuluisi hänelle enemmän kuin kenellekään muulle.
Ihminen oli kantanut sitä, mutta ei kantanut enää. Yhdellä liikkeellä hän oli tappanut miehen ja ottanut kirjan parempaan talteen. Ihmisistä se ei ymmärtänyt kuitenkaan tarpeeksi paljon, ja jos olisi niin se olisi tietänyt että miehen tappaminen ei toisi muuta kuin vaikeuksia.
Se oli päässyt suurelle kiviselle kadulle, otus haisteli ympäriinsä ja haistoi jotain. Lähestyviä ihmisiä. Haju oli outo, se haisi osaksi metalliselta. Otus kuuli ääniä oikealta puoleltaan, mutta se ei ymmärtänyt ihmisten puhetta. Otus päätti paeta suuntaan mistä olikin tullut, alue näyttänyt siellä tyhjältä ja autiolta. Täällä taas, keskellä asutusta, ei ollut kaikista turvallisinta olla.
Äänettömästi rotta lähti liikkeelle kohti slummialuetta.
Parisenkymmentä miestä tummanpuhuvissa asuissaan oli samassa suunnassa mihin rotankuvatus oli menossa, etsimässä juuri edellä mainittua.
Kukaan ei kuitenkaan tiennyt mitä he joutuisivat kohtaamaan. Peikon? Jätin? Kysymyksiä oli enemmän kuin vastauksia, sillä kukaan ei ollut nähnyt muuta kuin valtavat veriset jalanjäljet jotka johtivat kohti keskikaupunkia.
Mustat viitat hulmuten kultin jäsenet liikkuivat läpi hiljaisen kaupungin, itse asiassa oli hieman outoa kun aina elävä kaupunki tuntui autiommalta ja hiljaisemmalta kuin koskaan. Ainoastaan kultin jäsenet liikkuivat kaupungissa kuin hiljainen kuolema, vainoamassa jengejä jotka eivät vieläkään olleet tunnustaneet heitä Altdorfin alamaailman herroiksi varoitteluista ja veriteoista huolimatta.
Täydessä hiljaisuudessa heinäsirkkojen siritystä lukuun ottamatta, ryhmä eteni, miekat ja veitset aseinaan nämä valmistautuivat kohtaamaan mitä tahansa. He alkoivat saapua jo hiukan paremmalle seudulle, tosin ei vieläkään millekään parhaalle asuinalueelle.
”Werner, taisin löytää jotain”, sanoi yksi mies ryhmänjohtajalle, kyyristyneenä mukulakivikadulle pikimusta viitta laahaten maassa.
”Anna kun minä katson”, Werner kuiskasi hiljaa ja meni miehen luokse.
Mies nousi pystyyn ja antoi johtajan katsoa mitä hän oli löytänyt. Ruumis. Valtavat viiltojäljet vatsassa ja rintakehässä, luultavasti vain yhden iskun aiheuttama. Silmät olivat täynnä ylenpalttista kauhua ja suu oli henkeä haukkovassa asennossa.
Werner nyrpisti hiukan nenäänsä inhosta.
”Tuo on varmaan sen saman otuksen työtä”, mies sanoi synkillä kasvoillaan, ”Saman joka tappoi Gerritin.”
Ennen kuin hän ehti kunnolla sanoa lausettaan loppuun, karmaiseva ja pelästynyt ääni halkaisi hiljaisuuden kuin kirves kaulan. Werner puristi aseitaan lujasti ja käännähti ympäri kohtaamaan vihollisensa.
Hänen katseensa lankesi suurimpaan ja pelottavimpaan rottaa mitä hän oli koskaan nähnyt. Se oli ainakin viisi metriä pitkä ja sen turkki oli mustanruskea. Sen pahuutta hehkuvat silmät kiiluivat punaisena ja tappavanterävät kynnet kruunasi vastavuodatettu veri.
”Voi kaaoksen voimat”, Werner sanoi nielaisten, ja otus oli jo heidän kimpussaan.
Se hyppäsi aivan Wernerin viereen, tappaen ja silpoen kaiken lähellään. Ruumita lenteli laajoissa kaarissa ympäriinsä, ruumiinosista puhumattakaan. Werner keräsi kaiken rohkeutensa ja pisti miekallaan otusta kylkeen.
Otus karjaisi kun miekka valutti tämän verta. Se pyyhkäisi Wernerin yhdellä liikkellä tieltään, paiskaten tämän läheisen talon seinään.
”Mitä pirua?”, Konrad ihmetteli kun karmaiseva ääni riipi ilmassa.
Hän katsahti veljensä silmiin, ja he molemmat nyökkäsivät. He juoksivat kohti äänen alkuperää, perässään viisi Veronkiertäjää. He juoksivat kujalta kadulle, ja miettivät minne seuraavaksi. Edessä kuului taistelun ääniä. Konrad viittasi päällään eteenpäin ja he juoksivat aseet paljastettuina katua eteenpäin. Jo kohta he erottivat pimeydestä; valtava hahmo paiskasi miehen seinään, sen ympärillä oli noin kymmenen ruumista.
Yksi Kuolemankultin jäsen juoksi kauhuissaan heitä kohti. Ludwig sivalsi tätä ohimennen, ja tömähdys kuului heidän takaansa.
Otus oli tappanut yli kymmenen Kuoleman Kultin jäsentä, luultavasti sen öinen taival oli vaatinut enemmänkin ihmishenkiä.
”Kirja on minun”, otus puhui sähisevän karhealla äänellä.
”Me tarvitsemme sen kirjan, et tiedäkään mitä tapahtuu jos tuo joutuu vääriin käsiin”, Konrad sanoi, vaikka olikin yleensä vähäsanainen.
”Ei! Kirja antaa minulle voimaa, ja kukaan ei saa sitä minulta!”, otus sähisi ja hyppäsi ketterästi katolle, kadoten yön mustaan syliin.
”Perhana”, Konrad sanoi laittoi miekkansa takaisin huotraan.
Juuri silloin edestä päin kadulta alkoi kuulua panssareiden kalinaa ja huudahduksia.
”Teidän olisi luultavasti parasta häipyä”, Konrad sanoi.
”Olen samaa mieltä veliseni, jää nyt hyvästi”, Ludwig sanoi ja viittoi miehiään lähtemään.
”Etsin sinut vielä käsiini”
”Älä huolehdi, löydän sinut ensin”, Ludiwig huudahti taakseen, kun hän katosi joukkonsa kanssa kujille.
Juuri silloin vartiostoryhmä saapui paikalle, he huohottivat ja aseissa oli tuoretta verta.
”Anna minun arvata”, Konrad sanoi. ”Mustiin kaapuihin pukeutuneita hulluja?”
”Ei herrani”, vartioston päällikkö, mustaviiksinen mies sanoi huohottaen. ”Skaveneita!”
”Mitä täällä oikein tapahtuu?”, Konrad kysäisi lähinnä itsekseen.
Vartioryhmä katsoi hetken ympärilleen, mustiin pukeutuneita, kuolleita Kuolemankultin jäseniä oli siellä täällä.
”Mitä heille kävi?”, vartioston komentaja kysäisi.
”Rottahirviö, jolla on Kirja”, Konrad sanoi varsin tyynesti.
”Musta kirja?”, kuului tuttu ääni Konradin takaa.
Konrad käännähti, ja näki yllätyksekseen tutut kasvot, hymy kohosi hänen huulilleen.
”Walter Brinlok”, Konrad sanoi hymyillen. ”Tiesin että tapaamme vielä.”
”Mutta tilanne on todella huono, Musta kirja on löydettävä tai seuraukset ovat katastrofaaliset!”
”Odotas”, Konrad sanoi Walterille, ja kääntyi vartioitten puoleen.
”Mikä on nimenne?”, Konrad kysyi vartioston johtajalta.
”Valter, mutta kaverit sanovat Valtiksi”, Valt sanoi.
”Valt, mene vartiotuvalle, ja herätä kaikki vartijat. Käske laittamaan partioita ympäri kaupunkia, varsinkin slummialueelle ja viemäreiden lähettyville. Tutkikaa myös kaikki autiot talot slummikorttelista. Ymmärrätkö? Muuten Altdorfissa on pian ilmisota käynnissä”, Konrad sanoi vakavasti.
”Ymmärrän, teen mitä pystyn”, Valt sanoi ja poistui vartijoineen paikalta.
”Nyt saat Konrad selittää mitä täällä oikein tapahtuu”, Walter sanoi, nojaten sotavasaraansa.
”Pääsin mustakaapuisten jäljille, veljeni avulla, joka kertoi heidän olevan Kuolemankultti. Hyökkäsimme heidän majapaikkaansa slummialueella, mutta emme aivan saaneet kirjaa itsellemme. Joku pelottavan iso rotankuvatus sai kirjan itselleen eikä suostu luopumaan siitä. Kaiken kukkuraksi skaveneita on nähty kaupungin pinnalla. Ilmeisesti vielä Kuolemankultin ja kaupungin jengien välillä on menossa alamaailman sota, sillä Kuolemankultti haluaa alamaailman jostain syystä itselleen, eivätkä jengit suostuneet liittymään heihin. Eli tilanne on menossa todella oudoksi”, Konrad sanoi ja veti henkeä pitkän puheenvuoron jälkeen.
”Altdorf on muuttumassa taistelutantereeksi”, soturipappi sanoi ja pyöritti päätään.
”Se on totta, en usko että mikään voi sitä estää. Jostain syystä kaikki haluavat sen kirotun kirjan”, Konrad sanoi ja hänen silmistään paistoi selvä ärtymys.
”Voimme kuitenkin vähentää sen seurauksia, meidän on toimittava ripeästi”, soturipappi sanoi.
Konrad mietti vain lyhyen hetken.
”Haetaan Reinhard”
Otus kulki Altdorfin katoilla, varkaiden valtatiellä, nopeasti ja melkein äänettömästi. Kaupunki oli herännyt eloon, soihtuja siellä täällä, huudahduksia ja pienten kahakoitten ääniä. Otus oli erään tornin huipulla, katselemassa kaupungin tapahtumia. Olento aisti ilmassa jotain, mutta se oli vain lepakko. Joka tosin hetkeä myöhemmin törmäsi häntä päin valtavalla voimalla ja tiputti hänet alas.
Rottaolento putosi talon katon läpi, suoraan makuuhuoneeseen, jonka kaksi asukkia olivat nyt aivan muualla kuin unten mailla.
Otus irvisti ja hyppäsi takaisin punatiiliselle katolle, jossa olikin yksi ihminen, kalpea sellainen. Terävät kulmahampaat tekivät hänestä vielä oudomman näköisen. Tummansininen viitta hulmusi tämän hartioilla ja julmannäköinen kirves kiilteli tämän käsissä.
”Olet vampyyri eikö totta?”, olento kysyi möreähköllä äänellään.
”Ikielävä olisi parempi termi, mutta kyllä, on minua siksikin kutsuttu. Anna kirja niin et joudu kohtaamaan Kuolemankehän vihaa”, vampyyri sanoi.
”Ahaa, olette joku seura tai vastaava. Olet varmasti tekemisissä niiden mustakaapuisten kanssa”, olento sanoi. Se oli ehkä iso ja vahva, mutta sillä oli myös osa lohikäärmeen älystä.
”Kyllä, mutta he kuuluvat Kuolemankulttiin. He ovat vain käskyläisiä, ihmisiä jotka me niin helposti saimme puolellemme. Kuolemankehä, on taas paljon voimakkaampi seura kuin mitä uskotkaan”, vampyyri sanoi.
Otus kyyristyi, ikään kuin istui, mutta ei ajatellut kuitenkaan syventyvänsä vaaralliseen keskusteluun niin huolettomasti.
”Vampyyriseura?”, olento kysyi.
”Kyllä, ja minä olen sen johtaja, kreivi Lucarda, Kuka sinä olet?”
”Skritti, olen ikään kuin rottajätti, mutta paljon voimakkaampi ja älykkäämpi”, Skritti sanoi.
”Haluaisitko kenties liittyä seuraamme?”, Lucarda sanoi.
”Haluat vain kirjan, en ole typerä”
”Ei, haluan säästää henkesi. Tiedän että olet eräänlainen mutantti, saatat luultavasti kuolla jo tänä yönä. Tarjoan sinulle ikuista elämää, ja voimaa joka veripisarasta jonka vuodatat”, Lucarda sanoi.
”Ei koskaan”, Skritti sanoi ja hyppäsi vampyyrin kimppuun. Vampyyri väisti helposti jättiläisrotan hyökkäyksen ja survaisi samalla miekkansa tämän kylkeen. Tuskan karjaisun saattelemana, Skritti löi avokämmenellä vampyyrin suoraan sitä tornia päin missä jättirotta oli juuri ollut.
Vampyyri kuitenkin nousi pystyyn, ja aloitti hurjan vastarinnan. He taistelivat toisiaan vastaan raivokkaasti, kuunvaloa vasten. Iskuja vaihdettiin, mutta kumpikin oli yhtä väkevä taistelussa. Lucarda oli ketterämpi, mutta Skritti oli huomattavasti voimakkaampi. Lucarda väisteli helposti suurimman on rotan iskuista, mutta joka kerta kun rotta osui, se tuntui luissa ja ytimissä asti. Vampyyri osui paljon useammin, mutta Skritissä olikin peikon verta, ja osa haavoista umpeutui hetkessä.
”Taistelet hyvin, kalpeanaama”, Skritti sanoi huohottaen, ja sylkäisi vihreänhohtoista mustaa verta punaiselle katolle.
”Samaa voisin sanoa sinusta, rotankuvatus”, Vampyyri sanoi, vuotaen verta. Hän tarvitsisi verta, muuten hän kuolisi pian.
Lucarda hyökkäsi ja pyöri miekkaansa heilutellen rotan ympärillä. Joka kerta vampyyrin pyörähtäessä nilkkojensa avulla, hän vuodatti verta. Skritti huitoi turhaan vampyyriä, se oli liian nopea. Melkein pyörtymäisillään oleva rotta, kuitenkin iski viimeisillä voimillaan alakautta iskun. Hän osui vampyyriin, ja kynsien lävistäessä epäkuolleen olennon, se lensi alas Altdorfin kadulle, mätkähtäen mukulakiville.
Skritti pyörtyi, valui hitaasti loivaa kattoa alas, jättäen mustan verivanan jälkeensä. Hän tippui rakennuksen takana olevalle saastaiselle kujalle, se ei eronnut yhtään mistään muusta Altdorfin kujasta.
Mutta kujalla olikin jo Malakar, paikallisen Tzeentchin kultin ylipappi. Hän oli salaa seurannut vampyyrin ja jättiläisrotan eeppistä kamppailua. Malakar otti kirjan mukaansa, ja suuntasi satama-alueelle. Tämä teko tietenkin satuttaisi kovasti tulevaa liittoa vampyyreiden kanssa, mutta se ei koskaan saisi tullakaan ilmi.
Konrad ja Walter kulkivat nopeasti kohti Aatelisten taikuuden yliopistoa. He eivät kuitenkaan ehtineet pitkälle, kun Ludwig hyppäsi heidän eteensä aivan arvaamatta.
”Teidän kannattaisi mennä äkkiä satamaan, siellä on todella epäilyttävää porukkaa ja arabialainen laiva”, Ludwig sanoi.
”Kiitos tiedoista, ota miehesi ja odota komentoani, saatan tarvita teitä”, Konrad sanoi.
”Selvä pyy”, Ludiwig sanoi, ja hävisi taas kujille nopeasti kuin tuulenhenkäys.
He juoksivat kaikilla voimillaan kohti satamaa. Konradilla rintapanssarinsa ja Walterilla rengaspanssarinsa päällä. Askeleet painuivat mukulakivikadulle koko ajan raskaammin. He lopulta saapuivat satamaan, mutta todistivat vain laivan lähtevän satamasta, muutaman Veronkiertäjän seisoessa muutaman ruumiin keskellä.
Konrad juoksi paikalle ja näki veljensä haikeat kasvot.
”Olen pahoillani, emme ehtineet estää heitä. Näin että heillä oli kirja, eräs taikuri toi sen heille”, Ludwig sanoi.
”Mistä tiedät että hän oli taikuri”, Konrad kysyi.
”Hänellä oli sauva, kaikenlisäksi arvelen hänen olevan jonkinlainen kaaoksen kätyri”, Ludwig sanoi, pyyhkien samalla miekastaan veret yhden arabialaisen vaatteisiin.
”Koska?”, Konrad kysyi johdattelevasti.
”Ei kenelläkään muulla järkevällä velholla ole sellaista kirjaa hallussaan, edes vahingossa. Eivät velhot liiku tähän aikaan yöstä”, Ludwig sanoi.
Konrad nyökkäsi ja huokaisi.
”Olemme jälleen lähtöpisteessä”, Konrad totesi.
”Emme aivan”, Ludwig sanoi, ja osoitti miekallaan erästä henkiin jäänyttä arabialaista.
”Hyvä”, Konrad sanoi. ”Ehkä olemme vähän matkaa heitä jäljessä”
”Muista veliseni, mitä ennemmin annat heidän juosta ohi, sitä enemmän sinulla on aikaa ottaa heitä kiinni”, Ludwig sanoi ja iski silmää.
Kalpeanaamainen vampyyri, mustaturkkinen rottamies ja mustakaapuinen ihminen istuivat samassa pöydässä. He odottelivat poissaolevaa neuvottelijaa. He olivat Tzeentchin kultin omistamassa tavernassa, Satojen tavernojen kadulla. Lucarda omisti myös yhden tavernan samaiselta kadulta.
”Mikä häntä oikein nyt viivyttää?”, vampyyri nimeltä Lucarda hämmästeli.
”Arvelen että tämä on ansa-ansa”, rottamies nimeltä Riivez arveli ja hapuili miekkansa kahvaa vyöltään..
”En usko”, Martos Berck niminen ihminen sanoi. ”Hän ei hyötyisi mitään meidän murhastamme. Sitä paitsi, tällä kulttipahasella ei olisi mitään mahdollisuutta voittaa meitä kolmea”
Riivez rauhoittui hiukan ja laski kätensä pois miekan kahvalta. Rottamieheltä puuttui toinen silmä, sen tilalla oli vain muutama ruosteinen tikki. Vihreää hohkava panssari oli hänen yllään ja Sarvipäisen Rotan tunnuksella varustettu amuletti kaulassa, se huokui jonkinlaista pimeää voimaa.
Kellarinovi aukesi ja teräväpiirteinen mies asteli sisään. Malakar otti sinisen hupun pois päästään, hän oli kalju, ja päälakea koristi Tzeentchin merkki.
”Malakar, olet myöhässä. Miksi?”, Lucarda kysyi.
”Minulla oli vähän asioita kaupungilla. Yritin saada kirjaa käsiini, mutta epäonnistuin.”, Malakar sanoi kuulostaen pettyneeltä.
”Ilmeisesti sen kirja-kirjan takia ollaan täällä eiks totta?”, Riivez Rutontuoja kysyi.
Malakar istui alas ja katsoi kaikkia tarkasti silmiin.
”Ehdotan rauhaa, ja liittoutumaa välillämme. Valtaisimme Altdorfin yhteisvoimin, saisimme tästä oivan tukikohdan ja Keisarikunta varmasti saisi pahan takaiskun.”
”Onko sinulla suunnitelmaa?”, Lucarda kysyi kulmiaan kohottaen.
”Hyökkäämme juuri keisarin syntymäpäivillä, tapamme keisarin ja vangitsemme asukkaat muurien sisälle. Tapamme vartijat, ja teemme muista ihmisistä orjiamme”, Malakar sanoi varsin hillitysti. ”Sen jälkeen, haravoimme Altdorfin vaikka talo talolta, mutta me löydämme sen kirjan, jonka avulla voimme todellakin tehdä Altdorfista pimeyden linnakkeen.”
Hetken hiljaisuus vallitsi pöydässä.
”Kuulostaa hyvältä. Minä suostun”, Lucarda vastasi hymyillen häijysti.
”Minäkin”, Martos sanoi mestarinsa jälkeen.
”Kuulostaa liiankin hyvältä, entä jos neuvottelisimme hieman lisää…”, Riivez sanoi epäilevästi ja hänen katalissa silmissään oli outo katse.
Ja neuvottelut jatkuivat…
_________________
Ja kommenttia vaan tulemaan...
