Keisarin Lähettiläät osa VI Menneisyyden Varjot
Lähetetty: Ma 14.03.2005 18:31
Edellinen osa
Edelliset osat
_\/___I___
Konrad tarttui arabialaiseen kovakouraisesti ja nosti tätä ryntäistä hieman maankamaran yläpuolelle.
”Minne he vievät kirjan?”, Konrad kysyi, ja ravisti hiukan arabialaista ilmassa.
”Kuules, vanhus”, Konrad irvisti ja ravisti miestä hiukan lisää. ”Et saa minusta mitään tietoja ravistelemalla. En tule puhumaan.”
Konrad heitti miehen katukivetykselle. Walter katsoi vierestä, hänelle tällainen kuritus oli aivan oikeudenmukaista, olihan kyseessä vääräuskoinen.
”Älä heittäydy hankalaksi poika”, Walter sanoi.
”Te ette pelota minua.”
”Ei siitä ole kysymys. Miksi et kertoisi? Kerrot ennemmin tai myöhemmin”, Konrad sanoi muuttamatta äänenpainoaan yhtään. ”Saat itse asiassa valita, lähdetkö täältä ilman sormia, varpaita, silmiä ja korvia, vai kaikki ne turvallisesti tallella.”
Mies nielaisi ankarasti, hän yritti ilmeisesti kuumeisesti miettiä vaihtoehtojaan. Oliko hänellä niitä?
”Pakoon ei kannata yrittää, sen voin taata”, Ludwig sanoi ja pyöräytti samalla veistään taitavasti vasemmassa kädessään.. ”Miehiäni on ympäri tätä naapurustoa, katselemassa meitä. He eivät ole ehkä yhtä armollisia kuin me.”
”Mitä sinulla on menettävää? Olet jäänyt taakse, eivät he sinua kaipaa takaisin, kaikenlisäksi, eivät he etsi sinua käsiinsä jos kerrot meille. Sillä he tulevat luultavasti kuolemaan ennen sinua”, Konrad sanoi johdattelevasti.
Mies nousi pystyyn jaloilleen, ja mietti hetken. Tarkemmin katstottuna arabialainen oli jäntevä, hänen partansa oli ajeltu vastikään, ja hänen ruskeista silmistään paistoi selvä nokkeluus. Hän oli pukeutunut tummanpunaiseen liiviin, jonka alla vaaleanruskea paita. Hänen ranteissaan oli nahkakiristimet ja hänellä oli tummansiniset pussihousut. Miehellä oli myös arabialaisille ominainen päätä peittävä huivi, joka sekin oli tummanpunainen.
”Ulthuan”, arabialainen sanoi. ”Sinne he ovat menossa. Itseasiassa, mielenkiintoista oli se, miksi en kertonut jo äsken. Vihasin niitä kapisia koiria.”
”Ehkä yritit viimeisen kerran voittaa heidän luottamuksensa, vaikka he eivät täällä olleet”, Konrad pähkäili.
”Se on hyvinkin mahdollista. Näytät olevan puhekykyinen ja viisas mies. Mikä on nimesi?”
”Olen Konrad Krieger, Nordlandin paronin poika. Kuka itse mahdat olla?”
”Kadar Kadeen Abbas, palveluksessanne ylhäisyys. Itse olen vain erään vanhan kauppiassuvun nuorin vesa. En minkään paronin poika”, arabialainen esitteli itsensä.
”Niin, mutta Nordland on pieni provinssi, täynnä rosvoja ja ilkeitä pirulaisia.”
”On siellä Laurelornin metsä”, nuorukainen sanoi.
”Todellakin. Mistä tiesit sen?”, Konrad kysyi uteliaana.
”Tiedän monia asioita, me arabialaiset olemme nähneet enemmän maailmaa kuin te Keisarikunnan asukkaat.”
”Ehkä vain maailma on nähnyt liikaa Keisarikuntaa, kuin sinäkin tiedät maamme ihmeistä”, Konrad sanoi, arabialaisen naurahtaessa hyvänsuopeasti.
”Voi, te todellakin olette lyhytnäköisiä. Voisin kertoa niin paljon maailman ja Arabian ihmeistä. Mutta aistin että ajankohta ei ole kaikista sopivin tarinankertomiselle”, Kadar lisäsi.
”Olet oikeassa arabialainen. Olemme itse asiassa aika kiireisiä sen kirjan kanssa”, Walter sanoi.
”Saattaisitte saada aluksen kiinni, se on todella täyteen ahdettu ja menimme läpi myrskyn vastikään, joka repi hieman purttamme”, Kadar sanoi.
”Se on onnemme, mutta meidän on valitettavasti matkustettava Nordlandiin saakka. En usko että saisimme yhtään laivaa Altdorfistä joka uskaltaisi hyökätä arabialaislaivan kimppuun. Muuten, minkä takia he ovat viemässä kirjaa Ulthuaniin?”, Konrad kysyi.
”Se liittyy jotenkin johonkin rituaaliin, johon kyseistä kirjaa tarvitaan. Kuolleiden saarelle meidän sanottiin purjehtivan”, arabialainen sanoi.
”Kuolleiden saarelle!”, Konrad naurahti. ”He eivät koskaan pääsisi edes kilometrin päähän Lothernin kaupungista. No, ainakaan meidän ei tarvitse kirjan hävittämisestä huolehtia.”
”Siinä on yksi mutta”, Kadar sanoi nostaen etusormensa pystyyn. ”Ilmeisesti joku mies tai organisaatio on kerännyt merirosvoja joka puolelta tätä pallonpuoliskoa. Arabiasta, Tileasta, Estaliasta ja Rajaprinsseiltä on saapumassa laivoja Ulthuanin lähistölle, kuulin jopa Naggarothista saapuvista merirosvoista. Laivojen määrä on kuulemma valtava, pelkästään Arabian osuus kattaisi monta laivastoa. He voivat hyvinkin murtaa Lothernin puolustukset”, arabialainen sanoi ilmeisesti huolissaan.
”Sitten meidän on todellakin toimittava, tehtävä jotain. Seuraukset voisivat olla katastrofaaliset koko maailmalle”, Konrad sanoi. ”Ludwig, sinun on hoidettava asioita täällä Altdorfissa puolestani. Kuolemankultti yrittää ottaa valtaa, estä se. Sinulla on karismaa ja mainetta, yritä yhdistää kaikki jengit yhdeksi. Vain siten voimme jotenkin estää valtavat tuhot Altdorfissa”, Konrad sanoi.
”Minä teen parhaani Konrad. Kutsun jengit kokoon huomenna. En voi luvata mitään, mutta teen voitavani”, Ludwig sanoi, aivan kuin suuri taakka olisi nostettu hänen hartioilleen.
”Luotan sinuun veljeni, olen aina luottanut”, Konrad sanoi veljelleen. ”Kaikki vielä järjestyy, vaikka kaikki näyttää todella kaoottiselta tällä hetkellä.”
”Uskon että sinä onnistut tehtävässäsi, tavalla tai toisella. Näemme vielä, veli”, Ludiwig sanoi, ja halasi Konradia veljellisesti, läimäyttäen kämmenensä tämän selkään.
”Lopetetaan tämä tunteilu, meillä on paljon tehtävää. Hyvästi”, Ludiwig sanoi hymyillen ilkikurisesti, ja poistui Veronkiertäjineen Altdorfin kujille.
Laiturin ylle laskeutui hetken siunattu hiljaisuus.
”Minun pitää nyt mennä hakemaan ystävääni, Kadar”, Konrad sanoi ja käännähti jo lähtemään Walterin kanssa.
”Odotas ystäväiseni”, Kadar sanoi ja Konrad kierähti hiukan arabialaiseen päin. ”Jos ei olisi haitaksi, kulkisin mielelläni kanssanne. Olen kaukana kotoa eikä minulla ole pahemmin tekemistäkään. Jos, tietenkin haluatte lisää matkaseuraa.”
Konrad päästi raskaasti ilmat ulos keuhkoistaan.
”Noh, tule mukaan, luotan sinuun jostain oudosta syystä. Saatan kyllä tehdä elämäni suurimman virheen, mutta olkoot”, Konrad sanoi pyöräytti silmiään.
”Et kyllä tee virhettä ystäväiseni Konrad, olen avulias, hyvää juttuseuraa, enkä mikään huono taistelijakaan”, Kadar sanoi.
”Onkohan ihan viisasta ottaa arabialainen mukaamme, Konrad?”, Walter kysyi epäilevästi.
”Se jää nähtäväksi. Mennään kuitenkin hakemaan Reinhard”, Konrad sanoi ja ryhtyi kävelemään.
”Odotahan”, Kadar sanoi, ja poimi maasta kaksi sapelia ja toisen sapelihuotran. Hän kiinnitti toisen huotran vyötärölleen ja laittoi sapelit huotriin.
”Olen valmis, ylhäisyytenne”, Kadar sanoi hymyillen ja kumarsi teatraalisesti.
”Lähdetään”, Konrad sanoi.
”Ei, ei magiaa tehdä niin”, opettaja Hans Lehrer sanoi juuri teoriansa selittäneelle Reinhardille. ”Sinun pitää tietenkin myös ajatella mitä teet, mutta sinun täytyy myös tuntea mitä teet samanaikaisesti. Voit hahmottaa muodon käsilläsi, jotkut tekevät sen sauvalla. Sinun pitää myös täysin uskoa että pystyt saamaan jonkin asian tapahtumaan. Olet oikeilla jäljillä, mutta jätät sen puolitiehen.”
”Ymmärrän, opettaja”, Renhard sanoi ja pohti mitä hänelle oli sanottu.
He istuivat puupöydän ääressä, pääsalissa, jossa oli pääsisäänkäynti. He olivat siellä kahdestaan, muut olivat jo aikoja sitten olleet nukkumassa. Reinhard sai keisarin pyynnöstä yksityisopetusta. Reinhard oli opiskellut rankasti jo kaksi päivää. Hänelle oli vähitellen hahmottunut magian maailma ja pieni osa sen saloista. Reinhard alkoi jo ymmärtää magian toimintaperiaatteita, ja mistä se syntyy, mutta hän aavisti vain raapaisseensa sen valtavaa pintaa.
”Eli lyhkäisyydessään, ammennan voimani magian tuulista, mietin mitä teen, hahmotan mitä teen ja uskon mitä teen?”, Reinhard kysyi.
”Lyhkäisyydessään kyllä, mutta liittyyhän siihen paljon muutakin”, Hans sanoi.
Tietenkin, aina johonkin asiaan liittyi paljon muutakin.
Hans oli vanha velho, hän ei ollut minkään tietyn tyypin velho, vaan enemminkin taitaja kaikessa. Hänellä tuntui olevan vastaukset kaikkeen, liittyi se sitten magiaan tai ei. Hienon valkoinen parta ja hiukset koristivat häntä, ja hän näytti siltä että maailmalla ei olisi tarjottavana hänelle paljoa ihmettelemisen aihetta.
He istuivat puisessa pöydässä, sen keskellä oli sammunut kynttilä.
”Sytytähän tuo kynttilä”, Hans sanoi Reinhardille.
”Mutta eihän siinä ole sydäntä”, Reinhard ihmetteli.
”Ensimmäinen virhe Reinhard”, Hans sanoi hieman ankarasti ja heristi sormeaan. ”Eihän sinulla ole tulentekovälineitäkään. Emme me magian avulla tarvitse kaikkea. Sinun tarvitsee vain kuvitella, ja antaa mielikuvituksesi virrata. Tämä ei ole tiedettä, me emme toimi luonnonlakien mukaan. Me sen sijaan rikomme niitä.”
Reinhard nyökkäsi, ymmärtäen vanhuksen joka sanan. Hän vei oikean kätensä sammuneen kynttilän ruumiin päälle, ja ammensi voimiaan. Reinhard tunsi tuulien virtaavan lävitseen, ja hän ajatteli sytyttävänsä kynttilän uudelleen, uutena ja kokonaisena. Vähitellen, steariinin massa suureni, ja se pyöri spiraalissa hänen kätensä alla. Sydänlanka ilmestyi, ja steariini sitoutui sen ympärille. Ja liekki, se syttyi. Reinhard veti kätensä pois liekin luota ja huokaisi, sammuttaen kynttilän vahingossa.
”Vaikuttavaa Reinhard”, Hans sanoi, ja vei kätensä kynttilän yli nopeasti, sytyttäen sen uudelleen. ”Olet oppinut huomattavan paljon. Mutta aina on opittavaa, koskaan ei voi oppia kaikkea. Ei ole sellaista mistä voisi oppia aivan kaiken. Usko vanhaa miestä”, Hans sanoi ja hymyili lempeästi.
Samassa pääovet aukenivat ja aatelismies, arabialainen ja soturipappi astuivat sisään.
”Reinhard, sinua tarvitaan nyt. Ota tavarasi ja lähdetään”, Konrad sanoi vakava ilme kasvoillaan.
”Voi, voi. Juuri kun olit pääsemässä jonkin asian ytimeen”, Hans sanoi ja huokaisi. ”Mene sitten, tiedät aivan tarpeeksi, vaikka enemmänkin voisit osata.”
Reinhard hyppäsi tuolista ja puki päälleen naulakossa olleen rengaspanssarin, ja kiinnitti suuren miekkansa huotran selkäänsä.
”Reinhard”, Hans sanoi, ennen kuin Reinhard ehti ovesta ulos. ”Ota tämä.”
Vanhuksen käsiin ilmestyi kirja, jonka kannessa luki: ”Harjoitteleva Maagikko”
”Otsikko on tylsä, mutta siinä on paljon asiaa. Se kannattaa lukea”, Hans sanoi, Reinhardin ottaessa kirjan itselleen.
”Kiitos kaikesta herra Lehrer”, Reinhard sanoi ja teki puolikumarruksen.
”Oli ilo opettaa sinua, olet nopea oppimaan. Menehän nyt siitä, sinulla on varmasti tärkeä tehtävä edessäsi”, Hans sanoi ja iski silmäänsä.
Reinhard nyökkäsi ja poistui ovesta, jättäen sen auki.
Hans hymähti, ja pienellä kädenliikkeellä sulki oven heidän perässään, pamauttaen sen soimaavasti matkalaisten perään.
”Minnes me olemme menossa?”, Reinhard kysyi. ”Ja kuka tuo arabialainen on?”
”Salaam sinullekin, ystäväiseni. Olen Kadar Kadeen Abbas, arabialaisen kauppiaan poika”, Kadar sanoi ja puristi Reinhardin kättä.
”Olemme menossa Ulthuaniin”, Konrad sanoi. ”Kirja on menossa sinne, me menemme perässä. Mutta ensin poikkeamme Nordlandissa. Voisin itse asiassa vaihtaa sanan tai kaksi isäni kanssa.”
Konradin kasvot muuttuivat koviksi, hän ei ollut hyvissä väleissä isänsä kanssa.
”Haetaan jostain hevoset, pääsemme huomattavasti nopeammin”, Kadar ehdotti.
”Mainio idea, Kadar”, Konrad sanoi. ”Reinhardin ja minun hevoseni jäivät valitettavasti sen Fleischerin pirun linnaan. Ja luultavasti linnaa ei enää ole.”
Konrad oli hetken hiljaa.
”Haemme kait sitten uudet keisarillisilta talleilta”, Konrad sanoi ja näytti suuntaa nyökäten.
”Pötyä!”, Kadar ilmoitti ja kaikki kääntyivät katsomaan häntä. ”Serkullani Abdulilla on hieno arabialaisten hevosten kauppa vain kilometri Altdorfin pohjoisportista eteenpäin. Arabialaiset ratsut ovat paljon parempia kun Keisarikuntalaiset.”
Konrad mietti asiaa hetkisen.
”Hyvä on sitten, mennään serkkusi luokse, johda sinä meitä”, Konrad sanoi ja viittoi Kadaria edelleen.
He kulkivat pohjoisportin läpi, ja pian saapuivat tienristeykseen, jossa oli arabialainen, hevosaitaus ja yksinäinen suurehko teltta. Arabialainen näytti tylsistyneeltä, mutta valo syttyi hänen kasvoilleen hänen nähdessä.
”Sabah al khair Kadar!”, arabialainen huudahti ja halasi serkkuaan tuttavallisesti. ”Salaam, teillekin herrat. Olen Abdul Abbas, vaatimaton arabialainen kauppias.”
”Sabah alnur, Abdul”, Kadar sanoi ja hymyili. ”Emme ole nähneet aikoihin. Kuinka ovat kaupat menneet?”
”Todella hyvin! Nämä hevoset myyvät itse itsensä!”, Abdul sanoi innostuneena. levittäen käsiään. ”Mutta eihän tähän aikaan täällä yleensä kulje ketään. Olen myynyt jo puolet tänne tuomista hevosistani, kun olen myynyt loputkin, matkustan turvallisesti takaisin Copheriin…mutta, valitettavasti olen seikkailija mieleltäni, sydämeltäni kauppias. Ja maailmasta on vielä paljon näkemättä, voisin luultavasti sijoittaa rahani jotenkin, ja hankkia enemmänkin rahaa.”
”Altdorfiin ei kannata mennä, siellä on puhkeamassa pahanlaatuinen myrsky jonka alle ei kannata jäädä”, Konrad sanoi.
”Jaa, ajattelinkin suunnata ennemmin Estalian tai Tilean alueelle, siellä on aina jostain pulaa tai tarvetta”, arabialainen aprikoi ja rahnutti pientä mustaa pukinpartaansa.
Reinhard yskäisi vieressä.
”Ainiin, vaikka kuinka haluaisin jutella kanssasi, serkkuni, meillä on kuitenkin kiire. Meidän pitäisi suunnata nopeasti Salzenmundiin”, Kadar sanoi, ja Konrad hieman hämmästyi arabialaisen tietämyksestä Nordlandin pääkaupungista. ”Joten, voisimme hieroa kenties kauppoja kanssasi, tarvitsisimme neljä hevosta.”
”Yksi hevonen maksaa kaksi kultasuvereenia, mutta, koska olet serkkuni, ja te ostatte neljä hevosta, saatte ne…sanotaanko kuudella suvereenilla?”
”Voi serkkuseni!”, Kadar naurahti. ”Olisin valmis maksamaan noista hevosista puolet siitä hinnasta!”
”Voi voi, serkkuseni…”
Keskustelu jatkui noin puolisen tuntia, kunnes hinnaksi lopulta sovittiin neljä kultasuvereenia, eli 120’ hopearahaa. Reinhard meinasi menettää hermonsa yhdessä vaiheessa keskustelua ja vain Walterin lempeät sanat saivat hänet rauhoittumaan.
”Ryöstät minut serkkuni, mutta, onhan raha rahaa”, Abdul sanoi, samalla kun raha vaihtoi omistajaa. ”Katsotaanhan teidän hevosenne.”
Hevosia oli noin kaksi tusinaa, joten oli paljon mistä valita. Kaikki ottivat syystä ja toisesta oriin. Walter ratsasti tummanruskealla, Kadar vaaleanruskealla ja Konrad ja Reinhard mustilla. He ottivat hevosensa ja valmistautuivat lähtemään.
”Bissalama serkkuni, onnea tielle!”, Abdul toivotti vielä ennen lähtöä.
”Kiitos Abdul, en tule unohtamaan anteliaisuuttasi. Toivottavasti tapaamme vielä”, Kadar sanoi.
”Toivon sitä itsekin”, Abdul vastasi.
”Ma´assalama Abdul”
”Ma´assalama Kadar”
Ja näin he hyvästelivät, ja joukkio ratsasti pohjoiseen, kohti Nordlandia. Kohti Salzenmundin kaupunkia.
Vain muutaman kymmenen kilometrin jälkeen he saapuivat pieneen Dorchenin kylään. Kylä oli köyhä, mutta he ostivat ruokaa matkalleen, olihan heillä matkaa Salzenmundiin noin neljäsataa kilometriä linnuntietä.
Kyseiset muonat riittäisivät vain puoleen matkasta, majatalon pitäjä ei pystynyt myymään enempää.
He matkustivat tasaista vauhtia, mutta he välillä innostivat hevosensa raviin, vaikka kyseessä olikin yleinen kulkureitti Keisarikunnan metsissä. Yhdessä vaiheessa Kadar meinasi törmätä kulman takana tuleviin vankkureihin, mutta hän oli taitava hevosmies, ja onnistui juuri väistämään vankkurit(vanhemmanpuoleisen kauppiaan heittäen solvauksia hänen peräänsä nykyajan nuorista).
Ensimmäinen päivä vaihtui, ja he olivat taittaneet melkein neljäsosan matkasta.
He yöpyivät Kutelholzin kylässä, joka oli sekin köyhä, majatalon omistajaa lukuun ottamatta. Hän oli tienannut omaisuuksia sijoittamalla hienoon majataloon tienvarressa. Hän oli nuuka mies, mutta muuten varsin mukava.
Kadar istui pöydässä tovereittensa kanssa. He keskustelivat parhaillaan miten raha riittää, heillä oli enää kymmenen hopearahaa jäljellä. Tuopit olivat tietysti maksaneet vain kaksi kuparikolikkoa, ja kaksitoista kuparikolikkoa oli yksi hopeashillinki. Kuitenkin oltiin samaa mieltä että he tarvitsisivat lisää jos he meinasivat ostaa vielä muonat matkalle Ulthuaniin. Kadar ei jaksanut kuunnella enää miesten väittelyä miten saada rahaa, vaan otti yhden hörpyn oluttaan ja nousi pöydästä.
Taverna oli varsin täynnä, itse asiassa vain kaksi pöytää koko tilasta ei ollut täynnä. Hän käveli vakaasti kohti tavernan nurkkaa, jossa oli suhteellisen uuden näköinen luuttu. Hän tarttui luuttuun, kenenkään huomaamatta. Mutta kun hän alkoi soittaa sitä, tavernaan tuli hiljaista.
Luuttu oli epävireessä, Kadar tiesi sen. Hän viritti sitä hetken, ja kun hän oli tyytyväinen, hän otti jakkaran vierestä ja istui sille, laittaen luutun polvelleen.
Hänen oikean käden sormensa tanssivat luutun kahdellatoista kielellä, tarkasti ja nopeasti. Kadarin vasen käsi hyppi otelaudalla, sekin tarkka ja harjaantunut soittamaan. Hän soitti aluksi arabialaista musiikkia, rauhallista ja hiljentävää. Kadar eteni kuitenkin hetken kuluttua Keisarikunnalle tuttuihin sävelmiin.
Arabialainen nuorimies nousi seisomaan, ja kannusti muut mukaan tuttuun hilpeään sävelmään ”Kolme pientä skavenia”. Kaikki tunsivat sanat ja he lauloivat suhteellisen hyvin sävelen mukaan. Loppuun Kadar esitti vakavan kappaleen, sekin tuttu, mutta vaikea soittaa. ”Karak Azgalin holvit”, oli sävelmän nimi, ja kaikki tiesivät tämän surumielisen kappaleen sanat. Luuttu lauloi, ja se lauloi kauniisti, tuntui kuin arabialaisen molemmat kädet olisivat täydellisessä sopusoinnussa keskenään, täydentäen toisiaan. Sävelmä alkoi kääpiövaltakunnan perustamisesta se jatkui örkkejen ja lohikäärmeen tuloon. Laulu jatkui Skalf Lohikäärmeen surmaajan saapumiseen, ja eeppiseen kamppailuun lohikäärmeen kanssa, joka johti kääpiön voittoon. Lopulta laulu päättyi, surullisiin sävelmiin, kun tyhjät hallit kertoivat mykkänä surullista tarinaa.
Kadar kumarsi aplodejen, hurraa-huutojen ja nyyhkytysten aikana. Hän asetti luutun paikalleen ja kolikkoja lenteli hänen jalkojensa juureen, hopeisia, kuparisia, ja jopa pari kultaista.
”Poika on lahjakas”, Konrad sanoi ja taputti käsiään.
”Todellakin”, Walter sanoi kyynelissä. ”Hän sai käsitykseni muuttumaan. Kadar on hyvä ja lahjakas poika.”
Reinhard hiukan hymyili vieressä, katsoen Walterin vuodatusta. Taputtaessaan hän ajatteli, että hänkin voisi joskus olla yhtä hyvä kun Kadar.
Aamulla he lähtivät, omistaen nyt yli viisikymmentä hopeakolikkoa.
”Sinä jaksat tosiaankin yllättää, en tiennyt että osaat soittaa luuttua niin mestarin ottein!”, Konrad ihmetteli.
”Noh, olen harjoitellut yhdeksänvuotiaasta lähtien, eli kaksitoista vuotta. En voi sanoa kuitenkaan itseäni mestariksi, olen vain alkutaipaleella”, Kadar vastasi, vaikka selvästikin nautti kehuista.
”Etkö sinä hieman liioittele?”, Reinhard kysyi.
”En”, Kadar vastasi koruttomasti. ”Luuttu tarjoaa lukemattomia mahdollisuuksia, esittää tuttuja sävelmiä tietysti. Mutta, luoda vielä omia, se on aivan oma lukunsa”, Kadar sanoi.
”Voisitko kenties opettaa minua?”, Reinhard kysyi kohteliaasti.
”Na´am Reinhard”, Kadar sanoi ja nyökkäsi myöntävästi.
”Ja kieltäsi?”, Reinhard kysyi ja kaikki puhkesivat iloiseen nauruun.
He päättivät ”lainata” luuttua Konradin isän linnasta, Salzenmundista. Se olisi edullisin ratkaisu, ja Reinhardilla olisi runsaasti aikaa opetella merimatkalla.
Neljää päivää myöhemmin, neljännen päivän aamuna, kun he olivat matkanneet yli Ulvovien kukkuloiden ja Drakwaldin metsän; he vihdoin saapuivat Salzenmundin kaupunkiin.
Salzenmund ei ollut kovin iso, verrattuna muihin provinssien ja maakuntien pääkaupunkeihin. Vähän yli viisituhatta asukasta asui siellä ja se vaikutti maalaismarkkinoilta verrattuna Altdorfiin. Linna kuitenkin kohosi mäenpäällä, pääkadun päässä. Se oli vanha, mutta harvoin käytetty sodassa. Linna oli enemmänkin paronin vallan merkki.
He ratsastivat linnanporteille, jossa porttivahdit odottivat, hilparit käsissään.
”Mitä asiaa teillä on Georg Kriegerin, Nordlandin paronin linnaan?”, vartija sanoi monotonisella äänellä, katsomatta ylös.
Kukaan ei sanonut mitään. Hetken kuluttua vartija katsoi ylös ratsastajiin ja tarttui hilpariinsa kahdella kädellä.
”Mitä asiaa…”, vartija sanoi ja hänen leukansa loksahti. ”Konrad…hyvää päivää. Anna kun hoidan hevosenne. Nostakaa rautaverkko!”, mies kuulutti ylöspäin.
Joukko luovutti ratsunsa, ja he astelivat sisään porteista. Linna oli tuttu Konradille, ja hän suuntasi sydänlinnakkeeseen varman päättäväisesti.
”Eikös isäsi ole hieman huonoissa väleissä kanssasi Konrad?”, Walter uteli.
Konrad hymähti.
”Tuo on vähättelyä, emme ole puhuneet kahteenkymmeneen vuoteen. Hänestä on tullut vainoharhainen. Georg pelkää että syrjäytän hänet, ja syyttää minua Ludwigin nykyisestä kohtalosta”, Konrad sanoi synkeämielisesti.
”Miksi et puhu hänestä isänäsi? Vaan Georgina?”, Kadar kysyi kiinnostustaan.
”En pidä häntä isänäni. Olemme vain kaksi muukalaista, jotka tuntevat toisensa hyvin”, Konrad sanoi happamasti sen myöntäen.
He astelivat päähalliin, josta johti kaksi porraskäytävää ruokasaliin, oikealta ja vasemmalta. He kulkivat oikeanpuoleista ylös, ja saapuivat huoneeseen, jossa oli suuri pöytä ruokailijoineen. Vanha mies pöydässä, karkeapiirteinen ja harmaahiuksinen, istui pöydän päässä. Mies söi parhaillaan viiriäistä.
Hän kohotti katseensa syödessään viiriäisen koipea ja näytti siltä kun olisi nähnyt aaveen.
”Hyvää huomenta”, Konrad sanoi tavallisella äänellään, kädet puuskassa. ”Isä.”
_____________
Joo, tuli vähäsen kirjoiteltua. Jatkoa yritän saada tällä viikolla vielä aikaa. Kommenttia kaipailisin...
Edelliset osat
_\/___I___
Konrad tarttui arabialaiseen kovakouraisesti ja nosti tätä ryntäistä hieman maankamaran yläpuolelle.
”Minne he vievät kirjan?”, Konrad kysyi, ja ravisti hiukan arabialaista ilmassa.
”Kuules, vanhus”, Konrad irvisti ja ravisti miestä hiukan lisää. ”Et saa minusta mitään tietoja ravistelemalla. En tule puhumaan.”
Konrad heitti miehen katukivetykselle. Walter katsoi vierestä, hänelle tällainen kuritus oli aivan oikeudenmukaista, olihan kyseessä vääräuskoinen.
”Älä heittäydy hankalaksi poika”, Walter sanoi.
”Te ette pelota minua.”
”Ei siitä ole kysymys. Miksi et kertoisi? Kerrot ennemmin tai myöhemmin”, Konrad sanoi muuttamatta äänenpainoaan yhtään. ”Saat itse asiassa valita, lähdetkö täältä ilman sormia, varpaita, silmiä ja korvia, vai kaikki ne turvallisesti tallella.”
Mies nielaisi ankarasti, hän yritti ilmeisesti kuumeisesti miettiä vaihtoehtojaan. Oliko hänellä niitä?
”Pakoon ei kannata yrittää, sen voin taata”, Ludwig sanoi ja pyöräytti samalla veistään taitavasti vasemmassa kädessään.. ”Miehiäni on ympäri tätä naapurustoa, katselemassa meitä. He eivät ole ehkä yhtä armollisia kuin me.”
”Mitä sinulla on menettävää? Olet jäänyt taakse, eivät he sinua kaipaa takaisin, kaikenlisäksi, eivät he etsi sinua käsiinsä jos kerrot meille. Sillä he tulevat luultavasti kuolemaan ennen sinua”, Konrad sanoi johdattelevasti.
Mies nousi pystyyn jaloilleen, ja mietti hetken. Tarkemmin katstottuna arabialainen oli jäntevä, hänen partansa oli ajeltu vastikään, ja hänen ruskeista silmistään paistoi selvä nokkeluus. Hän oli pukeutunut tummanpunaiseen liiviin, jonka alla vaaleanruskea paita. Hänen ranteissaan oli nahkakiristimet ja hänellä oli tummansiniset pussihousut. Miehellä oli myös arabialaisille ominainen päätä peittävä huivi, joka sekin oli tummanpunainen.
”Ulthuan”, arabialainen sanoi. ”Sinne he ovat menossa. Itseasiassa, mielenkiintoista oli se, miksi en kertonut jo äsken. Vihasin niitä kapisia koiria.”
”Ehkä yritit viimeisen kerran voittaa heidän luottamuksensa, vaikka he eivät täällä olleet”, Konrad pähkäili.
”Se on hyvinkin mahdollista. Näytät olevan puhekykyinen ja viisas mies. Mikä on nimesi?”
”Olen Konrad Krieger, Nordlandin paronin poika. Kuka itse mahdat olla?”
”Kadar Kadeen Abbas, palveluksessanne ylhäisyys. Itse olen vain erään vanhan kauppiassuvun nuorin vesa. En minkään paronin poika”, arabialainen esitteli itsensä.
”Niin, mutta Nordland on pieni provinssi, täynnä rosvoja ja ilkeitä pirulaisia.”
”On siellä Laurelornin metsä”, nuorukainen sanoi.
”Todellakin. Mistä tiesit sen?”, Konrad kysyi uteliaana.
”Tiedän monia asioita, me arabialaiset olemme nähneet enemmän maailmaa kuin te Keisarikunnan asukkaat.”
”Ehkä vain maailma on nähnyt liikaa Keisarikuntaa, kuin sinäkin tiedät maamme ihmeistä”, Konrad sanoi, arabialaisen naurahtaessa hyvänsuopeasti.
”Voi, te todellakin olette lyhytnäköisiä. Voisin kertoa niin paljon maailman ja Arabian ihmeistä. Mutta aistin että ajankohta ei ole kaikista sopivin tarinankertomiselle”, Kadar lisäsi.
”Olet oikeassa arabialainen. Olemme itse asiassa aika kiireisiä sen kirjan kanssa”, Walter sanoi.
”Saattaisitte saada aluksen kiinni, se on todella täyteen ahdettu ja menimme läpi myrskyn vastikään, joka repi hieman purttamme”, Kadar sanoi.
”Se on onnemme, mutta meidän on valitettavasti matkustettava Nordlandiin saakka. En usko että saisimme yhtään laivaa Altdorfistä joka uskaltaisi hyökätä arabialaislaivan kimppuun. Muuten, minkä takia he ovat viemässä kirjaa Ulthuaniin?”, Konrad kysyi.
”Se liittyy jotenkin johonkin rituaaliin, johon kyseistä kirjaa tarvitaan. Kuolleiden saarelle meidän sanottiin purjehtivan”, arabialainen sanoi.
”Kuolleiden saarelle!”, Konrad naurahti. ”He eivät koskaan pääsisi edes kilometrin päähän Lothernin kaupungista. No, ainakaan meidän ei tarvitse kirjan hävittämisestä huolehtia.”
”Siinä on yksi mutta”, Kadar sanoi nostaen etusormensa pystyyn. ”Ilmeisesti joku mies tai organisaatio on kerännyt merirosvoja joka puolelta tätä pallonpuoliskoa. Arabiasta, Tileasta, Estaliasta ja Rajaprinsseiltä on saapumassa laivoja Ulthuanin lähistölle, kuulin jopa Naggarothista saapuvista merirosvoista. Laivojen määrä on kuulemma valtava, pelkästään Arabian osuus kattaisi monta laivastoa. He voivat hyvinkin murtaa Lothernin puolustukset”, arabialainen sanoi ilmeisesti huolissaan.
”Sitten meidän on todellakin toimittava, tehtävä jotain. Seuraukset voisivat olla katastrofaaliset koko maailmalle”, Konrad sanoi. ”Ludwig, sinun on hoidettava asioita täällä Altdorfissa puolestani. Kuolemankultti yrittää ottaa valtaa, estä se. Sinulla on karismaa ja mainetta, yritä yhdistää kaikki jengit yhdeksi. Vain siten voimme jotenkin estää valtavat tuhot Altdorfissa”, Konrad sanoi.
”Minä teen parhaani Konrad. Kutsun jengit kokoon huomenna. En voi luvata mitään, mutta teen voitavani”, Ludwig sanoi, aivan kuin suuri taakka olisi nostettu hänen hartioilleen.
”Luotan sinuun veljeni, olen aina luottanut”, Konrad sanoi veljelleen. ”Kaikki vielä järjestyy, vaikka kaikki näyttää todella kaoottiselta tällä hetkellä.”
”Uskon että sinä onnistut tehtävässäsi, tavalla tai toisella. Näemme vielä, veli”, Ludiwig sanoi, ja halasi Konradia veljellisesti, läimäyttäen kämmenensä tämän selkään.
”Lopetetaan tämä tunteilu, meillä on paljon tehtävää. Hyvästi”, Ludiwig sanoi hymyillen ilkikurisesti, ja poistui Veronkiertäjineen Altdorfin kujille.
Laiturin ylle laskeutui hetken siunattu hiljaisuus.
”Minun pitää nyt mennä hakemaan ystävääni, Kadar”, Konrad sanoi ja käännähti jo lähtemään Walterin kanssa.
”Odotas ystäväiseni”, Kadar sanoi ja Konrad kierähti hiukan arabialaiseen päin. ”Jos ei olisi haitaksi, kulkisin mielelläni kanssanne. Olen kaukana kotoa eikä minulla ole pahemmin tekemistäkään. Jos, tietenkin haluatte lisää matkaseuraa.”
Konrad päästi raskaasti ilmat ulos keuhkoistaan.
”Noh, tule mukaan, luotan sinuun jostain oudosta syystä. Saatan kyllä tehdä elämäni suurimman virheen, mutta olkoot”, Konrad sanoi pyöräytti silmiään.
”Et kyllä tee virhettä ystäväiseni Konrad, olen avulias, hyvää juttuseuraa, enkä mikään huono taistelijakaan”, Kadar sanoi.
”Onkohan ihan viisasta ottaa arabialainen mukaamme, Konrad?”, Walter kysyi epäilevästi.
”Se jää nähtäväksi. Mennään kuitenkin hakemaan Reinhard”, Konrad sanoi ja ryhtyi kävelemään.
”Odotahan”, Kadar sanoi, ja poimi maasta kaksi sapelia ja toisen sapelihuotran. Hän kiinnitti toisen huotran vyötärölleen ja laittoi sapelit huotriin.
”Olen valmis, ylhäisyytenne”, Kadar sanoi hymyillen ja kumarsi teatraalisesti.
”Lähdetään”, Konrad sanoi.
”Ei, ei magiaa tehdä niin”, opettaja Hans Lehrer sanoi juuri teoriansa selittäneelle Reinhardille. ”Sinun pitää tietenkin myös ajatella mitä teet, mutta sinun täytyy myös tuntea mitä teet samanaikaisesti. Voit hahmottaa muodon käsilläsi, jotkut tekevät sen sauvalla. Sinun pitää myös täysin uskoa että pystyt saamaan jonkin asian tapahtumaan. Olet oikeilla jäljillä, mutta jätät sen puolitiehen.”
”Ymmärrän, opettaja”, Renhard sanoi ja pohti mitä hänelle oli sanottu.
He istuivat puupöydän ääressä, pääsalissa, jossa oli pääsisäänkäynti. He olivat siellä kahdestaan, muut olivat jo aikoja sitten olleet nukkumassa. Reinhard sai keisarin pyynnöstä yksityisopetusta. Reinhard oli opiskellut rankasti jo kaksi päivää. Hänelle oli vähitellen hahmottunut magian maailma ja pieni osa sen saloista. Reinhard alkoi jo ymmärtää magian toimintaperiaatteita, ja mistä se syntyy, mutta hän aavisti vain raapaisseensa sen valtavaa pintaa.
”Eli lyhkäisyydessään, ammennan voimani magian tuulista, mietin mitä teen, hahmotan mitä teen ja uskon mitä teen?”, Reinhard kysyi.
”Lyhkäisyydessään kyllä, mutta liittyyhän siihen paljon muutakin”, Hans sanoi.
Tietenkin, aina johonkin asiaan liittyi paljon muutakin.
Hans oli vanha velho, hän ei ollut minkään tietyn tyypin velho, vaan enemminkin taitaja kaikessa. Hänellä tuntui olevan vastaukset kaikkeen, liittyi se sitten magiaan tai ei. Hienon valkoinen parta ja hiukset koristivat häntä, ja hän näytti siltä että maailmalla ei olisi tarjottavana hänelle paljoa ihmettelemisen aihetta.
He istuivat puisessa pöydässä, sen keskellä oli sammunut kynttilä.
”Sytytähän tuo kynttilä”, Hans sanoi Reinhardille.
”Mutta eihän siinä ole sydäntä”, Reinhard ihmetteli.
”Ensimmäinen virhe Reinhard”, Hans sanoi hieman ankarasti ja heristi sormeaan. ”Eihän sinulla ole tulentekovälineitäkään. Emme me magian avulla tarvitse kaikkea. Sinun tarvitsee vain kuvitella, ja antaa mielikuvituksesi virrata. Tämä ei ole tiedettä, me emme toimi luonnonlakien mukaan. Me sen sijaan rikomme niitä.”
Reinhard nyökkäsi, ymmärtäen vanhuksen joka sanan. Hän vei oikean kätensä sammuneen kynttilän ruumiin päälle, ja ammensi voimiaan. Reinhard tunsi tuulien virtaavan lävitseen, ja hän ajatteli sytyttävänsä kynttilän uudelleen, uutena ja kokonaisena. Vähitellen, steariinin massa suureni, ja se pyöri spiraalissa hänen kätensä alla. Sydänlanka ilmestyi, ja steariini sitoutui sen ympärille. Ja liekki, se syttyi. Reinhard veti kätensä pois liekin luota ja huokaisi, sammuttaen kynttilän vahingossa.
”Vaikuttavaa Reinhard”, Hans sanoi, ja vei kätensä kynttilän yli nopeasti, sytyttäen sen uudelleen. ”Olet oppinut huomattavan paljon. Mutta aina on opittavaa, koskaan ei voi oppia kaikkea. Ei ole sellaista mistä voisi oppia aivan kaiken. Usko vanhaa miestä”, Hans sanoi ja hymyili lempeästi.
Samassa pääovet aukenivat ja aatelismies, arabialainen ja soturipappi astuivat sisään.
”Reinhard, sinua tarvitaan nyt. Ota tavarasi ja lähdetään”, Konrad sanoi vakava ilme kasvoillaan.
”Voi, voi. Juuri kun olit pääsemässä jonkin asian ytimeen”, Hans sanoi ja huokaisi. ”Mene sitten, tiedät aivan tarpeeksi, vaikka enemmänkin voisit osata.”
Reinhard hyppäsi tuolista ja puki päälleen naulakossa olleen rengaspanssarin, ja kiinnitti suuren miekkansa huotran selkäänsä.
”Reinhard”, Hans sanoi, ennen kuin Reinhard ehti ovesta ulos. ”Ota tämä.”
Vanhuksen käsiin ilmestyi kirja, jonka kannessa luki: ”Harjoitteleva Maagikko”
”Otsikko on tylsä, mutta siinä on paljon asiaa. Se kannattaa lukea”, Hans sanoi, Reinhardin ottaessa kirjan itselleen.
”Kiitos kaikesta herra Lehrer”, Reinhard sanoi ja teki puolikumarruksen.
”Oli ilo opettaa sinua, olet nopea oppimaan. Menehän nyt siitä, sinulla on varmasti tärkeä tehtävä edessäsi”, Hans sanoi ja iski silmäänsä.
Reinhard nyökkäsi ja poistui ovesta, jättäen sen auki.
Hans hymähti, ja pienellä kädenliikkeellä sulki oven heidän perässään, pamauttaen sen soimaavasti matkalaisten perään.
”Minnes me olemme menossa?”, Reinhard kysyi. ”Ja kuka tuo arabialainen on?”
”Salaam sinullekin, ystäväiseni. Olen Kadar Kadeen Abbas, arabialaisen kauppiaan poika”, Kadar sanoi ja puristi Reinhardin kättä.
”Olemme menossa Ulthuaniin”, Konrad sanoi. ”Kirja on menossa sinne, me menemme perässä. Mutta ensin poikkeamme Nordlandissa. Voisin itse asiassa vaihtaa sanan tai kaksi isäni kanssa.”
Konradin kasvot muuttuivat koviksi, hän ei ollut hyvissä väleissä isänsä kanssa.
”Haetaan jostain hevoset, pääsemme huomattavasti nopeammin”, Kadar ehdotti.
”Mainio idea, Kadar”, Konrad sanoi. ”Reinhardin ja minun hevoseni jäivät valitettavasti sen Fleischerin pirun linnaan. Ja luultavasti linnaa ei enää ole.”
Konrad oli hetken hiljaa.
”Haemme kait sitten uudet keisarillisilta talleilta”, Konrad sanoi ja näytti suuntaa nyökäten.
”Pötyä!”, Kadar ilmoitti ja kaikki kääntyivät katsomaan häntä. ”Serkullani Abdulilla on hieno arabialaisten hevosten kauppa vain kilometri Altdorfin pohjoisportista eteenpäin. Arabialaiset ratsut ovat paljon parempia kun Keisarikuntalaiset.”
Konrad mietti asiaa hetkisen.
”Hyvä on sitten, mennään serkkusi luokse, johda sinä meitä”, Konrad sanoi ja viittoi Kadaria edelleen.
He kulkivat pohjoisportin läpi, ja pian saapuivat tienristeykseen, jossa oli arabialainen, hevosaitaus ja yksinäinen suurehko teltta. Arabialainen näytti tylsistyneeltä, mutta valo syttyi hänen kasvoilleen hänen nähdessä.
”Sabah al khair Kadar!”, arabialainen huudahti ja halasi serkkuaan tuttavallisesti. ”Salaam, teillekin herrat. Olen Abdul Abbas, vaatimaton arabialainen kauppias.”
”Sabah alnur, Abdul”, Kadar sanoi ja hymyili. ”Emme ole nähneet aikoihin. Kuinka ovat kaupat menneet?”
”Todella hyvin! Nämä hevoset myyvät itse itsensä!”, Abdul sanoi innostuneena. levittäen käsiään. ”Mutta eihän tähän aikaan täällä yleensä kulje ketään. Olen myynyt jo puolet tänne tuomista hevosistani, kun olen myynyt loputkin, matkustan turvallisesti takaisin Copheriin…mutta, valitettavasti olen seikkailija mieleltäni, sydämeltäni kauppias. Ja maailmasta on vielä paljon näkemättä, voisin luultavasti sijoittaa rahani jotenkin, ja hankkia enemmänkin rahaa.”
”Altdorfiin ei kannata mennä, siellä on puhkeamassa pahanlaatuinen myrsky jonka alle ei kannata jäädä”, Konrad sanoi.
”Jaa, ajattelinkin suunnata ennemmin Estalian tai Tilean alueelle, siellä on aina jostain pulaa tai tarvetta”, arabialainen aprikoi ja rahnutti pientä mustaa pukinpartaansa.
Reinhard yskäisi vieressä.
”Ainiin, vaikka kuinka haluaisin jutella kanssasi, serkkuni, meillä on kuitenkin kiire. Meidän pitäisi suunnata nopeasti Salzenmundiin”, Kadar sanoi, ja Konrad hieman hämmästyi arabialaisen tietämyksestä Nordlandin pääkaupungista. ”Joten, voisimme hieroa kenties kauppoja kanssasi, tarvitsisimme neljä hevosta.”
”Yksi hevonen maksaa kaksi kultasuvereenia, mutta, koska olet serkkuni, ja te ostatte neljä hevosta, saatte ne…sanotaanko kuudella suvereenilla?”
”Voi serkkuseni!”, Kadar naurahti. ”Olisin valmis maksamaan noista hevosista puolet siitä hinnasta!”
”Voi voi, serkkuseni…”
Keskustelu jatkui noin puolisen tuntia, kunnes hinnaksi lopulta sovittiin neljä kultasuvereenia, eli 120’ hopearahaa. Reinhard meinasi menettää hermonsa yhdessä vaiheessa keskustelua ja vain Walterin lempeät sanat saivat hänet rauhoittumaan.
”Ryöstät minut serkkuni, mutta, onhan raha rahaa”, Abdul sanoi, samalla kun raha vaihtoi omistajaa. ”Katsotaanhan teidän hevosenne.”
Hevosia oli noin kaksi tusinaa, joten oli paljon mistä valita. Kaikki ottivat syystä ja toisesta oriin. Walter ratsasti tummanruskealla, Kadar vaaleanruskealla ja Konrad ja Reinhard mustilla. He ottivat hevosensa ja valmistautuivat lähtemään.
”Bissalama serkkuni, onnea tielle!”, Abdul toivotti vielä ennen lähtöä.
”Kiitos Abdul, en tule unohtamaan anteliaisuuttasi. Toivottavasti tapaamme vielä”, Kadar sanoi.
”Toivon sitä itsekin”, Abdul vastasi.
”Ma´assalama Abdul”
”Ma´assalama Kadar”
Ja näin he hyvästelivät, ja joukkio ratsasti pohjoiseen, kohti Nordlandia. Kohti Salzenmundin kaupunkia.
Vain muutaman kymmenen kilometrin jälkeen he saapuivat pieneen Dorchenin kylään. Kylä oli köyhä, mutta he ostivat ruokaa matkalleen, olihan heillä matkaa Salzenmundiin noin neljäsataa kilometriä linnuntietä.
Kyseiset muonat riittäisivät vain puoleen matkasta, majatalon pitäjä ei pystynyt myymään enempää.
He matkustivat tasaista vauhtia, mutta he välillä innostivat hevosensa raviin, vaikka kyseessä olikin yleinen kulkureitti Keisarikunnan metsissä. Yhdessä vaiheessa Kadar meinasi törmätä kulman takana tuleviin vankkureihin, mutta hän oli taitava hevosmies, ja onnistui juuri väistämään vankkurit(vanhemmanpuoleisen kauppiaan heittäen solvauksia hänen peräänsä nykyajan nuorista).
Ensimmäinen päivä vaihtui, ja he olivat taittaneet melkein neljäsosan matkasta.
He yöpyivät Kutelholzin kylässä, joka oli sekin köyhä, majatalon omistajaa lukuun ottamatta. Hän oli tienannut omaisuuksia sijoittamalla hienoon majataloon tienvarressa. Hän oli nuuka mies, mutta muuten varsin mukava.
Kadar istui pöydässä tovereittensa kanssa. He keskustelivat parhaillaan miten raha riittää, heillä oli enää kymmenen hopearahaa jäljellä. Tuopit olivat tietysti maksaneet vain kaksi kuparikolikkoa, ja kaksitoista kuparikolikkoa oli yksi hopeashillinki. Kuitenkin oltiin samaa mieltä että he tarvitsisivat lisää jos he meinasivat ostaa vielä muonat matkalle Ulthuaniin. Kadar ei jaksanut kuunnella enää miesten väittelyä miten saada rahaa, vaan otti yhden hörpyn oluttaan ja nousi pöydästä.
Taverna oli varsin täynnä, itse asiassa vain kaksi pöytää koko tilasta ei ollut täynnä. Hän käveli vakaasti kohti tavernan nurkkaa, jossa oli suhteellisen uuden näköinen luuttu. Hän tarttui luuttuun, kenenkään huomaamatta. Mutta kun hän alkoi soittaa sitä, tavernaan tuli hiljaista.
Luuttu oli epävireessä, Kadar tiesi sen. Hän viritti sitä hetken, ja kun hän oli tyytyväinen, hän otti jakkaran vierestä ja istui sille, laittaen luutun polvelleen.
Hänen oikean käden sormensa tanssivat luutun kahdellatoista kielellä, tarkasti ja nopeasti. Kadarin vasen käsi hyppi otelaudalla, sekin tarkka ja harjaantunut soittamaan. Hän soitti aluksi arabialaista musiikkia, rauhallista ja hiljentävää. Kadar eteni kuitenkin hetken kuluttua Keisarikunnalle tuttuihin sävelmiin.
Arabialainen nuorimies nousi seisomaan, ja kannusti muut mukaan tuttuun hilpeään sävelmään ”Kolme pientä skavenia”. Kaikki tunsivat sanat ja he lauloivat suhteellisen hyvin sävelen mukaan. Loppuun Kadar esitti vakavan kappaleen, sekin tuttu, mutta vaikea soittaa. ”Karak Azgalin holvit”, oli sävelmän nimi, ja kaikki tiesivät tämän surumielisen kappaleen sanat. Luuttu lauloi, ja se lauloi kauniisti, tuntui kuin arabialaisen molemmat kädet olisivat täydellisessä sopusoinnussa keskenään, täydentäen toisiaan. Sävelmä alkoi kääpiövaltakunnan perustamisesta se jatkui örkkejen ja lohikäärmeen tuloon. Laulu jatkui Skalf Lohikäärmeen surmaajan saapumiseen, ja eeppiseen kamppailuun lohikäärmeen kanssa, joka johti kääpiön voittoon. Lopulta laulu päättyi, surullisiin sävelmiin, kun tyhjät hallit kertoivat mykkänä surullista tarinaa.
Kadar kumarsi aplodejen, hurraa-huutojen ja nyyhkytysten aikana. Hän asetti luutun paikalleen ja kolikkoja lenteli hänen jalkojensa juureen, hopeisia, kuparisia, ja jopa pari kultaista.
”Poika on lahjakas”, Konrad sanoi ja taputti käsiään.
”Todellakin”, Walter sanoi kyynelissä. ”Hän sai käsitykseni muuttumaan. Kadar on hyvä ja lahjakas poika.”
Reinhard hiukan hymyili vieressä, katsoen Walterin vuodatusta. Taputtaessaan hän ajatteli, että hänkin voisi joskus olla yhtä hyvä kun Kadar.
Aamulla he lähtivät, omistaen nyt yli viisikymmentä hopeakolikkoa.
”Sinä jaksat tosiaankin yllättää, en tiennyt että osaat soittaa luuttua niin mestarin ottein!”, Konrad ihmetteli.
”Noh, olen harjoitellut yhdeksänvuotiaasta lähtien, eli kaksitoista vuotta. En voi sanoa kuitenkaan itseäni mestariksi, olen vain alkutaipaleella”, Kadar vastasi, vaikka selvästikin nautti kehuista.
”Etkö sinä hieman liioittele?”, Reinhard kysyi.
”En”, Kadar vastasi koruttomasti. ”Luuttu tarjoaa lukemattomia mahdollisuuksia, esittää tuttuja sävelmiä tietysti. Mutta, luoda vielä omia, se on aivan oma lukunsa”, Kadar sanoi.
”Voisitko kenties opettaa minua?”, Reinhard kysyi kohteliaasti.
”Na´am Reinhard”, Kadar sanoi ja nyökkäsi myöntävästi.
”Ja kieltäsi?”, Reinhard kysyi ja kaikki puhkesivat iloiseen nauruun.
He päättivät ”lainata” luuttua Konradin isän linnasta, Salzenmundista. Se olisi edullisin ratkaisu, ja Reinhardilla olisi runsaasti aikaa opetella merimatkalla.
Neljää päivää myöhemmin, neljännen päivän aamuna, kun he olivat matkanneet yli Ulvovien kukkuloiden ja Drakwaldin metsän; he vihdoin saapuivat Salzenmundin kaupunkiin.
Salzenmund ei ollut kovin iso, verrattuna muihin provinssien ja maakuntien pääkaupunkeihin. Vähän yli viisituhatta asukasta asui siellä ja se vaikutti maalaismarkkinoilta verrattuna Altdorfiin. Linna kuitenkin kohosi mäenpäällä, pääkadun päässä. Se oli vanha, mutta harvoin käytetty sodassa. Linna oli enemmänkin paronin vallan merkki.
He ratsastivat linnanporteille, jossa porttivahdit odottivat, hilparit käsissään.
”Mitä asiaa teillä on Georg Kriegerin, Nordlandin paronin linnaan?”, vartija sanoi monotonisella äänellä, katsomatta ylös.
Kukaan ei sanonut mitään. Hetken kuluttua vartija katsoi ylös ratsastajiin ja tarttui hilpariinsa kahdella kädellä.
”Mitä asiaa…”, vartija sanoi ja hänen leukansa loksahti. ”Konrad…hyvää päivää. Anna kun hoidan hevosenne. Nostakaa rautaverkko!”, mies kuulutti ylöspäin.
Joukko luovutti ratsunsa, ja he astelivat sisään porteista. Linna oli tuttu Konradille, ja hän suuntasi sydänlinnakkeeseen varman päättäväisesti.
”Eikös isäsi ole hieman huonoissa väleissä kanssasi Konrad?”, Walter uteli.
Konrad hymähti.
”Tuo on vähättelyä, emme ole puhuneet kahteenkymmeneen vuoteen. Hänestä on tullut vainoharhainen. Georg pelkää että syrjäytän hänet, ja syyttää minua Ludwigin nykyisestä kohtalosta”, Konrad sanoi synkeämielisesti.
”Miksi et puhu hänestä isänäsi? Vaan Georgina?”, Kadar kysyi kiinnostustaan.
”En pidä häntä isänäni. Olemme vain kaksi muukalaista, jotka tuntevat toisensa hyvin”, Konrad sanoi happamasti sen myöntäen.
He astelivat päähalliin, josta johti kaksi porraskäytävää ruokasaliin, oikealta ja vasemmalta. He kulkivat oikeanpuoleista ylös, ja saapuivat huoneeseen, jossa oli suuri pöytä ruokailijoineen. Vanha mies pöydässä, karkeapiirteinen ja harmaahiuksinen, istui pöydän päässä. Mies söi parhaillaan viiriäistä.
Hän kohotti katseensa syödessään viiriäisen koipea ja näytti siltä kun olisi nähnyt aaveen.
”Hyvää huomenta”, Konrad sanoi tavallisella äänellään, kädet puuskassa. ”Isä.”
_____________
Joo, tuli vähäsen kirjoiteltua. Jatkoa yritän saada tällä viikolla vielä aikaa. Kommenttia kaipailisin...
