Sotavasara.net

Suru:

Vain lehmusten kahina täyttää ilman. Niiden vaalea vehreys luo hämyisen tunnelman mieleni laaksoihin. Koko maailma on puhkeamassa kukkaan, kuin orkidea rakastavan puutarhurin hoidossa. Silti vaellan laaksossa, vailla valkeutta. Mieleni perukoille kätkeytyneenä, kuin ketunpoikanen vailla emoa. Vieno tuuli heiluttaa viittani liepeitä, sinun viittasi. Kannoit sitä suurella ylpeydellä, näytit esimerkkiä. Puolustit minua heikoimmallanikin hetkellä. Osoitit katujen katkerat lait. Karaisit minut rautaakin kovemmaksi, terästäkin terävämmäksi, mutta pidit sisimpäni pehmeänä. Mitä olisinkaan ollut ilman sinua. Vain varjo nykyisyydestä, häivähdys keväisestä tuulesta puiden lehvästössä, aineeton, hengetön.

Polveni vajoavat kosteaan multaan. Kivi säilöö vielä muistissaan talven kylmyyttä kämmentäni vasten. Katkera kyynel vierähtää poskelleni, ja sumentaa silmäni. Kuuloni terästyy havaitsemaan mehiläisen surinan, muuttolintujen kosiopuuhat, tikan viestin elämäkumppanilleen. Maistan vielä hurmeen huulillani. Sen rautainen, karvas maku saa kurkkuni takeltelemaan. Tasapainoni järkkyy, tuntuu kuin maailma pyörisi ympärillä, mutta minä seison tukevasti tulesta rakennetun kallion päällä. Tuli polttaa minut karrelle, mutta fyysinen kipu ei ole mitään henkisen tuskani rinnalla. Sisimpääni en pääse pakoon.

Mieleni syvyyksissä olen vapaa. Yksin. Vailla maallisia ahdistuksia, ilman suhteetonta kuormaa. Vapaus on kuitenkin kuin varjo entisestään, syksyinen yö kesäisen päivän uuvuttamana. Vaellan päämäärättä, epätoivoisesti. Kohti ulospääsyä jonka tiedän olevan juuri kulman takana, mutta ympäri päästyäni se on kadonnut. Huudan avunpyyntöni maailmalle, mutta kukaan ei kerro minulle tietä. Tietä ulos labyrintistä. Jokainen askel kuljettaa minut kauemmaksi sinusta. Vain Unohdus kulkee jalanjäljissäni. Astuen sattuvasti kantapäilleni piikkikärkisillä kengillään. Jokainen askel tuottaa kipua. Jokainen askel repii vanhat haavat uudelleen auki. Sydämeni vuotaa verta vuoksesi. Muistoni sinusta aivojeni synapseissa ovat jo alkaneet vääristyä. Hauras historian pergamentti, johon kauniin elämäsi koukerot on kirjoitettu, on jo alkanut murentua.

Olet poissa. Veljeni.

Kaunista, kaunista... En keksi mitään kritiikkiä. Tämä saa minut aika sanattomaksi.

Dalamar kirjoitti:Tämä saa minut aika sanattomaksi.

Sama juttu. Eipä tästä oikein kritiikkiiä keksi. Vähän lyhythän juttu oli, mutta ei sekään erityisemmin häirinnyt.

Hienoa, haikeamielistä. Mitäpähän tähän sanoisi muuta kuin, että hyvä on.

Mieleni syvyyksissä olen vapaa.

syksyinen yö kesäisen päivän uuvuttamana.

Nuo kaksi kohtaa olivat ainoat, jotka ristiriitana heikensivät ihan hieman pätkän valtaisaa tehoa. Kyllä tuo iski vasten kasvoja, varsinkin kun Sotusta tämän luin. Lyhyt pätkä, niin jaksoin sen tahkotakin läpi. Laiskuus haitannut vähän turhan paljon tähän mennessä.

Pitäisi varmaan ajatella tarinaa enemmän, mutta en jaksa nyt. Kyllähän nuokin kohdat miettimällä saisi tekstiin menemään, mutta minusta niiden olisi pitänyt ensimmäisellä lukukerralla loksahtaa paikoilleen. Ensimmäinen quote antaa kuvan siitä, että henkilö on vapaa veljen hoivauksesta ja holhouksesta, kuin veljen poismeno olisi myös hienoinen helpotus ja vapaus elämän muusta taakasta. Vähän kuin henkilö olisi saanut elämänsä takaisin veljeltään. Kuitenkin loppupätkä kumoaa tämän yhden virkkeen aiheuttaman mielikuvan.

Toisesta quotesta, en vain saanut yhdistettyä ensimmäisenä mielikuvaa, jonka tuo toinen quote aiheutti, tarinan muuhun yleistunnelmaan. Kesäpäivän väsyttämä syysyö on rauhaisa, lämmin ja onnellinen hämärä, johon on hyvä nukahtaa keräämään voimia. Tulevaisuudesta ei tarvitse huolehtia, ja talven rankkaa rääkkiä ei tarvitse meittiä syksyyn uinahtaessaan. Taas kerran, muu teksti kumosi vähän tuota mielikuvaa. Voipi olla että olin ainut joka ajatteli noista kohdista noin, mutta eipä voi mitään.

Ääh, ääh! Taas aloin vinkumaan! Ei saisi. Novelli oli kuitenkin erinomaisesti rakennettu tunnelmakuvaus, jonka luin todella mielelläni täällä pitkästä aikaa. Huippua, pakko sanoa. Lähes jokaisella virkkeellä oli tarkotuksensa, ja niin sen pitää ollakin. Ei välttämättä kertovammassa novellissa, mutta tunnelma-/maisemakuvauksissa kyllä.

Tämä on oikeastaan kirjoitettu runoksi tai balladiksi, ei niinkään novelliksi, joten mitta on mitä se on. Ei liian pitkä, ei liioin lyhyt. Juuri sopiva.

Jokainen tulkitsee tekstiä lukiessaan omien kokemustensa, eletyn elämän pohjalta. Ei tähän ole mitään oikeita tai vääriä tulkintoja olemassa, ei selityksiä tai ratkaisuja. Omaan kuvitelmaani nuo quotetkin-istuvat hyvin, mutta toki jollekin voivat aiheuttaa ristiriitoja. En myönnä enkä kiellä. Kirjaimet, sanat, lauseet, virkkeet puhukoon puolestaan. Olen lähinnä yrittänyt kuvata ulkoisten ja sisäisten paineiden ristiriitaisuutta. Se, mitä aiemmin on tapahtunut, tai tulee vielä tapahtumaan jääköön kullekin lukijalle avoimeksi, kutkuttamaan mieltä, antamaan ajattelemisen aihetta (toivottavasti).

Koska jäi alkuhöpinät aikoinaan kirjoittamatta, kerrottakoon että tämä on ensimmäinen osa Tunne-saagaani. Lähinnä tämä oli wanhojen taitojen vetristelyä, päämäärätöntä näppiksen nakuttelua, hetken tuntemusten ruumiillistuma. Seuraava osa on jo hahmottumassa päässäni, mutta julkaisuaikataulua ei ole. Kenties huomenna, ehkei koskaan. Tämän suhteen haluan olla vapaa.

Runous.
Asia jota olen tännekkin kaivannut.