Auringonlasku
Lähetetty: Ti 22.03.2005 22:19
Tällaistä tällä kertaa, ei taisteluja, ei kuolemaa.
-------------------------------------------------------------------------------------
Aurinko oli jo laskemassa korkeiden ja lumihuippuisten vuorten taakse. Kaunista näkyä katseli mustapartainen mies ison valkoisen kartanon terassilta vaihtaen välissä sanasen tai pari toisella puolella pöytää olevan vanhan ystävänsä kanssa. Noiden korkeiden vuorien välillä laaksossa ei ollut muuta kuin se hieno ja vanha kartano sekä sen valtavat, silmänkantamattomiin ulottuvat viininviljelysmaat. Maisemat olivat sadunomaisen hienot, ja rauha oli suurenmoinen ja sanoinkuvaamattoman ihana. Ainoat äänet, mitä mustapartainen mies pystyi hänen ja ystävänsä keskustelun lisäksi kuulemaan, oli satakielien soinnikas laulunviserrys sekä hänen neljän pienen lapsensa leikki viinirypäleiden pensaiden välissä.
“Siitä on jo yli kymmenen vuotta”, sanoi mustapartainen mies.
“Niin on”, jatkoi hänen ystävänsä. “Tapasimme viimeksi Altdorfin suurkaupungissa.”
“Ajat olivat kovin erilaiset siihen aikaan. En osannut edes ajatella jotakin näin rauhallista elämää silloin”, mustapartainen mies virkkoi.
“En minäkään. Minunkin elämäni on niin erilaista nykyään. Vaimo, lapset, perhe.”
“Mutta, kertoisitteko, miten ylipäätään löysitte tänne.”
“Olin matkalla Tileaan ja poikkesin entiseen kotikylääsi”, ystävä kertoi. “En kuitenkaan löytänyt sinua. Entisen talosi asukkaat kertoivat muutostasi ja siten matkasin tänne.”
“Niin, kun olin palannut Altdorfista kotiin, kosin jo pitkään rakastamaani naista. Hän suostui ja me menimme naimisiin. Hän on ihanin nainen, mitä maa päällään kantaa. Ostimme tämän tilan velaksi ja muutimme tänne. Paikka oli ränsistynyt ja viininviljelykset kuihtuneet. Me korjasimme tämän ja aloimme tehdä viiniä. Sitä myymällä olemme saaneet velkamme maksettua. Sigmar on siunannut meitä neljällä ihanalla lapsella, ja elämämme kukoistaa nyt kuin juuri auennut ruusu”, mustapartainen mies puhui.
Valkoiset kumpupilvet kulkivat punertavalla ja hyvin kauniilla taivaalla. Lapsi pystyi hyvin näkemään niiden olevan eläimen muotoisia, mielikuvituksensa avulla. Susia, lintuja, lohikäärmeitä ja kaukaisten maiden tuntemattomia olentoja. Aikuiset eivät siihen kuitenkaan pystyneet. Vuorien rinteillä olleet vihreät lehtipuut heiluivat vienosta tuulenvireestä, vaikka alhaalla laaksossa eivät ihmiseet pystyneet havaitsemaan pienintäkään tyyntä rikkovaa henkäystä. Ilma seisoi paikoillaan ja oli lämmintä, mutta ei liiaksi. Kesä oli ollut kuuma, mutta hehkeän lämmön lomassa oli sateitakin kaikeksi onneksi ollut. Viinisadosta oli odotettavissa runsasta. Mikään ei voinut häiritä idylliä. Tuntui kuin jumalat olisivat tulleet maan päälle ja loihtineet tämän unelmasään.
“On suuri ilo kuulla ystävälläni menevän näin hyvin”, sanoi mustapartaisen miehen ystävä ottaen samalla hörpyn teekupistaan.
“Olen maailman onnellisin mies, minulla on maailman paras perhe. En voisi toivoa muuta.”
“Kapteeni, herra kapteeni”, kuului utuinen ääni. “Meidän on lähdettävä.”
Kapteeni avasi silmänsä, nousi ylös kovalta kivilattialta, veti mukaansa tavarat ja lähti ulos. Hän nousi vaivoin hevosensa selkään. Hän ei ollut enää nuori, eikä enää mustapartainen.
“Kumpaa tietä, herra Kapteeni?” kysyivät sotilaat.
Satoi rankasti. Aamuyön hämäryys oli heidän päällään, kun joukko matkasi mutaista tietä pitkin synkän metsän halki. Hevoset kulkivat hiljaa eteenpäin ratsastajiensa kanssa. Se kaikki oli ollut unta. Pelkkää unta, josta hän oli herännyt riipaisevaan, kylmään todellisuuteen. Kyynel vieri kapteenin harmaaseen partaan. Toteuttamattomat unelmat. Ne unelmat, jotka eivät koskaan toteutuneet.
-------------------------------------------------------------------------------------
Aurinko oli jo laskemassa korkeiden ja lumihuippuisten vuorten taakse. Kaunista näkyä katseli mustapartainen mies ison valkoisen kartanon terassilta vaihtaen välissä sanasen tai pari toisella puolella pöytää olevan vanhan ystävänsä kanssa. Noiden korkeiden vuorien välillä laaksossa ei ollut muuta kuin se hieno ja vanha kartano sekä sen valtavat, silmänkantamattomiin ulottuvat viininviljelysmaat. Maisemat olivat sadunomaisen hienot, ja rauha oli suurenmoinen ja sanoinkuvaamattoman ihana. Ainoat äänet, mitä mustapartainen mies pystyi hänen ja ystävänsä keskustelun lisäksi kuulemaan, oli satakielien soinnikas laulunviserrys sekä hänen neljän pienen lapsensa leikki viinirypäleiden pensaiden välissä.
“Siitä on jo yli kymmenen vuotta”, sanoi mustapartainen mies.
“Niin on”, jatkoi hänen ystävänsä. “Tapasimme viimeksi Altdorfin suurkaupungissa.”
“Ajat olivat kovin erilaiset siihen aikaan. En osannut edes ajatella jotakin näin rauhallista elämää silloin”, mustapartainen mies virkkoi.
“En minäkään. Minunkin elämäni on niin erilaista nykyään. Vaimo, lapset, perhe.”
“Mutta, kertoisitteko, miten ylipäätään löysitte tänne.”
“Olin matkalla Tileaan ja poikkesin entiseen kotikylääsi”, ystävä kertoi. “En kuitenkaan löytänyt sinua. Entisen talosi asukkaat kertoivat muutostasi ja siten matkasin tänne.”
“Niin, kun olin palannut Altdorfista kotiin, kosin jo pitkään rakastamaani naista. Hän suostui ja me menimme naimisiin. Hän on ihanin nainen, mitä maa päällään kantaa. Ostimme tämän tilan velaksi ja muutimme tänne. Paikka oli ränsistynyt ja viininviljelykset kuihtuneet. Me korjasimme tämän ja aloimme tehdä viiniä. Sitä myymällä olemme saaneet velkamme maksettua. Sigmar on siunannut meitä neljällä ihanalla lapsella, ja elämämme kukoistaa nyt kuin juuri auennut ruusu”, mustapartainen mies puhui.
Valkoiset kumpupilvet kulkivat punertavalla ja hyvin kauniilla taivaalla. Lapsi pystyi hyvin näkemään niiden olevan eläimen muotoisia, mielikuvituksensa avulla. Susia, lintuja, lohikäärmeitä ja kaukaisten maiden tuntemattomia olentoja. Aikuiset eivät siihen kuitenkaan pystyneet. Vuorien rinteillä olleet vihreät lehtipuut heiluivat vienosta tuulenvireestä, vaikka alhaalla laaksossa eivät ihmiseet pystyneet havaitsemaan pienintäkään tyyntä rikkovaa henkäystä. Ilma seisoi paikoillaan ja oli lämmintä, mutta ei liiaksi. Kesä oli ollut kuuma, mutta hehkeän lämmön lomassa oli sateitakin kaikeksi onneksi ollut. Viinisadosta oli odotettavissa runsasta. Mikään ei voinut häiritä idylliä. Tuntui kuin jumalat olisivat tulleet maan päälle ja loihtineet tämän unelmasään.
“On suuri ilo kuulla ystävälläni menevän näin hyvin”, sanoi mustapartaisen miehen ystävä ottaen samalla hörpyn teekupistaan.
“Olen maailman onnellisin mies, minulla on maailman paras perhe. En voisi toivoa muuta.”
“Kapteeni, herra kapteeni”, kuului utuinen ääni. “Meidän on lähdettävä.”
Kapteeni avasi silmänsä, nousi ylös kovalta kivilattialta, veti mukaansa tavarat ja lähti ulos. Hän nousi vaivoin hevosensa selkään. Hän ei ollut enää nuori, eikä enää mustapartainen.
“Kumpaa tietä, herra Kapteeni?” kysyivät sotilaat.
Satoi rankasti. Aamuyön hämäryys oli heidän päällään, kun joukko matkasi mutaista tietä pitkin synkän metsän halki. Hevoset kulkivat hiljaa eteenpäin ratsastajiensa kanssa. Se kaikki oli ollut unta. Pelkkää unta, josta hän oli herännyt riipaisevaan, kylmään todellisuuteen. Kyynel vieri kapteenin harmaaseen partaan. Toteuttamattomat unelmat. Ne unelmat, jotka eivät koskaan toteutuneet.
