Sotavasara.net

Yön viime hetket olivat käsillä, aurinko nousisi kahden tunnin päästä. Sigmarin suuren katedraalin kryptan sisällä monet sigmarilaiset vampyyrit nukkuivat jo, muutama piti vielä vahtia. Kaksi vampyyria kulki hautausmaata ympäri, vahtien toveriensa kuollutta unta. Aamun usva nousi hautakivien välistä, ja yö oli synkkä kuin helvetin kuilut. Kuu oli jo melkein mennyt taivaanrannan taakse, ja kuolevaiset eivät nähneet mitään yön pimeydessä.
(Mikähän puhdistusryhmällä kestää?), toinen vampyyri viesti toiselle mielen välityksellä.
(Ehkä he löysivät jotain syntisiä matkalla kotiin), toinen viesti takaisin.
(Sigmar heitä varjelkoon), toinen sanoi takaisin.
(EI VARJELE TEITÄ AINAKAAN!), uskomattoman voimakas lähetys kaikui kahden vampyyrin päässä. Äänen voima iski kiihkoilijat polvilleen hautausmaan mustaan ja kuolemalta haisevaan multaan. He nousivat ylös tokkurassa ja vaivalloisesti, lähetyksen voiman ruhjomana, ja katsoivat eteensä. Neljä hahmoa ilmestyi kuin taikaiskusta siihen. Aivan kuin olisivat jotenkin hypänneet esiin varjoista.
Kiihkoilijat noudattivat kirkon vanhaa periaatetta, hutki ensin ja tutki sitten, ja hyökkäsivät nopeasti miekat kädessä miehiä kohden. Arabin näköinen mies kohotti sapelinsa iskuun, mutta toinen vampyyri sujahti sen alta, ja huitaisi miekkansa mustapunapukuisen miehen vatsaan. Kiihkoilijan toinen käsi nousi ylös, ja tarttui arabia ranteesta. Arabin toverit taistelivat toista kiihkoilijaa vastaan, ja mustapunapukuinen oli kuollut, tai kuolemassa. Arabin tappaminen olisi helppoa. Verenjuoja virnisti, ja nosti arabin ilmaan viskatakseen tämän seinään, tai repiäkseen palasiksi. Hän ei ikinä ehtinyt päättää. Hän tunsi, kuinka jokin kylmä ja jotenkin armottoman paha ja synkkä tunkeutui selän läpi hänen sydämeensä. Hän tunsi, kuinka veri imeytyi pois hänestä, ja kallisarvoinen elämänneste imeytyi pimeyteen. Viimeinen asia, mitä kiihkoilija kuuli, oli hänen oman kirotun sielunsa katoaminen kirkuvana takana olevan olennon suihin.

Diego upotti pistomiekkansa tarkalla pistolla kiihkoilevan vampyyrin sydämeen, ja kohotti soihtunsa polttaakseen olennon tuhkaksi. Olento roihahti hetkessä tuhkaksi, lumi ei edes ehtinyt sulamaan ympäriltä. Diego veti miekkansa lumesta, ja katseli ympärilleen. Piru, että nämä verenjuojat olivat epäherrasmiesmäisiä, kehtasivat turmella hautausmaankin käyttöönsä. Ei minkäänlaista kunnioitusta kuolleita kohtaan. Fanaatikoilla ei ikinä ollut minkäänlaista herrasmiesmäisyyttä, sen Diego oli oppinut huomaamaan pitkillä matkoillaan.
”Mitä nyt, mon ami?”, Hän kysyi Kasperilta.
”Lähes kaikki kiihkoilijat ovat kryptassa, unessa jo. Heidän johtajansa on katedraalissa, ja epäilen, että se joka on koko kultin takana, on siellä myös”, Kasper sanoi. ”Olen ainoa, joka voi voittaa tämän vanhemman vampyyrin, jos siellä on sellainen. Tarvitsen kuitenkin Diegon apua, jos siellä on lisää verenjuojia”.
Miehet nyökkäilivät toisilleen, ja Ivan ja Omar kohottivat soihtunsa astellen kryptaan.

Sigmarin katedraalin olivat rakentaneet muinoin aikansa suurimmat taiteilijat ja arkkitehdit, kauniine kaarineen ja maalauksineen se oli majesteetillinen näky, ja näytti säteilevän valoa ja toivoa pimeyteen, kuin majakka. Se näytti valon suojaavalta linnoitukselta, hyvän viimeiseltä linnakkeelta pimeyttä vastaan. Mutta jos tiesi totuuden katedraalista ja sitä asuttavista olennoista, kuten herrasmies ja vampyyri, niin se näytti vihoviimeisen synkältä ja hirviömäiselta hyvyyden irvikuvalta. Pelotta kummallinen parivaljakko asteli mustasta graniitista louhitut portaat ylös, halki kultaisilla vasaroilla koristettujen porttien sisälle kohtaamaan ikivanhan pahuuden.
Yöaikaan katedraalia valaistiin lukuisilla kynttilöillä, joiden tarkoitus oli valaista tunnelmaa, ja karkoittaa pimeys. Nyt se vaikutti vain pimentämällä nurkkien varjoisat paikat entistä synkemmäksi. Sigmarin sankareita esittävät patsaat heittivät häiritseviä varjoja seinille, ja kummalliset äänet kaikuivat moninkertaisina korkeassa kirkossa. Tunnelmaa ei ollenkaan parantanut se, että syvällä kirkon perällä musta hahmo soitti uruilla hidasta, synkkää hautajaismusiikkia. Sitten hahmo nousi pystyyn urkujen luota, ja käveli kynttilänvaloon. Urkujen viimeiset sävelet kaikuivat vielä kirkossa, äänen kasvaessa hetken, ja lopulta häipyen pimeisiin varjoihin.
Kynttilänvalossa herrasmies ja vampyyri näkivät miehen marmorinvalkoiset kasvot, pitkät mustat hiukset, ja helvetillistä valoa loistavat punaiset silmät. Mies hymyili näyttäen omat raateluhampaansa, jotka olivat vielä punaiset tämän illan uhrin verestä.
Diego aisti suunnattoman iän, ja suunnattoman voiman tässä pimeyden lapsessa, ja hetkessä hän tiesi, että tämä olio oli kaiken takana, ja että se oli levittänyt tuhoa ja kuolemaa satojen vuosien ajan, mittakaavassa jota hän ei edes ymmärtänyt. Mutta Diego tiesi myös, että hänen velvollisuutensa herrasmiehenä oli pistää loppu tuon olennon riehumiselle, ja kostaa niiden puolesta, jotka olivat kaatuneet tuon pimeyden pedon hampaisiin.

Kasper taas näki edessään olennon, joita hän vihasi eniten maailmassa. Vampyyrin, joka eli tehdäkseen pahaa, vallatakseen maailman, hallitakseen kaikkea. Kasper tutki vampyyria, ja tuli siihen tulokseen, että olento oli lähes yhtä vanha kuin hän, ja he olivat suurin piirtein tasavahvoja veressä ja pimeissä voimissaan. Kasper antoi oman pimeän voimansa säteillä ulos itsestään, luoden pimeän loiston kehän itsensä ympärille, näyttääkseen vastustajalleen, että he olivat tasaväkisiä. Hitaasti mustat voimat kiertyivät vampyyrien ympärille, tuoden pahan löyhkän katedraalin sisälle. Nurkissa varjot syvenivät, ja kynttilöiden valopiiri pieneni tasaisesti. Kummastakin muinaisesta olennosta hohkasi nyt mustaa voimaa tukahduttavina aaltoina ympäristöönsä. Olennot yrittivät saada itselleen taktista etua ennen varsinaista taistelua, näyttämällä voimansa määrän. Lisäksi toinen heistä yritti pelottaa Diegoa, mutta estalialainen herrasmies ei edes värähtänyt, tuijotti vain vampyyria uhma silmissään.
Diego kohotti pistomiekkansa, ja osoitti vanhaa vampyyria sillä, samalla lausuen: ”Sinäkö olet näiden paholaisten johtaja?”
Vampyyri hymyili julmasti, ja tekoystävällisellä ilkeällä äänellä sanoi: ”En suinkaan, toverimme inkvisiittori Cain Hellweis on. Tietenkin Cain on täysin minun talutushihani päässä, mutta sitähän nämä nuoret houkat eivät tiedä, eikä Cain itsekään. Hän pitää minua vain neuvonantajanaan, tai ainakin siinä unessa missä hänen sielunsa elää. Minä olen suoraan hallinnut häntä siitä saakka kun tein hänet, edistääkseen omia tarkoituksiani”.
”Ja mitkä ne mahtavat olla, jos saa udella?” Diego sanoi silmät kiiluen. Estalialainen kuuma veri oli alkanut kiehumaan, ja Diego hymyili pirullisesti, taistelua odottaen.
”Miksikäs en kertoisi? No, totta kai Altdorfin saattaminen meidän yön lasten hallintaan. Näiden vuosien aikana olen lähettänyt uskolliset lapseni kaatamaan aina henkilöitä, jotka ovat jotenkin häirinneet vampyyrien suunnitelmia, ja kertonut että he ovat uskon vihollisia, ja ’pahojen’ vampyyrien hännystelijöitä. Huvittavaa ironiaa, kerrassaan”, verenjuoja totesi nauraen. ”vampyyriliittolaiseni luulevat tietenkin, että valmistan Altdorfia kaikille meille yön todellisille lapsille, mutta tietenkin täällä hallitsen vain minä, Siegfried”.
”Merde, Kohtapuolin hallitset tuonpuoleisessa, kunniaton petturi!”, Diego huusi.
”Mielummin kuninkaana helvetissä, kuin orjana taivaassa!” Vampyyri huudahti. ”Teistä tulee nyt sitten orjia helvetissä!” Vampyyri napsautti sormiaan. Jokin välähti pimeydestä kohti Kasperia, jokin hirvittävän nopea, joka liikkui nopeammin kuin ihmissilmä, nopeammin kuin Kasper ehtisi väistää. Se oli Cain Hellweis, pitkä nipponilaismiekka käsissään, selvänä aikomuksenaan iskeä Kasperin pää irti, ja silpoa hänet pieneksi silpuksi. Siegfried nauroi, tietäen, että edes Diego ei selviäisi yksin häntä ja Cainia vastaan. Hän oli kasvattanut Cainista nopean, käyttäen omia voimiaan muokatakseen Cainin voimia, unohtaen lähes kaikki muut kyvyt. Näin hänen sätkynukkensa oli yhtä nopea kuin vanhemmat vampyyrit, kenties nopeampikin.
Nipponilaismiekka iski yhtenä hopeisena salamana, valmiina katkaisemaan Kasperin kaulan. Kasper oli kääntymässä torjumaan Cainia, mutta hän oli liian hidas. Mikään mahti maailmassa ei olisi enää pystynyt hidastamaan iskua. Mutta sentin ennen kaulaa, käsittämättömän tarkka pistomiekan terä singahti tielle, pysäyttäen miekan. Cain ei edes ehtinyt tajuamaan, että isku ei ollut osunut, kun herrasmiehen nyrkki iski vampyyria naamaan, murskaten luuta ja lihaa, ja lennättäen hirviön penkkien keskelle, miekka yhä kädessään. Kasper hymyili herrasmiehelle kiitokseksi, ja lähti itse etenemään kohti Siegfriediä. Mustanpunaiset varjot seurasivat hänen askeliaan, ja varjoista taottu miekka ilmestyi Kasperin käteen. Siegfried kohotti kättään, ja siihen ilmestyi samanlainen miekka. Vampyyrit kiersivät hitaasti toisiaan, ja syöksyivät eteenpäin, miekat iskien mustina viiruina, ja kirottujen kaksintaistelu alkoi.

Diego otti en garde- asennon, pistomiekka koholla ja katseli kohtaa jonne Cain oli lentänyt. Hitaasti Cain nousi esille. Vuodet Siegfriedin ehdottomassa komennossa olivat ajaneet oikean Cainin hulluuden rajalle, ja sen ylitse. Nyt Siegfreid ei ehtinyt hallitsemaan nuorta vampyyria, ja todellinen mielipuolisuus loisti kirkkaana petomaisista silmistä. Suu vääntyi petomaiseen irveeseen, ja mielipuolinen murina kaikui kuolleesta kurkusta. Hirviö kohotti miekkansa, ja hyökkäsi raivokkaalla vauhdilla kohti herrasmiestä, ja uskomaton kaksintaistelu alkoi. Kummatkin taistelijat liikkuivat käsittämättömällä nopeudella, ihminen ei olisi kyennyt edes seuraamaan taistelua, saatikka tajuamaan sen tapahtumia. Diego taisteli kaikella raivokkaalla nopeudellaan, ja tunsi löytäneensä ensimmäistä kertaa kymmeniin vuosiin itselleen yhtä nopean vastustajan. Tästä tulisi mielenkiintoista, hän ajatteli, samalla kun haltiatekoa oleva pistomiekka torjui ja iski puhtaiden refleksien varassa. Hän ei ajatellut liikkeitään, tässä vauhdissa ne tulivat selkärangasta, nopeammin kuin niitä keksi. Ja teräksen myrsky vain yltyi herrasmiehen ja hirviön ympärillä, taisteluparin liikkuessa katedraalin keskellä.

Siegfried ja Kasper liikkuivat hitaammin, mutta he kävivät taistelua useammalla tasolla, mitellen niin magiassa kuin vampyyrien omissa synkissä voimissa. Ja kaikessa he huomasivat olevansa tasavertaisia. He perääntyivät hetkeksi toistensa luota, katsellen vastustajaansa hienoisella arvostuksella, mutta silti vihaten.
”Mikset liittyisi puolelleni?” Siegfried sanoi. ”Yhdessä me kaksi hallitsisimme Altdorfia, mahtavilla voimillamme!”
”Minä en halua hallita, haluan vain olla kuolevaisten keskellä, kuunnella heitä! Tuntea heidän sydämensä sykkeen!” Kasper sihisi hampaidensa välistä, punaiset silmät tuijottaen raivoisasti.
”Minä tunnen sen jok’ikinen kerta, kun juon kuolevaisen tyhjäksi, he ovat pelkkää karjaa meille, mitä he osaavat, mitä me emme?” Siegfried sanoi, halveksuvaa kysymystä äänessään.
”Elää!” Kasper huusi, ja iski samalla kaikella mustalla voimallaan, kohdistaen hyökkäykseen enemmän painetta kuin kertaakaan ennen. Siegfriedin puolustus horjui, muttei kaatunut.
”Elää! Mitä on elämä? Kuolemaa! Asut kuolevaisten keskellä, ja nuolet heitä kuin uskollinen koira, että tuntisit itsekin eläväsi! Sielusi on yhtä musta kuin minunkin! Olet yhtä kirottu kuin minä, ja me kaikki yön lapset!” Siegfried huusi, mustien lepakonsiipien repiessä tiensä kaavun selkämyksen läpi, ja verenjuojan noustessa ilmaan.
”Aivan kuin en tietäisi!” Kasper huusi mahtavalla äänellä. Hänen selkäänsä nousivat valtavat linnunsiivet, mustapunaisine höyhenineen, ja niin hänkin ponnisti ilmaan, pahuutta ja kuolemaa säteilevä miekka kädessään. Hirveästi kirkaisten Siegfried lensi ikkunan läpi, ulos yön viime hetkiin, ja hänen perässään lensi Kasper. Kaksikko nousi taivaalle kuin langenneet enkelit, ja yhä korkeammalle he nousivat, kiertäen toisiaan lentäessään, odottaen toisen tekevän aloitteen. Alhaalla he saattoivat nähdä kryptan palavan raivoisana kokkona, ja Ivanin ja Omarin hakkaavan maahan palavia fanaatikkoja, jotka olivat päässeet ulos tuhoon tuomituista hautakammioistaan.
”Armeijasi kaatuu, ja suunnitelmasi tuhoutuvat heidän mukanaan!” Kasper huusi piiskaavan tuulen läpi.
”Niitä saa lisää, mutta on vain yksi sinä!” Siegfried karjui, ja hyökkäsi Kasperin luokse, mahtavat siivet tuhoa kantaen. Kahden kirotun sielun kirkuna sekoittui tuuleen, ja kulki sen mukana alhaalle kaupunkiin. Alhaalla Altdorfissa ihmiset värisivät unessaan, ja vauvat heräsivät kirkuen painajaisistaan.

Alhaalla katedraalissa teräksen pyörremyrsky jatkui kieppumistaan, ja Cainin silmät paloivat turhautumisesta. Silloin hirviö näki mahdollisuutensa, ja loikkasi yllättäen taaksepäin. Diego katseli ihmetellen, ja silloin sekaisin oleva verenjuoja käytti pimeitä taitojaan, joita hän osasi huonosti, mutta tarpeeksi tähän. Varjoista muodostui pieni veitsi, joka iski kattokruunun narun poikki, ja tiputti sen suoraan Diegon pään yltä, kohti herrasmiestä. Diego kuuli suhinan ilmassa, ja heittäytyi tieltä, mutta silti kruunu iskeytyi hänen päälleen, jättäen hänet alleen. Diego huitaisi kruunun pois, ja yritti nousta pystyyn, mutta liian myöhään. Hirviö oli salamana hänen kimpussaan, potkaisten miekan pois Diegon käsistä, ja hyökäten miehen päälle. Verenjuojan silmät paloivat eläimellistä voitonriemua, ja alkukantainen murina nousi Cainin kurkusta. Otus käänsi Diegon selälleen, lukiten raudanlujan puristukseen miehen kädet, ja nostaen tämän kurkkua kohti hampaitaan. Diego pyristeli vastaan, mutta näki vampyyrin takana ihmeellisen näyn. Nuoren miehen, joka puristi käsissään kultaista vasaraa. Sitten Diego näki punaisina loistavat silmät, ja kaikki toivo romahti uudelleen, otus oli vain tullut jakamaan saalista. Mutta silloin vasara heilahti, ja yli-inhimillinen voima osui Cainin päähän, murskaten sen täydellisesti. Päätön ruumis mätkäytti Diegon maahan, ja yritti räpiköidä sokkona vastustajansa kimppuun, mutta uusi vasaran heilahdus murskasi otuksen rintakehän, levittäen verta ja luunsiruja ympäristöön. Vasaraa heiluttava nuorukainen repäisi läheltä kynttilätelineen, ja viskasi sen Cainin päälle, sytyttäen hirviön palamaan, ja tuhoten hullun inkvisiittorin, lähettäen kirotun sielun jonnekin, toivon mukaan ikuiseen kärsimykseen. Nuori vampyyri tipautti vasaran, ja rojahti penkille istumaan, veriset kyyneleet vuotaen, nuoret punaiset silmät kuvastaen hirveää tuskaa.
”Vaikka voitto oli kunniaton, niin kiitän sinua”, Diego sanoi nousten maasta, joka paikka kipeänä.
”Älä minua, kiitä ystävääsi, joka sai minut tajuamaan toverieni hirviömäisyyden”, Nuori vampyyri sanoi surullisesti. ”Ymmärsin, että heidät täytyi tuhota”.
”Se on kohta tehty, urhea toverini”. Diego sanoi.
”Ei aivan. Tiedän vielä yhden hirviön asuinsijan, mutta ei hätää, minä tuhoan hänet. Ensin minun pitää kuitenkin olla hetken aikaa, levätä ja ajatella”, vampyyri sanoi, ilmeen terästäytyessä.
”Hyvä on, minä menen katsomaan ystäviäni, tavatkaamme pian”. Diego sanoi, tehden kunniaa, ja kävellen ulos pimeästä katedraalista, jättäen vain punaiset verta itkevät silmät pimeyteen.

Ylhäällä taivaalla kumpikin vampyyri kuuli mielessään soivan Cainin kuolinkiljaisun, ja taistelu laantui hetkeksi. Kasper hymyili julmasti, ja lausui:
”Niin kaatuu viimeinen kohorttisi. Olet yksin, ja haaveesi ovat tuhkaa”.
”Ei ikinä! Kuole!” Siegfried sanoi, punaisen raivon vallatessa hänet. Raivokas hyökkäys tuli torjutuksi, mutta vihassaan hänen puolustukseen ilmestyi aukko, ja musta miekka iski salamana siitä läpi, lävistäen Siegfriedin sydämen, ja halvauttaen tämän. Kasper tarttui vampyyria rinnuksista, estäen tätä tippumasta, ja kantoi tämän mahtavilla siivillään takaisin katedraalin luo, ja seivästi murhanhimoisen hirviön torniin. Aamu sarasti jo, ja kaukana auringonsäteet syleilivät jo maata, pian kaikki vielä ulkona olevat yön lapset palaisivat tuhkaksi ilman suojaa. Hetken vampyyrit katselivat toisiaan, ja Siegfried kysyi mielen lahjoillaan:
(Jos me kummatkin olemme yhtä kirottuja, missä on ero?)
(Unelmissa!) Kasper vastasi, lentäen pois aamun tieltä, kohti hauta-arkkuaan.

Ja niin aamu tuli, häivyttäen yön varjot tieltään, poistaen pimeyden. Auringonsäteet osuivat jo katedraalin torniin, tuhoten mustan miekan Siegfriedin rinnasta, mutta tälle oli jo liian myöhäistä. Kirkuen hirviö yritti vielä lentää karkuun, mutta paloi jo armottomasti. Liekit syövyttivät häntä olemattomiin, ja Siegfried tippui kohti maata, siivet ja koko vartalo tulessa. Ihmisistä näytti kuin palava enkeli lentäisi ilmassa, ja lopulta ennen kuin osui maahan, liekit kuolivat pois, ja pelkkä tuhka levisi sulavaan lumeen, ja auringon myötä sekin katosi sulavan lumen joukossa, poistaen viimeisen jäänteen yön lasten hirveistä suunnitelmista. Tai melkein viimeisen.

Katedraalissa nuori vampyyri istui penkillä, vaistoten, että aurinko kantaisi kohta katedraalin portaille saakka. Vielä yksi hirviö täytyisi tuhota, ehkä Sigmar sitten antaisi hänelle kaikki hänen pahat tekonsa anteeksi, ja pelastaisi hänen kirotun sielunsa. Oli korkea aika tappaa viimeinenkin murhahimoinen kiihkoilija. Kultaisen vasaran amulettia puristaen nuorukainen käveli kohti katedraalin ovea, päättäväisyys hehkuen silmissä.

Diego istui hautakiven päällä, katsellen miten tuuli levitti tuhkaa ilmaan, häivyttäen sen lopulta pois. Hän vilkaisi hermostuneena katedraalin ovea. Caramba, aurinko nousi jo, miten nuorukainen aikoi tuhota viimeisen hirviön? Silloin hän näki, kuinka ruskeaan munkinkaapuun pukeutunut verenjuoja asteli silmät hohtaen itsevarmuutta ulos katedraalin pimeydestä, ja kohotti kätensä ylös, katsoen taivaalle. Ja silloin aurinko kohosi kattojen ylle, ja säteet iskivät kirkon portaille, syleillen nuorukaista. Kauhistunut Diego nousi ylös, juosten, vaikka tiesi ettei edes hän ehtisi pelastaa nuorukaista. Liekit nielaisivat nuorukaisen sekunneissa, polttaen häntä olemattomiin, ja viimeiseen asti riemukas hymy loisti vampyyrin kasvoilla, ja silmät katsoivat haltioituneena niiden ensimmäistä auringonnousua kahteenkymmeneen vuoteen, ja niin viimeinen kiihkoilija paloi olemattomiin, ja vain tuhka jäi jäljelle.

finito

Hyvä tarina.. Pidin itse tuosta synkästä tunnelmasta.. Osaat hyvin kuvailla asioita ja luot tunnelman hyvin.

ja mahtavat tarinat vain jatkuvat

kaikki henkilöhahmosi ovat persoonallisia ja kuvailet todella hyvin

odotan inolla uusia tarinoitasi

Mielestäni taas henkilöhahmoissa olisi parantamisen varaa. Toisaalta tämä oli jatkokertomus, joten en ehkä tiedä kaikkea mitä tässä saagassa on tapahtunut.
Mutta niin, sinulla on toistoa muutamassa kohdassa, esim.
ja pelkkä tuhka levisi sulavaan lumeen, ja auringon myötä sekin katosi sulavan lumen joukossa,
Siinä tuli tuo sulava lumi pariinkin kertaan. ja alussa mm. sana kiihkoilija mainittiin liian usein.
Itse tarinasta, se oli hyvä, mutta tee siitä massiivisempi. Tässä on nyt tällainen ilmiö, että kirjoittaessaan usein tempautuu mukaan tarinaansa, ja haluaa nähdä miten käy. Ja nyt kun tämä on se lopetus, niin tässä kaivattaisiin hieman suurempaa kuvailua yms.
Kerran aikaisemminkin olen tekstejä täällä arvostellessani törmännyt samaan ongelmaan, eli tuohon kuvailuun. Fantasiatarinahan tämä on, mutta esim. kielikuva Helvetillinen kipu. Niin, mitä se on? Miltä tuntuu helvetillinen kipu?
PIstävä kipu taas on tuttu asia. Se pistää, eli ymmärsitkö pointin. Tarinasi kuvailuiluilla pääsee lähemmäksi lukijaa, kun kerrot ne ns. ihmiskielellä, eli niin että ne voi rinnastaa reaalimaailmaan.

Ja tämä kohta missä cain koittaa silpoa nipponilaismiekallaan sankarin pään, käytät vertausta: mikään mahti maailmassa ei olisi voinut pysäyttää. Silti se pysäytetään. Jos olisit sanonut esim. inhimillinen mahti, niin silloinhan vampyyrejä ei olisi laskettu, mutta maailma käsittää myös vampyyrit, siksi tuossa on ristiriita.
(Cain... Satutko tietämään pelin nimeltä Legacy of Kain? Tämä nyt on makuasia, mutta vaihtaisin sen ihan vain siksi, että se on TODELLA käytetty vampyyrinimi)

Ja jos vampyyrikunkku oli seivästetty torniin, niin miten se pääsi sieltä poies maata kohti? jos se johtui siitä, että miekka kirjaimellisesti halvautti otuksen, niin mielestäni varsin ontto kuvailu, menikö se pinningiin tai stunnautuko se? =)

ja sitten vielä oma mielipiteeni vampyyreistä. Minusta tuntuu, että vampyyrit eivät mitenkään tiedosta olevansa pahoja. Tai että ne eivät saa kiksejä siitä, että ne ovat pahoja. Vampyyri tarvitsee verta elääkseen, ja siinä se. Ihminen tarvitsee ruokaa. Ja koska tämä tarina sijoittuu warhammeriin, niin pedot eivät voi olla edes itsensä paholaisen nostattamia, jolloin niillä olisi syy olla pahoja. Ei yksikään maailmanvalloittaja ole mieltänyt itseänsä pahaksi ja hihitellyt pahuuttansa. Sankari voi toki huutaa omien eettisten näkemystensä mukaan että "te ootte pahoja kun tapatte toisia ukkoja" mutta vampyyri varmaan ajattelee asian hieman toisin. Tässä tarkoitan siis sitä, että nämä vampyyrit ovat omasta mielestäänkin pahoja. Kai nekin haluavat elää. Ei kuulosta uskottavalta, että joku saisi vampyyrin puhuttua puolelleen, eli se olisi sama kuin koittaisi selittää ihmiselle, että hei, sä oot paha, me ollaan hyviä. Ja ihminen uskoisi ja tappaisi itsensä koska on paha. Mutta tämä on vain minun näkemykseni.

Tekstisi on mukavaa lukea, se etenee sujuvasti ja johdonmukaisesti. Myös aika ja paikka suhteet kohdallaan(paitsi kohdassa jossa cain hyökkää. hänen pitäisi edetä silmänräpäyksessä, mutta vampyyrilordi kerkiää mm. nauramaan pirullisesti ja sankarikin ajattelee varsin kauan ennen itse attackia)
Kuvailu on suurimmalti osin varsin sujuvaa, ja pidän tuosta eeppisestä loppuratkaisusta, samoin taistelusta öisen kirkon yllä. Mutta parantelemalla tästä tulee melkoisen mahtava teksti, (vaikka vampyyri joka on itse vampyyrinmetsästäjä on melkoinen klise) sillä se on jo nyt parempi useiden ns. oikeiden kirjoittajien tekstejä. Syvenny vampyyreihin vielä lisää ja laita tekstiin pieniä yksityiskohtia, kuvaile esim. miljöötä enemmän yms.

arvosanaksi antaisin 8 tässä vaiheessa, ihan vain siksi että tarina pelaa! Mutta tekstihän ei ole koskaan valmis.

Dimensus kirjoitti: Mutta niin, sinulla on toistoa muutamassa kohdassa, esim.
ja pelkkä tuhka levisi sulavaan lumeen, ja auringon myötä sekin katosi sulavan lumen joukossa,
Siinä tuli tuo sulava lumi pariinkin kertaan. ja alussa mm. sana kiihkoilija mainittiin liian usein.

Pitää paikkansa, surullinen helmasyntini... Tartun johonkin sanaan kiinni. Tätä on nähty ennenkin.

Ja jos vampyyrikunkku oli seivästetty torniin, niin miten se pääsi sieltä poies maata kohti? jos se johtui siitä, että miekka kirjaimellisesti halvautti otuksen, niin mielestäni varsin ontto kuvailu, menikö se pinningiin tai stunnautuko se? =)

Huomaa kohta, jossa aurinko tuhoaa mustan miekan.

Dimensus kirjoitti:ja sitten vielä oma mielipiteeni vampyyreistä. Minusta tuntuu, että vampyyrit eivät mitenkään tiedosta olevansa pahoja. Tai että ne eivät saa kiksejä siitä, että ne ovat pahoja. Vampyyri tarvitsee verta elääkseen, ja siinä se. Ihminen tarvitsee ruokaa. Ja koska tämä tarina sijoittuu warhammeriin, niin pedot eivät voi olla edes itsensä paholaisen nostattamia, jolloin niillä olisi syy olla pahoja. Ei yksikään maailmanvalloittaja ole mieltänyt itseänsä pahaksi ja hihitellyt pahuuttansa. Sankari voi toki huutaa omien eettisten näkemystensä mukaan että "te ootte pahoja kun tapatte toisia ukkoja" mutta vampyyri varmaan ajattelee asian hieman toisin. Tässä tarkoitan siis sitä, että nämä vampyyrit ovat omasta mielestäänkin pahoja. Kai nekin haluavat elää. Ei kuulosta uskottavalta, että joku saisi vampyyrin puhuttua puolelleen, eli se olisi sama kuin koittaisi selittää ihmiselle, että hei, sä oot paha, me ollaan hyviä. Ja ihminen uskoisi ja tappaisi itsensä koska on paha. Mutta tämä on vain minun näkemykseni.

Niin no tämä on miten sen ottaa. Tarinahan kuvastaa tekijää itseänsä, ja minä pitäisin aika pahana sitä, jos joutuisin juomaan yhden ihmisen per yö. Asia olisi eri, jos olisin syntynyt suoraan vampyyrina, silloinhan se olisi luonnollista, mutta jos joutuisi saalistamaan entisiä lajitovereitaan? Pakosta alkaisin pitämään itseäni pahana ja kirottuna. Kiihkoilijathan eivät pitäneet itseään pahana, koska luulivat tehneensä oikein omasta näkökannastaan, mutta kun nuorukaiselle selvisi että heitä ohjaili olento, joka ei välittänyt hänen arvoistaan yhtään, ja käytti heitä hyväkseen, ja että hän oli kahdenkymmenen vuoden ajan saalistanut ihmisiä jotka olivat olleet hänen näkökulmastaan hyviä, niin ymmärrettävästi sitä silloinkin voi pitää itseään pahana. Siegfriedhän nyt oli perinteinen "paha" vampyyri, eli siis hedonistinen egoisti, joka kyllä piti itseään kirottuna, mutta ei minun ajatusmaailmassani pitänyt sitä pahana asiana. Olisi pitänyt tuoda sitä esille, huomasin että ei ollut oikein "pahisten" omamielipiteitä epäkuolleisuudesta.

Mutta, uskomattoman paljon kiitoksia arvostelusta, et tiedä mikä älytön ilo on saada tällainen analyysi omaan tarinaansa. Todella hienoa että jaksoit kirjoittaa tällaisen. Teen vastapalveluksen, jos joskus kirjoitat.

PItänee joskus laittaa tänne joku satu.=)
Mutta, tosiaan, emme voi tietää mitä vampyyrit ajattelevat, eli jos ne unohtavat yms. entisen elämänsä, niin silloin pointtini pitää paikkansa, mutta jos ne taas muistavat kaiken, silloin sinun perustelusi on oikeellinen, mutta minä häviän kuitenkin, sillä sinulla on kirjoittajana tämä päätösvalta. =)
J akyllä, luo tähän tarinaan lievä filosofinen ote, juuri vaikka tuon Siegfriedin kautta. Se toisi juttuun uskomattoman paljon syvyyttä. Vielä paremmin voisi toimia vampyyrin katkeroitunut näkökanta ihmisten ns. julmuudesta ja niin edelleen. Pahuushan on loppujen lopuksi katsojan silmässä.=)
palaillaan tekstien merkeissä!

ps. ei tämä edes ollut niin tarkka analyysi. Sutasin nopeasti ekan lukukerran jälkeen. Jos panostan niin saat vielä joskus paremmankin, mikäli kirjoittaa aiot lisää jatkossa.

kaunista.

”Mielummin kuninkaana helvetissä, kuin orjana taivaassa!”

Max Payne 2:D?

Hieno tarina, toisinaan vähän sekavakin, mutta hyvä päätös tähän sarjaan. Omar ja Ivan jäivät vähän tarinan ulkopuolelle, mutta toivottavasti Diegon ja Kasperin seikkailut jatkuvat.
Hyvä tarina.

Njäh, lause on yhtä vanha kuin Luciferkin. Mutta Vlad käytti sitä tyylikkäästi. Kaikki henkilöt jatkavat seikkailujaan tulevaisuudessakin, ja ajattelin Dimensuksen ja itseni mieliksi vielä syvällisemmän vampyyritarinan. Saavat sen muutkin tietenkin lukea. Hiton paljon kiitoksia kaikille, jotka ovat arvostelleet tätä ja kaikkia muitakin tarinoitani, kommenteista tulee aina hyvä mieli, olivat ne sitten Dimensuksen pitkiä, tai Itza-kain 'ihan ok stoori'-heittoja.

Kivaa.

Mutta jooh, loppujen lopuksi taisi ehkä hieman maistua väkisin väkerretty-maku. Mutta kelpoa viihdettä silti.

No on kyllä pakko sanoa, ettei vamppien lopputaistelu säväyttänyt. Vähemmän puhetta, enemmän äksöniä. Toisaalta Cain vs. Diego oli mainiosti tehty. Ja se vampyyriklopin loppu...

Siegfriedistä tuli mieleen sana "Sabbat". Tiedä sitten oliko tarkoituksella vai ei, mutta kumminkin.

Kaiken kaikkiaan hyvää luettavaa.

Yhdelle sanall? Mahtava. Kahdella sanalla? Todella mahtava. Enpä osaa tähän enempää ruveta runoilemaan. Pitkän aikaa Sotusta poissa olleena oli kivaa heti ekaks lukea tämmöne hyvä saaga, kiitokset siitä Dalamarille.

hahmot ja synkkä tunnelma , tekivät tästä tarinasta menestyksen. persoonalliset hahmot , ja hyvä kuvailu ehkä vähän sekava juoni

hienosti kuvailtu loppu , ja tuo espanjalainen vampyyri teema olivat hauskoja

Loistava päätös loistavalle tarina sarjalle ei voi muuta sanoa tekstissä pysyi kiinnostus koko ajan mukana

olet kuvaillut paikkoja , ja hahmoja taitavasti erittöin selvä käsi ala simply: loistava