Taiteilija: osa I
Lähetetty: To 14.04.2005 16:19
Taiteilija
Pensseli kohosi ja laski, tanssi tyhjän taulukankaan päällä, täyttäen sitä pikkuhiljaa väreillä. Tarkat vedot ja pistot levittivät maalia, muodostaen kuvioita ja hahmoja.
Hitaasti taululle muodostui täysikuu, metsä, öinen taivas, ja, kaiken keskelle musta synkeä hahmo, joka kantoi sylissään kaunista neitoa. Mustan hahmon vaatteet olivat repaleiset ja julman näköiset, kasvot vielä julmemmat. Kalpea naama loisti yhtä valkoisena kuin taulun kuu, suu oli vääntynyt julmaan hymyyn, mustat sotkuiset hiukset liehuivat kuvitellussa tuulessa, ja helvetilliset punaiset silmät kohtasivat taiteilijan omat silmät, jotka olivat kuin peilikuvat taulun silmistä. Taiteilijan marmorinvaalea naama vääntyi hieman itseironiseen hymyyn, kun hän astahti taaksepäin taulun luota, ja katseli hetken hyväksyvästi taulua, tarkastellen sen pieniä yksityiskohtia. Surullinen hymy nousi hänen kasvoilleen, ja hän tempaisi taulukankaan irti, viskaten sen takkaan.
Tuli nieli kasvot, jotka olisivat voineet olla taiteilijan itsensä, täysikuun, ja kauniin neidon, kunnes taulun tuhka sekoittui takan puiden tuhkaan, ja monen muun taulun tuhkaan.
Taiteilija huokaisi murheellisesti, kaatoi pullosta itselleen lasiin haltianverta, ja meni istumaan avoimen ikkunan laudalle, katsellen kaupungin hyörinää. Tuuli leyhytteli sinimustia hiuksia, ja punaisena loistavat silmät katselivat lempeästi ihmisten hyörinää Remasin kaduilla. Näin kuumina kesäpäivinä ihmiset lähinnä nukkuivat tai torkkuivat ahdistavan kuumat auringonpaisteen tunnit, ja hoitivat asiansa myöhään illalla, tai alkuyöstä, eli nyt. Aurinko oli laskenut tunti sitten, ja kaupunki oli vilkkaimmillaan.
Kauppa kävi kiivasta tahtia hänen allaan, kaupungin keskustassa sijaitsevalla torilla. Hänen kattohuoneistonsa sijaitsi kaupungin halutuimmilla kohdilla, sillä täällä oli kaikki, mitä kaupungin asukkaat arvostivat. Hänen vieressään sijaitsi kaupungin suuri oopperatalo, mihin nytkin Remasin asukkaat riensivät seuraamaan monsingnor Vivaleidin uusinta oopperaa, jota kaikki hehkuttivat ja kehuivat. Hän oli itsekin nähnyt tämän synkän oopperan, joka kertoi yön pimeiden tuntien olennoista, hänen kansastaan. Tarina oli kieltämättä ollut hyvä, ja musiikki loistavaa, ja hän oli nauttinut jokaisesta hetkestä, vaikka oopperan verenjuojat olivat kaukana totuudesta.
Hänen talonsa toisella puolella kohosi suuri forum, jonne Remasin kaupunkitasavallan asukkaat kokoontuivat päättämään valtion asioista. Sen alla taas sijaitsi varjojen forum, jossa kaupungin verenjuojat päättivät omista asioistaan, ja joskus kaupunginkin. Taiteilijaa ei moinen kiinnostanut, hän kävi kokouksissa vain harvoin, kun kaipasi kaltaistensa seuraa. Luomisestaan lähtien hän oli ollut yksin viihtyvä, kaivaten vain harvoin kaltaisiaan. Täällä hän nautti Tilealaisten kulttuurista, ja sen tekijöistä niin paljon, että kaipasi entistä harvemmin muita yön lapsia, mieluummin maalaten tai säveltäen yksin, ja viettäen aikaa Remasin taiteilijoiden kanssa.
Vastapäätä hänen asuntoaan torin toisella puolella oli taiteilijoiden talo, minne Remasin maalarit ja kuvanveistäjät toivat uudet teoksensa kaiken kansan ihasteltavaksi. Siellä hän vietti monet yönsä, ihastellen tauluja, joihin hänen kuolematon vitivalkoinen kätensä ei ikinä pystyisi.
Hänen teoksensa olivat upeita, hän tiesi sen itsekin, mutta niistä puuttui se jokin, mikä teki taiteesta taidetta. Maalauksen sisin, vaikka hän kuinka yritti, hän ei saanut sitä tauluihinsa.
Taiteilija huokasi uudestaan, suki mustia hiuksiaan, suoristi paitansa röyhelöitä ja kaatoi haltianverta toiseenkin lasiin. Hänen käsittämättömän tarkka kuulonsa havaitsi talonsa alakerrassa uudet, harvinaiset askeleet. Toisen kuolemattoman mustat saappaat kopisivat ihmiskorvalle äänettömästi rappusissa. Taitelija laski lasit pöydälle huoneen keskellä, ja istui vielä hetken silmät kiinni ikkunan ääressä, kuunnellen katusoittajan viulun valittavia säveliä, musiikkia, jota vain kuolevaiset osasivat soittaa. Mikä tunteen paljous, mikä kurjuus, mikä pohjaton suru! Ovi aukesi, ja taiteilija aukaisi silmänsä huokaisten, katkeransuloisen onnen kaiku kadoten ulos ilman mukana. Hän kääntyi katselemaan tulokasta, ja kumarsi viehkeän hovikumarruksen. Uskomattoman hienot parhaimmasta loimusametista tehdyt punavioletit vaatteet koristivat tulijaa, ja omaisuuksia maksaneet korut koristivat miltei jokaista mahdollista paikkaa tulijan yllä. Verenjuoja oli pukeutunut arvonsa mukaan.
”Prinssi Vittorio”, Hän lausui, sanat osoitettuna kaupungin vampyyrien valitulle johtajalle.
”Valentin”, Yön prinssi Vittorio sanoi, nyökäten.
Verenjuojat istuivat pöydän ääreen, kilistäen lasejaan, toisiaan katsellen. Valentin oli täyttänyt kohteliaisuussäädökset, jotka eivät olleet kuin pintakiiltoa. Yön prinssi valittiin kerran kymmenessä vuodessa, ja tittelin haltijan kannatti olla miellyttävä alaisilleen, jos mieli asemaan toisenkin kerran.
”Harvinainen kunnia, teidän armonne”, Valentin sanoi.
”Painavat asiat johtavat minut luoksenne, arvon Valentin, vaikka tiedän kuinka paljon arvostatte omaa rauhaanne”, Vittorio sanoi.
”Eihän nyt, teidän armonne, on mukavaa joskus saada vieraitakin ateljeeheni”, Valentin sanoi, maljaansa kohottaen.
”Maalauksenne ovat kuulemma loistavia, ja viulunsoittonne kaunista, Valentin” Vittorio sanoi, seiniä koristavia maalauksia katsellen.
”Eivät mitään. En pysty saamaan niihin sitä tunnetta, minkä ihmisten mestarit saavat”.
”Kansamme kultturellien jäsenten kirous. Mutta, me tarvitsemme muita taitojasi, kuin maalaamista”.
Synkempi palo syttyi Valentinin silmiin. Suu vetäytyi alaspäin, ja irveeseen. Kädet puristuivat nyrkkiin, ja Valentin vilkaisi ulos, samalla hiljaa kuiskaten.
”Ei. Vannoin että mikään ei saa minua enää tarttumaan miekkaan. Vuosisadat näyttivät minulle sen tien tyhjyyden, teidän armonne”.
Vittorion ilme synkkeni yhtälailla, ja hän lausui voimakkaammalla ja käskevämmällä äänellä: ”Kuuntele, Valentin. Silvio on kuollut, kuten myös Amadeo ja Agata. Kaikki kahden viikon sisällä. Joku tappaa meitä”.
Valentin sävähti, ja varjot synkkenivät hänen silmiensä ympärillä. Vähäiset liikkeet kertoivat Vittoriolle, että toinen verenjuoja oli vaivaantunut ja hermostunut.
”He olivat varjojen foorumilla poliittisia vastustajiasi”, Valentin sanoi hiljaa.
”En silti toivonut heidän kuolemaansa, ja on huolestuttavaa jos joku surmaa meitä noin paljon. Kaikki muut ovat paniikissa. Kuka heidät onkaan tappanut, on mahtava soturi, sillä kaikki surmat ovat tapahtuneet yöllä, heidän olless täysin hereillä. He olivat noon vanhoja, niin vahvoja veressä, että juuri kenenkään ei olisi yksin pitänyt pystyä voittamaan heitä. Olet ainoa toivomme, verilohikäärme Valentin! Ole taas ruusujen ritari, kuten olit tänne tullessasi! Kukaan meistä muista ei osaa taistella niin kuin sinä!”, Vittorio huusi anovasti.
”Teidän armonne, tulkaa mukaan”, Valentin sanoi, ja nousi parvekkeelle.
Vittorio nousi, toivoen että voisi kääntää Valentinin pään vielä, ja kohosi ikkunanlaudalle Valentinin viereen. Verenjuojat kohottivat kätensä, ja ponnistivat yhtä aikaa ilmaan ja hetken näytti siltä kuin kummatkin murskautuisivat katuun, mutta kaksi lepakkoa jatkoi matkaansa, tuulissa kulkien kohti taiteilijoiden taloa.
Mustat siivet kantoivat heidät ikkunan ääreen, katselemaan ihmistä joka maalasi intohimoisesti tauluaan, katse täydellisen keskittyneenä työhönsä, uskomattoman kauniit hahmot hitaasti kankaalle ilmestyen, ja maiseman syventyessä pikkuhiljaa. Kuumeinen kiilto paloi nuoren ihmisen komeilla tummilla kasvoilla, ja Vittorio saattoi nähdä, että nuorukainen omistautui täydellisesti taululle, maalaten siihen osan sielustaan. Vittorio tunnistikin taulun aiheen, se oli sama kuin eräs komea maalaus, jonka Vittorio oli nähnyt Valentinen seinää koristamassa. Syvällä sielunsa saloissa, Vittorio ei todella välittänyt turhanpäiväisestä taiteesta, mutta hänenkin välinpitämätön mielensä huomasi, että ihmisnuorukaisen taulussa oli jotain, jotain syvempää ja elävämpää kuin Valentinen vastaavassa.
(Nuorukaisen nimi on Amadeo, ja haluan tehdä hänestä yhden meistä. Olen seurannut häntä nyt kymmenen vuotta, ja uskon, että hän on valmis), Valentin sanoi mielensä välityksellä. (Korvaukseksi luvastanne, lupaan ainakin hankkia selville taitojeni avulla murhaajan henkilöllisyyden, jotta hänestä voi hankkiutua eroon).
Vittorio huokaisi ajatuksissaan, ja sanoi: (Hyvä on, Valentin. Kiroan joskus teidän bretonnialaisten kunniantuntoa, mutta sekin riittää. Toivotan teille onnea).
Toinen lepakko kohosi ilmaan, ja lensi yöhön, etsiäkseen itselleen jälleen uuden kuolevaisen. Toinen lepakko jäi vielä ikkunalaudalle, katselemaan nuoren miehen maalausta, ja pysyi siinä aamuun saakka, kunnes auringon ensisäteet pakottivat verenjuojan nousemaan siivilleen, ja pakenemaan arkkuunsa.
Pensseli kohosi ja laski, tanssi tyhjän taulukankaan päällä, täyttäen sitä pikkuhiljaa väreillä. Tarkat vedot ja pistot levittivät maalia, muodostaen kuvioita ja hahmoja.
Hitaasti taululle muodostui täysikuu, metsä, öinen taivas, ja, kaiken keskelle musta synkeä hahmo, joka kantoi sylissään kaunista neitoa. Mustan hahmon vaatteet olivat repaleiset ja julman näköiset, kasvot vielä julmemmat. Kalpea naama loisti yhtä valkoisena kuin taulun kuu, suu oli vääntynyt julmaan hymyyn, mustat sotkuiset hiukset liehuivat kuvitellussa tuulessa, ja helvetilliset punaiset silmät kohtasivat taiteilijan omat silmät, jotka olivat kuin peilikuvat taulun silmistä. Taiteilijan marmorinvaalea naama vääntyi hieman itseironiseen hymyyn, kun hän astahti taaksepäin taulun luota, ja katseli hetken hyväksyvästi taulua, tarkastellen sen pieniä yksityiskohtia. Surullinen hymy nousi hänen kasvoilleen, ja hän tempaisi taulukankaan irti, viskaten sen takkaan.
Tuli nieli kasvot, jotka olisivat voineet olla taiteilijan itsensä, täysikuun, ja kauniin neidon, kunnes taulun tuhka sekoittui takan puiden tuhkaan, ja monen muun taulun tuhkaan.
Taiteilija huokaisi murheellisesti, kaatoi pullosta itselleen lasiin haltianverta, ja meni istumaan avoimen ikkunan laudalle, katsellen kaupungin hyörinää. Tuuli leyhytteli sinimustia hiuksia, ja punaisena loistavat silmät katselivat lempeästi ihmisten hyörinää Remasin kaduilla. Näin kuumina kesäpäivinä ihmiset lähinnä nukkuivat tai torkkuivat ahdistavan kuumat auringonpaisteen tunnit, ja hoitivat asiansa myöhään illalla, tai alkuyöstä, eli nyt. Aurinko oli laskenut tunti sitten, ja kaupunki oli vilkkaimmillaan.
Kauppa kävi kiivasta tahtia hänen allaan, kaupungin keskustassa sijaitsevalla torilla. Hänen kattohuoneistonsa sijaitsi kaupungin halutuimmilla kohdilla, sillä täällä oli kaikki, mitä kaupungin asukkaat arvostivat. Hänen vieressään sijaitsi kaupungin suuri oopperatalo, mihin nytkin Remasin asukkaat riensivät seuraamaan monsingnor Vivaleidin uusinta oopperaa, jota kaikki hehkuttivat ja kehuivat. Hän oli itsekin nähnyt tämän synkän oopperan, joka kertoi yön pimeiden tuntien olennoista, hänen kansastaan. Tarina oli kieltämättä ollut hyvä, ja musiikki loistavaa, ja hän oli nauttinut jokaisesta hetkestä, vaikka oopperan verenjuojat olivat kaukana totuudesta.
Hänen talonsa toisella puolella kohosi suuri forum, jonne Remasin kaupunkitasavallan asukkaat kokoontuivat päättämään valtion asioista. Sen alla taas sijaitsi varjojen forum, jossa kaupungin verenjuojat päättivät omista asioistaan, ja joskus kaupunginkin. Taiteilijaa ei moinen kiinnostanut, hän kävi kokouksissa vain harvoin, kun kaipasi kaltaistensa seuraa. Luomisestaan lähtien hän oli ollut yksin viihtyvä, kaivaten vain harvoin kaltaisiaan. Täällä hän nautti Tilealaisten kulttuurista, ja sen tekijöistä niin paljon, että kaipasi entistä harvemmin muita yön lapsia, mieluummin maalaten tai säveltäen yksin, ja viettäen aikaa Remasin taiteilijoiden kanssa.
Vastapäätä hänen asuntoaan torin toisella puolella oli taiteilijoiden talo, minne Remasin maalarit ja kuvanveistäjät toivat uudet teoksensa kaiken kansan ihasteltavaksi. Siellä hän vietti monet yönsä, ihastellen tauluja, joihin hänen kuolematon vitivalkoinen kätensä ei ikinä pystyisi.
Hänen teoksensa olivat upeita, hän tiesi sen itsekin, mutta niistä puuttui se jokin, mikä teki taiteesta taidetta. Maalauksen sisin, vaikka hän kuinka yritti, hän ei saanut sitä tauluihinsa.
Taiteilija huokasi uudestaan, suki mustia hiuksiaan, suoristi paitansa röyhelöitä ja kaatoi haltianverta toiseenkin lasiin. Hänen käsittämättömän tarkka kuulonsa havaitsi talonsa alakerrassa uudet, harvinaiset askeleet. Toisen kuolemattoman mustat saappaat kopisivat ihmiskorvalle äänettömästi rappusissa. Taitelija laski lasit pöydälle huoneen keskellä, ja istui vielä hetken silmät kiinni ikkunan ääressä, kuunnellen katusoittajan viulun valittavia säveliä, musiikkia, jota vain kuolevaiset osasivat soittaa. Mikä tunteen paljous, mikä kurjuus, mikä pohjaton suru! Ovi aukesi, ja taiteilija aukaisi silmänsä huokaisten, katkeransuloisen onnen kaiku kadoten ulos ilman mukana. Hän kääntyi katselemaan tulokasta, ja kumarsi viehkeän hovikumarruksen. Uskomattoman hienot parhaimmasta loimusametista tehdyt punavioletit vaatteet koristivat tulijaa, ja omaisuuksia maksaneet korut koristivat miltei jokaista mahdollista paikkaa tulijan yllä. Verenjuoja oli pukeutunut arvonsa mukaan.
”Prinssi Vittorio”, Hän lausui, sanat osoitettuna kaupungin vampyyrien valitulle johtajalle.
”Valentin”, Yön prinssi Vittorio sanoi, nyökäten.
Verenjuojat istuivat pöydän ääreen, kilistäen lasejaan, toisiaan katsellen. Valentin oli täyttänyt kohteliaisuussäädökset, jotka eivät olleet kuin pintakiiltoa. Yön prinssi valittiin kerran kymmenessä vuodessa, ja tittelin haltijan kannatti olla miellyttävä alaisilleen, jos mieli asemaan toisenkin kerran.
”Harvinainen kunnia, teidän armonne”, Valentin sanoi.
”Painavat asiat johtavat minut luoksenne, arvon Valentin, vaikka tiedän kuinka paljon arvostatte omaa rauhaanne”, Vittorio sanoi.
”Eihän nyt, teidän armonne, on mukavaa joskus saada vieraitakin ateljeeheni”, Valentin sanoi, maljaansa kohottaen.
”Maalauksenne ovat kuulemma loistavia, ja viulunsoittonne kaunista, Valentin” Vittorio sanoi, seiniä koristavia maalauksia katsellen.
”Eivät mitään. En pysty saamaan niihin sitä tunnetta, minkä ihmisten mestarit saavat”.
”Kansamme kultturellien jäsenten kirous. Mutta, me tarvitsemme muita taitojasi, kuin maalaamista”.
Synkempi palo syttyi Valentinin silmiin. Suu vetäytyi alaspäin, ja irveeseen. Kädet puristuivat nyrkkiin, ja Valentin vilkaisi ulos, samalla hiljaa kuiskaten.
”Ei. Vannoin että mikään ei saa minua enää tarttumaan miekkaan. Vuosisadat näyttivät minulle sen tien tyhjyyden, teidän armonne”.
Vittorion ilme synkkeni yhtälailla, ja hän lausui voimakkaammalla ja käskevämmällä äänellä: ”Kuuntele, Valentin. Silvio on kuollut, kuten myös Amadeo ja Agata. Kaikki kahden viikon sisällä. Joku tappaa meitä”.
Valentin sävähti, ja varjot synkkenivät hänen silmiensä ympärillä. Vähäiset liikkeet kertoivat Vittoriolle, että toinen verenjuoja oli vaivaantunut ja hermostunut.
”He olivat varjojen foorumilla poliittisia vastustajiasi”, Valentin sanoi hiljaa.
”En silti toivonut heidän kuolemaansa, ja on huolestuttavaa jos joku surmaa meitä noin paljon. Kaikki muut ovat paniikissa. Kuka heidät onkaan tappanut, on mahtava soturi, sillä kaikki surmat ovat tapahtuneet yöllä, heidän olless täysin hereillä. He olivat noon vanhoja, niin vahvoja veressä, että juuri kenenkään ei olisi yksin pitänyt pystyä voittamaan heitä. Olet ainoa toivomme, verilohikäärme Valentin! Ole taas ruusujen ritari, kuten olit tänne tullessasi! Kukaan meistä muista ei osaa taistella niin kuin sinä!”, Vittorio huusi anovasti.
”Teidän armonne, tulkaa mukaan”, Valentin sanoi, ja nousi parvekkeelle.
Vittorio nousi, toivoen että voisi kääntää Valentinin pään vielä, ja kohosi ikkunanlaudalle Valentinin viereen. Verenjuojat kohottivat kätensä, ja ponnistivat yhtä aikaa ilmaan ja hetken näytti siltä kuin kummatkin murskautuisivat katuun, mutta kaksi lepakkoa jatkoi matkaansa, tuulissa kulkien kohti taiteilijoiden taloa.
Mustat siivet kantoivat heidät ikkunan ääreen, katselemaan ihmistä joka maalasi intohimoisesti tauluaan, katse täydellisen keskittyneenä työhönsä, uskomattoman kauniit hahmot hitaasti kankaalle ilmestyen, ja maiseman syventyessä pikkuhiljaa. Kuumeinen kiilto paloi nuoren ihmisen komeilla tummilla kasvoilla, ja Vittorio saattoi nähdä, että nuorukainen omistautui täydellisesti taululle, maalaten siihen osan sielustaan. Vittorio tunnistikin taulun aiheen, se oli sama kuin eräs komea maalaus, jonka Vittorio oli nähnyt Valentinen seinää koristamassa. Syvällä sielunsa saloissa, Vittorio ei todella välittänyt turhanpäiväisestä taiteesta, mutta hänenkin välinpitämätön mielensä huomasi, että ihmisnuorukaisen taulussa oli jotain, jotain syvempää ja elävämpää kuin Valentinen vastaavassa.
(Nuorukaisen nimi on Amadeo, ja haluan tehdä hänestä yhden meistä. Olen seurannut häntä nyt kymmenen vuotta, ja uskon, että hän on valmis), Valentin sanoi mielensä välityksellä. (Korvaukseksi luvastanne, lupaan ainakin hankkia selville taitojeni avulla murhaajan henkilöllisyyden, jotta hänestä voi hankkiutua eroon).
Vittorio huokaisi ajatuksissaan, ja sanoi: (Hyvä on, Valentin. Kiroan joskus teidän bretonnialaisten kunniantuntoa, mutta sekin riittää. Toivotan teille onnea).
Toinen lepakko kohosi ilmaan, ja lensi yöhön, etsiäkseen itselleen jälleen uuden kuolevaisen. Toinen lepakko jäi vielä ikkunalaudalle, katselemaan nuoren miehen maalausta, ja pysyi siinä aamuun saakka, kunnes auringon ensisäteet pakottivat verenjuojan nousemaan siivilleen, ja pakenemaan arkkuunsa.
Muuttaisin tätä lauserakennetta, ja en ehkä tekisi ihan noin selväksi, että tulija on toinen vampyyri. Korostat sitä ehkä liikaa..