Tien pää , osa 1 (Thelacan, minä VANNON :) )
Lähetetty: To 21.04.2005 16:52
Älä kysy miksi, kysy miksi ei.
PROLOGI
Pedon hyökkäys oli äkillinen. Ennen itse maanpintaa häneen ehti iskeä sateenjälkeisen mudan ja hevosen märän karvan vahva tuoksu. Maanpinta seurasi perässä.
Sekuntia - tai tuntia - myöhemmin hän pudisti mudan kasvoiltaan, ja potki itseään kauemmaksi ilmaa sohivasta kaviohelvetistä. Vauhkoontunut eläin yritti epätoivoisesti päästä ylös, mutta mutainen maa vain antoi periksi. Sotilas yritti kääntyä ympäri, ja vältti vain täpärästi ohi karauttavan sotatoverin, joka ei näyttänyt rekisteröineen tapahtumaa mitenkään. Pyyhkien mutaa silmiltään sotilas yritti erottaa hämärästä vihollisensa. Taas ennen näköhavaintoa iski haju - etova, sairaalloinen; kuin kusella kasteltua turkkia ja pilaantunutta lihaa. Tumma hahmo oli tuskin jalanmitan päässä hänestä, kun kavio iski sitä suoraan päähän, aiheuttaen vaimean rusahtavan äänen. Hahmo muljahti typerän näköisesti vasemmalle ja rysähti maahan.
Ehtimättä ajattelemaan sotilas kömpi jaloilleen ja kulutti muutaman hetken yrittäen saada näkökykynsä takaisin. Hänen jalkansa kestivät painon vain juuri ja juuri - kivusta päätellen hänen nilkkansa oli jäänyt hetkeksi satulan alle. Sitten hän erotti hahmot hevosen takana: Lukemattomia rääsyihin pukeutuneita olentoja, jotka juoksivat kohti häntä. Tai ehkä kohti hevosta. Muutaman horjuvan askeleen jälkeen sotilas sai aloitettua juoksemisen, ja poistui polulta jolla joku - kuin jossain toisessa elämässä - oli vannottanut häntä pysymään.
Kengänpohjat liukkaaksi tekevä muta oli pienempiä sotilaan huolista. Terävät kivet, kannot, piiskaavat puunoksat ja verkkomaiset juurakot tekivät ikimetsästä oikean loukon kelle tahansa joka oli tarpeeksi rohkea juostakseen sen syvyydessä pimeällä. Huolimatta muutamasta hetkestä jolloin hän oli varma kaatuvansa oli onni hänen puolellaan. Hän juoksi niin kauan että hänen kylkeensä alkoi pistämään; Hänen nilkkansa oli jo kaukana kivun tuolla puolen. Uskaltamatta kääntyä katsomaan hän vain jatkoi juoksemista, luullen välillä haistavansa takanaan vaanivan kuoleman.
Ikuisuudelta tuntuneen ajan jälkeen hän vihdoin uskaltautui katsomaan taakseen, eikä ikinä nähnyt takaraivoonsa rysähtänyttä puunoksaa.
I HUKKATEILLÄ
Parempina hetkinään Fritz Heiss olisi pitänyt ironisena sitä, kuinka taivas sattui herättämään hänet yhdellä tipalla, ensin kasteltuaan hänet likomäräksi kaatosateella. Juuri nyt, herätessään aamun sarastukseen kivun säteillessä korvasta niskaan, ja jatkuen sieltä aina turvonneeseen nilkkaan asti, optimismi ei ollut hänen vallitsevin luonteenpiirteensä.
Kiristäen hampaitaan hän nousi polvilleen ja kokeili takaraivoaan: Jos verta oli ollut, sade oli huuhtonut sen pois. Seuraavaksi hän katseli ympärilleen. Joka puolella näkyi vain sankkaa sekametsää, vettä tippuvia jättimäisiä puita, joiden kasvusto peitti taivaan niin että hetken ajan sotilas luuli olevansa jonkinlaisessa luolassa. Hetken hämmennyksen jälkeen muisti palasi: Hän - ja hänen pelkurimainen aseveljensä Jonas - olivat ottamassa kiinni osastoaan, kolmatta kevyttä ratsuväkidivisioonaa, kun huhuttu vihollinen oli ilmeisesti napannut hänet. Tai no ei aivan, olihan hän vielä hengissä.
Mutta kuinka kauan? Yksin, varustautumattomana, tuntemattomalla seudulla. Vain vyölle käytetty asevyö - pistooli, ruutinassakka, lyhytmiekka - ei pitäisi häntä kauaa hengissä edes kesäsäässä.
Häneltä vei lähes tunnin saada sytytettyä nuotio, jolla kuivata vaatteensa ja - jokseenkin uskaliaasti - ruutinassakkansa. Lähistöltä löytyneet marjat lähinnä herättivät hänessä näläntunteen. Seudun piti olla pelkkä välietappi, muutaman tovin ratsastus jolla saataisiin edeltä lähtenyt yksikkö kiinni oikotietä. Vaikka hän olisikin tiennyt yksikkönsä sijainnin täältä käsin, hän ei mitenkään saisi tovereitaan kiinni ratsuitta. Viisainta kai hankkiutua ensimmäiseksi takaisin tielle, ja miettiä sitten mitä tehdä. Mahtava suunnitelma, mutta jo ensimmäinen askel muistutti häntä tosiasioista kivunvälähdyksen muodossa. Hänen ympärillään kasvava sauvanvalmistajan unelma tarjosi nopeasti tukikepin jonka avulla liikkua, ja puettuaan vielä kosteat (mutta lämpimät) vaatteensa ylleen Fritz rupesi katselemaan tarkemmin ympärilleen.
Tovin etsittyä jälkiään hän löysi todennäköisimmän suunnan, ja lähti marssimaan. Pian hän kuitenkin ymmärsi tehtävän mahdottomuuden: Rönsyilevä kasvillisuus ja sade olivat jo peittäneet kaikki mahdolliset jäljet. Luottaen vaistoonsa hän vain jatkoi matkaa parhaaksi tuntemaansa suuntaan, ja tovin jälkeen uhkapeli palkittiin: tie.
Se, oliko tie juuri sama tie jolle hänen laukkansa oli eilen päättynyt, oli arvoitus. Sen lisäksi että pimeys oli eilen peittänyt kaikki maamerkit, sade oli raiskannut loputkin. Vesi oli kerääntynyt lätäköiksi joihin varomattomampi voisi hukkua, ja pehmeä muta pakotti kävelemään penkereellä. Hänen ratsustaan ei näkynyt jälkeäkään, ja jos koko tie olisi samanlaisessa kunnossa kuin tämä pätkä, ei tulisi näkymäänkään.
Oikealle. Tai mahdollisesti vasemmalle. Oikealle. Vaikka varmuus olikin luksusta johon hänellä ei ollut varaa, määrätietoisuus ei katso tiedon määrää, ajatteli Fritz Heiss ja aloitti pitkän, uuvuttavan ja kivuliaan marssin.
Sitä itseään. Kaikkea pitää kokeilla, paitsi.. no, tehän tiedätte.
PROLOGI
Pedon hyökkäys oli äkillinen. Ennen itse maanpintaa häneen ehti iskeä sateenjälkeisen mudan ja hevosen märän karvan vahva tuoksu. Maanpinta seurasi perässä.
Sekuntia - tai tuntia - myöhemmin hän pudisti mudan kasvoiltaan, ja potki itseään kauemmaksi ilmaa sohivasta kaviohelvetistä. Vauhkoontunut eläin yritti epätoivoisesti päästä ylös, mutta mutainen maa vain antoi periksi. Sotilas yritti kääntyä ympäri, ja vältti vain täpärästi ohi karauttavan sotatoverin, joka ei näyttänyt rekisteröineen tapahtumaa mitenkään. Pyyhkien mutaa silmiltään sotilas yritti erottaa hämärästä vihollisensa. Taas ennen näköhavaintoa iski haju - etova, sairaalloinen; kuin kusella kasteltua turkkia ja pilaantunutta lihaa. Tumma hahmo oli tuskin jalanmitan päässä hänestä, kun kavio iski sitä suoraan päähän, aiheuttaen vaimean rusahtavan äänen. Hahmo muljahti typerän näköisesti vasemmalle ja rysähti maahan.
Ehtimättä ajattelemaan sotilas kömpi jaloilleen ja kulutti muutaman hetken yrittäen saada näkökykynsä takaisin. Hänen jalkansa kestivät painon vain juuri ja juuri - kivusta päätellen hänen nilkkansa oli jäänyt hetkeksi satulan alle. Sitten hän erotti hahmot hevosen takana: Lukemattomia rääsyihin pukeutuneita olentoja, jotka juoksivat kohti häntä. Tai ehkä kohti hevosta. Muutaman horjuvan askeleen jälkeen sotilas sai aloitettua juoksemisen, ja poistui polulta jolla joku - kuin jossain toisessa elämässä - oli vannottanut häntä pysymään.
Kengänpohjat liukkaaksi tekevä muta oli pienempiä sotilaan huolista. Terävät kivet, kannot, piiskaavat puunoksat ja verkkomaiset juurakot tekivät ikimetsästä oikean loukon kelle tahansa joka oli tarpeeksi rohkea juostakseen sen syvyydessä pimeällä. Huolimatta muutamasta hetkestä jolloin hän oli varma kaatuvansa oli onni hänen puolellaan. Hän juoksi niin kauan että hänen kylkeensä alkoi pistämään; Hänen nilkkansa oli jo kaukana kivun tuolla puolen. Uskaltamatta kääntyä katsomaan hän vain jatkoi juoksemista, luullen välillä haistavansa takanaan vaanivan kuoleman.
Ikuisuudelta tuntuneen ajan jälkeen hän vihdoin uskaltautui katsomaan taakseen, eikä ikinä nähnyt takaraivoonsa rysähtänyttä puunoksaa.
I HUKKATEILLÄ
Parempina hetkinään Fritz Heiss olisi pitänyt ironisena sitä, kuinka taivas sattui herättämään hänet yhdellä tipalla, ensin kasteltuaan hänet likomäräksi kaatosateella. Juuri nyt, herätessään aamun sarastukseen kivun säteillessä korvasta niskaan, ja jatkuen sieltä aina turvonneeseen nilkkaan asti, optimismi ei ollut hänen vallitsevin luonteenpiirteensä.
Kiristäen hampaitaan hän nousi polvilleen ja kokeili takaraivoaan: Jos verta oli ollut, sade oli huuhtonut sen pois. Seuraavaksi hän katseli ympärilleen. Joka puolella näkyi vain sankkaa sekametsää, vettä tippuvia jättimäisiä puita, joiden kasvusto peitti taivaan niin että hetken ajan sotilas luuli olevansa jonkinlaisessa luolassa. Hetken hämmennyksen jälkeen muisti palasi: Hän - ja hänen pelkurimainen aseveljensä Jonas - olivat ottamassa kiinni osastoaan, kolmatta kevyttä ratsuväkidivisioonaa, kun huhuttu vihollinen oli ilmeisesti napannut hänet. Tai no ei aivan, olihan hän vielä hengissä.
Mutta kuinka kauan? Yksin, varustautumattomana, tuntemattomalla seudulla. Vain vyölle käytetty asevyö - pistooli, ruutinassakka, lyhytmiekka - ei pitäisi häntä kauaa hengissä edes kesäsäässä.
Häneltä vei lähes tunnin saada sytytettyä nuotio, jolla kuivata vaatteensa ja - jokseenkin uskaliaasti - ruutinassakkansa. Lähistöltä löytyneet marjat lähinnä herättivät hänessä näläntunteen. Seudun piti olla pelkkä välietappi, muutaman tovin ratsastus jolla saataisiin edeltä lähtenyt yksikkö kiinni oikotietä. Vaikka hän olisikin tiennyt yksikkönsä sijainnin täältä käsin, hän ei mitenkään saisi tovereitaan kiinni ratsuitta. Viisainta kai hankkiutua ensimmäiseksi takaisin tielle, ja miettiä sitten mitä tehdä. Mahtava suunnitelma, mutta jo ensimmäinen askel muistutti häntä tosiasioista kivunvälähdyksen muodossa. Hänen ympärillään kasvava sauvanvalmistajan unelma tarjosi nopeasti tukikepin jonka avulla liikkua, ja puettuaan vielä kosteat (mutta lämpimät) vaatteensa ylleen Fritz rupesi katselemaan tarkemmin ympärilleen.
Tovin etsittyä jälkiään hän löysi todennäköisimmän suunnan, ja lähti marssimaan. Pian hän kuitenkin ymmärsi tehtävän mahdottomuuden: Rönsyilevä kasvillisuus ja sade olivat jo peittäneet kaikki mahdolliset jäljet. Luottaen vaistoonsa hän vain jatkoi matkaa parhaaksi tuntemaansa suuntaan, ja tovin jälkeen uhkapeli palkittiin: tie.
Se, oliko tie juuri sama tie jolle hänen laukkansa oli eilen päättynyt, oli arvoitus. Sen lisäksi että pimeys oli eilen peittänyt kaikki maamerkit, sade oli raiskannut loputkin. Vesi oli kerääntynyt lätäköiksi joihin varomattomampi voisi hukkua, ja pehmeä muta pakotti kävelemään penkereellä. Hänen ratsustaan ei näkynyt jälkeäkään, ja jos koko tie olisi samanlaisessa kunnossa kuin tämä pätkä, ei tulisi näkymäänkään.
Oikealle. Tai mahdollisesti vasemmalle. Oikealle. Vaikka varmuus olikin luksusta johon hänellä ei ollut varaa, määrätietoisuus ei katso tiedon määrää, ajatteli Fritz Heiss ja aloitti pitkän, uuvuttavan ja kivuliaan marssin.
Sitä itseään. Kaikkea pitää kokeilla, paitsi.. no, tehän tiedätte.