Tien pää, osa 2
Lähetetty: Ti 26.04.2005 10:43
Vapaus on hieno asia.
Vapaus pysähtyä katsomaan puissa juoksevia eläimiä, vapaus kääntyä sivupolulle kun päätie ei enää kiinnosta. Vapaus valita oma kohtalonsa. Ainoa asia mikä rajoitti Fritz Heissin rajatonta vapautta oli hänen turvonnut ja särkevä nilkkansa.
Taas kerran hänen oli täytynyt istua alas ja lepuuttaa jalkaansa. Vaikka hän tarkoituksella välttikin asettamasta jalalle painoa, liukas ja mutainen maa piti huolen siitä että tasaisin väliajoin hän oli liukastua, ja vaistomaisesti otti tukea huonolla jalallaan. Jos luonto todella oli elävä, noina hetkinä sen korvat punastuivat.
Välillä hän löysi jotain syömäkelpoista. Marjoja ja juureksia, tuskin ravitsevia aineksia. Yöt hän nukkui ensin oksanhaarassa, mutta kyllästyttyään kivuliaaseen kiipeämisprosessiin alkoi vain lepäämään puiden juurella. Tie tuntui jatkuvat ikuisesti, joten hän päätti valita sivupolun. Välillä hän luuli jalkansa olevan paranemassa, mutta turvotuksesta päätellen hän oli vain turtunut kipuun. Taivasta hän ei ollut nähnyt kuin vilaukselta, joten oli lopettanut ajasta murehtimisen. Jos hän olisi vielä välittänyt ajatella ajan kulumista, hän olisi arvannut kuluttaneensa lähes viikon metsästä ulos löytämiseen.
II KYLÄ
Fritz Heissin oli pakko istahtaa alas. Nälästä heikkona, lukemattomien vitsojen haavauttamana ja jatkuvasta pimeydestä sokeutuneena hän istui pidellen kättään silmiensä päällä, suojaten silmiään auringolta.
Hänen edessään oli kylä. Keskellä synkintä metsää pieniä, harmaita, sateenpieksemiä mökkejä. Sateiden myllertämiä, rikkaruohoa kasvavia peltoja. Tyhjiä karsinoita.
Tietysti. Sota. Hän oli tullut sodan autioittamaan kylään.
Jaksamatta välittää mahdollisesta vihollisesta Fritz lähti hoippumaan rinteeseen johtavaa vastaraivattua rinnettä alas. Hänen tiensä vei lähimmälle talolle: Tyypillinen viljelijän asemus, jota ei selvästikään oltu katsottu kunnostamisen arvoiseksi useaan sukupolveen. Pihapiirin muodosti itse pirtin lisäksi huomattavasti isompi navetta sekä pieni aittarakennus. Navetan vieressä oli aidattu alue eläimille.
Jos pihalla olikin joskus jotain kasvanut, muta oli peittänyt kaiken alleen. Vain keskellä mudasta nouseva paksu keppi - ehkä joskus elossa ollut omenapuu - toi poikkeuksen kuolleeseen maisemaan. Kiertäen varovasti pahimmat lätäköt Fritz nousi natisevat portaat talon ovelle, ja koputti.
Odottamatta vastausta hän astui sisään. Vastaan lehahti ummehtunut, homeen ja pölyn maustama ilma. Tummentuneista laseista tihkui hieman päivänvaloa sisään, ja Fritz saattoi erottaa joitakin yksityiskohtia: Avoin arkku täynnä työkaluja, seinällä roikkuva ruosteinen saha, maitokannu. Varovasti hän jatkoi matkaansa kohti talon sisintä.
Keittiöstä tulvahtava haju pakotti hänet empimään hetken, mutta pidellen kaulustaan kasvoillaan sotilas astui sisään. Keittiö oli samassa kunnossa kuin eteinenkin: Likaisia ikkunoita, ruostuneita astioita, vuosien pölyt. Tämä talo hylättiin ennen sodan alkua. Jäämättä etsimään ilmassa leijuvan löyhkän aiheuttajaa - pilaantunutta ruokaa, ehkä jopa lattian alle kuollut eläin - Fritz postui talosta, ja täytti keuhkonsa raittiista ilmasta.
Mitä nyt? Selvästikään kylässä ei oltu asuttu vuosiin. Syötävän ruoan löytämismahdollisuudet olivat olemattomat. Laaksomaisessa painaumassa sijaitseva kylä ei tarjoaisi mitään korkeaa paikkaa, josta ottaa suuntima. Hän oli keskellä tuntematonta metsää, ilman ruokaa tai varusteita. Paremminkin oli pyyhkinyt.
Nämä ajatukset katkaisi nopeasti navetasta kuulunut ääni. Vaimea, muurattujen seinien tukahduttama, mutta silti niin voimakas että se nosti kylmiä väreitä Fritzin selkään: Eläimellinen, mutta tuskaisa kuin kidutettujen karjahtelut Liepzvigin vankilassa. Kylä ei ollutkaan kuollut.
Ennen ajatusta toimivat hänen kätensä. Hän kopeloi pistoolinsa esiin kotelostaan, ja kaivoi puhdistustarvikkeet esiin. Hetken ajan hän kirosi mielessään ettei ollut huoltanut asettaan koko matkalla, mutta jotenkin muta oli pysynyt poissa aseesta. Varovasti kyyryssä hän latasi pistoolin, ja lähti hiipimään kohti navettaa.
Taas hän kuuli äänen, nyt vaimeampana. Sama eläimellinen tuska paistoi läpi hiljaisista äännähdyksistä, mutta nyt seassa oli jotain muuta. Jotain inhimillistä. Jotain vierasta.
Oikeastaan hän ei olisi halunnut avata navetan ovea. Jokin alkukantainen pelko tuntui jähmettävän hänen jalkansa, ja vain tiukka puristus mekaanisen aseen ympärillä palautti verenkierron hänen raajoihinsa. Varovasti hän työnsi liukuoven syrjään.
Päivänvalo ja raitis ilman työnsivät hänen kasvoilleen vuosien kuolleen ilman, jossa haisi mädännyt heinä, homehtuneet parrut, ruostuvat työkalut ja pilaantunut liha. Ensin hän ei erottanut lattiaa peittävästä mullasta ja heinästä mitään muotoja, mutta sitten kellertävä valkoinen pisti hänen silmiinsä: luita.
Koko lattialle oli levitelty kasoittain luita. Hän huomasi kymmeniä sian, lehmän ja linnu kalloja - ja muita kalloja, joiden laisia hän ei ollut ikinä ennen nähnyt.
Hän kuunteli hiljaa. Jokin hengitti peremmällä. Raskaasti, kuin se olisi hengittänyt niin kauan, aikojen saatosta, ettei se enää olisi jaksanut kauaa. Syvemmältä, minne valo ei ylettynyt, leijui ilmaa joka ei pelkästään haissut - se löyhkäsi pelolta ja kuolemalta. Huomaamattaan Fritz virtsasi housuunsa. Hän puristi asettaan, ja astui peremmälle navettaan.
Ehkä olento oli joskus ollut eläin. Ehkä sika. Tai ehkä se oli alunperin ollut ihminen. Se kiljui - kuin lapsi tai järkensä menettänyt vanhus - tuskasta ja hulluudesta. Sen madonsyömä liha vavahteli, ja sen lukemattomat haavat avautuivat ties kuinka monennen kerran. Sen härän kokoinen ruumis yritti liikkua, mutta kuolion syömät jäsenet eivät enää kannatelleet sen ruumista. Luut murtuivat - olivatko ne olennon omat vai sen alla lojuvat toiset luut? - ja kiljunta kohoni niin vahvaksi, että Fritzin polvet ja suoli pettivät. Hän vaipui maahan, ja kakoi jotain mitä oksentaa.
Olennon huuto vaimeni. Se yritti hakea sokeutuneilla silmillään tilaan saapunutta, ja sen kasvoilta paistoi epätoivo.
Kuolema. Fritz kohotti aseen, ja tähtäsi huolellisesti. Hän ei voisi ruveta lataamaan asettaan uudelleen, ei nyt. Hän ampui voimattomasti, mutta teräksisen rauhallisesti, ja osui olentoa silmien väliin, surmaten sen välittömästi.
Myöhemmin hän mietti oliko olento puhunut hänelle, vai oliko hänen mielensä murtunut hetkelliseti, kuten hänen ruumiinsa oli tehnyt? Hän mietti, ja päätti olla miettimättä enempää. Hän ei tahtonut ajatella kuolleita sikiöitä jotka lojuivat olennon alla. Ei vanhaa keinuhevosta, joka lojui kaatuneena lattialla. Ei kulunutta vaaleanpunaista vaatekappaletta, joka oli sidottu olennosta roikkuvaan palmikkoon.
Vapaus pysähtyä katsomaan puissa juoksevia eläimiä, vapaus kääntyä sivupolulle kun päätie ei enää kiinnosta. Vapaus valita oma kohtalonsa. Ainoa asia mikä rajoitti Fritz Heissin rajatonta vapautta oli hänen turvonnut ja särkevä nilkkansa.
Taas kerran hänen oli täytynyt istua alas ja lepuuttaa jalkaansa. Vaikka hän tarkoituksella välttikin asettamasta jalalle painoa, liukas ja mutainen maa piti huolen siitä että tasaisin väliajoin hän oli liukastua, ja vaistomaisesti otti tukea huonolla jalallaan. Jos luonto todella oli elävä, noina hetkinä sen korvat punastuivat.
Välillä hän löysi jotain syömäkelpoista. Marjoja ja juureksia, tuskin ravitsevia aineksia. Yöt hän nukkui ensin oksanhaarassa, mutta kyllästyttyään kivuliaaseen kiipeämisprosessiin alkoi vain lepäämään puiden juurella. Tie tuntui jatkuvat ikuisesti, joten hän päätti valita sivupolun. Välillä hän luuli jalkansa olevan paranemassa, mutta turvotuksesta päätellen hän oli vain turtunut kipuun. Taivasta hän ei ollut nähnyt kuin vilaukselta, joten oli lopettanut ajasta murehtimisen. Jos hän olisi vielä välittänyt ajatella ajan kulumista, hän olisi arvannut kuluttaneensa lähes viikon metsästä ulos löytämiseen.
II KYLÄ
Fritz Heissin oli pakko istahtaa alas. Nälästä heikkona, lukemattomien vitsojen haavauttamana ja jatkuvasta pimeydestä sokeutuneena hän istui pidellen kättään silmiensä päällä, suojaten silmiään auringolta.
Hänen edessään oli kylä. Keskellä synkintä metsää pieniä, harmaita, sateenpieksemiä mökkejä. Sateiden myllertämiä, rikkaruohoa kasvavia peltoja. Tyhjiä karsinoita.
Tietysti. Sota. Hän oli tullut sodan autioittamaan kylään.
Jaksamatta välittää mahdollisesta vihollisesta Fritz lähti hoippumaan rinteeseen johtavaa vastaraivattua rinnettä alas. Hänen tiensä vei lähimmälle talolle: Tyypillinen viljelijän asemus, jota ei selvästikään oltu katsottu kunnostamisen arvoiseksi useaan sukupolveen. Pihapiirin muodosti itse pirtin lisäksi huomattavasti isompi navetta sekä pieni aittarakennus. Navetan vieressä oli aidattu alue eläimille.
Jos pihalla olikin joskus jotain kasvanut, muta oli peittänyt kaiken alleen. Vain keskellä mudasta nouseva paksu keppi - ehkä joskus elossa ollut omenapuu - toi poikkeuksen kuolleeseen maisemaan. Kiertäen varovasti pahimmat lätäköt Fritz nousi natisevat portaat talon ovelle, ja koputti.
Odottamatta vastausta hän astui sisään. Vastaan lehahti ummehtunut, homeen ja pölyn maustama ilma. Tummentuneista laseista tihkui hieman päivänvaloa sisään, ja Fritz saattoi erottaa joitakin yksityiskohtia: Avoin arkku täynnä työkaluja, seinällä roikkuva ruosteinen saha, maitokannu. Varovasti hän jatkoi matkaansa kohti talon sisintä.
Keittiöstä tulvahtava haju pakotti hänet empimään hetken, mutta pidellen kaulustaan kasvoillaan sotilas astui sisään. Keittiö oli samassa kunnossa kuin eteinenkin: Likaisia ikkunoita, ruostuneita astioita, vuosien pölyt. Tämä talo hylättiin ennen sodan alkua. Jäämättä etsimään ilmassa leijuvan löyhkän aiheuttajaa - pilaantunutta ruokaa, ehkä jopa lattian alle kuollut eläin - Fritz postui talosta, ja täytti keuhkonsa raittiista ilmasta.
Mitä nyt? Selvästikään kylässä ei oltu asuttu vuosiin. Syötävän ruoan löytämismahdollisuudet olivat olemattomat. Laaksomaisessa painaumassa sijaitseva kylä ei tarjoaisi mitään korkeaa paikkaa, josta ottaa suuntima. Hän oli keskellä tuntematonta metsää, ilman ruokaa tai varusteita. Paremminkin oli pyyhkinyt.
Nämä ajatukset katkaisi nopeasti navetasta kuulunut ääni. Vaimea, muurattujen seinien tukahduttama, mutta silti niin voimakas että se nosti kylmiä väreitä Fritzin selkään: Eläimellinen, mutta tuskaisa kuin kidutettujen karjahtelut Liepzvigin vankilassa. Kylä ei ollutkaan kuollut.
Ennen ajatusta toimivat hänen kätensä. Hän kopeloi pistoolinsa esiin kotelostaan, ja kaivoi puhdistustarvikkeet esiin. Hetken ajan hän kirosi mielessään ettei ollut huoltanut asettaan koko matkalla, mutta jotenkin muta oli pysynyt poissa aseesta. Varovasti kyyryssä hän latasi pistoolin, ja lähti hiipimään kohti navettaa.
Taas hän kuuli äänen, nyt vaimeampana. Sama eläimellinen tuska paistoi läpi hiljaisista äännähdyksistä, mutta nyt seassa oli jotain muuta. Jotain inhimillistä. Jotain vierasta.
Oikeastaan hän ei olisi halunnut avata navetan ovea. Jokin alkukantainen pelko tuntui jähmettävän hänen jalkansa, ja vain tiukka puristus mekaanisen aseen ympärillä palautti verenkierron hänen raajoihinsa. Varovasti hän työnsi liukuoven syrjään.
Päivänvalo ja raitis ilman työnsivät hänen kasvoilleen vuosien kuolleen ilman, jossa haisi mädännyt heinä, homehtuneet parrut, ruostuvat työkalut ja pilaantunut liha. Ensin hän ei erottanut lattiaa peittävästä mullasta ja heinästä mitään muotoja, mutta sitten kellertävä valkoinen pisti hänen silmiinsä: luita.
Koko lattialle oli levitelty kasoittain luita. Hän huomasi kymmeniä sian, lehmän ja linnu kalloja - ja muita kalloja, joiden laisia hän ei ollut ikinä ennen nähnyt.
Hän kuunteli hiljaa. Jokin hengitti peremmällä. Raskaasti, kuin se olisi hengittänyt niin kauan, aikojen saatosta, ettei se enää olisi jaksanut kauaa. Syvemmältä, minne valo ei ylettynyt, leijui ilmaa joka ei pelkästään haissut - se löyhkäsi pelolta ja kuolemalta. Huomaamattaan Fritz virtsasi housuunsa. Hän puristi asettaan, ja astui peremmälle navettaan.
Ehkä olento oli joskus ollut eläin. Ehkä sika. Tai ehkä se oli alunperin ollut ihminen. Se kiljui - kuin lapsi tai järkensä menettänyt vanhus - tuskasta ja hulluudesta. Sen madonsyömä liha vavahteli, ja sen lukemattomat haavat avautuivat ties kuinka monennen kerran. Sen härän kokoinen ruumis yritti liikkua, mutta kuolion syömät jäsenet eivät enää kannatelleet sen ruumista. Luut murtuivat - olivatko ne olennon omat vai sen alla lojuvat toiset luut? - ja kiljunta kohoni niin vahvaksi, että Fritzin polvet ja suoli pettivät. Hän vaipui maahan, ja kakoi jotain mitä oksentaa.
Olennon huuto vaimeni. Se yritti hakea sokeutuneilla silmillään tilaan saapunutta, ja sen kasvoilta paistoi epätoivo.
Kuolema. Fritz kohotti aseen, ja tähtäsi huolellisesti. Hän ei voisi ruveta lataamaan asettaan uudelleen, ei nyt. Hän ampui voimattomasti, mutta teräksisen rauhallisesti, ja osui olentoa silmien väliin, surmaten sen välittömästi.
Myöhemmin hän mietti oliko olento puhunut hänelle, vai oliko hänen mielensä murtunut hetkelliseti, kuten hänen ruumiinsa oli tehnyt? Hän mietti, ja päätti olla miettimättä enempää. Hän ei tahtonut ajatella kuolleita sikiöitä jotka lojuivat olennon alla. Ei vanhaa keinuhevosta, joka lojui kaatuneena lattialla. Ei kulunutta vaaleanpunaista vaatekappaletta, joka oli sidottu olennosta roikkuvaan palmikkoon.
.
.