Dezzlanigraum, kohtaus yksi.
Lähetetty: Pe 06.05.2005 14:12
Prologi
Fantasia-dantasiaa minunkin näpeistä jopa suomeksi. Taustamusiikiksi suositellaan jotain mahtipontista fantasiamusaa.
-------------------------------------------------
Dezzlanigraum, kohtaus yksi.
Dezzlanigraum käveli heppoisesti läpi paksun hangen, johon hänen miehensä jäivät tarpomaan. Manauksia ja sadattelua kuului koko matkan ajan hänen takaa kun hän opasti joukkonsa etelään. Sotilaat raahasivat ja vetivät itsepäisiä ratsujaan suitsista läpi hankien, tuiskujen ja tuulien tuiverruksen. Moni heikko etelänmies olisi hetkessä sokaistunut heitä ympäröimään kirkkauteen ja valkeuteen. Se näytti niin puhtaalle, mutta oli väkivaltainen kuin mikä. Ja sisimmässään sillä oli pimeä sydän, kuten kaikella elollisella. Dezzlan ei hetkahtanut ollenkaan tästä aina niin tavallisesta lumimyrskystä joka oli niin yleinen. Hän oli joutunut jo pienestä pitäen totuttelemaan tähän yhteen ja samaan lumimyrskyyn. Tuntui kuin, että myrsky olisi entistä hellämpi hänen kohdallaan, ikään kuin yrittäen varoittaa jostakin.
Yhtäkkiä hänen takaa kuului huutoja.
”Katsokaa, vihollisia!”
”Suojatkaa vasen laita!”
”Valmistautukaa!”
Viimeisin huutaja oli I’Qhyash, Dezzlanin luutnantti joka johti hänen valittujaan ratsumiehiä. Hän kääntyi katsomaan vasemmalle, jossa hän erotti muutamia etäisiä hahmoja. Ratsumiehiä kokojensa puolesta. Kun viholliset tulivat lähemmäksi erotti hän vastustajansa. Paikallisia pohjoisheimolaisia.
I’Qhyash ohjasi miehensä vastahyökkäykseen. Dezzlanin siivet löivät jälleen ilmaa, kohottaen hänet taistelukentän yläpuolelle. Hän havaitsi liikettä vasemmassa silmäkulmassaan.
Vihollisen soluttautujia! Ääni särähti hänen päässään. Soluttautujilla oli puoliympyrän muotoiset kilvet jotka olivat etupuoleltaan vitivalkoiset, näin mahdollistaen heidän liikkumisen ilman että vihollinen huomaisi heidät ajoissa. Dezzlan syöksähti alas kohti uusia vihollisia. Soluttautujat olivat enää reilun parinkymmenen metrin päässä heidän suojaamattomasta laidasta. Sitten he heittivät kilpensä syrjään ja lähtivät rynnäkköön karjuen verenhimosta, heilutellen barbaarisia kirveitään kuin mielipuolet.
Yksi soluttautujista sai kokea ensimmäisenä kivuliaan iskun kun Dezzlanigraumin jalat osuivat tämän rintaan, murskaten miehen rintakehän. Vastustaja jäi maahan yskimään verta kun Dezzlan kevyesti tanssahteli vihollisen keskellä, jakaen kuolemaa aseellansa.
Hakkaan…
”Hakkaan!” Ääni kaikui kypärän sisällä. Miekka viilsi miehen vatsan auki.
Raivaan…
”Raivaan!” Miekka poisti miehen pään tämän hartioiltaan.
Tuhoan…
”Tuhoan!” Mies halkaistiin kahteen osaan.
Valloitan…
”Valloitan!” Miekka lävisti miehen sydämen. Dezzlan karjahti kun viimeinen vihollisista sai iskun sydämeensä. Hän katsoi tätä silmiin, yrittäen ymmärtää miksi he olivat hyökänneet heidän kimppuun. Hän ei saanut vastausta.
”Joudumme poikkeamaan tuhoamaan teidän kylän ja jokaisen asukkaan, sillä noin typerät ihmiset eivät ansaitse elää.” Dezzlan sanoi kylmästi. Mies ynähti jotain, tajuten typeryytensä jonka takia olivat tuominneet perheensä ja sukunsa kuolemaan. Miekka poistui miehen sisältä, antaen tämän lysähtää maahan kuolleena.
Dezzlan kääntyi katsomaan taaksensa. I’Qhyash oli jo miehineen palannut takaisin, jokainen kantaen veristä asetta ja verisiä panssareita. I’Qhyash katsoi Dezzlanigraumia kohti ja nosti kätensä ilmaan, roikottaen irroitettua päätä hiuksista. Dezzlan hymähti.
Dezzlanigraum juoksi niin nopeasti kuin pystyi pieniltään jaloiltaan kohti kotiaan. Maja, jota hän nimitti kodiksi oli pienen kylän toisella laidalle, onneksi siellä laidalla mistä eivät kaaosritarit hyökänneet. Kylän miehet varustautuivat kirvein, keihäin, miekoin ja kilvin. Dezzlanin isä joka toimi kylän seppänä takoi niin nopeasti kuin pystyi asetta. Hän muisteli äitiään kun hän samalla tavalla oli juossut pari vuotta sitten katsomaan häntä joka oli kuolemaisillaan tautiin. Hänen silmänsä kostuivat, joka aiheutti myös silmien jäätymisen sillä karu pakkanen mikä pohjoisessa vallitsi jäädytti hetkessä kaiken kosteuden. Hän ei välittänyt tästä vaan juoksi entistä nopeammin kohti kotiaan jossa olisi lämmin, kiitos tulipesän jolla kuumennettiin metallia josta taasen taottiin aseita.
Kun hän pääsi sisälle majaansa hänen isä kääntyi tätä kohti hätääntyneenä miekkaa puristaen. Kun hän huomasi poikansa tulleen takaisin hän huokaisi ja katsoi tätä huolestuneena. Dezzlan ei ymmärtänyt tätä. Hän vain katsoi kummastuneena mitä hänen isänsä puuhasi. Tanner tärisi jo hieman koko ajan lähestyvistä ritareista. Isä nosti hehkuvan metallikappaleen pihdeillä ja upotti sen kylmään vesisankoon, päästäen sihinän ja tuottaen paljon höyryä. Dezzlan tunti itsensä vaivaantuneeksi kun hän katsoi tätä uutta asetta minkä hänen isä oli tehnyt. Terä oli kurvikas ja piikikäs, siitä heijastui katsojan kasvot, se oli tummanpuhuva. Ja tuntui kuin sillä olisi ollut oma mieli. Dezzlan hikoili mutta luuli sen johtuneen tulipesän kuumuudesta. Hänen isänsä kääri terän nahkakääreeseen, sitoi sen ja ojensi pojalleen.
”Pidä tästä hyvä huoli, et saa koskaan hukata sitä. Se on erittäin arvokas, ja sinun kohtalosi riippuu tästä. Mene nyt! Sinun täytyy selviytyä elossa! Pakene läheisille kallioille niin nopeasti kuin vain voit, älä katso taaksesi vaan juokse. Mene!”
Dezzlan säpsähti ja katsoi ulos. Kaaosritarit taistelivat jo kylän miesten kanssa. Hän vilkaisi vielä kerran isäänsä joka puki vanhojaan panssareitaan päällensä. Hän heilautti kättään hyvästiksi ja lähti juoksemaan kohti pohjoista, kohti vuoria. Hän juoksi ja juoksi, kertaakaan katsomattaan taaksensa kuten hänen isänsä oli hänelle sanonut. Taistelun äänet ja tuskanhuudot muuttuivat aina vain etäisemmiksi. Hän päästi muutaman kyynelen poskelleen, vannoen itselleen kostavansa heimonsa puolesta…
Dezzlanigraum puristi kätensä nyrkkiin kun muistot tulvivat hänen mieleen. Kuiskaileva ääni hänen päässään jälleen kerran voimistui, mutta tälläkin kertaa hän onnistui hiljentämään tuon äänen. Siitä lähtien kun hänen isänsä oli työntänyt paketin hänen syliinsä ja käskenyt pakenemaan oli tuo ääni piinannut häntä. Hän kääntyi ja käveli kuormajuhdan luokse ja kaivoi taskusta nahkakäärön. Kuiskaus kuului vahvempana ja houkuttelevampana, mutta silti niin tukahdettuna. Hän avasi käärön ja kaivoi terän esiin. Hän hätkähti, hänen kuvajaisensa oli peilikirkas, ja hän tunsi terän huokuvan lämpöä. Samalla hän tunsi tiedon tulvivan hänen mieleensä. Nyt hän ymmärsi miksi hänen mieltään oli vainonnut ääni, nyt hän ymmärsi mitä hänen isänsä tarkoitti viimeisillään sanoillaan.
Terällä oli oma mieli joka kertoi itsestään kaikkea hänelle koko ajan. Yhtäkkiä terän pinta alkoi väreillä, kuin ilmoittaen jostain. Hän katseli ympärilleen tarkkaavaisena. Etelästä tulvahti voimakas tuuli, kuin ilmoittaen jostakin lähestyvästä. Hän siristi silmiään, ja erotti heikosti kookkaamman hahmon joten kyseessä ei ollut ratsuin oleva henkilö. Mutta hahmo lähestyi kovaa tahtia. Kun hahmo läheni, tuli idästä samanlainen voimakas tuulenpuhallus. Hän käänsi katseensa itään, ja horisontissa näkyi myös lähestyvä hahmo. Lännestäkin iski voimakas tuulenpuuska, ja hän osasi jo arvata mitä odottaa lännestä tulevan. Tanner tömisi jo kun etelästä lähestyvä hahmo oli jo entistä lähempänä. Otuksen alavartalo oli kuin lohikäärmeellä, neljä jalkaa ja häntä, suomujen peitossa paitsi vatsasta. Ylävartalo oli kuin jätillä, iso ja lihaksikas. Myrskyjätti totesi Dezzlan. Hän käski kulkueen pysähtyä ja käveli eteenpäin, pois kulkueesta. Lännestä ja idästä lähestyvät myrskyjätit suuntasivat kulkunsa häntä kohti. Etelästä tulevalla jätillä oli iso miekka, isompi kuin itse Dezzlanigraum. Idästä tulevalla oli taistelukirves jolla halkaisisi miehen kuin halon. Ja lännestä tulevalla oli suuri sotavasara. Etelästä tullut jätti pysähtyi Dezzlanin eteen, odottaen toisten jättien myös tulevan Dezzlanin vierelle.
”Minä, Dezzlanigraum, viimeinen Argonathin suvusta vaadin tietää miksi meidän kulkueemme pysäytettiin!” Huudahti Dezzlan uhmaten hänen ympärillään olevia mahtavia petoja. Hän sai vastaukseksi naurun röhötystä ja virneitä.
”Minä, Gorgath Kolmas, vaadin kunnioitusta hölmöltä kuolevaiselta!” huusi jätti takaisin. Dezzlan ei hetkahtanut moisesta.
”Gorgath Kolmas ei löydä kunnioitusta ilman vastauksia.” Dezzlan sihahti hampaidensa välistä.
”Et kai luule voivasi uhmata minua? Sinä pieni, heiveröinen siipiveikko. Murskaisin sinut kuin lahonneen puun jos tahtoisin.”
”Miksi et sitten tahdo.”
”Sillä se ei hyödyttäisi kumpaakaan meistä. Viisitoista vuotta on kulunut kotisi tuhosta, viisitoista vuotta siitä kun vannoit kostavasi heimosi puolesta. Minä tiedän Dezzlan, olen seurannut kasvuasi etäältä tarkasti, ja elämäsi on ollut erittäin mielenkiintoinen. Vaikka yleensä minun lajini ei kaveeraa demonien kanssa, niin sinun kohdalla tein poikkeuksen…”
Gorgath katseli vuoren laelta horisontissa näkyvää savupilaria. Hänen tarkat silmät erottivat pienen ihmisen juoksemassa henkensä edestä kallioille, ja poikaa jahtaavat ratsumiehet. Yhtäkkiä hänen takaa kuului ääni.
”Sinun täytyy auttaa häntä, minä pyydän, pelasta poika.”
Gorgath kääntyi katsomaan taaksensa ja hämmästyksensä hänelle oli puhunut demoni.
”En koskaan ole kuunnellut käskyjä tai pyyntöjä tuommoisilta saastoilta!” Gorgath karjaisi.
”Minä pyydän, jos poika kuolee, kuolet sinäkin vielä myöhemmin, sillä sinun kohtalosi on riippuvainen pojan kohtalosta, olen nähnyt kaiken ennalta. Minä itse en voi vielä puuttua asiaan sillä se sotkisi kohtaloa liikaa. Mene ja pelasta poika, minä anelen.”
Demonin sanat saivat Gorgathin epäileväksi. Hän vilkaisi olkansa yli alas. Poika oli jo päässyt kallion reunustalle, tosin liian jyrkälle. Siitä huolimatta poika alkoi kavuta hankalaa matkaa ylöspäin. Ritarit lähestyivät. Hän vilkaisi vielä demonia, murahti ja lähti matkaamaan alas. Demoni virnisti hänen takanaan ja hävisi toiseen ulottuvuuteen.
Gorgath iski kypäränsä visiirin alas ja otti tukevan otteen miekastaan. Hänen neljä jalkaa auttoivat hänet alas vaivatta, huolimatta tämän isosta koosta. Pojan käsi tarrautui kielekkeelle, hän oli vasta pari metriä ehtinyt kivuta, ritarit olivat tulleet jo vuoren juurelle myös ja laskeutuivat ratsujensa selästä alas. Poika olisi säikähtänyt Gorgathia ellei tämä olisi juuri hypännyt kielekkeeltä alas maahan kun poika veti itsensä ylös. Jalkautuneet ritarit kääntyivät katsomaan heidän takaata kuullutta raskasta tömähdystä. He jäykistyivät pelosta kun Gorgath lähestyi heitä ja löi soturit maahan kuin ilmaa. Dezzlan ei välittänyt uusista tuskanhuudoista ja taistelunäänistä vaan jatkoi matkaansa eteenpäin, seonneena itkien…
”Eli… Sinä olet suojellut minua niin kauan kun olin haavoittuvainen?” Dezzlan kysyi, vielä ollessaan hämillään.
”Kyllä, sen jälkeen kun sinäkin huomasit kykysi ja opit taistelemaan jätin sinut rauhaan, sillä olit jo tarpeeksi vahva pitääksesi itsestäsi huolta.” Gorgath vastasi.
”Mutta mitä sinä täällä teet jos kerta olen tarpeeksi vahva?” Dezzlan kysyi mietteliäänä.
”Ahh… Tämä demoni tuli käymään uudestaan luonani, vaikka luulin päässeeni hänestä eroon. Mutta sinä olet tekemässä vakavan virheen ja minun täytyy estää se. Et saa poiketa matkaltasi tuhoamaan heimokylää.”
”Mutta minun on pakko, he hyökkäsivät jolloin minä kostan, oli kyseessä kuka tahansa!” Dezzlan karjahti, silmät vihasta kiiluen.
”Se on harmi, sillä muuten olisin veljieni kanssa liittynyt joukkoonne, mutta jos aiot tappaa viattomia jää hyvästi, Dezzlanigraum, Argonathin suvun viimeinen edustaja!” Gorgath karjaisi vihaisena takaisin. Hän käänsi selkänsä Dezzlanille ja lähti pois itään veljiensä kanssa. Dezzlan tuhahti heidän jäljilleen ja lähti matkaamaan taas etelään, kulkue seuraten perässä.
Aurinko laski horisontissa, luoden viimeiset elon säteet maailmaan. Dezzlanigraum tarpoi synkkänä eteenpäin, iltarusko heijastuen kauniisti hänen panssaristaan. Dezzlan sovitteli mystistä terää puurunkoon minkä hän oli vuollut kaatuneesta tammesta. Terä loksahti paikalleen, peilikuva paljasti Dezzlanin paljaat kasvot, harmaat silmät joista ei paljastunut minkäänlaista tunnetta, kalpea iho, surullinen hymy. Turkoosit, pitkät hiukset liehuivat tuulen mukana vapaasti. Hän kokeili muutamia iskutyylejä uudella aseellaan. Survaisu vatsaan, veto ylöspäin joka repisi kohteen sisuskalut. Tökkäisy. Isku yläviistosta olkapään ja kaulan väliin halkaisisi miehen helposti. Isku alaviistosta repisi miehen kyljen auki. Hymähdys kertoi aseen olevan mieluisa.
Dezzlan käveli kallion kielekkeelle josta tähyili aukeata laaksoa, täällä sijaitsi typerien heimolaisten kylä. He hyökkäisivät aamunkoitteessa kun nouseva aurinko heidän takaa sokaisisi kylän sotureita.
I’Qhyash katsoi johtajaansa etäältä. Jokin oli pielessä, hän aisti Dezzlanin muutoksen. Mutta niin kauan kun Dezzlan omisti uskonsa Suurelle Muuttajalle, ja niin kauan kun he tuhoaisivat Isoisää kerta kerrallaan Muuttajan nimissä, hän kelpuutti Dezzlanin johtajakseen. I’Qhyash kääntyi kohti kuuta ja teki tervehdyksen esi-isilleen jotka olivat jo tuonelassa.
-------------------------------------------------------------------
Kaikenlainen palaute on toivottua... Minäkö kuuntelisin sankarimetallia? Ehei...
Nyt Pyörii: Manowar - Thor (The Powerhead)
Fantasia-dantasiaa minunkin näpeistä jopa suomeksi. Taustamusiikiksi suositellaan jotain mahtipontista fantasiamusaa.
-------------------------------------------------
Dezzlanigraum, kohtaus yksi.
Dezzlanigraum käveli heppoisesti läpi paksun hangen, johon hänen miehensä jäivät tarpomaan. Manauksia ja sadattelua kuului koko matkan ajan hänen takaa kun hän opasti joukkonsa etelään. Sotilaat raahasivat ja vetivät itsepäisiä ratsujaan suitsista läpi hankien, tuiskujen ja tuulien tuiverruksen. Moni heikko etelänmies olisi hetkessä sokaistunut heitä ympäröimään kirkkauteen ja valkeuteen. Se näytti niin puhtaalle, mutta oli väkivaltainen kuin mikä. Ja sisimmässään sillä oli pimeä sydän, kuten kaikella elollisella. Dezzlan ei hetkahtanut ollenkaan tästä aina niin tavallisesta lumimyrskystä joka oli niin yleinen. Hän oli joutunut jo pienestä pitäen totuttelemaan tähän yhteen ja samaan lumimyrskyyn. Tuntui kuin, että myrsky olisi entistä hellämpi hänen kohdallaan, ikään kuin yrittäen varoittaa jostakin.
Yhtäkkiä hänen takaa kuului huutoja.
”Katsokaa, vihollisia!”
”Suojatkaa vasen laita!”
”Valmistautukaa!”
Viimeisin huutaja oli I’Qhyash, Dezzlanin luutnantti joka johti hänen valittujaan ratsumiehiä. Hän kääntyi katsomaan vasemmalle, jossa hän erotti muutamia etäisiä hahmoja. Ratsumiehiä kokojensa puolesta. Kun viholliset tulivat lähemmäksi erotti hän vastustajansa. Paikallisia pohjoisheimolaisia.
I’Qhyash ohjasi miehensä vastahyökkäykseen. Dezzlanin siivet löivät jälleen ilmaa, kohottaen hänet taistelukentän yläpuolelle. Hän havaitsi liikettä vasemmassa silmäkulmassaan.
Vihollisen soluttautujia! Ääni särähti hänen päässään. Soluttautujilla oli puoliympyrän muotoiset kilvet jotka olivat etupuoleltaan vitivalkoiset, näin mahdollistaen heidän liikkumisen ilman että vihollinen huomaisi heidät ajoissa. Dezzlan syöksähti alas kohti uusia vihollisia. Soluttautujat olivat enää reilun parinkymmenen metrin päässä heidän suojaamattomasta laidasta. Sitten he heittivät kilpensä syrjään ja lähtivät rynnäkköön karjuen verenhimosta, heilutellen barbaarisia kirveitään kuin mielipuolet.
Yksi soluttautujista sai kokea ensimmäisenä kivuliaan iskun kun Dezzlanigraumin jalat osuivat tämän rintaan, murskaten miehen rintakehän. Vastustaja jäi maahan yskimään verta kun Dezzlan kevyesti tanssahteli vihollisen keskellä, jakaen kuolemaa aseellansa.
Hakkaan…
”Hakkaan!” Ääni kaikui kypärän sisällä. Miekka viilsi miehen vatsan auki.
Raivaan…
”Raivaan!” Miekka poisti miehen pään tämän hartioiltaan.
Tuhoan…
”Tuhoan!” Mies halkaistiin kahteen osaan.
Valloitan…
”Valloitan!” Miekka lävisti miehen sydämen. Dezzlan karjahti kun viimeinen vihollisista sai iskun sydämeensä. Hän katsoi tätä silmiin, yrittäen ymmärtää miksi he olivat hyökänneet heidän kimppuun. Hän ei saanut vastausta.
”Joudumme poikkeamaan tuhoamaan teidän kylän ja jokaisen asukkaan, sillä noin typerät ihmiset eivät ansaitse elää.” Dezzlan sanoi kylmästi. Mies ynähti jotain, tajuten typeryytensä jonka takia olivat tuominneet perheensä ja sukunsa kuolemaan. Miekka poistui miehen sisältä, antaen tämän lysähtää maahan kuolleena.
Dezzlan kääntyi katsomaan taaksensa. I’Qhyash oli jo miehineen palannut takaisin, jokainen kantaen veristä asetta ja verisiä panssareita. I’Qhyash katsoi Dezzlanigraumia kohti ja nosti kätensä ilmaan, roikottaen irroitettua päätä hiuksista. Dezzlan hymähti.
Dezzlanigraum juoksi niin nopeasti kuin pystyi pieniltään jaloiltaan kohti kotiaan. Maja, jota hän nimitti kodiksi oli pienen kylän toisella laidalle, onneksi siellä laidalla mistä eivät kaaosritarit hyökänneet. Kylän miehet varustautuivat kirvein, keihäin, miekoin ja kilvin. Dezzlanin isä joka toimi kylän seppänä takoi niin nopeasti kuin pystyi asetta. Hän muisteli äitiään kun hän samalla tavalla oli juossut pari vuotta sitten katsomaan häntä joka oli kuolemaisillaan tautiin. Hänen silmänsä kostuivat, joka aiheutti myös silmien jäätymisen sillä karu pakkanen mikä pohjoisessa vallitsi jäädytti hetkessä kaiken kosteuden. Hän ei välittänyt tästä vaan juoksi entistä nopeammin kohti kotiaan jossa olisi lämmin, kiitos tulipesän jolla kuumennettiin metallia josta taasen taottiin aseita.
Kun hän pääsi sisälle majaansa hänen isä kääntyi tätä kohti hätääntyneenä miekkaa puristaen. Kun hän huomasi poikansa tulleen takaisin hän huokaisi ja katsoi tätä huolestuneena. Dezzlan ei ymmärtänyt tätä. Hän vain katsoi kummastuneena mitä hänen isänsä puuhasi. Tanner tärisi jo hieman koko ajan lähestyvistä ritareista. Isä nosti hehkuvan metallikappaleen pihdeillä ja upotti sen kylmään vesisankoon, päästäen sihinän ja tuottaen paljon höyryä. Dezzlan tunti itsensä vaivaantuneeksi kun hän katsoi tätä uutta asetta minkä hänen isä oli tehnyt. Terä oli kurvikas ja piikikäs, siitä heijastui katsojan kasvot, se oli tummanpuhuva. Ja tuntui kuin sillä olisi ollut oma mieli. Dezzlan hikoili mutta luuli sen johtuneen tulipesän kuumuudesta. Hänen isänsä kääri terän nahkakääreeseen, sitoi sen ja ojensi pojalleen.
”Pidä tästä hyvä huoli, et saa koskaan hukata sitä. Se on erittäin arvokas, ja sinun kohtalosi riippuu tästä. Mene nyt! Sinun täytyy selviytyä elossa! Pakene läheisille kallioille niin nopeasti kuin vain voit, älä katso taaksesi vaan juokse. Mene!”
Dezzlan säpsähti ja katsoi ulos. Kaaosritarit taistelivat jo kylän miesten kanssa. Hän vilkaisi vielä kerran isäänsä joka puki vanhojaan panssareitaan päällensä. Hän heilautti kättään hyvästiksi ja lähti juoksemaan kohti pohjoista, kohti vuoria. Hän juoksi ja juoksi, kertaakaan katsomattaan taaksensa kuten hänen isänsä oli hänelle sanonut. Taistelun äänet ja tuskanhuudot muuttuivat aina vain etäisemmiksi. Hän päästi muutaman kyynelen poskelleen, vannoen itselleen kostavansa heimonsa puolesta…
Dezzlanigraum puristi kätensä nyrkkiin kun muistot tulvivat hänen mieleen. Kuiskaileva ääni hänen päässään jälleen kerran voimistui, mutta tälläkin kertaa hän onnistui hiljentämään tuon äänen. Siitä lähtien kun hänen isänsä oli työntänyt paketin hänen syliinsä ja käskenyt pakenemaan oli tuo ääni piinannut häntä. Hän kääntyi ja käveli kuormajuhdan luokse ja kaivoi taskusta nahkakäärön. Kuiskaus kuului vahvempana ja houkuttelevampana, mutta silti niin tukahdettuna. Hän avasi käärön ja kaivoi terän esiin. Hän hätkähti, hänen kuvajaisensa oli peilikirkas, ja hän tunsi terän huokuvan lämpöä. Samalla hän tunsi tiedon tulvivan hänen mieleensä. Nyt hän ymmärsi miksi hänen mieltään oli vainonnut ääni, nyt hän ymmärsi mitä hänen isänsä tarkoitti viimeisillään sanoillaan.
Terällä oli oma mieli joka kertoi itsestään kaikkea hänelle koko ajan. Yhtäkkiä terän pinta alkoi väreillä, kuin ilmoittaen jostain. Hän katseli ympärilleen tarkkaavaisena. Etelästä tulvahti voimakas tuuli, kuin ilmoittaen jostakin lähestyvästä. Hän siristi silmiään, ja erotti heikosti kookkaamman hahmon joten kyseessä ei ollut ratsuin oleva henkilö. Mutta hahmo lähestyi kovaa tahtia. Kun hahmo läheni, tuli idästä samanlainen voimakas tuulenpuhallus. Hän käänsi katseensa itään, ja horisontissa näkyi myös lähestyvä hahmo. Lännestäkin iski voimakas tuulenpuuska, ja hän osasi jo arvata mitä odottaa lännestä tulevan. Tanner tömisi jo kun etelästä lähestyvä hahmo oli jo entistä lähempänä. Otuksen alavartalo oli kuin lohikäärmeellä, neljä jalkaa ja häntä, suomujen peitossa paitsi vatsasta. Ylävartalo oli kuin jätillä, iso ja lihaksikas. Myrskyjätti totesi Dezzlan. Hän käski kulkueen pysähtyä ja käveli eteenpäin, pois kulkueesta. Lännestä ja idästä lähestyvät myrskyjätit suuntasivat kulkunsa häntä kohti. Etelästä tulevalla jätillä oli iso miekka, isompi kuin itse Dezzlanigraum. Idästä tulevalla oli taistelukirves jolla halkaisisi miehen kuin halon. Ja lännestä tulevalla oli suuri sotavasara. Etelästä tullut jätti pysähtyi Dezzlanin eteen, odottaen toisten jättien myös tulevan Dezzlanin vierelle.
”Minä, Dezzlanigraum, viimeinen Argonathin suvusta vaadin tietää miksi meidän kulkueemme pysäytettiin!” Huudahti Dezzlan uhmaten hänen ympärillään olevia mahtavia petoja. Hän sai vastaukseksi naurun röhötystä ja virneitä.
”Minä, Gorgath Kolmas, vaadin kunnioitusta hölmöltä kuolevaiselta!” huusi jätti takaisin. Dezzlan ei hetkahtanut moisesta.
”Gorgath Kolmas ei löydä kunnioitusta ilman vastauksia.” Dezzlan sihahti hampaidensa välistä.
”Et kai luule voivasi uhmata minua? Sinä pieni, heiveröinen siipiveikko. Murskaisin sinut kuin lahonneen puun jos tahtoisin.”
”Miksi et sitten tahdo.”
”Sillä se ei hyödyttäisi kumpaakaan meistä. Viisitoista vuotta on kulunut kotisi tuhosta, viisitoista vuotta siitä kun vannoit kostavasi heimosi puolesta. Minä tiedän Dezzlan, olen seurannut kasvuasi etäältä tarkasti, ja elämäsi on ollut erittäin mielenkiintoinen. Vaikka yleensä minun lajini ei kaveeraa demonien kanssa, niin sinun kohdalla tein poikkeuksen…”
Gorgath katseli vuoren laelta horisontissa näkyvää savupilaria. Hänen tarkat silmät erottivat pienen ihmisen juoksemassa henkensä edestä kallioille, ja poikaa jahtaavat ratsumiehet. Yhtäkkiä hänen takaa kuului ääni.
”Sinun täytyy auttaa häntä, minä pyydän, pelasta poika.”
Gorgath kääntyi katsomaan taaksensa ja hämmästyksensä hänelle oli puhunut demoni.
”En koskaan ole kuunnellut käskyjä tai pyyntöjä tuommoisilta saastoilta!” Gorgath karjaisi.
”Minä pyydän, jos poika kuolee, kuolet sinäkin vielä myöhemmin, sillä sinun kohtalosi on riippuvainen pojan kohtalosta, olen nähnyt kaiken ennalta. Minä itse en voi vielä puuttua asiaan sillä se sotkisi kohtaloa liikaa. Mene ja pelasta poika, minä anelen.”
Demonin sanat saivat Gorgathin epäileväksi. Hän vilkaisi olkansa yli alas. Poika oli jo päässyt kallion reunustalle, tosin liian jyrkälle. Siitä huolimatta poika alkoi kavuta hankalaa matkaa ylöspäin. Ritarit lähestyivät. Hän vilkaisi vielä demonia, murahti ja lähti matkaamaan alas. Demoni virnisti hänen takanaan ja hävisi toiseen ulottuvuuteen.
Gorgath iski kypäränsä visiirin alas ja otti tukevan otteen miekastaan. Hänen neljä jalkaa auttoivat hänet alas vaivatta, huolimatta tämän isosta koosta. Pojan käsi tarrautui kielekkeelle, hän oli vasta pari metriä ehtinyt kivuta, ritarit olivat tulleet jo vuoren juurelle myös ja laskeutuivat ratsujensa selästä alas. Poika olisi säikähtänyt Gorgathia ellei tämä olisi juuri hypännyt kielekkeeltä alas maahan kun poika veti itsensä ylös. Jalkautuneet ritarit kääntyivät katsomaan heidän takaata kuullutta raskasta tömähdystä. He jäykistyivät pelosta kun Gorgath lähestyi heitä ja löi soturit maahan kuin ilmaa. Dezzlan ei välittänyt uusista tuskanhuudoista ja taistelunäänistä vaan jatkoi matkaansa eteenpäin, seonneena itkien…
”Eli… Sinä olet suojellut minua niin kauan kun olin haavoittuvainen?” Dezzlan kysyi, vielä ollessaan hämillään.
”Kyllä, sen jälkeen kun sinäkin huomasit kykysi ja opit taistelemaan jätin sinut rauhaan, sillä olit jo tarpeeksi vahva pitääksesi itsestäsi huolta.” Gorgath vastasi.
”Mutta mitä sinä täällä teet jos kerta olen tarpeeksi vahva?” Dezzlan kysyi mietteliäänä.
”Ahh… Tämä demoni tuli käymään uudestaan luonani, vaikka luulin päässeeni hänestä eroon. Mutta sinä olet tekemässä vakavan virheen ja minun täytyy estää se. Et saa poiketa matkaltasi tuhoamaan heimokylää.”
”Mutta minun on pakko, he hyökkäsivät jolloin minä kostan, oli kyseessä kuka tahansa!” Dezzlan karjahti, silmät vihasta kiiluen.
”Se on harmi, sillä muuten olisin veljieni kanssa liittynyt joukkoonne, mutta jos aiot tappaa viattomia jää hyvästi, Dezzlanigraum, Argonathin suvun viimeinen edustaja!” Gorgath karjaisi vihaisena takaisin. Hän käänsi selkänsä Dezzlanille ja lähti pois itään veljiensä kanssa. Dezzlan tuhahti heidän jäljilleen ja lähti matkaamaan taas etelään, kulkue seuraten perässä.
Aurinko laski horisontissa, luoden viimeiset elon säteet maailmaan. Dezzlanigraum tarpoi synkkänä eteenpäin, iltarusko heijastuen kauniisti hänen panssaristaan. Dezzlan sovitteli mystistä terää puurunkoon minkä hän oli vuollut kaatuneesta tammesta. Terä loksahti paikalleen, peilikuva paljasti Dezzlanin paljaat kasvot, harmaat silmät joista ei paljastunut minkäänlaista tunnetta, kalpea iho, surullinen hymy. Turkoosit, pitkät hiukset liehuivat tuulen mukana vapaasti. Hän kokeili muutamia iskutyylejä uudella aseellaan. Survaisu vatsaan, veto ylöspäin joka repisi kohteen sisuskalut. Tökkäisy. Isku yläviistosta olkapään ja kaulan väliin halkaisisi miehen helposti. Isku alaviistosta repisi miehen kyljen auki. Hymähdys kertoi aseen olevan mieluisa.
Dezzlan käveli kallion kielekkeelle josta tähyili aukeata laaksoa, täällä sijaitsi typerien heimolaisten kylä. He hyökkäisivät aamunkoitteessa kun nouseva aurinko heidän takaa sokaisisi kylän sotureita.
I’Qhyash katsoi johtajaansa etäältä. Jokin oli pielessä, hän aisti Dezzlanin muutoksen. Mutta niin kauan kun Dezzlan omisti uskonsa Suurelle Muuttajalle, ja niin kauan kun he tuhoaisivat Isoisää kerta kerrallaan Muuttajan nimissä, hän kelpuutti Dezzlanin johtajakseen. I’Qhyash kääntyi kohti kuuta ja teki tervehdyksen esi-isilleen jotka olivat jo tuonelassa.
-------------------------------------------------------------------
Kaikenlainen palaute on toivottua... Minäkö kuuntelisin sankarimetallia? Ehei...
Nyt Pyörii: Manowar - Thor (The Powerhead)
