Metallijumalat
Lähetetty: Su 08.05.2005 19:41
Kirjoitin taas ihmeempiä suunnittelematta, ajankuluksi tällaisen pätkän. Kommentteja olisi kiva kuulla.
---------------------------------
Metallijumalat
Davis vilkaisi nopeasti ympärilleen ja painautui sitten niin matalaksi kuin pääsi. Hänen leukansa upposi kylmään, märkään mutaan ja sen tympeä löyhkä täytti hänen sieraimensa. Pimeydessä hohti ainoastaan etäinen vihreä loiste.
– Valmiina miehet, lähtö on lähellä, sanoi kersantti Wilson hiljaisella äänellä. Davis käänsi hiukan päätään ja näki kersantin rauhallisen olemuksen makaavan muutaman metrin päässä. Wilson piteli lyhyttä, epäkäytännöllistä miekkaansa maata vasten, ja kohotti toisessa kädessä pitelemänsä pistoolin silmiensä eteen tarkistaakseen sen mittarit ja säädöt.
Davis kääntyi vielä hieman ja taputti vieressään makaavaa sotamies Evansia olkapäähän. Evans kääntyi häneen päin ja Davis näki hänen mutaiset, pelokkaat, hikeä valuvat kasvonsa. Hän oli tutustunut Evansiin vasta muutama viikko sitten nykyisen ryhmäkokoonpanon muodostamisen yhteydessä, ja heistä oli tullut heti parhaat kaverukset – vaikeina aikoina ystävyyssuhteet muodostetaan nopeasti, ja ne ikävä kyllä usein myös päättyivät nopeasti.
– Steve, Davis kuiskasi, eikä pitänyt äänestään. Se oli vavahteleva ja hätääntynyt, kaikin puolin pelkoa ilmaiseva. – Mitä mietit?
Evans hengähti muutaman kerran ja naurahti hiljaa.
– Mietin että minkälaista on tuonpuoleisessa. Steve kääntyi varovasti selälleen ja katseli mustaa, vain muutamien tähtien täplittämää taivasta. – Keisarin luona, helvetissä tai minne nyt menemmekään. Toivon että siellä on samanlaista kuin kotona.
Davis tunsi päänsä alla, kuinka maa alkoi täristä. Vain hieman, mutta sen tunsi täysin selvästi.
– Sininen, puhdas taivas, kirkkaita vesistöjä ja niittyjä...
Evansin unelmoiva ääni peittyi kaikuvaan huutoon, joka lähti heidän linjojensa takana olevasta kovaäänisestä.
– Ne tulevat tännepäin! Etulinjat, edetkää! Puolustusta, Keisarin nimeen!
Kersantti Wilson nousi välittömästi ylös ja ojensi miekkansa.
– Edetään, hän huusi, ja lähti juoksemaan.
Davis tunsi pelon lamauttavan vaikutuksen lihaksissaan, mutta myös hän nousi ylös. Pikainen vilkaisu ympäristöön osoitti etteivät he olleet suinkaan yksin – kymmeniä muita ryhmiä oli noussut suojistaan, ja aloittaneet etenemisen käskyn mukaisesti. Davis otti kylkeään vasten hihnoitetun laserkiväärinsä käsiinsä, ja kiipesi heidän suojanaan toimineesta pommikuopasta ylös niin nopeasti kuin ehti. Hän lähti juoksemaan Wilsonin perään, ja ympärillä olevat lukuisat asetoverit valoivat häneen hiukan rohkeutta.
Viholliset olivat suunnilleen kahdensadan metrin päässä heidän linjoistaan. Ne loistivat aavemaista, kylmän vihreää väriä, joten ne näkyivät erinomaisesti pimeydessä.
Valtava, siisteihin riveihin järjestäytynyt joukko metallisia, luurankomaisia vartaloita asteli heitä kohti kiireettömästi. Niiden liikeradat olivat täysin identtisiä, ja niiden jokainen yhteisaskel aiheutti maassa hienoista tärähtelyä. Jokaisella oli mukanaan pitkä, musta oudonmallinen kivääri jonka jokainen piirre huokui kuolemaa.
Tuo kammottava näky loi monia omituisia kuvia hänen päähänsä ja jokainen niistä oli yhtä kauhistuttava. Heitä lähestyi haudastaan nousseiden kuolemastaan katkerien sotilaiden armeija, joka tahtoi kostaa heitä kohdanneen vääryyden. Nuo olivat tuhoutumattomia, tunteettomia manalan jumalia, joiden uhmaaminen aiheutti pelkästään väistämättömän rangaistuksen pidentymisen.
Välimatka oli kutistunut noin sataan metriin, ja heidän etenemisensä hidastui vihollisten aiheuttaman kalvavan pelon kasvaessa. Viholliset kuitenkin astelivat heitä kohti tasaista, kammottavaa marssiaan.
Wilson kääntyi joukkueensa puoleen ja huusi komennon.
– Yhteislaukaus vihollista kohti! Miller, ammu sirpalekranaatti niin pitkälle vihollisrivistöön kuin saat!
Davis pysähtyi ja painoi aseensa olkapäätään vasten. Hän tiesi että se oli täysin riittämätön heitä vastustavien jumalien vahingoittamiseen, mutta otti kuitenkin tarkan sihdin vihollisen ylävartaloon. Muutkin joukkueet pysähtyivät ampumaan, ja tulituksen seurauksena muutama metallinen vartalo lyyhistyi maahan. Kymmenet viholliset jatkoivat silti kulkuaan heitä kohti, ja vihollislinjojen takaa ilmestyi pikkuhiljaa näkyviin entistä kauhistuttavampia olentoja, jotka olivat kuin raskaampia versioita edellä olevista vihollisista.
Äkkiä metalliset hirviöt pysähtyivät, ja kohottivat pelottavat aseensa.
Takaapäin kuului varoitushuuto. Davis heittäytyi maahan pitkälleen, monet muut tekivät samoin mutta suurin osa jatkoi ampumista täysin suojatta.
Aseista kuului pelkkä vaimea sihahdus, jos sitäkään – Davis oletti kuulevansa niin kovan äänen että hän saattoi vain kuvitella sen. Niiden piipuista lähti ohut, vihreä linja joka ei näyttänyt todelliselta; siinä ei näyttänyt olevan syvyyttä, mutta silti sen vihreä väri taipui ja vaaleni sanoinkuvaamattomiin väreihin sen keskellä. Säteet katosivat alle puolessa sekunnissa, mutta ne olivat polttaneet Davisin verkkokalvoihin vaaleat, vihertävät raidat, jotka haittasivat näkyvyyttä.
Hänen takaansa kuului huutoja, rysähdyksiä ja hätääntyneitä komentoja.
– Edetkää, Keisarin nimeen!
– Käteni! Käteni –
– Jones, tule tänne! Kuuletko minua?
– Edetkää!
Davis nousi kontalleen ja kääntyi ympäri. Hänen takanaan makasi kolmattakymmenettä kuollutta tai haavoittunutta miestä, huutaen apua ja vaikertaen. Evans makasi muutaman metrin hänestä vasemmalle; ensin Davis luuli häntä kuolleeksi, mutta Evans kääntyikin häntä kohti ja irvisti.
– Oletko ennen nähnyt tällaista?
Davis vilkaisi jälleen muita. Mies joka huusi kättään, oli noussut puolittain ylös ja huitoi terveellä kädellään – toinen oli enää pelkkä tynkä olkavarresta, ja irtoamiskohdan ympärillä näkyi paljasta luuta. Joku toinen makasi koristen hänen takanaan, hänen oikeaan kylkeensä oli tullut valtava reikä. Tämän nähdessään Davis tajusi ettei nähnyt lainkaan verta. Sitten hän painoi päänsä ja oksensi.
Kohottaessaan hikiset kasvonsa hän näki Evansin seisovan vierellään ojentaen hänelle kättään.
– Meidän on jatkettava, Evans sanoi hiljaa. Suurin osa henkiinjääneistä oli jo edennyt erittäin lähelle vihollista. Ne kohottivat jälleen hirvittävät aseensa, ja taas kymmenet kaartilaiset kaatuivat kammottavasti ruhjoutuneena maahan. Davis pudisti päätään kauhuissaan ja kompuroi nelinkontin kauemmas Evansista. Tämä vaikutti hyvin surulliselta, mutta ei lähes ollenkaan pelästyneeltä saati pakokauhuiselta.
– Jollet tule mukaani, menen yksin, Evans sanoi hymyillen surumielisesti. Hänkin katsahti viholliseen päin; välimatka omien ja niiden välillä oli kutistunut alle kahteenkymmeneen metriin.
– Olet hullu, Davis sanoi. – Mielipuoli. Minä en tule! Häivy, Davis huusi ystävälleen, ja ryömi edelleen kauemmas.
Evans kohautti olkapäitään hymyillen edelleen ja lähti hölkkäämään kohti vihollista, irrottaen samalla kranaatin vyöltään. Hän loikkasi ketterästi maassa makaavan ruumiin yli, josta näytti puuttuvan pää ja toinen käsi.
Davis kiskoi kypärän päästään ja nousi istumaan. Hän pujotti aseensa kantohihnan päänsä yli ja laski aseen maahan – hyödytön lisäpaino vain, sillä ei ollut aseen merkitystä jumalia vastaan.
Kersantti Wilson tavoitti vihollisen ensimmäisenä. Hän heilautti miekkaansa kaikella voimallaan, mutta se vain kilahti hyödyttömästi pois vihollisen – jumalan – metallisesta olkapäästä. Jumala työnsi Wilsonin aseensa perällä kevyesti kumoon, sitten kohotti aseensa kaksin käsin päänsä päälle pidellen sitä aseen perästä kiinni ja sivalsi laajassa kaaressa sen Wilsonin vartaloon. Davis näki näinkin kaukaa aseen piipussa kiinni olevan valtavan terän, ja valtavan verimäärän joka tahrasi jumalan vartalon. Davis katsoi jälleen ympärillään makaavia kuolleita ja hihitti hiljaa. He olivat tyhmiä kun olivat kuolleet. He olivat uhmanneet jumalia. Hän ei, ja hän oli elossa. Maa alkoi järistä hänen allaan.
Evans oli ehtinyt muiden luo ja viskasi kranaattinsa pitkälle vihollisten keskelle. Sen aiheuttama räjähdys repi maahan kolme metallista jumalaa. Davis ehti ihmetellä tätä tuhoa hetken, mutta sitten maassa olevat repeytyneet osat alkoivat kerääntyä yhteen, ja Davis ymmärsi todellakin ettei jumalia voinut tuhota. Hän hihitti taas. Maan järinä oli muuttunut korviahuumaavaksi huminaksi.
Davisin ohi asteli nopeaan tahtiin lisäjoukkoja. Kolme joukkuetta, yhteensä yhdeksän ryhmää asettui muodostelmaan ja kohotti aseensa. Takana kuuluva meteli loppui, mutta heti sen jälkeen alkoi kaksin verroin kovempi jylinä. Davis painoi kädet korvilleen ja käänsi päätään. Kymmenisen metriä hänen takanaan oli kaksi valtavaa taistelutankkia, jotka laukaisivat mahtavat aseensa kohti vihollisia.
– Mihin olet haavoittunut?
Davis kääntyi jälleen eteenpäin ja näki edessään komissaari Sherbmanin ahavoituneet kasvot, jotka tutkailivat häntä etsien haavaa. Samassa komissaarin vahvat kädet tarttuivat Davisia kurkusta ja kiskoivat hänet seisaalleen.
– Olet täysin taistelukunnossa, komissaari totesi raivoa tihkuvalla äänellä, veti pistoolinsa kotelostaan ja työnsi toisella kädellään Davisin takaisin maahan.
– Olet pettänyt Keisarikunnan, ja rangaistus on kuolema, Sherbman sanoi ja suuntasi pistoolin Davisin päähän.
– Ehkä, Davis kuiskasi. – Mutta jumalat eivät saaneet minua.
-------------------------------------------
---------------------------------
Metallijumalat
Davis vilkaisi nopeasti ympärilleen ja painautui sitten niin matalaksi kuin pääsi. Hänen leukansa upposi kylmään, märkään mutaan ja sen tympeä löyhkä täytti hänen sieraimensa. Pimeydessä hohti ainoastaan etäinen vihreä loiste.
– Valmiina miehet, lähtö on lähellä, sanoi kersantti Wilson hiljaisella äänellä. Davis käänsi hiukan päätään ja näki kersantin rauhallisen olemuksen makaavan muutaman metrin päässä. Wilson piteli lyhyttä, epäkäytännöllistä miekkaansa maata vasten, ja kohotti toisessa kädessä pitelemänsä pistoolin silmiensä eteen tarkistaakseen sen mittarit ja säädöt.
Davis kääntyi vielä hieman ja taputti vieressään makaavaa sotamies Evansia olkapäähän. Evans kääntyi häneen päin ja Davis näki hänen mutaiset, pelokkaat, hikeä valuvat kasvonsa. Hän oli tutustunut Evansiin vasta muutama viikko sitten nykyisen ryhmäkokoonpanon muodostamisen yhteydessä, ja heistä oli tullut heti parhaat kaverukset – vaikeina aikoina ystävyyssuhteet muodostetaan nopeasti, ja ne ikävä kyllä usein myös päättyivät nopeasti.
– Steve, Davis kuiskasi, eikä pitänyt äänestään. Se oli vavahteleva ja hätääntynyt, kaikin puolin pelkoa ilmaiseva. – Mitä mietit?
Evans hengähti muutaman kerran ja naurahti hiljaa.
– Mietin että minkälaista on tuonpuoleisessa. Steve kääntyi varovasti selälleen ja katseli mustaa, vain muutamien tähtien täplittämää taivasta. – Keisarin luona, helvetissä tai minne nyt menemmekään. Toivon että siellä on samanlaista kuin kotona.
Davis tunsi päänsä alla, kuinka maa alkoi täristä. Vain hieman, mutta sen tunsi täysin selvästi.
– Sininen, puhdas taivas, kirkkaita vesistöjä ja niittyjä...
Evansin unelmoiva ääni peittyi kaikuvaan huutoon, joka lähti heidän linjojensa takana olevasta kovaäänisestä.
– Ne tulevat tännepäin! Etulinjat, edetkää! Puolustusta, Keisarin nimeen!
Kersantti Wilson nousi välittömästi ylös ja ojensi miekkansa.
– Edetään, hän huusi, ja lähti juoksemaan.
Davis tunsi pelon lamauttavan vaikutuksen lihaksissaan, mutta myös hän nousi ylös. Pikainen vilkaisu ympäristöön osoitti etteivät he olleet suinkaan yksin – kymmeniä muita ryhmiä oli noussut suojistaan, ja aloittaneet etenemisen käskyn mukaisesti. Davis otti kylkeään vasten hihnoitetun laserkiväärinsä käsiinsä, ja kiipesi heidän suojanaan toimineesta pommikuopasta ylös niin nopeasti kuin ehti. Hän lähti juoksemaan Wilsonin perään, ja ympärillä olevat lukuisat asetoverit valoivat häneen hiukan rohkeutta.
Viholliset olivat suunnilleen kahdensadan metrin päässä heidän linjoistaan. Ne loistivat aavemaista, kylmän vihreää väriä, joten ne näkyivät erinomaisesti pimeydessä.
Valtava, siisteihin riveihin järjestäytynyt joukko metallisia, luurankomaisia vartaloita asteli heitä kohti kiireettömästi. Niiden liikeradat olivat täysin identtisiä, ja niiden jokainen yhteisaskel aiheutti maassa hienoista tärähtelyä. Jokaisella oli mukanaan pitkä, musta oudonmallinen kivääri jonka jokainen piirre huokui kuolemaa.
Tuo kammottava näky loi monia omituisia kuvia hänen päähänsä ja jokainen niistä oli yhtä kauhistuttava. Heitä lähestyi haudastaan nousseiden kuolemastaan katkerien sotilaiden armeija, joka tahtoi kostaa heitä kohdanneen vääryyden. Nuo olivat tuhoutumattomia, tunteettomia manalan jumalia, joiden uhmaaminen aiheutti pelkästään väistämättömän rangaistuksen pidentymisen.
Välimatka oli kutistunut noin sataan metriin, ja heidän etenemisensä hidastui vihollisten aiheuttaman kalvavan pelon kasvaessa. Viholliset kuitenkin astelivat heitä kohti tasaista, kammottavaa marssiaan.
Wilson kääntyi joukkueensa puoleen ja huusi komennon.
– Yhteislaukaus vihollista kohti! Miller, ammu sirpalekranaatti niin pitkälle vihollisrivistöön kuin saat!
Davis pysähtyi ja painoi aseensa olkapäätään vasten. Hän tiesi että se oli täysin riittämätön heitä vastustavien jumalien vahingoittamiseen, mutta otti kuitenkin tarkan sihdin vihollisen ylävartaloon. Muutkin joukkueet pysähtyivät ampumaan, ja tulituksen seurauksena muutama metallinen vartalo lyyhistyi maahan. Kymmenet viholliset jatkoivat silti kulkuaan heitä kohti, ja vihollislinjojen takaa ilmestyi pikkuhiljaa näkyviin entistä kauhistuttavampia olentoja, jotka olivat kuin raskaampia versioita edellä olevista vihollisista.
Äkkiä metalliset hirviöt pysähtyivät, ja kohottivat pelottavat aseensa.
Takaapäin kuului varoitushuuto. Davis heittäytyi maahan pitkälleen, monet muut tekivät samoin mutta suurin osa jatkoi ampumista täysin suojatta.
Aseista kuului pelkkä vaimea sihahdus, jos sitäkään – Davis oletti kuulevansa niin kovan äänen että hän saattoi vain kuvitella sen. Niiden piipuista lähti ohut, vihreä linja joka ei näyttänyt todelliselta; siinä ei näyttänyt olevan syvyyttä, mutta silti sen vihreä väri taipui ja vaaleni sanoinkuvaamattomiin väreihin sen keskellä. Säteet katosivat alle puolessa sekunnissa, mutta ne olivat polttaneet Davisin verkkokalvoihin vaaleat, vihertävät raidat, jotka haittasivat näkyvyyttä.
Hänen takaansa kuului huutoja, rysähdyksiä ja hätääntyneitä komentoja.
– Edetkää, Keisarin nimeen!
– Käteni! Käteni –
– Jones, tule tänne! Kuuletko minua?
– Edetkää!
Davis nousi kontalleen ja kääntyi ympäri. Hänen takanaan makasi kolmattakymmenettä kuollutta tai haavoittunutta miestä, huutaen apua ja vaikertaen. Evans makasi muutaman metrin hänestä vasemmalle; ensin Davis luuli häntä kuolleeksi, mutta Evans kääntyikin häntä kohti ja irvisti.
– Oletko ennen nähnyt tällaista?
Davis vilkaisi jälleen muita. Mies joka huusi kättään, oli noussut puolittain ylös ja huitoi terveellä kädellään – toinen oli enää pelkkä tynkä olkavarresta, ja irtoamiskohdan ympärillä näkyi paljasta luuta. Joku toinen makasi koristen hänen takanaan, hänen oikeaan kylkeensä oli tullut valtava reikä. Tämän nähdessään Davis tajusi ettei nähnyt lainkaan verta. Sitten hän painoi päänsä ja oksensi.
Kohottaessaan hikiset kasvonsa hän näki Evansin seisovan vierellään ojentaen hänelle kättään.
– Meidän on jatkettava, Evans sanoi hiljaa. Suurin osa henkiinjääneistä oli jo edennyt erittäin lähelle vihollista. Ne kohottivat jälleen hirvittävät aseensa, ja taas kymmenet kaartilaiset kaatuivat kammottavasti ruhjoutuneena maahan. Davis pudisti päätään kauhuissaan ja kompuroi nelinkontin kauemmas Evansista. Tämä vaikutti hyvin surulliselta, mutta ei lähes ollenkaan pelästyneeltä saati pakokauhuiselta.
– Jollet tule mukaani, menen yksin, Evans sanoi hymyillen surumielisesti. Hänkin katsahti viholliseen päin; välimatka omien ja niiden välillä oli kutistunut alle kahteenkymmeneen metriin.
– Olet hullu, Davis sanoi. – Mielipuoli. Minä en tule! Häivy, Davis huusi ystävälleen, ja ryömi edelleen kauemmas.
Evans kohautti olkapäitään hymyillen edelleen ja lähti hölkkäämään kohti vihollista, irrottaen samalla kranaatin vyöltään. Hän loikkasi ketterästi maassa makaavan ruumiin yli, josta näytti puuttuvan pää ja toinen käsi.
Davis kiskoi kypärän päästään ja nousi istumaan. Hän pujotti aseensa kantohihnan päänsä yli ja laski aseen maahan – hyödytön lisäpaino vain, sillä ei ollut aseen merkitystä jumalia vastaan.
Kersantti Wilson tavoitti vihollisen ensimmäisenä. Hän heilautti miekkaansa kaikella voimallaan, mutta se vain kilahti hyödyttömästi pois vihollisen – jumalan – metallisesta olkapäästä. Jumala työnsi Wilsonin aseensa perällä kevyesti kumoon, sitten kohotti aseensa kaksin käsin päänsä päälle pidellen sitä aseen perästä kiinni ja sivalsi laajassa kaaressa sen Wilsonin vartaloon. Davis näki näinkin kaukaa aseen piipussa kiinni olevan valtavan terän, ja valtavan verimäärän joka tahrasi jumalan vartalon. Davis katsoi jälleen ympärillään makaavia kuolleita ja hihitti hiljaa. He olivat tyhmiä kun olivat kuolleet. He olivat uhmanneet jumalia. Hän ei, ja hän oli elossa. Maa alkoi järistä hänen allaan.
Evans oli ehtinyt muiden luo ja viskasi kranaattinsa pitkälle vihollisten keskelle. Sen aiheuttama räjähdys repi maahan kolme metallista jumalaa. Davis ehti ihmetellä tätä tuhoa hetken, mutta sitten maassa olevat repeytyneet osat alkoivat kerääntyä yhteen, ja Davis ymmärsi todellakin ettei jumalia voinut tuhota. Hän hihitti taas. Maan järinä oli muuttunut korviahuumaavaksi huminaksi.
Davisin ohi asteli nopeaan tahtiin lisäjoukkoja. Kolme joukkuetta, yhteensä yhdeksän ryhmää asettui muodostelmaan ja kohotti aseensa. Takana kuuluva meteli loppui, mutta heti sen jälkeen alkoi kaksin verroin kovempi jylinä. Davis painoi kädet korvilleen ja käänsi päätään. Kymmenisen metriä hänen takanaan oli kaksi valtavaa taistelutankkia, jotka laukaisivat mahtavat aseensa kohti vihollisia.
– Mihin olet haavoittunut?
Davis kääntyi jälleen eteenpäin ja näki edessään komissaari Sherbmanin ahavoituneet kasvot, jotka tutkailivat häntä etsien haavaa. Samassa komissaarin vahvat kädet tarttuivat Davisia kurkusta ja kiskoivat hänet seisaalleen.
– Olet täysin taistelukunnossa, komissaari totesi raivoa tihkuvalla äänellä, veti pistoolinsa kotelostaan ja työnsi toisella kädellään Davisin takaisin maahan.
– Olet pettänyt Keisarikunnan, ja rangaistus on kuolema, Sherbman sanoi ja suuntasi pistoolin Davisin päähän.
– Ehkä, Davis kuiskasi. – Mutta jumalat eivät saaneet minua.
-------------------------------------------
.