Tarinakisa: Tuli ja lehti
Lähetetty: Ma 09.05.2005 20:41
Eli kun tuntui jäävän kiinnostusta vielä vähän väkertää tämänkin parissa kisan jälkeen ja viimein löytyi aikaakin siihen, niin tässä olisi nyt sitten se "oikea ja entistä ehompi" versio tarinasta, johon eivät vain rahkeet sattuneet riittämään kyseisenä tekoaikana. Totta puhuen, jos joku tätä vielä uudestaan jaksaa lukea, muutokset eivät mitään hirveä suuria ole mutta loppuosioon on tullut jotain lisäiltyä.
Ja kommentteja arvostetaan ja kommentoijia kunnioitetaan...
-----------------------------------
Tuli ja lehti
Lintuin viserrys täytti taivaan ja kyllästi metsän soinnuillaan, kaikuen ja kantaen aina korkeisiin lehtisaleihin ja mittaamattomille saloille asti. Laulun sävelet tanssahtelivat liverrellen kirkkaissa sävyissään ja ilo olisi ollut sitä äänten huumaa kutsumattoman kuulla, jos tietäissäänkin, että nämä äänet kantoivat hätäistä sanomaa. Se oli viesti näennäisesti elottoman, pimeän metsän sydämeen ja se puhalsi henkeä sinne, missä aika oli jo pitkään seissyt jouten ja sammaloituneena. Vaitonaisimpaankin laulu kurotti ja raotti hiljaisuutta, mikä oli peittänyt ikuista, uinuvaa yötä jättiläisten juurakossa ja siellä se kuultiin ja jotain ikivanhaa vavahti ja lähti liikkeelle. Parvi parven perään saapui kantaen viestiään ja pakottaen metsän heräämään ja kuuroutuneimmankin petäjän kuulemaan ja kutsuin ne lirkuttelivat käävät puut kääntämään lehmustonsa sanoilleen. Rapinalla metsä taivaalle vastasi ja oksiaan haroen se haukotteli ja ravisteli vuosiensa väsymystä, ja hiljaa ja varoittamatta varjot alkoivat liikkua.
Heleää kutsuaan lauloivat linnut, kaartelivat ja hyppelivät sinessään ja elollaan ne jouduttivat jäykkää kulkua, hätistivät metsän nihkeitä askeleita ja lehtien yllä liihottaen osoittivat tietä hitaammaalleen. Ja vaikka vitkastelematta kävi tuo puiden kehto matkaan, ei sen kulkua olisi ollut helppoa nähdä. Harvan oli se silmä, joka tuolle näylle ei ollut tottumaton. Tuulikin vavisutti lehväkattoa voimakkaammin kuin se liike, mikä nyt oli saatettu käyntiin ja vain rapsaus ja kantamaton suhina kertoivat sen tiestä ja suunnasta ja yhä uusia laulavia parvia liisi siimekseen yllä sitä johtaakseen. Kukapa olisi tiennyt, mitä tuo pimeys päästi kätköissään etenemään, millainen kulkue kävi varjoissa valon sitä näkemättä ja kuuli ymmärtäin lintuin laulamaa.
Sitten jäi jo taakse pyhimmästä pyhin ja ikuisen yön suoma turva ja harvaksi kävi lehtikatto. Silloin soivat soinnukkaat torvet ja lintujen kutsuun yhtyi nyt jyhkeä ja kantava, matala ja jylhä sointi ja ympäri metsää sen huutoon vastatiin ja koko siimes äänehti ja kiirehti joutuaan kohti, missä pilvet uumoilivat sinen varjona. Pimeys syveni syvenemistään ja peloissaan pienet linnut hiljenivät laulustaan ja kaikkosivat, vain vaiteliaana jatkoi metsä hermostuneesti kulkuaan ja unisia silmiään siristellen kävi katkuun ja virvatuuleen, tuskaan ja valitukseen. Ja jo kaikkosi haukotus ja huuhtoutui raukeus, kun sade lankesi metsän ylle virtaana, sen haavoja nuollen ja synkkää näkyä kirvoittaen harmaudellaan. Lehden palot se nieli ja sammutti käpristyneen kuoren janostaan, pesi nokea ja virtasi tuhkaa kaikkialla minne metsän reuna katsoi.
Takoen löivät pisarat kituvaa, tuhkaista maata ja pienet lieskat liennytti. Kaatuneita, kavenneita runkoja se lohdutti ja katkenneita pensaita se suri ja hiljaisuutta vaikertaen tauotti ja lopulta ropisten metallin kohtasi. Rivi riviin löivät pisarat syytöstään ja takoivat vihassaan, jyskyttivät vuolaana raskaaseen rautaan ja huusi tuuli ja ulvoi kauhua ja raivoaan. Mustia olivat nuo rautapuvut ja mustat olivat niiden kätkemät kasvot ja silmissä paloi veri ja kuoleman jano ja ahmien ne nauttivat tyhjennyttä maisemaa. Ja panssarien perään kohosivat ilmoille uhkaavat, tuhoa enteilevät viirit ja kallot ja löyhkäävät, seivästetyt ruumiit valuen veristä mahlaa janoisille jumalille epäpyhillä alttareillaan. Ja kaiken tuon keskellä, levottomien sarvien piirittämänä, tulisten kulhojen ympäröimänä, istui mielipuolisella kivi-istuimella jättiläinen verhottuna piikkeihin ja haarniskansa teräviin reunoihin. Tuon hirmun silmät paloivat kuin sylkien aitoa tulta ja kaiken värinsä vuodattaneet, kelmeät kasvot kovina se tuijotti metsää henkien tukehduttavaa katkua katseellaan ja odotti, eikä sade siihen koskenut.
Vain puita oli tuota armeijaa vastassa, arpisia runkoja ja murtuneita oksia ja jylisten äänehtivät pitkät rivit kärsimättömyyttään ja tömistelivät rautasaappaitaan mylläten maan allaan mutaisaksi sohjoksi. Kirouksia ja solvauksia joukoista huudettiin ja naurettiin ja pilkattiin, mutta vaiti oli metsä kuin nöyränä hiljeten. Sade piiskasi yhä raivoisammin ja tuuli vihloi yli mustien näkymien ja heitteli kirvelevää tuhkaa rivistöjen silmille mutta vain aika kului eikä muuta vastausta uhma saanut. Yksin hirmu istui hiljaa ja sen silmät sähisivät ja hönkivät mietteliäitä henkäyksiään. Sitten se nousi, upotti kätensä liekehtivään vatiin vierellään ja mumisi vääristyneitä, kieroja rukouksia monesti kirotuille palvotuilleen. Silmät leimuten se kauhoi tulta hyppysiinsä ja sanoillaan nostatti ne roihuun, joka sai sen läheisimmät henkivartijatkin perääntymään paikoilta ja vaikertamaan. Kohottoen raivonsa huumaa jätti huusi ja valtavalla kourallaan paiskoi tulensa räiskyen lentoon ja se leikkasi taivasta kekälöiden ja sai ilman värehtimään. Hehkuvan vanan se jäljessään veti ja räjähtäen sytytti jo kertaalleen palaneet puutkin punahehkuun ja sai sateen höyryämään.
Silloin ei enää metsä seissyt ja tekemättä katsonut, ei enää ollut vaiti. Kymmenen kymmenettä torvea jylisi vastaustaan, vihloi vihollistensa korvia ja vaiensi meluavan lauman. Metsä liikkui ja heilutti lehmustojaan, tuuli yltyi ja sade paiskoi vihaisena roiskeitaan. Maa kumisi ja vavisi kuin puut olisivat jyskyttäneet oksiaan, tömistäneet juuriaan. Metsän viha oli herätetty, se janosi kostoaan, kirosi tuhoajiaan. Enää ei mustuudesta sitä pilkattu ja aseisiinsa olivat tummanpuhuvat soturit tarttuneet ja nostaneet raskaat ja valtavat kilpensä suojakseen ja valppaina he nyt puiden varjoja seurasivat. Ja suurin heistä, tuo yksinäinen hirviö henkien kuolemaa jo silmistään, hymyili pahansuopuuttaan ja paljasti terävät noen mustat hampaansa ja päästi paksua savua tupruamaan niiden raoista. Kuin riemuiten se karjui komentonsa kurkku tummista huurteista koristen, mustia myrkkyjä sylkien. Ja soturit vastasivat ja toisenlaiset torvet soivat, suuret ja kauheat soinniltaan, ja ne mylvivät, jotta koko tanner tärisi ja niiden jälkeen oli hetkeen vain hiljaista.
Niin puut tuota soittoa tyrmistyivät, tuota äkkinäistä raivoa vavahtivat, etteivät ne vastanneet ja metsän torvetkin olivat mykät kuin varjo olisi niiltä tahdon niellyt. Vaan kohta kohosi ääni, kuin veden solina, lehtien suhina, virtaavana sävelenä ja jälleen taas tuuli puhalsi ja vinkui ja nyt se käänsi koko voimansa palavan metsän puoleen, riipien multaa ja repien oksia ja laannuttaen liekit puhkullaan ja ajaen yli rienaavan armeijan paukuttaen sen viirejä ja horjuttaen sen etummaisia rivistöjä. Mutta vain karjuen yltynyttä vihaansa soturit nousivat ja kävivät sitä vastaan eikä tuuli heitä enää voittanut ja niin eteni musta massa kiihdyttäen vauhtia ja huutojaan. Ja vastaten rytisivät nyt puut liitoksistaan ja vavisivat ja itse metsä astui vihollistaan kohtaamaan. Latvukset taivaalla viuhoen eteni puiden rivistö huojuen ja uhkaavasti naristen ja käyden taistoon. Suuri oli metsällä vihollinen määrässään ja voimassaan, kiertyen, kuin vahva rautaketjuna kohden uhriaan, ja raskaita kirveitä he kantoivat ja toivat soihdut ja tuliastiat mukanaan mutta oli, kuin vihreää, silmänkantamattomiin yltävää merta olisi se lähtenyt kaatamaan ja pyrkimyksiinsä saapunut vain hukkumaan.
Janoisena jätti kuitenkin metsää katsoi ja mumisi epäpyhiä sanojaan ja jälleen kohotti leiskuvan ja kärsimättömänä räiskyvän tulen ja silmitöntä raivoa ja voimaa käsissään paiskasi sen lentoon. Taivas jyrisi ja salamoi vyöryvän tulipatsaan yllä ja sai sen leimuamaan entistäkin mahtavampana ja jättämään jälkeensä nokea tihkuvan paksun pilven. Se ryöppysi läpi savuverhojen ja leikkasi sateen hunnun tieltään, edeten kuin punainen aurinko kaikessa kauheudessaan, pimentäen ympäröivänsä ylimaallisella hekumallaan. Ja kun tuli kohtasi liikkuvan metsän paiskoi räjähtävä henkäys irti kokonaisia lehvästöjä ja paksuimmatkin rungot kärventyivät hetkessä sen tieltä, pudottaen oksansa ja taipuen kuin irvistäviksi irvikuvikseen ja syvään kiiri tuli ennen kuin vaipui ja hiipui jättäen vain korkeat roihut jälkeensä. Ja taivas itki ja vaikersi ja itse metsäkin seisahtui jälleen kuin lamaantuneena sillä uudestaan soivat nuo tuomiontorvet ajaen kauhua edellään, lahottaen kaiken rohkeuden ja päättäväisyyden, ja maan rysky kiiri vääjäämättömästi yhä lähemmäs. Niin metsä vain katsoi kohotettuja kirveitä ja nälkäisiä kasvoja, ja riemukas huuto nousi rivistöstä rivistön perään niiden käydessä syöksyyn. Mustat oksat murskautuivat ratisten raudan alla ja aalto pyyhki hiiltyneiden runkojen ohi vauhtiaan hidastamatta ja varjo leikkasi kuin terä kohti vielä vehreä metsää keskellä tihrustavaa sadetta, langennutta harmautta ja punaisenaan eläviä roihuja. Jyristen askeleet iskivät runneltuun maahan ja kiihkossa kantoivat huudetut sanat mutta sokeita olivat silmät lehtien verholle sillä metsän hiljaisuudessa oli alkanut uusi liike.
Jälleen kohosivat tuulet ja hurjaksi muuttui sade yrittäessään pelastaa jo kuolleita puita. Vain savua ne kuitenkin nostattivat, tiheää ja karvasta hengittää ja nauroi tuo jätti hampaidensa välistä sakeaa myrkkyä tihkuttaen, tuo hirviö, joka kohosi armeijansa kauheuksista kaameimmaksi. Takoen sen rinta nostatti kuoleman katkuista mylvintää ilmoille ja sen ääni kantoi kumisten yli myllerretyn kamaran ja peitti metsän ja kaikki näkyvissä nähtävät maat. Mutta yhä jätin nauraessa tuuli muutti vilkkaan uomiaan ja keskitti voimiaan ja metsä lujittautui tulevaan. Sillä niin oli tumma pilvi nyt metsän päälle kasvanut, että kaiken ja valonkin se peitti ja nyt tuuli hulmuavaan syleilyynsä tuon savun otti ja yhdellä kaamealla henkäyksellä heitti sen vanana pitkälle yli lähestyvän joukon, saaden peittyneet rivit kakimaan ja vahvuudessaan huojumaan ja lopulta hävittäen heidät silmiltä kokonaan. Ja tuulen mukana nousi kantava ääni kuin lintujen kaikonnut suloinen laulu yli lohduttoman, myllerretyn, raastetun maan ja se sai kuulijansa mielen lohduttomuudessakin kihelmöimään.
Jo silloin hiljeni hirmukin katsomaan ja kuulemaan, mitä tuo lumottu tuuli kuljetti mukanaan, vaikka huvittuneisuus häälyi vielä sen käryävässä katseessa. Yhä muurina musta rintama eteni ja oli jo pitkällä, lähellä metsää eikä mikään sen tietä estäisi enää. Mitään toivoa ei saattanut nähdä saati aavistaa kunnes ensi kertaa löi metalli metallia vasten leikaten terävästi kalahtaen yli jylisevän melun. Se oli ääni, joka vihloi ja kirvoitti korvat, torvi, joka kertoi kaikille samaa sanomaa ja savun karvaassa pimeydestä alkoivat kuolevat huudot kasvaen nopeaan. Silloin lakosi hymy kiihtymyksen tieltä ja kärsimättömänä jätti odotti. Taistelua huusivat kuorossaan sadat ja sadat kuoleman äänet mutta yhä pimennossa kulkien se peitteli saalistaan. Savusta kauimmaisimpana rauta vielä kaartuen kääntyi metsää uhkaamaan mutta sekin epävarmana hidastaen tahtiaan. Ja savun syvimmillä reaunoilla, josta vielä levottomat liikket näki, oli kaikki pysähtynyt ja hämmennystään täynnä. Ja yhä syvempään jätti katsoi ja keskittyi, etsi kuumeisia vastauksiaan sillä pimeys hiljeni jälleen ja huudot katkesivat kiihkeästä laulustaan ja vain hajanaiset äänet ruokkivat kiinnostunutta kuulijaa eikä kukaan enää tiennyt, mitä odottaa. Savu tiheni hirmun silmissä ja lieskat vaipuivat odotustaan mataliksi ja söivät viimeisenkin värin sen kasvoilta. Lamautunut musta peto kyyristeli nyt pienenä kuulostellen metsän varjoa odottaen jähmettyneenä tulevaa. Vaan eivät puut heille nauraneet saati pilkanneet vaan jyrkkänä nousi niiden korkea seinä ja nyt uhkaavana kallistui lehtikatto hiljaisuuttaan varoittavana yli uhkaavan armeija kuin nielläkseen sen kokonaan. Komentoja huusivat hurjimmat ja ahnaimmat kirottujen pitkissä rivistöissä ja molemmin puolin savuverhoa vetäydyttiin asemiin pahinta kohtaamaan. Mutta myöhäistä ja turhaa oli jo tuo kaikki ja vielä täyttämättä jäivät noiden kirveiden kaipaavat janot. Katoavan savun pimeistä uumenista, sateen tihkun saattelemina ilmestyi esiin juoksevia hahmoja ja heti perään solakoita ratsuja ratsastajineen pitkät keihäät tanassa ja verisenä näytöksenä ne ajoivat yli pakenevan ja seivästivät läpi paksujen panssarien näin tihkuttaen ensimmäistä verta ja punaten valitun kamaran. Ja jahdin päätettyään ratsastajat seisauttivat uljaat korskeat ratsunsa selkä selin mustaa linjaa vastaan, katseet kohti kivi-istuinta. Murtunut oli rautainen linja vaan vinkui tuuli vielä kitkeränä kipujaan, joita saisi kantaa, sillä veri virtasi sateen lailla tulen ja vihan kytöisten katseiden kohdatessa.
Vaan nyt hirmu näki vastuksensa, nuo hintelät olennot, jotka kantoivat suojanaan keveintä nahkaa ja kypärää ja kilpeä. Mutta nauraa ei se saattanut, vaikka mielissään olikin. Yhä uusia ratsukkoja esiin syöksyi läpi kuohuvan pimeyden ja joukoksi järjestäytyen hakivat rivejään. Mitään kiirettä ei ollut, kukaan ei enää ehtisi heidän ja tulevan väliin niin oli kauas savun suoja yltänyt ja hidas rautainen armeija käskettynäkin kääntymään. Ja ratsujen perään saapuivat jalkajoukot juosten ja heitä oli paljon. Ei koskaan vastukseksi jätin armeijalle mutta liikaa sille jälkijoukolle, jonka hirmu salli mahtaville jumalilleen veisaamaan ja itseään suojaamaan. Aivan liikaa. Mutta pöhisten myrkyllistä ilmaa jätti virnuili ja kiihkeinä leimuivat tuliset silmät. Sen haasteeseen oli vastattu. Nokisia, tummia kasvoja se katsoi ja näki vihaa ja koston tahtoa, murhaa, joka sen ylle langettaa ja jätti nautti. Tätä se halusi, tätä se janosi vastustajiltaan. Kimeä surumielinen huilu vihelsi yllä näiden uusien vihollisten ja järjestäytyneet rivit huusivat korkealla äänellään vastaustaan ja yksittäinen ratsastaja, heidän johtajansa, tuivertavassa tuulessa päähineensä töyhtöt hulmuten, uhkuen rohkeutta alla synkimmänkin myrskytaivaan kirkkaista jalokiven sineä terävinä hohtavista silmistään, komensi sotureita soinnukkaalla kielellään ja niin he hyökkäsivät varistaen lohduttomuuttaan raskaat pisarat yltään, juosten tuulen kutsuun vailla pelkoa saati katumusta.
Kuolemaa enempää ei jätti uskotuiltaan odottanut saati välittänyt saada ja huomionsa se keskitti toisaalle, ohi uhkaavien vihollisten, epäröiden metsän savussa kieriskeleviin joukkoihinsa. Hirveä viha leimui yli sen olemuksen ja sai sen silmät sähisemään ja sättimään kipinöiden näännyttämätöntä kurimusta. Raivossaan se paiskasi yhden vadeistaan nurin ja uitti kätensä kekälöivään tuleen sättien ja mumisten kammotuimpia lupauksiaan ja kauhoen tulta räiskyvin kourallisin ja kun ensimmäinen sen nähden kääntyi, hirmu heitti mylvien kirouksiaan. Purskuen tulta ja ryöppyäviä savupatsaita tulet iskivät jälleen rohmuten kaiken syleilyynsä, ahnehtien uhriaan läpi kiehuvan sateen ja huudot yltyivät nyt rautaisista riveistä, joita se nieli, eikä kukaan enää taakseen katsonut. Jälleen karjuivat tuhannet verenhimoaan ja nostivat kirveensä eikä mikään enää heitä näyttänyt pysäyttävän. Tyytyväisyydessään kylpien jätti nousi ja astui istuimensa vierelle suuren telineen luokse, jolle asetettuna oli mahtava, suunnaton vasara, karkeimmasta raudat taottuna ja murhaavaa loppua uhkuvana. Toisen kätensä kohottaen ja avaten hirmu vasaraansa kohden ojentui ja maa murtui tuon otteen alla ja järkkyi ja vasara vavisi vasten metalia voimaansa lietsoen ja kun jätti siihen tarttui, kädenvahvat rautatelineet vääntyivät ja murtuivat ja taivas humisi ryöppyävää voimaa. Näin valmistautuen jätti nousi puhuria vastaan ja halkoi sitä kuin vuori pyörteilevässä tuhkassa, kuolleen maan sitä syleillessä kuin vapahtajaansa ja jälleen odottaen nuo punaiset silmät leiskuivat varjoisilta kasvoilta ja julistivat tuomiotaan yli kerran kukkineen metsän. Vain vaivoin tannerkaan vielä vavisi jätin vainoojien lähestyvien askelten alla kun jo kauempana, sen armeijan luona oli taistelu alkanut ja jätti näki nuolikuurot, jotka rivien ylle toivottomasti langetettiin mustan aallon iskeytyessä levottomaan metsään ja monen kirjavat huudot ja parahdukset, epätoivon rukoukset täyttivät jo kohta roihuavan siimeksen. Leiskauksen verran jätin silmät kuitenkin erottivat jotain sädehtivää ja kirkasta, kuin tähtien loistetta pilvien seasta katsomasta, tarkkailemasta taistelun kulkua, luomassa toivoaan sen ylle. Sitten pilvet peittivät näyn ja kiivaana ja äkkiä kamppailu kävi jo sen itsensä ylle. Jätin soturien kimppuun asetuttiin keihäin ja miekoin ja ratsastajat kiersivät heitä iskien pitkillä peitsillään läpi panssarien ja repien verenjanoista mutta pientä joukkoja hajalle, niittäen repaleista laumaa kuin karjaa vailla armoa. Mutta itse henkivartioston päälle syöksyivät hurjat ja suojattomat joukot varustautuneina vain usein asein ja tanssien kuolettavaa tanssiaan ja kuin koskematon tuiverrus he hyökkäsivät ja nostattaen pyörteistä pölyä tiiviin ja kohta huojuvan panssaritiheikön ylle.
Raa'aksi äityi taistelu jättiä ympäröiden. Moni tanssija kaatui sen henkivartijoiden murtumattomien kirveen iskujen alle ja jäi rautaisten kenkien murjomiksi. Mutta siellä, missä ensi-isku horjui ja pöly laskeutui, vetäydyttiin yllättäin ja lainehtien muuttui hyökkäyksen suunta iskien ja pistellen rautaisten soturien suojattomiin aukkoihin ja puhkaisten väkevienkin panssarien heikoimmat kohdat ja jo pian rakoilivat rivistöt. Kauaa eivät uskotuimmatkaan kestäneet tuota hirveää tanssia, kuolemaa, jolle jättikin olisi voinut uhrinsa pyhittää, sillä liian vähän heitä oli ja nopeasti olivat joukot monin puolin nujerretut. Odottaa eivät tanssijat kuitenkaan malttaneet, että jätti olisi ollut vailla suojelijaa vaan he leikkasivat tiensä läpi puolustuksen ja yhdessä tuumin iskivät itse hirmua vastaan. Kaksin verroin pidempänä kohosi jätti heidän yllään, kantoi lappeellaan vasaraa, jota ei olisi suurin tammikaan pysäyttänyt, ja silmät hehkuivat armoa halveksuen mutta tanssijat eivät kammonneet tuota murskaavaa näkyä, ehkä jo tietoisina nopeasta kohtalostaan. Niin jätti kohotti vasaraansa, astui eteenpäin ja huusi saaden tulivadit kumisemaan ja kivi-istuimensa halkeilemaan ja päästäen sakean savun kierteilemään mustalle taivaalle ja sitten sen kimppuun jo iskettiin mutta täysin odottamatta, taivaalta. Valtavat kolme lintua, yksi ratsastajaa kantaen, syöksyi versovan savun seasta kirkuen petostaan jätin ylle ja iskivät kynsin ja nokillaan ja säkenöivä peitsi pureutui vahvana jätin olkapanssariin miltei lävistäen sen. Lihaa repeili hirmun kasvoilta ja se huusi raivoaan kunnes jo maastakin käsin sen päälle käytiin, iskettiin ja pisteltiin ja kuohuen pisaroita virtasi sen veri maahan sähisten kuumana tomulle.
Mutta kaukana oli jätti lyödystä. Suurella henkäyksellä se sylki kurkusta katkujaan ratsastajan ja hänen lintunsa ylle ja mustan vyöryn peittämänä lintu kirkui ja heitteli hiiltyneitä sulkiaan. Ja jätti heilautti kauheaa vasaraansa korkealla ajaen loput linnuista kauemmas pedonnokat tippuen sen tummaa verta ja alas se katsoi silmät kytien hirviömäisellä raivollaan ja nyt viimein ymmärtäen tanssijat vavahtaen ne kohtasivat eikä heitä enää pelastanut mikään. Kerran ylös kohotettuna jätti paiskasi vasaransa kietaisten sen sivuun ja saaden ilman humisemaan ja räiskymään särkyneistä huudoista ja murtuvista ruhoista. Ja jälleen takaisin toiselle puolelleen se aseensa heitti ja vasara takoi kuin itsestään huojuen ja nostattaen tukahdutettuja ääniä ja verivanoja ja laskien murhaavan tuomionsa vaientavan iskun. Tanssiat murjoutuivat voimattomina hirmuisen aseen tieltä ja lensivät syrjään elämästään sortuneina. Putoavien aseiden kolistessa kiviin jäi vain yksi heistä aloilleen ja hänkin huusi lanteensa murtaneena ja vaipui kivusta polvilleen. Kämmenensä pyyhkäisyllä jätti hänet sysäsi kumoon kuin kuivan heinän ja murskasi jalkoihinsa. Nivelet pisteltyinä ja verta vuotavina se karjui kutsuaan taistelua näin maistaneena ja lisää janoten. Kotkat kaartelivat yhä sen yllä uhkaavina kirkuen ja valmistautuen uuteen iskuun samalla, kun niistä vanhingoitettu paiskautui sokaistuna ja sulat korventuneina päin räiskyvää tulivatia ja likipitäin hengettömänä kirkuen sen kaatoi. Itse ratsastajan onnistui pudottautua hieman etäämmäs kömpelösti tömähtäen mutta loukkaantumatta, valtavien kekäleiden sinkoillessa ympäriinsä ja tulen pärskiessä valtoimenaan, hän nousi pystyyn tukeva ja koreaan koristeltu kilpi tiukasti kädessään ja loistelias miekkansa paljastettuna ja astuen eteenpäin hän vastasi jätin kutsuun.
Savun seasta sylkien paiskautui nuolisade hirmun panssareihin yht'aikaa miekan iskiessä ja jätti haparoi askeliaan tovin. Ties kuinka moni ampujista janosi jätin suojatonta päätä, sen savun hohkaamia silmiä, mutta kaikki nuolet räsähtivät kuin hakeutuen paksuimpaan mustaan panssariin, johon mikään ei purrut. Eikä miekkakaan löytänyt tietään panssarien väleihin vaan jumiutui hyödyttömänä teräviin niveliin, jotka viiltäen sen riistivät kantajansa käsistä. Aseitta hyökkääjä perääntyi ja vasaran kohotessa ei voinut kuin nostaa kilven suojakseen. Kerran vain jätti löi, paiskaten vasaransa kuin itse maan halkaistakseen ja jälleen se huojui kuin takoen itsestään ärjyen kilpeä palasiksi, kunnes ilmoille kiiri tuskainen huuto, parahdus, joka anoi jo itsessään pelastusta, ja vastus lyyhistyi pudottaen muodottoman suojansa ja pidellen murjottua kättään. Kiireessä ei jätti kuitenkaan uhriaan kohdellut sillä se nyt tiesi taistelun ympärillään jo lähes käydyksi yhä useamman keihään ja jousen katseella kohdatessaan. Tuimia olivat tuleen suunnatut katseet, valmiita kuolemaan sen sammuttaakseen mutta hyökännyt ei kukaan saati tehnyt elettä auttaakseen vaikertavaa toveriaan. Kuin haasteena jätti laski jalkansa ruhjotun saaliinsa ylle ja hitaasti painaen hänet tappoi mutta tutkimattomassa tuskassaan seisoivat sen viholliset yhä ja surua tihkuavassa sateessa odottivat.
Piiritettynä ja turhautuneena jätti sihisevässä sateessa seisoi ja heilauttaen suurta vasaraansa ja kiroten vastuksensa pelkuruutta se iski istuimensa säpäleiksi sirottaen kivisen sirpale ryöpyn vahtiensa ylle. Valmiina jo käymään keihässeinämän päälle hirmun silmät iskivät turhautuneita leimujaa, kun lopulta aukenivat rivit ja ratsujoukko saapui piiritetyn luokse kuin kurjat jakaakseen säädytöntä oikeuttaan. Hirviö satojen keskellä korisi vihaa kurkussaan, vannoin heille moisesta mittaamatonta kostoaan. Yhden lähimmät keihäät päästivät ohitseen, aseensa kunniaan nostaen ja hennosti hänen vierellään kumartaen. Ratsastaja puettuna muita koreampaan öistä metsää väräjävään tummaan asuun kulki heidän ohitseen ja hän kantoi ylvästä, korkeaa kypärää, pitkää verestä kiiltävää miekkaa ja puista pyöreää kilpeä ja hänen silmänsä olivat raskaat mutta sädehtivät tähtien kadotettua valoa tuossa luonnottomassa yössä. Vain yksi jättiä vastaan lähetettiin, heidän johtajansa, sankarinsa. Niin siis olkoon, että ensin se lannistaisi heidän toivonsa, murskaisi tuon yksinäisen tähden ennen kuin ajaisi heidät kaikki maihin, surmaisi nuo rohkeat nauttien kaikessa hetkessään ja polttaisi heidän kotinsa, metsänsä. Kehän laidalla laskeutui ratsastaja ratsunsa selästä ja vailla toisia ajatuksia astui katse synkkänä jättiä lähemmäs miekka ja kilpi kädessään valmiina taistoon, eikä jätti viivytellyt. Se kohotti vasaraansa viimeiseen, kaiken päättävään iskuun. Salamat jyrisivät mustista pilvistä ja tuuli raivosi, kun karjaisten hirmu heilautti vasaransa korkealta kohti odottavaa uhriaan, voimalla, jolla murtaa jätti itsensäkin. Polvistuen vastus hänelle vastasi ja nostaen puisen, tuomitun kilpensä peitti tuon säihkyvän pelottoman katseen ja mumisi viimeisiä rukouksiaan. Hiljaisuuden henkäys ylitti kaiken ja taivaskin oli hetkessä tyyni kuin linnutkin olisivat lopettaneet lentonsa ja kauhulla odottivat ja katsoivat aina raudan jymähtäessä korvia huumaavasti puun pintaa vasten ja saaden sen räsähtämään säpäleiksi. Ja suurena ryöppynä kohoili riemu jätin hampaiden raoista.
Mutta enää ei humissut vasara omia lyöntejään, takonut jo särettyä kohtaa. Jotain oli väärin ja vaarallisesti pielessä, vasara oli jäänyt jumiin. Liekit lepsuen jätti tuijotti yllättävän raivon siihen iskiessä eikä nähnyt enää vastustaan kilpensä takana vaan vain paksuja juuria, jotka kiertyivät vankkoina aina maahan asti pureutuen, liittyivät kilven palasiin ja kietoivat nyt jätin vasaran jämäkkään otteeseensa yhä kasvaen ja sen ympärille kurotellen. Kerran epäuskossaan yritti hirmu asettaan irti riuhtaista repien maata ja paiskoea tuhkaa mutta periksi ei juurakko antanut ja sen yhä kasvaessaan oli jätin luovuttava, päästettävä irti ennen kuin puu olisi sen itsensäkin vanginnut ja silloin se jo tunsi jonkin tarraavan panssaristaan ja pyrkivän ylös ketterästi ja mahdottoman nopeasti ja sen silmien eteen kohosivat nuo kiiluvan pahaenteiset silmät ja välähdyksessä oli tuo julma pitkä miekka sen kasvojen edessä. Hetkensä hädässä jätti järisi jännitystään ja sen silmät leimuivat kauhulla ja enää saattoi hirmu vain puhaltaa koko luonnottoman rintansa räjähdysmäisellä voimalla, kärventyneiden keuhkojensa tulisella hekumalla ja se sylki ulos tiheimmän ja myrkyllisimmän savun, mitä ilma oli vielä kestämään joutunut, tihkuen mustuutta ja pieniä lieskoja ja peittäen uhkaavat kasvot häkään ja pelkkä voima paiskasi tuon korean kypärän vastustajan päästä, sai hänen otteensa kirpoamaan ja pudotti uhkaajan köhien alas, pidellen kasvojaan.
Aseeton saattoi jätti nyt olla mutta silti sitä ei käyty voittamaan, ei heidän voimattomilla aseillaan, ei niillä keinoilla, joita he kantoivat mukanaan. Paljain nyrkeinkin jätti nujertaisi nuo pisteliäät keihäät, repisi nuo hennot ruumiit, jotka niin vähästä särkyivät. Se kantoi suurempien mahtien siunausta, lahjoja kaameilta jumalilta, julmilta jopa omille palvelijoilleen. Hirmu astui läpi myrkyllisten pilvien kohti maassa köhivää surkeaa vastustajaansa ja sen silmät höyrysivät nyt kyltymätöntä raivoa ja vihaa tuota kiusaa kohtaan ja ympärillään se näki keihäiden liikkuvan levottomasti. Jätin valta oli näille pienille olennoille käsittämätön, ylitsepääsemätön. Se tuhoaisi heidät, surmaisi pienimmätkin lapset ja uhraisi jumalilleen, se polttaisi nämä maat ja tekisi niistä valtakuntansa, karun ja kuolettavan, se repisi kaiken heidän tekemänsä perustuksiltaan, hävittäisi sen muiston ja osoituksen, jonka näiden taistelijoiden suvut olivat itselleen suoneet täällä elämisestään, se – katsoi liekit hämärtyen kuinka valo säteili ylhäältä pimeimmästä pimeydestä sokaisevana sen silmiin ja se kuuli taas tuon lumoavan, kihelmöivän laulun ja pilvien hamasta ja savujen seasta se näki taas tähtensä, toivonsa ja suunnaton kauneus laskeutui sen ylle.
Perhosen siivet tuota näkyä kantoi ja se oli kuin puettu kaikkien värien loistoon ja valoon täyden harmauden ja pimeydenkin keskellä. Mutta olennon kasvot nähdessään ei jätti enää voinut katsettaan niistä kääntää. Kuin kuun loisteella silatut olivat nuo solakat piirteet ja täynnänsä yliluonnollista ja villiä viehkeyttä kehystettynä lehtikattoja kadehdittavan vehreisiin valtoimiin hiuksiin. Ja kun olennon säkenöivät ja täydellisessä valkeassa kylpevät silmät jätti kohtasi ei se enää liikkua voinut vaan toivotti näyn jumalattarekseen, vannoutui uudelle palvotulleen ja kuin pyhitykseksi olento ojensi pitkää ja haurasta kättään ja kosketti hennosti hipaisten jätin otsaa miltei sammuttaen tämän katseen säihkyllään.
Teon tehtyään haipui olento hiljaa, takaisin savuun häviten mutta jätti jäi aloilleen ja jos sen silmät olisivat kyyneltä voineet kantaa olisivat ne ehkä ilosta vuotaneet. Ja jätti vain tuijotti sumenevin silmin kadotettuun kaukaisuuteen onni kuolleeseen sydämeen lyöden. Kaikki viha oli kuin pyyhitty sillä hetkellä kadoksiin ja tyhjyyden se täytti vain kaipuulla. Mutta ennen kuin menetyksensä epätoivo jätin mieleen kyti, näki se verestävät silmät ja hiiltyneet kasvot ja jälleen kohotettiin surman terä armon pistoon eikä jätti välittänyt. Se oli valmis heittämään kaiken menemään tuon hetken tähden, se ei pelännyt ikuisuutta vanhojen jumaliensa luona, se ei pelännyt tulevaa kostoa, tulevaa kidutusta sillä se oli nähnyt kaikkein kauneimpaan. Ajatus, joka sille olisi kenties vielä paljastuva petolliseksi ja lumotuksi.
Ehkä syvimmällä sisimmissään jätti tiesi tuon kaiken mutta välinpitämättömänä se katsoi haltian ohitse. Surua tuntien se näki hävityksen ja palaneet maat, jotka oli tuhonnut ja metsän rajan liekeistä se tiesi taistelun nyt raakana langenneen mutta savuverho, jonka kautta jätti oli vapautuksensa löytänyt, oli jo lähes kadonnut tuuliin ja väylä tukittu rautaisilla sotureilla. Pakoa ei ollut, se tiesi ja sulki silmänsä ensi kertaa pitkään ikuisuuteen haihduttaen niitä korventaneen tulen ja vaipuen pimeyteen. Kaikki mitä se tunsi oli nyt rauhaisaa ja ihoa hivelevänä virtana sitä kosketti ilma, joka kulki kuolettavan terän edellä ja jätti hymyili. Ja jossain sen yläpuolella surumieliset huilut soivat sanomaansa.
------------------------------------------------
Kymmenes viesti lähestyy jo uhkaavasti. Pitäisi ehkä rajoittaa tätä yliaktiivisuutta.
Ja kommentteja arvostetaan ja kommentoijia kunnioitetaan...
-----------------------------------
Tuli ja lehti
Lintuin viserrys täytti taivaan ja kyllästi metsän soinnuillaan, kaikuen ja kantaen aina korkeisiin lehtisaleihin ja mittaamattomille saloille asti. Laulun sävelet tanssahtelivat liverrellen kirkkaissa sävyissään ja ilo olisi ollut sitä äänten huumaa kutsumattoman kuulla, jos tietäissäänkin, että nämä äänet kantoivat hätäistä sanomaa. Se oli viesti näennäisesti elottoman, pimeän metsän sydämeen ja se puhalsi henkeä sinne, missä aika oli jo pitkään seissyt jouten ja sammaloituneena. Vaitonaisimpaankin laulu kurotti ja raotti hiljaisuutta, mikä oli peittänyt ikuista, uinuvaa yötä jättiläisten juurakossa ja siellä se kuultiin ja jotain ikivanhaa vavahti ja lähti liikkeelle. Parvi parven perään saapui kantaen viestiään ja pakottaen metsän heräämään ja kuuroutuneimmankin petäjän kuulemaan ja kutsuin ne lirkuttelivat käävät puut kääntämään lehmustonsa sanoilleen. Rapinalla metsä taivaalle vastasi ja oksiaan haroen se haukotteli ja ravisteli vuosiensa väsymystä, ja hiljaa ja varoittamatta varjot alkoivat liikkua.
Heleää kutsuaan lauloivat linnut, kaartelivat ja hyppelivät sinessään ja elollaan ne jouduttivat jäykkää kulkua, hätistivät metsän nihkeitä askeleita ja lehtien yllä liihottaen osoittivat tietä hitaammaalleen. Ja vaikka vitkastelematta kävi tuo puiden kehto matkaan, ei sen kulkua olisi ollut helppoa nähdä. Harvan oli se silmä, joka tuolle näylle ei ollut tottumaton. Tuulikin vavisutti lehväkattoa voimakkaammin kuin se liike, mikä nyt oli saatettu käyntiin ja vain rapsaus ja kantamaton suhina kertoivat sen tiestä ja suunnasta ja yhä uusia laulavia parvia liisi siimekseen yllä sitä johtaakseen. Kukapa olisi tiennyt, mitä tuo pimeys päästi kätköissään etenemään, millainen kulkue kävi varjoissa valon sitä näkemättä ja kuuli ymmärtäin lintuin laulamaa.
Sitten jäi jo taakse pyhimmästä pyhin ja ikuisen yön suoma turva ja harvaksi kävi lehtikatto. Silloin soivat soinnukkaat torvet ja lintujen kutsuun yhtyi nyt jyhkeä ja kantava, matala ja jylhä sointi ja ympäri metsää sen huutoon vastatiin ja koko siimes äänehti ja kiirehti joutuaan kohti, missä pilvet uumoilivat sinen varjona. Pimeys syveni syvenemistään ja peloissaan pienet linnut hiljenivät laulustaan ja kaikkosivat, vain vaiteliaana jatkoi metsä hermostuneesti kulkuaan ja unisia silmiään siristellen kävi katkuun ja virvatuuleen, tuskaan ja valitukseen. Ja jo kaikkosi haukotus ja huuhtoutui raukeus, kun sade lankesi metsän ylle virtaana, sen haavoja nuollen ja synkkää näkyä kirvoittaen harmaudellaan. Lehden palot se nieli ja sammutti käpristyneen kuoren janostaan, pesi nokea ja virtasi tuhkaa kaikkialla minne metsän reuna katsoi.
Takoen löivät pisarat kituvaa, tuhkaista maata ja pienet lieskat liennytti. Kaatuneita, kavenneita runkoja se lohdutti ja katkenneita pensaita se suri ja hiljaisuutta vaikertaen tauotti ja lopulta ropisten metallin kohtasi. Rivi riviin löivät pisarat syytöstään ja takoivat vihassaan, jyskyttivät vuolaana raskaaseen rautaan ja huusi tuuli ja ulvoi kauhua ja raivoaan. Mustia olivat nuo rautapuvut ja mustat olivat niiden kätkemät kasvot ja silmissä paloi veri ja kuoleman jano ja ahmien ne nauttivat tyhjennyttä maisemaa. Ja panssarien perään kohosivat ilmoille uhkaavat, tuhoa enteilevät viirit ja kallot ja löyhkäävät, seivästetyt ruumiit valuen veristä mahlaa janoisille jumalille epäpyhillä alttareillaan. Ja kaiken tuon keskellä, levottomien sarvien piirittämänä, tulisten kulhojen ympäröimänä, istui mielipuolisella kivi-istuimella jättiläinen verhottuna piikkeihin ja haarniskansa teräviin reunoihin. Tuon hirmun silmät paloivat kuin sylkien aitoa tulta ja kaiken värinsä vuodattaneet, kelmeät kasvot kovina se tuijotti metsää henkien tukehduttavaa katkua katseellaan ja odotti, eikä sade siihen koskenut.
Vain puita oli tuota armeijaa vastassa, arpisia runkoja ja murtuneita oksia ja jylisten äänehtivät pitkät rivit kärsimättömyyttään ja tömistelivät rautasaappaitaan mylläten maan allaan mutaisaksi sohjoksi. Kirouksia ja solvauksia joukoista huudettiin ja naurettiin ja pilkattiin, mutta vaiti oli metsä kuin nöyränä hiljeten. Sade piiskasi yhä raivoisammin ja tuuli vihloi yli mustien näkymien ja heitteli kirvelevää tuhkaa rivistöjen silmille mutta vain aika kului eikä muuta vastausta uhma saanut. Yksin hirmu istui hiljaa ja sen silmät sähisivät ja hönkivät mietteliäitä henkäyksiään. Sitten se nousi, upotti kätensä liekehtivään vatiin vierellään ja mumisi vääristyneitä, kieroja rukouksia monesti kirotuille palvotuilleen. Silmät leimuten se kauhoi tulta hyppysiinsä ja sanoillaan nostatti ne roihuun, joka sai sen läheisimmät henkivartijatkin perääntymään paikoilta ja vaikertamaan. Kohottoen raivonsa huumaa jätti huusi ja valtavalla kourallaan paiskoi tulensa räiskyen lentoon ja se leikkasi taivasta kekälöiden ja sai ilman värehtimään. Hehkuvan vanan se jäljessään veti ja räjähtäen sytytti jo kertaalleen palaneet puutkin punahehkuun ja sai sateen höyryämään.
Silloin ei enää metsä seissyt ja tekemättä katsonut, ei enää ollut vaiti. Kymmenen kymmenettä torvea jylisi vastaustaan, vihloi vihollistensa korvia ja vaiensi meluavan lauman. Metsä liikkui ja heilutti lehmustojaan, tuuli yltyi ja sade paiskoi vihaisena roiskeitaan. Maa kumisi ja vavisi kuin puut olisivat jyskyttäneet oksiaan, tömistäneet juuriaan. Metsän viha oli herätetty, se janosi kostoaan, kirosi tuhoajiaan. Enää ei mustuudesta sitä pilkattu ja aseisiinsa olivat tummanpuhuvat soturit tarttuneet ja nostaneet raskaat ja valtavat kilpensä suojakseen ja valppaina he nyt puiden varjoja seurasivat. Ja suurin heistä, tuo yksinäinen hirviö henkien kuolemaa jo silmistään, hymyili pahansuopuuttaan ja paljasti terävät noen mustat hampaansa ja päästi paksua savua tupruamaan niiden raoista. Kuin riemuiten se karjui komentonsa kurkku tummista huurteista koristen, mustia myrkkyjä sylkien. Ja soturit vastasivat ja toisenlaiset torvet soivat, suuret ja kauheat soinniltaan, ja ne mylvivät, jotta koko tanner tärisi ja niiden jälkeen oli hetkeen vain hiljaista.
Niin puut tuota soittoa tyrmistyivät, tuota äkkinäistä raivoa vavahtivat, etteivät ne vastanneet ja metsän torvetkin olivat mykät kuin varjo olisi niiltä tahdon niellyt. Vaan kohta kohosi ääni, kuin veden solina, lehtien suhina, virtaavana sävelenä ja jälleen taas tuuli puhalsi ja vinkui ja nyt se käänsi koko voimansa palavan metsän puoleen, riipien multaa ja repien oksia ja laannuttaen liekit puhkullaan ja ajaen yli rienaavan armeijan paukuttaen sen viirejä ja horjuttaen sen etummaisia rivistöjä. Mutta vain karjuen yltynyttä vihaansa soturit nousivat ja kävivät sitä vastaan eikä tuuli heitä enää voittanut ja niin eteni musta massa kiihdyttäen vauhtia ja huutojaan. Ja vastaten rytisivät nyt puut liitoksistaan ja vavisivat ja itse metsä astui vihollistaan kohtaamaan. Latvukset taivaalla viuhoen eteni puiden rivistö huojuen ja uhkaavasti naristen ja käyden taistoon. Suuri oli metsällä vihollinen määrässään ja voimassaan, kiertyen, kuin vahva rautaketjuna kohden uhriaan, ja raskaita kirveitä he kantoivat ja toivat soihdut ja tuliastiat mukanaan mutta oli, kuin vihreää, silmänkantamattomiin yltävää merta olisi se lähtenyt kaatamaan ja pyrkimyksiinsä saapunut vain hukkumaan.
Janoisena jätti kuitenkin metsää katsoi ja mumisi epäpyhiä sanojaan ja jälleen kohotti leiskuvan ja kärsimättömänä räiskyvän tulen ja silmitöntä raivoa ja voimaa käsissään paiskasi sen lentoon. Taivas jyrisi ja salamoi vyöryvän tulipatsaan yllä ja sai sen leimuamaan entistäkin mahtavampana ja jättämään jälkeensä nokea tihkuvan paksun pilven. Se ryöppysi läpi savuverhojen ja leikkasi sateen hunnun tieltään, edeten kuin punainen aurinko kaikessa kauheudessaan, pimentäen ympäröivänsä ylimaallisella hekumallaan. Ja kun tuli kohtasi liikkuvan metsän paiskoi räjähtävä henkäys irti kokonaisia lehvästöjä ja paksuimmatkin rungot kärventyivät hetkessä sen tieltä, pudottaen oksansa ja taipuen kuin irvistäviksi irvikuvikseen ja syvään kiiri tuli ennen kuin vaipui ja hiipui jättäen vain korkeat roihut jälkeensä. Ja taivas itki ja vaikersi ja itse metsäkin seisahtui jälleen kuin lamaantuneena sillä uudestaan soivat nuo tuomiontorvet ajaen kauhua edellään, lahottaen kaiken rohkeuden ja päättäväisyyden, ja maan rysky kiiri vääjäämättömästi yhä lähemmäs. Niin metsä vain katsoi kohotettuja kirveitä ja nälkäisiä kasvoja, ja riemukas huuto nousi rivistöstä rivistön perään niiden käydessä syöksyyn. Mustat oksat murskautuivat ratisten raudan alla ja aalto pyyhki hiiltyneiden runkojen ohi vauhtiaan hidastamatta ja varjo leikkasi kuin terä kohti vielä vehreä metsää keskellä tihrustavaa sadetta, langennutta harmautta ja punaisenaan eläviä roihuja. Jyristen askeleet iskivät runneltuun maahan ja kiihkossa kantoivat huudetut sanat mutta sokeita olivat silmät lehtien verholle sillä metsän hiljaisuudessa oli alkanut uusi liike.
Jälleen kohosivat tuulet ja hurjaksi muuttui sade yrittäessään pelastaa jo kuolleita puita. Vain savua ne kuitenkin nostattivat, tiheää ja karvasta hengittää ja nauroi tuo jätti hampaidensa välistä sakeaa myrkkyä tihkuttaen, tuo hirviö, joka kohosi armeijansa kauheuksista kaameimmaksi. Takoen sen rinta nostatti kuoleman katkuista mylvintää ilmoille ja sen ääni kantoi kumisten yli myllerretyn kamaran ja peitti metsän ja kaikki näkyvissä nähtävät maat. Mutta yhä jätin nauraessa tuuli muutti vilkkaan uomiaan ja keskitti voimiaan ja metsä lujittautui tulevaan. Sillä niin oli tumma pilvi nyt metsän päälle kasvanut, että kaiken ja valonkin se peitti ja nyt tuuli hulmuavaan syleilyynsä tuon savun otti ja yhdellä kaamealla henkäyksellä heitti sen vanana pitkälle yli lähestyvän joukon, saaden peittyneet rivit kakimaan ja vahvuudessaan huojumaan ja lopulta hävittäen heidät silmiltä kokonaan. Ja tuulen mukana nousi kantava ääni kuin lintujen kaikonnut suloinen laulu yli lohduttoman, myllerretyn, raastetun maan ja se sai kuulijansa mielen lohduttomuudessakin kihelmöimään.
Jo silloin hiljeni hirmukin katsomaan ja kuulemaan, mitä tuo lumottu tuuli kuljetti mukanaan, vaikka huvittuneisuus häälyi vielä sen käryävässä katseessa. Yhä muurina musta rintama eteni ja oli jo pitkällä, lähellä metsää eikä mikään sen tietä estäisi enää. Mitään toivoa ei saattanut nähdä saati aavistaa kunnes ensi kertaa löi metalli metallia vasten leikaten terävästi kalahtaen yli jylisevän melun. Se oli ääni, joka vihloi ja kirvoitti korvat, torvi, joka kertoi kaikille samaa sanomaa ja savun karvaassa pimeydestä alkoivat kuolevat huudot kasvaen nopeaan. Silloin lakosi hymy kiihtymyksen tieltä ja kärsimättömänä jätti odotti. Taistelua huusivat kuorossaan sadat ja sadat kuoleman äänet mutta yhä pimennossa kulkien se peitteli saalistaan. Savusta kauimmaisimpana rauta vielä kaartuen kääntyi metsää uhkaamaan mutta sekin epävarmana hidastaen tahtiaan. Ja savun syvimmillä reaunoilla, josta vielä levottomat liikket näki, oli kaikki pysähtynyt ja hämmennystään täynnä. Ja yhä syvempään jätti katsoi ja keskittyi, etsi kuumeisia vastauksiaan sillä pimeys hiljeni jälleen ja huudot katkesivat kiihkeästä laulustaan ja vain hajanaiset äänet ruokkivat kiinnostunutta kuulijaa eikä kukaan enää tiennyt, mitä odottaa. Savu tiheni hirmun silmissä ja lieskat vaipuivat odotustaan mataliksi ja söivät viimeisenkin värin sen kasvoilta. Lamautunut musta peto kyyristeli nyt pienenä kuulostellen metsän varjoa odottaen jähmettyneenä tulevaa. Vaan eivät puut heille nauraneet saati pilkanneet vaan jyrkkänä nousi niiden korkea seinä ja nyt uhkaavana kallistui lehtikatto hiljaisuuttaan varoittavana yli uhkaavan armeija kuin nielläkseen sen kokonaan. Komentoja huusivat hurjimmat ja ahnaimmat kirottujen pitkissä rivistöissä ja molemmin puolin savuverhoa vetäydyttiin asemiin pahinta kohtaamaan. Mutta myöhäistä ja turhaa oli jo tuo kaikki ja vielä täyttämättä jäivät noiden kirveiden kaipaavat janot. Katoavan savun pimeistä uumenista, sateen tihkun saattelemina ilmestyi esiin juoksevia hahmoja ja heti perään solakoita ratsuja ratsastajineen pitkät keihäät tanassa ja verisenä näytöksenä ne ajoivat yli pakenevan ja seivästivät läpi paksujen panssarien näin tihkuttaen ensimmäistä verta ja punaten valitun kamaran. Ja jahdin päätettyään ratsastajat seisauttivat uljaat korskeat ratsunsa selkä selin mustaa linjaa vastaan, katseet kohti kivi-istuinta. Murtunut oli rautainen linja vaan vinkui tuuli vielä kitkeränä kipujaan, joita saisi kantaa, sillä veri virtasi sateen lailla tulen ja vihan kytöisten katseiden kohdatessa.
Vaan nyt hirmu näki vastuksensa, nuo hintelät olennot, jotka kantoivat suojanaan keveintä nahkaa ja kypärää ja kilpeä. Mutta nauraa ei se saattanut, vaikka mielissään olikin. Yhä uusia ratsukkoja esiin syöksyi läpi kuohuvan pimeyden ja joukoksi järjestäytyen hakivat rivejään. Mitään kiirettä ei ollut, kukaan ei enää ehtisi heidän ja tulevan väliin niin oli kauas savun suoja yltänyt ja hidas rautainen armeija käskettynäkin kääntymään. Ja ratsujen perään saapuivat jalkajoukot juosten ja heitä oli paljon. Ei koskaan vastukseksi jätin armeijalle mutta liikaa sille jälkijoukolle, jonka hirmu salli mahtaville jumalilleen veisaamaan ja itseään suojaamaan. Aivan liikaa. Mutta pöhisten myrkyllistä ilmaa jätti virnuili ja kiihkeinä leimuivat tuliset silmät. Sen haasteeseen oli vastattu. Nokisia, tummia kasvoja se katsoi ja näki vihaa ja koston tahtoa, murhaa, joka sen ylle langettaa ja jätti nautti. Tätä se halusi, tätä se janosi vastustajiltaan. Kimeä surumielinen huilu vihelsi yllä näiden uusien vihollisten ja järjestäytyneet rivit huusivat korkealla äänellään vastaustaan ja yksittäinen ratsastaja, heidän johtajansa, tuivertavassa tuulessa päähineensä töyhtöt hulmuten, uhkuen rohkeutta alla synkimmänkin myrskytaivaan kirkkaista jalokiven sineä terävinä hohtavista silmistään, komensi sotureita soinnukkaalla kielellään ja niin he hyökkäsivät varistaen lohduttomuuttaan raskaat pisarat yltään, juosten tuulen kutsuun vailla pelkoa saati katumusta.
Kuolemaa enempää ei jätti uskotuiltaan odottanut saati välittänyt saada ja huomionsa se keskitti toisaalle, ohi uhkaavien vihollisten, epäröiden metsän savussa kieriskeleviin joukkoihinsa. Hirveä viha leimui yli sen olemuksen ja sai sen silmät sähisemään ja sättimään kipinöiden näännyttämätöntä kurimusta. Raivossaan se paiskasi yhden vadeistaan nurin ja uitti kätensä kekälöivään tuleen sättien ja mumisten kammotuimpia lupauksiaan ja kauhoen tulta räiskyvin kourallisin ja kun ensimmäinen sen nähden kääntyi, hirmu heitti mylvien kirouksiaan. Purskuen tulta ja ryöppyäviä savupatsaita tulet iskivät jälleen rohmuten kaiken syleilyynsä, ahnehtien uhriaan läpi kiehuvan sateen ja huudot yltyivät nyt rautaisista riveistä, joita se nieli, eikä kukaan enää taakseen katsonut. Jälleen karjuivat tuhannet verenhimoaan ja nostivat kirveensä eikä mikään enää heitä näyttänyt pysäyttävän. Tyytyväisyydessään kylpien jätti nousi ja astui istuimensa vierelle suuren telineen luokse, jolle asetettuna oli mahtava, suunnaton vasara, karkeimmasta raudat taottuna ja murhaavaa loppua uhkuvana. Toisen kätensä kohottaen ja avaten hirmu vasaraansa kohden ojentui ja maa murtui tuon otteen alla ja järkkyi ja vasara vavisi vasten metalia voimaansa lietsoen ja kun jätti siihen tarttui, kädenvahvat rautatelineet vääntyivät ja murtuivat ja taivas humisi ryöppyävää voimaa. Näin valmistautuen jätti nousi puhuria vastaan ja halkoi sitä kuin vuori pyörteilevässä tuhkassa, kuolleen maan sitä syleillessä kuin vapahtajaansa ja jälleen odottaen nuo punaiset silmät leiskuivat varjoisilta kasvoilta ja julistivat tuomiotaan yli kerran kukkineen metsän. Vain vaivoin tannerkaan vielä vavisi jätin vainoojien lähestyvien askelten alla kun jo kauempana, sen armeijan luona oli taistelu alkanut ja jätti näki nuolikuurot, jotka rivien ylle toivottomasti langetettiin mustan aallon iskeytyessä levottomaan metsään ja monen kirjavat huudot ja parahdukset, epätoivon rukoukset täyttivät jo kohta roihuavan siimeksen. Leiskauksen verran jätin silmät kuitenkin erottivat jotain sädehtivää ja kirkasta, kuin tähtien loistetta pilvien seasta katsomasta, tarkkailemasta taistelun kulkua, luomassa toivoaan sen ylle. Sitten pilvet peittivät näyn ja kiivaana ja äkkiä kamppailu kävi jo sen itsensä ylle. Jätin soturien kimppuun asetuttiin keihäin ja miekoin ja ratsastajat kiersivät heitä iskien pitkillä peitsillään läpi panssarien ja repien verenjanoista mutta pientä joukkoja hajalle, niittäen repaleista laumaa kuin karjaa vailla armoa. Mutta itse henkivartioston päälle syöksyivät hurjat ja suojattomat joukot varustautuneina vain usein asein ja tanssien kuolettavaa tanssiaan ja kuin koskematon tuiverrus he hyökkäsivät ja nostattaen pyörteistä pölyä tiiviin ja kohta huojuvan panssaritiheikön ylle.
Raa'aksi äityi taistelu jättiä ympäröiden. Moni tanssija kaatui sen henkivartijoiden murtumattomien kirveen iskujen alle ja jäi rautaisten kenkien murjomiksi. Mutta siellä, missä ensi-isku horjui ja pöly laskeutui, vetäydyttiin yllättäin ja lainehtien muuttui hyökkäyksen suunta iskien ja pistellen rautaisten soturien suojattomiin aukkoihin ja puhkaisten väkevienkin panssarien heikoimmat kohdat ja jo pian rakoilivat rivistöt. Kauaa eivät uskotuimmatkaan kestäneet tuota hirveää tanssia, kuolemaa, jolle jättikin olisi voinut uhrinsa pyhittää, sillä liian vähän heitä oli ja nopeasti olivat joukot monin puolin nujerretut. Odottaa eivät tanssijat kuitenkaan malttaneet, että jätti olisi ollut vailla suojelijaa vaan he leikkasivat tiensä läpi puolustuksen ja yhdessä tuumin iskivät itse hirmua vastaan. Kaksin verroin pidempänä kohosi jätti heidän yllään, kantoi lappeellaan vasaraa, jota ei olisi suurin tammikaan pysäyttänyt, ja silmät hehkuivat armoa halveksuen mutta tanssijat eivät kammonneet tuota murskaavaa näkyä, ehkä jo tietoisina nopeasta kohtalostaan. Niin jätti kohotti vasaraansa, astui eteenpäin ja huusi saaden tulivadit kumisemaan ja kivi-istuimensa halkeilemaan ja päästäen sakean savun kierteilemään mustalle taivaalle ja sitten sen kimppuun jo iskettiin mutta täysin odottamatta, taivaalta. Valtavat kolme lintua, yksi ratsastajaa kantaen, syöksyi versovan savun seasta kirkuen petostaan jätin ylle ja iskivät kynsin ja nokillaan ja säkenöivä peitsi pureutui vahvana jätin olkapanssariin miltei lävistäen sen. Lihaa repeili hirmun kasvoilta ja se huusi raivoaan kunnes jo maastakin käsin sen päälle käytiin, iskettiin ja pisteltiin ja kuohuen pisaroita virtasi sen veri maahan sähisten kuumana tomulle.
Mutta kaukana oli jätti lyödystä. Suurella henkäyksellä se sylki kurkusta katkujaan ratsastajan ja hänen lintunsa ylle ja mustan vyöryn peittämänä lintu kirkui ja heitteli hiiltyneitä sulkiaan. Ja jätti heilautti kauheaa vasaraansa korkealla ajaen loput linnuista kauemmas pedonnokat tippuen sen tummaa verta ja alas se katsoi silmät kytien hirviömäisellä raivollaan ja nyt viimein ymmärtäen tanssijat vavahtaen ne kohtasivat eikä heitä enää pelastanut mikään. Kerran ylös kohotettuna jätti paiskasi vasaransa kietaisten sen sivuun ja saaden ilman humisemaan ja räiskymään särkyneistä huudoista ja murtuvista ruhoista. Ja jälleen takaisin toiselle puolelleen se aseensa heitti ja vasara takoi kuin itsestään huojuen ja nostattaen tukahdutettuja ääniä ja verivanoja ja laskien murhaavan tuomionsa vaientavan iskun. Tanssiat murjoutuivat voimattomina hirmuisen aseen tieltä ja lensivät syrjään elämästään sortuneina. Putoavien aseiden kolistessa kiviin jäi vain yksi heistä aloilleen ja hänkin huusi lanteensa murtaneena ja vaipui kivusta polvilleen. Kämmenensä pyyhkäisyllä jätti hänet sysäsi kumoon kuin kuivan heinän ja murskasi jalkoihinsa. Nivelet pisteltyinä ja verta vuotavina se karjui kutsuaan taistelua näin maistaneena ja lisää janoten. Kotkat kaartelivat yhä sen yllä uhkaavina kirkuen ja valmistautuen uuteen iskuun samalla, kun niistä vanhingoitettu paiskautui sokaistuna ja sulat korventuneina päin räiskyvää tulivatia ja likipitäin hengettömänä kirkuen sen kaatoi. Itse ratsastajan onnistui pudottautua hieman etäämmäs kömpelösti tömähtäen mutta loukkaantumatta, valtavien kekäleiden sinkoillessa ympäriinsä ja tulen pärskiessä valtoimenaan, hän nousi pystyyn tukeva ja koreaan koristeltu kilpi tiukasti kädessään ja loistelias miekkansa paljastettuna ja astuen eteenpäin hän vastasi jätin kutsuun.
Savun seasta sylkien paiskautui nuolisade hirmun panssareihin yht'aikaa miekan iskiessä ja jätti haparoi askeliaan tovin. Ties kuinka moni ampujista janosi jätin suojatonta päätä, sen savun hohkaamia silmiä, mutta kaikki nuolet räsähtivät kuin hakeutuen paksuimpaan mustaan panssariin, johon mikään ei purrut. Eikä miekkakaan löytänyt tietään panssarien väleihin vaan jumiutui hyödyttömänä teräviin niveliin, jotka viiltäen sen riistivät kantajansa käsistä. Aseitta hyökkääjä perääntyi ja vasaran kohotessa ei voinut kuin nostaa kilven suojakseen. Kerran vain jätti löi, paiskaten vasaransa kuin itse maan halkaistakseen ja jälleen se huojui kuin takoen itsestään ärjyen kilpeä palasiksi, kunnes ilmoille kiiri tuskainen huuto, parahdus, joka anoi jo itsessään pelastusta, ja vastus lyyhistyi pudottaen muodottoman suojansa ja pidellen murjottua kättään. Kiireessä ei jätti kuitenkaan uhriaan kohdellut sillä se nyt tiesi taistelun ympärillään jo lähes käydyksi yhä useamman keihään ja jousen katseella kohdatessaan. Tuimia olivat tuleen suunnatut katseet, valmiita kuolemaan sen sammuttaakseen mutta hyökännyt ei kukaan saati tehnyt elettä auttaakseen vaikertavaa toveriaan. Kuin haasteena jätti laski jalkansa ruhjotun saaliinsa ylle ja hitaasti painaen hänet tappoi mutta tutkimattomassa tuskassaan seisoivat sen viholliset yhä ja surua tihkuavassa sateessa odottivat.
Piiritettynä ja turhautuneena jätti sihisevässä sateessa seisoi ja heilauttaen suurta vasaraansa ja kiroten vastuksensa pelkuruutta se iski istuimensa säpäleiksi sirottaen kivisen sirpale ryöpyn vahtiensa ylle. Valmiina jo käymään keihässeinämän päälle hirmun silmät iskivät turhautuneita leimujaa, kun lopulta aukenivat rivit ja ratsujoukko saapui piiritetyn luokse kuin kurjat jakaakseen säädytöntä oikeuttaan. Hirviö satojen keskellä korisi vihaa kurkussaan, vannoin heille moisesta mittaamatonta kostoaan. Yhden lähimmät keihäät päästivät ohitseen, aseensa kunniaan nostaen ja hennosti hänen vierellään kumartaen. Ratsastaja puettuna muita koreampaan öistä metsää väräjävään tummaan asuun kulki heidän ohitseen ja hän kantoi ylvästä, korkeaa kypärää, pitkää verestä kiiltävää miekkaa ja puista pyöreää kilpeä ja hänen silmänsä olivat raskaat mutta sädehtivät tähtien kadotettua valoa tuossa luonnottomassa yössä. Vain yksi jättiä vastaan lähetettiin, heidän johtajansa, sankarinsa. Niin siis olkoon, että ensin se lannistaisi heidän toivonsa, murskaisi tuon yksinäisen tähden ennen kuin ajaisi heidät kaikki maihin, surmaisi nuo rohkeat nauttien kaikessa hetkessään ja polttaisi heidän kotinsa, metsänsä. Kehän laidalla laskeutui ratsastaja ratsunsa selästä ja vailla toisia ajatuksia astui katse synkkänä jättiä lähemmäs miekka ja kilpi kädessään valmiina taistoon, eikä jätti viivytellyt. Se kohotti vasaraansa viimeiseen, kaiken päättävään iskuun. Salamat jyrisivät mustista pilvistä ja tuuli raivosi, kun karjaisten hirmu heilautti vasaransa korkealta kohti odottavaa uhriaan, voimalla, jolla murtaa jätti itsensäkin. Polvistuen vastus hänelle vastasi ja nostaen puisen, tuomitun kilpensä peitti tuon säihkyvän pelottoman katseen ja mumisi viimeisiä rukouksiaan. Hiljaisuuden henkäys ylitti kaiken ja taivaskin oli hetkessä tyyni kuin linnutkin olisivat lopettaneet lentonsa ja kauhulla odottivat ja katsoivat aina raudan jymähtäessä korvia huumaavasti puun pintaa vasten ja saaden sen räsähtämään säpäleiksi. Ja suurena ryöppynä kohoili riemu jätin hampaiden raoista.
Mutta enää ei humissut vasara omia lyöntejään, takonut jo särettyä kohtaa. Jotain oli väärin ja vaarallisesti pielessä, vasara oli jäänyt jumiin. Liekit lepsuen jätti tuijotti yllättävän raivon siihen iskiessä eikä nähnyt enää vastustaan kilpensä takana vaan vain paksuja juuria, jotka kiertyivät vankkoina aina maahan asti pureutuen, liittyivät kilven palasiin ja kietoivat nyt jätin vasaran jämäkkään otteeseensa yhä kasvaen ja sen ympärille kurotellen. Kerran epäuskossaan yritti hirmu asettaan irti riuhtaista repien maata ja paiskoea tuhkaa mutta periksi ei juurakko antanut ja sen yhä kasvaessaan oli jätin luovuttava, päästettävä irti ennen kuin puu olisi sen itsensäkin vanginnut ja silloin se jo tunsi jonkin tarraavan panssaristaan ja pyrkivän ylös ketterästi ja mahdottoman nopeasti ja sen silmien eteen kohosivat nuo kiiluvan pahaenteiset silmät ja välähdyksessä oli tuo julma pitkä miekka sen kasvojen edessä. Hetkensä hädässä jätti järisi jännitystään ja sen silmät leimuivat kauhulla ja enää saattoi hirmu vain puhaltaa koko luonnottoman rintansa räjähdysmäisellä voimalla, kärventyneiden keuhkojensa tulisella hekumalla ja se sylki ulos tiheimmän ja myrkyllisimmän savun, mitä ilma oli vielä kestämään joutunut, tihkuen mustuutta ja pieniä lieskoja ja peittäen uhkaavat kasvot häkään ja pelkkä voima paiskasi tuon korean kypärän vastustajan päästä, sai hänen otteensa kirpoamaan ja pudotti uhkaajan köhien alas, pidellen kasvojaan.
Aseeton saattoi jätti nyt olla mutta silti sitä ei käyty voittamaan, ei heidän voimattomilla aseillaan, ei niillä keinoilla, joita he kantoivat mukanaan. Paljain nyrkeinkin jätti nujertaisi nuo pisteliäät keihäät, repisi nuo hennot ruumiit, jotka niin vähästä särkyivät. Se kantoi suurempien mahtien siunausta, lahjoja kaameilta jumalilta, julmilta jopa omille palvelijoilleen. Hirmu astui läpi myrkyllisten pilvien kohti maassa köhivää surkeaa vastustajaansa ja sen silmät höyrysivät nyt kyltymätöntä raivoa ja vihaa tuota kiusaa kohtaan ja ympärillään se näki keihäiden liikkuvan levottomasti. Jätin valta oli näille pienille olennoille käsittämätön, ylitsepääsemätön. Se tuhoaisi heidät, surmaisi pienimmätkin lapset ja uhraisi jumalilleen, se polttaisi nämä maat ja tekisi niistä valtakuntansa, karun ja kuolettavan, se repisi kaiken heidän tekemänsä perustuksiltaan, hävittäisi sen muiston ja osoituksen, jonka näiden taistelijoiden suvut olivat itselleen suoneet täällä elämisestään, se – katsoi liekit hämärtyen kuinka valo säteili ylhäältä pimeimmästä pimeydestä sokaisevana sen silmiin ja se kuuli taas tuon lumoavan, kihelmöivän laulun ja pilvien hamasta ja savujen seasta se näki taas tähtensä, toivonsa ja suunnaton kauneus laskeutui sen ylle.
Perhosen siivet tuota näkyä kantoi ja se oli kuin puettu kaikkien värien loistoon ja valoon täyden harmauden ja pimeydenkin keskellä. Mutta olennon kasvot nähdessään ei jätti enää voinut katsettaan niistä kääntää. Kuin kuun loisteella silatut olivat nuo solakat piirteet ja täynnänsä yliluonnollista ja villiä viehkeyttä kehystettynä lehtikattoja kadehdittavan vehreisiin valtoimiin hiuksiin. Ja kun olennon säkenöivät ja täydellisessä valkeassa kylpevät silmät jätti kohtasi ei se enää liikkua voinut vaan toivotti näyn jumalattarekseen, vannoutui uudelle palvotulleen ja kuin pyhitykseksi olento ojensi pitkää ja haurasta kättään ja kosketti hennosti hipaisten jätin otsaa miltei sammuttaen tämän katseen säihkyllään.
Teon tehtyään haipui olento hiljaa, takaisin savuun häviten mutta jätti jäi aloilleen ja jos sen silmät olisivat kyyneltä voineet kantaa olisivat ne ehkä ilosta vuotaneet. Ja jätti vain tuijotti sumenevin silmin kadotettuun kaukaisuuteen onni kuolleeseen sydämeen lyöden. Kaikki viha oli kuin pyyhitty sillä hetkellä kadoksiin ja tyhjyyden se täytti vain kaipuulla. Mutta ennen kuin menetyksensä epätoivo jätin mieleen kyti, näki se verestävät silmät ja hiiltyneet kasvot ja jälleen kohotettiin surman terä armon pistoon eikä jätti välittänyt. Se oli valmis heittämään kaiken menemään tuon hetken tähden, se ei pelännyt ikuisuutta vanhojen jumaliensa luona, se ei pelännyt tulevaa kostoa, tulevaa kidutusta sillä se oli nähnyt kaikkein kauneimpaan. Ajatus, joka sille olisi kenties vielä paljastuva petolliseksi ja lumotuksi.
Ehkä syvimmällä sisimmissään jätti tiesi tuon kaiken mutta välinpitämättömänä se katsoi haltian ohitse. Surua tuntien se näki hävityksen ja palaneet maat, jotka oli tuhonnut ja metsän rajan liekeistä se tiesi taistelun nyt raakana langenneen mutta savuverho, jonka kautta jätti oli vapautuksensa löytänyt, oli jo lähes kadonnut tuuliin ja väylä tukittu rautaisilla sotureilla. Pakoa ei ollut, se tiesi ja sulki silmänsä ensi kertaa pitkään ikuisuuteen haihduttaen niitä korventaneen tulen ja vaipuen pimeyteen. Kaikki mitä se tunsi oli nyt rauhaisaa ja ihoa hivelevänä virtana sitä kosketti ilma, joka kulki kuolettavan terän edellä ja jätti hymyili. Ja jossain sen yläpuolella surumieliset huilut soivat sanomaansa.
------------------------------------------------
Kymmenes viesti lähestyy jo uhkaavasti. Pitäisi ehkä rajoittaa tätä yliaktiivisuutta.
Jotain erilaista kerrankin, ja vielä hyvin toteutettuna se erilaisuus antoi ison nipun pisteitä minulta. Ja ei jumala kun kaamoschampessa oli asennetta! 