Kaikenlainen palaute ja kommentti on suotavaa, ja jopa nillitys kirjoitusvirheistä otetaan mielihyvin vastaan. Itse en tarkistanut tätä kuin kaksi kertaa, joten niitä pitäisi löytyä.
By the way, en saa millään kappalejakoa toimimaan, että jos joku mode viitsii tuon laittaa toimimaan, tahi kertoo minulle kuinka se tehdään, niin olen perin kiitollinen
KASVOTTOMAT - PROLOGI
Talvimaisema katseli sylissään taivaltavia matkalaisia ja lipoi huuliaan. Niitä oli monta, sopiva lounas monen vuoden jälkeen. Hevosten kaviot painautuivat valkoiseen puuteriin ja saivat koskettaa kuollutta nurmikkoa jo ennen kevättä. Kuuset seisoivat arvokkaan näköisinä ja yrittivät pitää ryhtinsä suorana kaiken lumimassan alla. Osa niistä oli jo antanut periksi ja roikotti oksiansa surkean näköisenä, katkerina kunniansa viemisestä. Talvi ei piitannut. Se oli julma hallitsija.
Muutama jänis livahti pakoon seurueen edeltä. Varikset katselivat kohmeisten puiden latvoista etenevää joukkiota ja sen resuisia jäseniä. Vain muutama hevonen teki taivalta heidän kanssaan, osa veti perässään vuohta tai jotakin muuta kotieläintä. Naiset painoivat lapsiansa tiukemmin rintaansa vasten, miehet katselivat valppaina ympärilleen saaliin toivossa. Linnut syöksähtivät lentoon latvustoista kun vaistosivat miesten ajatuksien liitelevän niihin.
Hitaasti jono eteni, ja talvi myhäili katsellessaan matkantekoa. Se vaistosi jotakin paljon suurempaa olevan tulossa kuin muutaman onnettoman ihmisen paleltumisen.
Rufus katseli kauempaa miten seurue alkoi leiriytyä. Miehet lähtivät kirveiden kanssa hakemaan nuotiopuita, telttoja pystytettiin ja lapsia ruokittiin. Heitä oli miltei kuusikymmentä, mutta varmasti ei voinut sanoa. Rufus ihmetteli miten he eivät olleet vielä paleltuneet tässä pakkasessa, yhdelläkään ei ollut asianmukaista varustusta yllänsä. Pian ensimmäiset savukiehkurat nousivat ilmoille ja muutamat teltat olivat pystyssä. Osa miehistä alkoi kasata puita ringiksi leirin ympärille, yötä varten, petoeläinten varalta.
Rufus siirtyi toiseen piiloon jotta näkisi paremmin telttojen ohi. Siellä täällä oli pieniä ryhmiä nuotioiden ympärillä juttelemassa, osa ihmisistä taasen värjötti eläintensä luona ja lakaisi lunta pois. Rufus ymmärsi, ettei heillä ollut paikkaa missä nukkua, joten nämä ihmiset aikoivat yöpyä taivasalla. Ei ollut kovinkaan paljon helpompaa tapaa päästä hengestään kuin nukkua ilman tulta tai muuta suojaa näillä tasangoilla. Joillakin heistä oli jopa lapsia mukanaan.
Ilta-aurinko värjäsi lumen pinnan oranssiksi ja sai kaukaisuudessa siintävät vuorenhuiput leiskumaan punaisen ja keltaisen sävyissä. Hiljainen puheensorina ja märkien puiden rätinä nuotiossa rikkoivat harmonian mikä laaksossa olisi muutoin vallinnut. Silloin tällöin lintu kaarsi ylitse tai kauempana päästäinen juoksi lumen poikki. Yksikään vaeltajista ei noteerannut lähestyvää Rufusta vaikka tämä ei edes yrittänyt hiiviskellä. Hän sai kävellä ilman häirintää leirin päästä päähän, eikä kukaan sanonut sanaakaan vastaan. Suuri osa ihmisistä ei tuntunut edes huomaavan häntä.
Teltat olivat resuisia ja sään piiskaamia, ja samalta näyttivät pakkasen kovettamat vaatteet matkalaisten yllä, rokonarpisista kasvoista puhumattakaan. Osa oli kietonut suunsa ja nenänsä suojaksi jonkin vaatekappaleen estämään suun paleltumisen. Rufus katsoi säälien kun eräs mies söi vaivalloisesti leipää. Joka puraisulla hän älähti kivusta kun rohtuneet huulet osuivat jäiseen leipomukseen. Eniten säälittivät palelevat lapset, ja heidän epätoivoiset vanhempansa. Rufus ei ymmärtänyt mitä nämä ihmiset tekivät täällä keskellä erämaata, kuolemassa.
Erään teltan takaa kuului nyyhkytystä ja Rufus kerkesi sinne vilkaistessaan näkemään vilauksen naisen sinertävistä kasvoista, ennen kuin ne peittyivät valkoisen vaipan alle. Joku, luultavasti naisen aviomies, itki ja lappoi paljailla käsillään lunta rakkaansa jäisen ruumiin päälle. Hän asetteli muutamia oksia keon päälle kunnioittaakseen elämänkumppaninsa viimeistä vuodetta. Rufus katseli kauhuissaan miten mies tärisi kauttaaltaan nyyhkytyksensä lomasta. Hän tunsi jotakin nousevan sisältään kitalakeen kun tajusi, että samanlaisia kekoja oli siellä täällä, jotkut pieniäkin.
”Tervetuloa nuotiolleni nuori mies”
Rufus säpsähti ja kavahti taaksepäin kuullessaan äänen takaansa. Puhuja oli pitkä mies jonka kasvot olivat miltei kokonaan erilaisten saastaisten kankaiden peitossa. Hänen päällään roikkui repaleisia ja likaisia vaatteita joissa oli jäätynyttä verta. Hänen käsistään riippui kuollut jänis, jonka raajat olivat kohmettuneet omituiseen asentoon. Miehen silmät tuikkivat riepujen takaa kuin kaukaiset nuotiot.
”Haluatkos jänistä?”
Mies kysyi.
”Ei kiitos” Rufus vastasi hämmentyneenä. Mies kohautti olkiaan ja luikahti hänen ohitseen kohti myrkynvihreätä telttaa jonka edessä muutama ryysyläinen lämmitteli.
”Odota!”
Mies pysähtyi ja kääntyi katsomaan Rufusta.
”Niin? Kerro asiasi, ei tässä ole koko päivää aikaa, menee ikä ja terveys”
Samassa mies ja nuotiolla lämmitelleet purskahtivat hervottomaan kikatukseen. Mies taipui miltei kaksin kerroin ja toisteli vitsiänsä. Nuotiolla toiset pitelivät vatsaansa ja hihittivät.
Rufus ei saanut sanaa suustaan. Hän katseli miten miehet nauroivat kuin vähäjärkiset. Hänestä alkoi tuntua viisaalta poistua koko paikasta.
”Etkö ymmärtänyt? Ikä ja terveys, uahhahhaa!”
Mies katseli naurunsa lomasta Rufusta ja hänen kohtauksensa alkoi hiljalleen laantua. Hetken hän vielä tyrskähteli ja sitten ryhdistäytyi, seisten arvokkaana Rufuksen edessä mittaillen tätä silmillään. ”Etkö ymmärtänyt vitsiä?” Hän kysyi silmät tuikkien.
Rufus ei vastannut mitään, hän oli liian sekaisin ja ymmällään kaikesta. Mies tuhahti ja Rufus pystyi kuvittelemaan hymyn hiipuvan hänen kasvoiltaan.
”Painu takaisin perheesi luo poika, tänne ei moisia tosikkoja päästetä.”
Mies puhui vakavana ja Rufus katseli tätä silmiin, mitkä eivät nauraneet enää. Rufus hieroi leukaansa ja tajusi potkivan kinosta hermostuneesti. Hän lopetti nolostuneena ja sanoi niin hienostuneesti kuin vain suinkin osasi:
”En ole täältä, ja siksi perheeni ei ole täällä. Tulin vain katselemaan keitä te oikein olette.”
Miehen kulmat nousivat ylös nopeasti, ja tämä otti taka-askeleen pitääkseen asentonsa vakaana.
”Et ole täältä?”
”Niin. Olin metsällä kun huomasin karavaaninne. Aikani tarkkailtuani tulin pistäytymään.”
Mies katseli hetken Rufusta ja räjähti uudestaan nauramaan. Muut nuotion ympärillä tirskahtelivat ja hymähtelivät hyväksyvästi kun mies yritti koota itsensä. Rufus alkoi hiljalleen tajuta, ettei hänen olisi hyvä olla tässä leirissä. Hän oli vieläpä niin nuori ja kokematon, ettei millään pärjäisi jos joutuisi taistelemaan näitä ihmisiä vastaan. Hän hypisteli joustansa ja katseli ympärilleen hermostuneesti, etsien pakopaikkaa. Varsin pitkän olemuksensa ansiosta hän pääsisi kyllä nopeasti pois, jos niin tulisi käymään.
Mies nappasi naurunremakassaan Rufusta kiinni olkapäästä ja laski jäniksenraadon hellästi maahan. Rufus pelästyi muttei uskaltanut liikkua, ettei mies vain löisi. Ryysyläinen hörähti vielä muutaman kerran. Sen jälkeen hän repäisi rievut kasvoiltansa, ja Rufus näki hänen talven raiskaamat kasvonsa. Nenästä puuttui monesta kohtaa palasia, ja iho oli halkeillut ja kesinyt monesta kohtaa niin pahasti, että liha näkyi alta. Huulet olivat rohtuneet muodottomiksi ja ikenetkin olivat osittain tummanruskeat. Rufus jähmettyi kauhusta kun hän näki miehen naaman niin läheltä. Kuin jokin riivaaja olisi tanssinut nauraen hänen edessään. Mies vain hymyili ja katsoi häntä ovelana. Ja äkkiä, ennen kuin Rufus ehti tehdä elettäkään, suuteli hän Rufusta suoraan hämmästyksestä auenneelle suulle. Hänen huulensa tuntuivat veitsenteriltä hänen omiaan vasten, ja kieli maistui vereltä, hitusen suolaiselta. Rufus riuhtaisi itsensä irti ja kaatui selälleen hankeen. Nyt mies nauroi kovemmin kuin kertaakaan aiemmin. Hän suorastaan ulvoi.
”Tyhmä kakara! Voi miten tyhmä sinä oletkaan! Aioitko auttaa meitä? Uahhah! Häivy, ja auta vaikka itseäsi!”
Rufus tunsi kyynelten vierivän silmistään kun hän nousi kinoksesta ja kompuroi tiehensä. Miesten nauru ja ivahuudot kaikuivat vielä kauan korvissa. Ja hän oli halunnut vain auttaa. Rufus tiesi kostavansa vielä. Kukaan ei nöyryyttäisi häntä näin. Niin jäivät taakse lumiset haudat, lapset jotka kävivät nukkumaan talven syliin. Sinne ne jäivät, nukkumaan.
Kun Rufus seuraavana päivänä saapui jousensa kanssa leirialueelle, kostoa himoten, ei ketään ollut missään. Vain kymmenet risuilla ja kivillä koristellut lumikummut pistivät silmään autiosta maisemasta. Nuotioiden kohdalla oli nokiset painaumat, teltat olivat jättäneet sulia kohtia, mistä näkyi nurmea. Sieltä täältä hautojen joukosta pilkisti kinoksesta käsi tai jalka. Kauempaa Rufus löysi vielä yhden ruumiin jota ei oltu haudattu. Luultavasti kuollut juuri ennen lähtöä. Rufus hätkähti kun tajusi, että se oli häntä pilkannut mies. Häneltä oli riistetty vaatteet yltä, joten joku nukkuisi ensi yön hitusen lämpimämmin. Mielihyvä täytti hänen mielensä kun muistot miehen pilkasta muistuivat.
”Hyvä, en minä sinua varmaan olisi uskaltanut tappaa” Ajatteli hän ääneen.
Rufus katseli ryysyläisen ruumista ja tunsi katkeruuden hiljalleen katoavan. Myötätunto voitti taistelun hänen sisällään asuvaa katkeruutta vastaan. Olento katosi jonnekin tajunnan tuolle puolen ja jäi odottamaan omaa esitystään.
”Ei kai kukaan tällaista ansaitse”
Rufus alkoi potkia lunta matkamiehen ruumiin päälle, haudata häntä. Silloin hänen silmänsä osuivat niihin, ja lähettivät sanan olennolle.
Pian se ryömikin esiin ja raapi kynsillään myötätunnon riekaleiksi. Se tappoi sen, silpoi kuin teuraskanan. Rufus tunsi sen sisällään kun hän valahti polvilleen miehen edessä. Jäinen ruumis oli täynnä paiseita. Osa oli puhjennut, ja kellertävä visva oli jäätynyt iholle. Katkeruus ja pelko löivät kättä vihan kanssa hänen sydämessään.
”Ruttokulkue”
Hän pystyi vain sanomaan, ennen kuin olento otti hänestä vallan.
Talvimaisema nauroi keskipäivän kaikissa väreissä
Kasvottomat - Prologi
Kasvottomat - Prologi
Viimeksi muokannut Dimensus, To 12.05.2005 23:10. Yhteensä muokattu 4 kertaa.
hevi on kuin luoti tai moukarinisku, se vain kolahtaa koviin jätkiin.
"paikkakunta: Kempele"
-Omenapoika
"paikkakunta: Kempele"
-Omenapoika
Rufuksen kohtalo... Noh, mitäpä minä sitä paljastamaan. 
Helkkari, en löydä tästä edes mitään miinusta. Kerrankin olen sanaton, täydellisen sanaton. Tämä oli kerrassaan hieno, hieno tarina. Tässä voisi nähdä, että tarinassa ei tarvitse olla väkivaltaa ollakseen hyvä, ei edes hammerissa.
"Kasvatitte vihaani ja melkein tuhositte minut.
Mutta vahi teki minusta voimakkaamman!"
-Nöf loordi
Kynä-ääliöt.
Mutta vahi teki minusta voimakkaamman!"
-Nöf loordi
Kynä-ääliöt.
Tämä oli oikeasti erittäin antoisaa luettavaa. Kirjoitusvirheitä en huomannut. Tosin lueskelin kyllä nopeaa tahtia, suorastaan imin tarinan itseeni 